Kustantaja: Teos 2019
Kauko on 82-vuotias vireä herrasmies, jolla pää pelaa ja terveys
on hyvä. Muistisairas Pirkko-vaimo on dementiakoti Unholassa, missä Kauko käy
häntä katsomassa päivittäin (joskus parikin kertaa). Kauko ei kuitenkaan elä
yksinään, vaan kellarikerroksessa asustavat hänen 55-vuotias poikansa Timo ja
28-vuotias pojanpoikansa Mickey. Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita ja valvovat
öisin ja nukkuvat päivisin.
Eräänä päivänä polkupyöräilijä osuu Kaukon autoon huonosti
viitoitetussa risteyksessä. ”Vaarin” katsotaan syyllistyneen
liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja häneltä otetaan ajokortti pois. Pyöräilijän
(omien sanojen mukaan hirveistä) vahingoista Kaukon on tehtävä ilmoitus
vakuutusyhtiöön ja sehän merkitsee älykännykän ja tabletin hankkimista, koska
vakuutusyhtiön ja pankin kanssa voi asioida ainoastaan netissä.
Alkukangertelun (Selvitettävä datalouhinta, lohkoketju ja
oma pää) jälkeen Kauko, entinen Tilastokeskuksen arkiston ATK-päällikkö, googlettaa
jo suvereenisti. Nyt hänellä on mahdollisuus jäljittää elämänsä suurinta
rakkautta, iloista ja vapaamielistä Liisaa. Nuoret tapasivat aikoinaan
kesätöissä Hietaniemen hautausmaalla ja vaihtoivat suudelmia Uno Cygnaeuksen (ja
Saima Harmajan) haudan äärellä. Myöhemminkin oli vielä pari sattumalta
järjestynyttä kuumaa kohtaamista, mutta nyt Kauko ei tiedä edes sitä onko Liisa
elossa.
Kolaroinnin lisäksi Kaukolle tapahtuu muutakin ikävää.
Yhtäkkiä Unholan uusi johto katsoo vaimon hellimisen ja auttamisen intimiteettisuojan
loukkaukseksi ja langettaa Kaukolle lähestymiskiellon.
”Ja minäkö olen nyt vaimolleni uhka?”
”No, ei ajatus ole aivan mahdoton, Yleensä
lähestymiskielto annetaan aviopuolisolle. Henkilökunta on voinut vedota myös
muiden asiakkaiden turvallisuuteen ja intimiteettisuojaan.”
”Minähän panin vaimoni nukkumaan. Pesin ja
puin yöpaitaan, peittelin ja luin iltasadun.”
”Meillä on tosiaan selkeät toimintaohjeet,
joilla taataan asiakkaiden turvallisuuden lisäksi hoitohenkilökunnalle parhaat
mahdolliset työolot. Mikä se nimi oli?”
”Minun nimeni on edelleen Kauko Koskinen.”
”Niin, teistä on useita valituksia. Teidän
jatkuva oleskelunne asiakkaiden huoneessa vaarantaa heidän intimiteettisuojan.”
”Hänkö, tämä toinen tiedoton nainen, onko
hän – siis, hyvä tavaton, enkö minä saa nukuttaa vaimoani?”
”En voi
tarkemmin ottaa kantaa yksittäistapaukseen, jo pelkästään potilasturva estää
minua kommentoimasta, minkä lisäksi on otettava huomioon henkilökunnan
vaitiolovelvollisuus. Huonehan ei ole vaimonne koti, vaan hoivapaikka…”
Tähän katkeaa Kaukon kosketus vaimoonsa. Hänelle ei kerrota
edes, missä Pirkko on ja missä kunnossa, koska edunvalvojaksi on määrätty Timo.
Timo on onnistunut sumplimaan itsensä myös Kaukon omaishoitajaksi (ja saa siitä
kuukausittain muutaman satasen), vaikka tosiasiassa Kauko hoitaa talon kaikki
askareet. Ja on mitä ilmeisimmin perheen ainoa viriili mies.
Hän nousi aamulla, suoritti Nalle Puh -voimistelunsa,
valmisti cappuccinon, joskus kaksikin, keitti puuroa, luki sanomalehden, kävi
kaupassa, liotti linssejä, huuhtoi ja valutti kikherneitä, valmisti lounaan,
tiskasi, silitti poikien valkoisia T-paitoja, lajitteli kalsareita, pyyhki
pölyt sulkahuiskalla ja pinnat kostealla mikrokuituliinalla, imuroi koko
asunnon, pesi pyykkiä, ripusti vaatteet kuivumaan, pilkkoi parsakaalia,
porkkanaa ja bataattia, valmisti päivällisen, järjesti jätteet ja sai mahtumaan
seitsemän tyhjää maitotölkkiä sisäkkäin, vei lasipurkit marketin vieressä
olevaan keräyspisteeseen ja melkein menetti kuulonsa siinä metelissä, joka
syntyi tyhjään keräysastiaan putoavista lasipurkeista, pesi vessat ja kylpyhuoneen
kaakelit, jopa niiden saumat, viikkasi silittämänsä lakanat ja tyynyliinat,
katsoi iltauutiset molemmilta kanavilta ja meni nukkumaan.
Ikäihmisiin suhtautumisesta ja heidän kohtelustaan Lindgren
lataa täysillä. Valitettavan todenmukaiselta tuntuvat laitokset
haamuhoitajineen ja osastoineen
jossa makasi kymmeniä hänen kaltaisia tapauksiaan,
ajatuksensa ja persoonansa kadottaneita vanhuksia vailla parempaa paikkaa. He
olivat liian sairaita dementiakotiin tai parannettaviksi. Saattohoidoksi sitä
ei voinut kutsua, pikemminkin odotussaliksi, jossa henkilökunnan törkein
tehtävä oli laskea työvuoron päätteeksi vielä elossa olevat ja verrata lukua
työvuoron alun tulokseen. Vuoteissa viruvia puolikuolleita makuutettiin neljän
hengen huoneissa. Hoidoksi kutsutun passiivisen prosessin ytimessä oli
kärsivällisyys, sillä oli jaksettava vain odottaa, että sairaalabakteeri,
huonosti pureskeltu näkkileipä tai mikä tahansa armollinen vastus korjasi pois
vanhusten hauraat sielunrippeet.
Kirpeistä lausunnoista huolimatta Kaukorakkaus on
yleissävyltään kepeähkö. Henkilöhahmoista etummaisena on Kauko, joka
absurdeissakin tilanteissa säilyttää mielentyyneytensä ja kiihtyy
kipuasteikolle vain silloin, kun kyse on Liisasta. Hykerryttäviä persoonia ovat
esimerkiksi taukoamatta puhua pulputtava eläkeläisrouva tai Kaukon jälkipolvi,
joka toki kunnioittaa ”äijää”, mutta ihan lojaalisti myös käyttää tätä
hyväkseen.
Miten sitten lopulta käy? Itsenäistyvätkö Timo ja Mickey?
Menestyykö Mickey e-urheilijana? Romuttaako haudankaivaja Kaukon haaveet?
Löytääkö Kauko Liisansa ja haluaako Liisa tulla löydetyksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti