Kustantaja: WSOY 2019
Miki Liukkosen Hiljaisuuden
mestari on eräänlainen rikostarina. Nuori mies T. Oneil kuolee myrkytykseen syötyään Subwayn patonkia. Talonmies puukotetaan kuoliaaksi.
Kesken rikostutkinnan kuolee vielä yksi mies. Onko syyllinen avohoidosta juuri
vapautunut cowboy-hahmo Lennart Oneil, T:n isä? Poliisit tuntuvat jostain
syystä arvelevan niin. T:n äiti harkitsee itssemurhan tekemistä botoxin avulla.
Rikostutkinta on kuitenkin vain eräänlainen teoksen halki
kulkeva polku. Tärkeämpää on selvittää ihmisten välillä risteäviä suhteita ja
pohtia sitä, miten kaikki tosiasiassa ovat yksinäisiä ja kyvyttömiä
tavoittamaan toisiaan. Esimerkiksi Lennartia ahdistaa pelko siitä, ettei toisia
ihmisiä ole ehkä edes olemassa, mistä seuraa uusi ahdistus: ”mikä tekee minusta
minut?”. Jokainen kirjan henkilöistä pohtii, onko tehnyt elämässään vääriä
valintoja ja onko jotain tehtävissä tässä ja nyt. Nykyhetkihän on kuitenkin
aina se ainoa oikea hetki.
Kun tietoisuus
kasaantuu, se alkaa tutkia itseään. Kun jonkin mielentilan piirteitä tai niin
sanottua koostumusta katsoo suoraan, se katoaa ja menettää merkityksensä aivan
kuin mielentila tulisi tietoiseksi itsestään ja pinkoisi typertyneenä karkuun,
tai kuin jotakin valolle allergista olentoa osoittaisi suoraan taskulampulla
niin että se livahtaisi veks, takaisin pimeään. Esimerkiksi ne hetket, jolloin
ihminen tajuaa olevansa onnellinen ja haluaa niin kovasti pitää tuosta onnen
harvinaisesta ja arvokkaasta tunteesta kiinni, että lopulta pelko sen
menettämisestä ja ohikiitävyydestä saa sen haalistumaan.
Hyvin suuressa osassa Hiljaisuuden
mestari -teoksessa on pohdinta puhutun sanan merkityksestä. Etenkin ”Asioiden
kiinnostavuus” -vlogia pitävä Herman Leorne tuntee riittämättömyyttä. Hänen
pitäisi puhutella videoissaan ihmisiä, mutta miten onnistua siinä kun sanat
johtavat niin helposti harhaan ja pikemminkin eristävät kuin yhdistävät?
Yksinkertaisinkin lause on tarkemmin ajatellen tavattoman monimutkainen ja
monitulkinnallinen.
…sanat ovat
heiveröisiä köysisiltoja, ja ihmiset seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat
sieltä toisilleen ja sanat tavallaan vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken
tai hirvittävän syvän rotkon yli, pyrkivät kohti määränpäätä, joka on ymmärrys, mutta vain hyvin harvoin
sanat todella saavuttavat toisen ihmisen…
Paljon Hiljaisuuden
mestarin pohdinnoista menee yhdellä lukemisella ohi, mutta iloa voi tuntea
aina silloin kun jotain oivaltaa tai ainakin pystyy tekemään oman tulkintansa
kirjailijan ajatuksista. Eli sana on saattanut tavoittaa lukijan.
Mikä on todellista?
Minä haluan olla mukana jossain, mikä on todellista, ja jossain, mikä on
olennaista. Mutta mikä on olennaista? Se mitä meille kerrotaan on oleellista,
siitäkin huolimatta, ettei se mitä meille kerrotaan ole välttämättä todellista.
Hiljaisuuden mestari
-kirjassa on monenlaista tyylillä kikkailua, joista Liukkosen toivoisi jo
luopuvan. On paljon alaviitteitä (jotkut pitkiäkin), alaviitteiden alaviitteitä
ja sulkumerkkejä. Toisinaan teksti laajenee hengästyneeksi ryöpytykseksi ja
rönsyää katkeamattomana sinne tänne. Lukujen otsikoissakin on jotain
leikittelyä, mutta ainakin pian oppii tietämään, että A liittyy Lennartiin ja häntä
haastattelevaan rikostutkijaan Kaspian Brenneriin ja B puolestaan Herman
Leorneen, jota puhuttaa Kaspianin kollega Ifsana Hye.
Kirjan tyyli on ironinen, mutta herkkiäkin häivähdyksiä on.
Esimerkiksi Lennartin muisto siitä, miten isä kantaa häntä pakkasillassa
saunasta kotiin ja olo on lämmin ja turvallinen. Jotkut lauseet ovat huikean
kauniita: … ohi sillan, jonka yli meni
tyttö kuin yksittäinen viulun ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti