ULITSKAJA, LJUDMILA: Köyhiä sukulaisia

Kustantaja: Siltala 2019

Alkuteokset: Bednyje rodstvenniki 1993 ja Sonetška 1995

Suomennos: Arja Pikkupeura

Vuonna 2019 saatiin suomeksi Ljudmila Ulitskajan ensimmäinen teos eli Köyhiä sukulaisia, joka ilmestyi Ranskassa jo vuonna 1993 ja hieman myöhemmin myös Venäjällä. Suomenkieliseen laitokseen on liitetty vuonna 1995 ilmestynyt pienoisromaani Sonetška.

Köyhiä sukulaisia -teoksen tarinat ajoittuvat toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta 1990-luvun alkuun. Päähenkilöistä useimmat ovat naisia. Osa heistä on suhteellisen hyvin toimeentulevia - lääkäreitä, sairaanhoitajia ja sivistysalojen edustajia, mutta mukana on myös köyhiä ja vammaisia. Monet ovat joutuneet kokemaan karkotuksen tai vankileirin karuuden, mutta samalla he ovat karaistuneet ja oppineet selviytymiskeinoja.

Naisia tuntuu eniten erottavan toisistaan se, ovatko he kaunottaria vai mitättömän näköisiä, vaikkakaan kamppailussa miesten suosiosta voittaja ei aina ole itsestään selvä. Kiihkeällä seksillä ja hienostuneella erotiikalla on tärkeä osa ihmisten elämässä ja yllättäviä kohtaamisia tapahtuu. Uskonnolla ei tässä teoksessa ole kovin merkittävää sijaa eikä juutalaisuus tai ortodoksisuus erota ihmisiä toisistaan.

Simka asettui taloksi keittiön viereiseen varastokopperoon, jonne kertyneen roinan kuten rikkinäiset pesuvadit ja -kaukalot entiset asukkaat joutuivat harmikseen raahaamaan omiin huoneisiinsa, eivätkä tämän sokkeloisen pihan huterimpiin kuuluvan rakennuksen muut asukit näin ollen suhtautuneet häneen kovin myötämielisesti. Kaikki pitivät kuitenkin suunsa kiinni, sillä majoitusoperaation päällikkönä hääri taloushallinnon Kuzmitšev, yksikätinen kelmi ja ilmiantaja. Kenellekään ei selvinnyt, mitä etua Kuzmitševille koitui Simkan majoittamisesta kopperoon, mutta ainakaan se ei liittynyt Simkan viehätysvoimaan. (Bronka)

Kirjan henkilöille on yhteistä se, että he koettelemuksistaan huolimatta ovat hämmästyttävän tyytyväisiä. Vanha aviopari käy sunnuntaisin leppoisasti hoitamassa pienenä kuolleen poikansa hautaa. Erään pariskunnan hartaasti odotettu lapsi osoittautuu kehitysvammaiseksi ja hänen tulevaisuuttaan järjestellään vanhempien kuoleman varalta. Orvoksi jäänyt sairas tyttö saa kanssasisarelta suojelua ja opastusta kerjäämisen taidossa. Nuori nainen tulee raskaaksi ensimmäisen kerran koululaisena ja on parikymppisenä jo neljän aviottoman pojan äiti, mutta pärjää yhteisön avulla. 

Joissakin kertomuksissa on aimo ripaus ironiaa. Köyhä sukulainen hakee kuukausittain avustusta varakkaammalta, liehakoi ja kertoo juoruja kiitokseksi paikatuista alushousuista ja rahalahjasta. Joku toinen taas katsoo tekevänsä sukulaisilleen palveluksen kiertämällä vierailemassa vuoronperään kunkin luona. Hän ei liehakoi, vaan jakelee kohteliaisuuksiin piilotettuja piikkejä.

Voimakkaimmin kirjailijan kritiikki kohdistuu neuvostoajan viranomaisiin. Mielivaltaisiin toimiin ja korruptioon. Järjenvastaisiin säädöksiin, joista nimenomaan köyhät ja avuttomat joutuvat kärsimään. Kirjan henkilöistä kukaan ei kuitenkaan protestoi, vaan kaikkeen valvontaan, ahtauteen ja kurjuuteen suhtaudutaan normaalina elämänmuotona. Kurjia tarvitaan osoittamaan muille, etteivät heidän asiansa sittenkään ole ihan huonosti.

Kuten missä tahansa laitoksessa, tässäkin hoitokodissa arkea pyöritettiin tavattoman rutiininomaiseen ja älyttömään tyyliin. Kaikki asiakkaat kutsuttiin kerran vuodessa invaliditeettitodistuksen edellyttämiin tutkimuksiin, mikä olikin hoitokodin keskeisin tehtävä. Jalattomatkin jouduttiin tosin vuosittain kuskaamaan naapurissa toimivalle tavalliselle kaupunginterveysasemalla saman todistuksen saamiseksi. Ilman todistusta ei saanut eläkettä, joka oli merkittävä rahamäärä, joidenkin kohdalla melkein neljäkymmentä ruplaa. (Buharan tytär)

Pienoisromaani Sonetška on viehättävä kertomus naisesta, joka on lapsesta asti paennut elämän realiteetteja kirjallisuuden maailmaan. Hän ei huomaa karkotusajan hankaluutta, ei aviomiehen etääntymistä, ei tyttären arveluttavia seikkailuja. Hän ottaa siipiensä suojaan henkilön, jota joku muu pitäisi kilpailijanaan. Yhä uudestaan hän autuaana huokaa: ”Luoja, Luoja, mistä hyvästä minulle on suotu tämä kaikki…”  

Jo tässä esikoisteoksessaan Ulitskaja hallitsee eloisan ja polveilevan kuvaustavan ja Arja Pikkupeura puolestaan hallitsee suvereenisti niiden kääntämisen suomen kielelle. On hienoja yksityiskohtia ja kaunista kuvailua, teräviä piikkejä ja lempeää ymmärtämystä, hiljaista huumoria ja verevää erotiikkaa. Ulitskajan tekstejä on aina ilo lukea.