VÄISÄNEN, HANNU: Märkä turbaani

Kustantaja: Otava 2020

Hannu Väisäsen Märkä turbaani -teos muodostuu kertomuksista, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja etenevät aikajärjestyksessä. Niissä kaikissa kertojana on kolmetoistavuotias Anatole, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa La Défensen alueella tornitalossa, jonka nimi on Eevan torni (Aatamin torni ei koskaan valmistunut).

Hyvänen aika, montako metriä sitkeätä ja samalla joustavaa putkistoa täällä on?... Paitsi ettei sitä kukaan halua tietää. Jos sellaiseen ajatukseen juuttuu, joutuu miettimään myös putkiston kestävyyttä ja kaikenlaisia tukoksia. Jo pelkkä veden kipuaminen ylös on mysteeri. Kuuma vesi eritoten on niin ujoa, että sitä pitää houkutella ylimpiin kerroksiin varttitunnin verran. Toisaalta sen reitti on suunniteltu niin uskomattoman mutkikkaaksi, että millainen vesi tahansa miettisi pitkään, viitsiikö sellaiseen labyrinttiin lähteä. Nuori terhakka vesi lähtee nousemaan jostain kellarikerroksen uumenista ja tulee perille ikäloppuna.

Anatolen suuriääninen ja suorasukainen äiti on muuttanut maalle, jossa viettää boheemia elämää kulloisenkin kumppaninsa kanssa. Anatolen isä puolestaan etsii uutta rakkautta elämäänsä seurustelubaareista. Anatole on melko yksinäinen ja tuntee useammastakin syystä itsensä poikkeavaksi. Huomiota herättäviä pigmenttimuutoksia poskessa, korsetti skolioosin takia, mietiskelyyn taipuvainen luonne.

Kolmekymmentäseitsemänkerroksisessa Eevan tornissa asustaa monia mielenkiintoisia ja erikoisia henkilöitä. Esimerkiksi harmaasilmäinen mies juoksee pari kertaa päivässä talon rappuset alhaalta ylös ja taas takaisin alas tarkistaakseen, että niiden lukumäärä on pysynyt samana. Asukkaisiin kuuluvat myös iloisesta pitsiruhtinattaresta surulliseksi nettihuoraksi muuttuva tyttö, rakkautensa vuoksi ahertava märkäturbaaninen nainen, vanhoja tietokoneita keräilevä mies, salaperäinen ”seurustelu-upseeri” ja mieliala- ja potenssilääkkeisiin uskova tohtori Satula. Iranilaistaustainen Saharin perhe kiinnostaa Anatolea erityisesti perheen tyttären vuoksi.

Tornitalon asukkaat muodostavat yhteisön, jossa ihmiset toisaalta auttavat ja toisaalta tarkkailevat toisiaan. Juorut liikkuvat ja toisinaan niillä voi olla ikäviä vaikutuksia. Toisinaan tutuksi luullusta ihmisestä paljastuu täydellinen yllätys.

Naapuri on se, joka juuri ja juuri mahtuu ovisilmään eikä poistu siitä ennen kuin ovi avataan. Naapurilla on kultaharkkoja piilossa tuuletuskanavissa ja silti se käy syyttämässä toisia siitä, että paistokäry tunkee seinien läpi. Melustakin se tietysti valittaa, mutta omia koiriaan tai porakoneitaan ei suostu vaientamaan. Naapurilla on syyttävä katse ja aina jokin rikkoontunut esine kädessään. Ja rikkoja olet sinä.

Muutaman kerran Anatole joutuu käymään myös äitinsä luona maaseudulla. Tilanne ei erityisesti häntä miellytä, mutta tarjoutuuhan sielläkin mahdollisuuksia kuulla tarinoita seudun persoonallisuuksista ja tavata ihmisiä, jotka tuntuvat elävän ihan eri maailmassa kuin Anatole itse. Tosin loppujen lopuksi sielläkin tapaa samanlaista onnetonta rakkautta, muuttuvaan maailmaan sopeutumatonta yrittäjää ja epäilyttävää nuorisoa kuin suurkaupungissa.

Hannu Väisänen kirjoittaa soljuvasti ja hauskasti. Hänellä on silmää yksityiskohdille ja ymmärrystä ihmisten ominaispiirteille. Kirjan rakenne on oiva. Anatole esittelee talon elämää ja naapureitaan yksi kerrallaan, mutta kirjan viimeisessä luvussa kaikki asukkaat ovat ankaran ukkosmyrskyn keskellä. Kukin reagoi omalla tavallaan, osa ottaa rauhallisesti omassa asunnossaan, osa kokoontuu peloissaan tornin ala-aulaan.