HOGAN, RUTH: Lauluja variksille

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Wisdom of Sally Red Shoes

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Lauluja variksille -teoksessa vuorottelee kolme kertojaa, joiden yhtymäkohtaa toisiinsa joutuu arvuuttelemaan miltei kirjan loppuun saakka. Paljastus ei loppujen lopuksi ole vallan yllättävä, mutta traaginen kyllä.

Yksi kertojista on Masha, psykoterapeutti. Hänen kaksivuotias poikansa Gabriel hukkui yli kymmenen vuotta sitten, mutta Mashan suru ei ole hellittänyt – ehkä siksi, että Gabrielin ruumis ei koskaan löytynyt eikä siis ole hautaakaan, jonka luona käydä. Mashan turvapaikka on viktoriaanisen ajan hautausmaa, jossa hän hoitelee valikoimiaan hautoja ja keksii värikkäitä tarinoita niissä lepäävistä ihmisistä. Lukijakin saa samalla runsaasti tietoa viktoriaanisen ajan kuolemankulttuurista.

Minä toivon, että taivas on olemassa. Jos eniten rakastamasi ihminen on nimittäin jo kuollut, se on ainoa paikka, jossa hänet voi taas kohdata. Jos taivas on pelkkää toiveajattelua tai urbaani myytti, toivo jälleennäkemisestä on mennyt iäksi.

Masha tarvitsee kuitenkin myös katumusharjoituksia. Paikallisessa maauimalassa hän lähes päivittäin sukeltaa pohjaan ja pysyttelee siellä äärirajoille asti eli miltei hukkuu. Pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa: Masha on alkanut kiinnittää huomiota muihin uijiin ja aivan erityisesti komeaan Olympiauimariin. Tosin Mashan ei ole ihan helppo luottaa miehiin, sillä puoliso jätti hänet heti Gabrielin kuoleman jälkeen.

Onneksi Mashalla on värikkäät ystävänsä ja sukulaisensa, joille kaiken aikaa tuntuu sattuvan ja tapahtuvan. Kaikkein mielenkiintoisin on lähes kahdeksankymppinen Sally, joka käyttää aina punaisia kenkiä, varastaa kukkia, laulaa kovaäänisesti hautausmaalla, ruokkii puistossa variksia ja tervehtii ihmisiä ystävällisesti kiroillen. Omalaatuinen olemus kätkee alleen elämän kouliman sitkeän ja viisaan ihmisen, joka käy esimerkistä Mashallekin.

Hän ei pyytänyt muuta kuin että hänet hyväksyttäisiin omana itsenään ja että hänen annettaisiin elää elämäänsä eksentrisissä vaatteissaan ja punaisissa kengissään tanssien itse kuulemansa sävelmän tahtiin.

Toinen kirjan kertojista on syöpään sairastunut Alice, joka murehtii juuri teini-iän saavuttaneen poikansa Mattien puolesta. Lähiomaisia ei ole ja suhde Mattien isäänkin katkesi jo ennen pojan syntymää. Kuka siis huolehtii pojasta, jos Alice kuolee? Mattie puolestaan kuvaa ahdistustaan ja pelkoaan, koska ei tiedä syytä äitinsä omituiseen käytökseen.

Solumyrkyt imivät hänestä elämän, myrkyttivät hänet siinä toivossa, että elämä palautuisi häneen puhtaana ja kiillotettuna ja syövästä vapaana… Mattien kohtalon taakka aiheutti kuitenkin sen, että kaikki hänen kokemansa tuntui tyhjänpäiväiseltä. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa, että hänen täytyisi kertoa pojalle totuus. Mutta miten hän löytäisi oikeat sanat? Ja mitä hänen rakkaalle pojalleen tapahtuisi?

Hoganin kirjassa on paljon surumieltä ja kaihoa, paljon pelkoa elämästä selviytymisen suhteen, mutta myös paljon huumoria, ystävyyttä ja rakkautta. Aivan hykerryttävä on seitsemänkymppinen ”nuoripari” eli sliipattu Elvis ja vanhanajan glamouria uhkuva Kitty. Ja höntti irlanninsusikoira Haizum.  

Saatesanoissa Ruth Hogan kertoo saaneensa idean kirjaansa sairastuttuaan rintasyöpään. Hän salasi sairautensa omaisiltaankin, kunnes salaaminen oli mahdotonta – jolloin hän sai todeta, miten ihanaa ystävien, läheisten ja kohtalontovereiden antama tuki oikeasti on. Kirjan lopussa on vinkkinä Syöpäjärjestöjen verkkosivun osoite.