JÄRVELÄ, JARI: Klik

Kustantaja: Tammi 2020

Vuonna 1923 kymmenvuotias Iris tapaa Signe Branderin, joka on kutsuttu ottamaan kuvia perheen kartanosta. Tyttö lumoutuu taikalaatikosta, joka kääntää maailman ylösalaisin, ja lyöttäytyy Branderin assistentiksi. Näin hän oppii jo valokuvaamisen perusasioita.

Iris on lyhytkasvuinen, vain 128 cm pitkä, eikä siis hyvää mainosta perheen terveysvesibisnekselle. Niinpä Iris Rukka lähetetään keskieurooppalaiseen keuhkotautiparantolaan siinä toivossa, että hän siellä sairastuisi ja kuolisi vaivihkaa pois. Tytölle parantolavuodet ovat kuitenkin askel eteenpäin valokuvaajan uralla, sillä hän saa potilastoveriltaan lahjaksi ensimmäisen kameransa.

Iris lähtee maailmalle. Hän on läsnä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja tapaa kuuluisia henkilöitä Pablo Picassosta Edith Piafiin ja Marilyn Monroesta prinsessa Dianaan. Hänen läheisiä ystäviään ovat valokuvaajat Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa, jotka matkivat neitokaisen kuvakulmia, mutta myös julkaisevat härskisti tämän otoksia ominaan.

Kirja kuvaa paljon sotaa ja sen mielettömyyttä. Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden hevosten hautojen räjäytystä Marnen vanhalla rintamalla. Suomessa vuonna 1918 teloitettujen hautoja merkkinään vain puun kylkeen vuoltu soikio. Normandian maihinnousun huonon suunnittelun ja toteutuksen aiheuttamaa hirveää ihmishenkien tuhlausta. Nälkiintymiseen sodan aikana kuolleita sairaalapotilaita, joukossaan myös Signe Brander.

Voiko valokuvien esittämään todellisuuteen luottaa? Kävelysauvojen kanssa konkkaava poika ei ehkä ole rampa ensinkään. Normandian maihinnoususta säilyneet Robert Capan kuvat eivät ehkä olekaan kiivaimman taistelun ajalta, vaikka niin uskotaan. Irishän se oli keskellä luoteja ja kuolemaa, mutta missä ovat hänen ottamansa kuvat?

Noin kymmenen metrin päässä minusta nousee vedestä panssarieste. Kolme palkkia törröttämässä ristiin. Siili. Vinottaisten rautapalkkien taakse on kerääntynyt suojaan viitisen sotilasta. Otan heistä kuvan. Klik. Yksi saksalaisten konekivääreistä tulittaa palkkeihin ja panssariesteen suunnasta kuuluu jatkuva kilinä, kun luodit hakkaavat metalliin. Klik, klik, klik. Se kuulostaa samalta kuin kamerani ääni, toistuu tiheämmin.

Viekö valokuva ihmisen sielun? Toisinaan ihmiset eivät halua tulla ikuistetuiksi jonkin tietyn tapahtuman yhteydessä, mutta entä kuvaaja itse? Miten pitkälle hän on valmis menemään saadakseen otettua täydellisen kuvan? Omiakseen nimiinsä jonkun toisen ottaman täysosuman? Unhodettuja ja syrjäytettyjä naisia on historiassa paljon, mutta onko Iriksen tapauksessa niin, että hän haluaakin olla tuntematon?

Ja Henri tulisi keräämään hetkiä ja ihmisten sieluja. Enemmän kuin hänen kameraansa mahtui. Enemmän kuin millekään filmille mahtui. Enemmän kuin mihinkään taloon, kortteliin tai kaupunkiin mahtui. Tuhoisin laite, joka maailmaan oli keksitty, oli hänen mielestään kamera (eikä vaikkapa ydinpommi).

Iriksen tarina tarjoaa uudenlaisen ja oivaltavan näkökulman historiaan peittelemättä mitenkään sodan mielettömyyttä, luonnonvoimien armottomuutta tai ihmisten pikkumaisuutta. Kuvaus valokuvaajien intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä saa selaamaan Googlen kuvahakua ja kirjaston valokuvateoksia ihan uusin silmin. Jännitettävääkin on: löytyvätkö ja säilyvätkö Iriksen ottamat kuvat?