Kustantaja: Aviador 2020
Alkuteos: Verre cassé (2005)
Suomennos: Jaana Seppänen
Alain Mabanckou (s. 1966) on syntynyt Kongon tasavallassa,
mutta on nykyään Ranskan kansalainen. Hän toimii ranskankielisen kirjallisuuden
professorina Los Angelesin yliopistossa ja vierailijana Collège de
Francessa Pariisissa. Mabanckoulta on suomennettu Kongon tasavallan 1970-luvun
sosialistista vallankumousta satiirisesti kuvaava Pikku Pippuri (2016) ja
nyt Kongon pääkaupunkiin Brazzavilleen sijoittuva teos Kuppinurin.
Kuppinurin on 64-vuotias entinen alakoulun opettaja, jolta
mieltymys punaviiniin on vienyt niin työn ja vaimon kuin terveydenkin. Mies
miltei asustaa Rahalla $aa -nimisessä baarissa, jonka omistajasta Umpikotilosta
on tullut hänelle hyvä ystävä. Eräänä päivänä Umpikotilo antaa asiakkaalleen
vihon ja kehottaa tätä kirjoittamaan kronikan baarin tapahtumista ja asiakkaista.
sanoisin kaiken omilla sanoillani, vääntyneillä sanoilla,
irrallisilla sanoilla, sanoilla joilla ei ole päätä eikä häntää, kirjoittaisin
siten kuin sanat sattuisivat tulemaan, aloittaisin kömpelösti ja lopettaisin
yhtä kömpelösti kuin aloitin, vähät välittäisin mistään järkevästä, mistään
metodista, fonetiikasta ja proosasta, ja minun mongerruksessani se, mikä
ymmärrettäisiin selkeästi ei olisi selkeästi ilmaistu eivätkä sanat tulisi
helposti, siinä olisi kysymys kirjoituksesta ja elämästä
Vihko täyttyy. Siinä on tarinoita miehistä, jotka vaimon
valheiden vuoksi ovat päätyneet joko vankilaan tai hullujenhuoneelle. On tarina
miehestä, joka kerskuu periytyvänsä suurista noidista ja pystyvänsä
ihmetekoihin fetissien valmistajana, mutta joka tuomitaan petkuttajana. Kuinka
paljon tarinoissa on liioittelua jo kertojan itsensä toimesta ja vielä
kronikoijan taholta – se jää lukijan pääteltäväksi.
Kuppinurin kertoo myös omasta elämästään ja nousee selvästi
romaanin monipuolisimmaksi ja elävimmäksi hahmoksi muiden jäädessä (ehkä
tarkoituksella) hieman paperinmakuisiksi. Moni nainen on ollut hänen elämäänsä
vaikuttamassa. Kaupungin halki virtaavaan jokeen hukkunut tai hukuttautunut
äiti. Angelique-vaimo, josta Kuppinurin käyttää nimeä Diabolique, mutta jonka
puolella lukijan myötätunto on. Ilotytöt ja ruokakojun pitäjät.
Kaiken taustana on ankea asuinalue kongolaisessa
suurkaupungissa. Ihmiset ovat köyhiä ressukoita, jotka ovat vajonneet
kurjuuteen kuka mistäkin syystä, ja joille baari on ainoa turvapaikka ja baarin
omistaja ainoa ystävällinen sielu. Kolmen Sadan korttelia käyvät turistitikin
ihmettelemässä:
kuinka kummassa ihmiset oikein saattoivat elää rinta
rinnan kaiken saastan keskellä, tulvavesissä, kotieläinten luurankojen,
poltettujen ajoneuvojen, mudan, tomun, ammottavien viemäreiden ja
sortumaisillaan olevien talojen keskellä
Kirjailijan satiirinen ote näkyy etenkin korttelin tuhoamista vastustavien poliitikkojen kuvauksessa. Kun maatalous-, kauppa-, pien-
ja suuryritysten ministeri käyttää puheessaan tehokkaasti fraasia ”minä
syytän”, joutuvat tasavallan presidentin neuvonantajat paiskimaan tosissaan
töitä etsiessään johtajalleen yhtä vaikuttavaa sanontaa. Agrikulttuuriministerille
luvataan jatkossa kulttuuriministerin salkku, koska entisestä tittelistä
tarvitsee silloin pyyhkiä vain neljä ensimmäistä kirjainta.
Kuppinurin-teoksen teksti on erikoista, sillä siinä
ei ole ainoatakaan lausetta, joka alkaisi isolla kirjaimella ja päättyisi
pisteeseen. Silti pelkkien pilkkujen rytmittämää tekstivyöryä on yllättävän
helppo lukea ja hahmottaa. Satiirisia heittoja on paljon. Lukiessa voi myös tarkkailla,
miten monta kirjallisuuden klassikkoihin tai elokuviin ja musiikkiin liittyvää
lainausta tekstistä onnistuu tunnistamaan. Niitä on sarjakuvista (Asterix,
Tintti, Lucky Luke) ja anglo-amerikkalaisesta kirjallisuudesta (etenkin
Hemingwayltä ja Salingerilta), mutta todennäköisesti suuri osa on
ranskalaisilta kirjailijoilta, joita ei muualla maailmassa (enää) kovin hyvin
tunneta.
olen matkustanut oikeastaan liikkumatta mihinkään
piskuisesta synnyinpaikastani, olen tehnyt matkaa kirjallisuudessa, jokainen
kirjansivu jonka aukaisin antoi kuuluviin melan läiskähdyksen keskellä jokea,
en kohdannut yhtäkään rajaa harharetkieni aikana, ei tarvinnut esittää passia,
valitsin kohteen summamutikassa työntäen ennakkoluuloni niin kauas kuin pystyin
ja minut otettiin vastaan avoimin käsivarsin paikkaan jossa oli kaikenlaisia
henkilöhahmoja, toiset kummallisempia kuin toiset
Kirjan loppu jää hieman pahaenteisellä tavalla avoimeksi,
mutta matka sen päähenkilön kanssa on kuitenkin ollut mielenkiintoinen. Ei täydellinen
teos, mutta tutustumisen arvoinen - jo Jaana Seppäsen kekseliään suomennoksen vuoksikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti