BARREAU, NICOLAS: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Eines Abends in Paris
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau on syntynyt vuonna 1980 Pariisissa ja opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romaanisia kieliä. Hän työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja kertoo olevansa muissa maailmoissa viihtyvä lukutoukka. Jollakin tavalla muissa lempeämmissä maailmoissa leijuvat hänen romaaninsakin, vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Rakkausromaanin resepti ja 2014 suomennettu Pieni elokuvateatteri Pariisissa.

Alain Bonnard työskentelee Lyonissa isossa yrityksessä, joka on erikoistunut kylpyammeiden ja korkealuokkaisten kylpyhuonekalusteiden vientiin. Hyväpalkkainen työ saa kuitenkin jäädä, kun Alain perii sedältään vetovastuun elokuvateatteri Cinema Paradis’sta. Tämä pieni teatteri panostaa laatuun, tarjoaa unelmia ilman moderneja lisävarusteita.

Suurin osa ihmisistä on kokonaan unohtanut, miten katsotaan keskittyneesti, antaudutaan pariksi tunniksi elämän olennaisimman vietäväksi, olipa se sitten vakavaa tai hilpeämielistä. Heittäydytään vain, syömättä, juomatta, pureksimatta tai ryystämättä pillillä.

Keskiviikkoiltaisin esitetään ylimääräisenä myöhäisnäytöksenä vanhoja rakkauselokuvia. Joka viikko istuu samalla paikalla rivillä 17 kaunis punatakkinen nainen, jota kohtaan Alain alkaa tuntea kasvavaa mielenkiintoa. Kontakti syntyy, suudelmiin asti päästään – ja sitten Mélanie katoaa jälkiä jättämättä. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että juhlittu ranskalainen näyttelijätär Solène on valinnut Cinéma Paradis’n yhdeksi uusimman filminsä kuvauspaikoista? Alain ei pysty nauttimaan yllättävästä kuuluisuudestaan, koska etsii kuumeisesti rakastettuaan. Johtolankoja on vähän ja nekin tuntuvat vievän harhaan. Yllättäviä käänteitä riittää.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa hehkuttaa laatuelokuvien puolesta. Tarinan lomassa on viittauksia moneen tunnettuun elokuvaan ja kirjan lopussa on vielä rakkauselokuvien lista. Kirja on puhdasta romantiikkaa eli juonessa sallitaan satumaisuus ja epäuskottavat käänteet. Se kannustaa unelmoimaan ja uskomaan unelmien toteutumiseen.

Ei tätä maailmaa ole tarkoitettu vain hurjapäille ja pelottomille, äänekkäille ja voimalla puoliaan pitävälle, ei, aroilla ja hiljaisilla, haaveilijoilla ja omalaatuisillakin on täällä paikkansa. Ilman heitä ei olisi värien eri sävyjä, hennonsinisiä akvarelleja, ei ääneen lausumattomia sanoja, jotka vasta antavatkin mielikuvitukselle tilaa. Ja eivätkö juuri uneksijat tiedä, että todelliset, suurimmat seikkailut tapahtuvat sydämessä?

SAHLBERG, ASKO: Yö nielee päivät

Kustantaja: Like 2014

Asko Sahlberg syntyi Heinolassa vuonna 1964, vietti kiertelevää elämää aikansa ja asettui Göteborgiin vuonna 1996. Kotikaupunkiinsa Sahlberg on sijoittanut teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002), Paluu pimeään (2006) ja nyt viimeisimpänä Yö nielee päivät -romaanin.

Kirjan pääsiallinen kertoja on Suomesta 1970-luvulla Göteborgiin muuttanut Jakobsson, häränkokoinen rumilus, joka esiintyi nimettömänä jo Sahlbergin aiemmissa Göteborg-teoksissa. Hän on ”meidän mies”, joka tarkkailee oman elämänsä tapahtumia tavallaan ulkopuolelta, niitä kommentoiden ja ennakoiden. Hänen elämänsä on yhtä aaltoliikettä, jossa joskus kaikki onnistuu yli odotusten ja seuraavaksi romahtaa täysin. Jakobsson kuitenkin taistelee peräänantamattomasti, nousee yhä uudestaan aallonpohjalta ja käyttää monenlaisia keinoja hyväkseen. Hän pitää omat tunteensa visusti kurissa ja piilossa eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota läheisiinsä, mutta pystyy kyllä ystävyyteen ja rakkauteen.

Ruotsinsuomalaisten kokoontumiset omissa kuppiloissaan ovat toisaalta liikuttavia ja toisaalta koomisia. Murahdellaan. Otetaan alkoholia, tapellaan. Kärsitään sivullisuuden tunteesta – Suomi on jo vieras, mutta tuntematon on Ruotsikin. Joku ei kestä, vaan tekee itsemurhan. Joku joutuu mielisairaalaan. Joku juo itsensä vähitellen hengiltä. Asiaa ei auta ruotsalaisten suhtautuminen, olipa se sitten alentuvan holhoava tai vihamielisen torjuva.

Jakobsson muistelee toisinaan menneitä aikoja, noita uljaita kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vuosia, joina ehdat suomalaiset turvenuijat riittivät, he olivat yhteiskunnan rupusakkia, sivullisia osattomia. Oi niitä aikoja, ei aika mennyt koskaan palaa.

Kirjassa yö tosiaan nielee päivät. Ihmiset vaeltelevat kaupungin yössä kuka mistäkin syystä. Joku ei pysty rauhoittumaan uneen asti. Joku on vailla asuinpaikkaa. Joku tekee hämäränhommia. Joku päivystää. Joku etsii romantiikkaa. Joku etsii puhekumppania.

Yöt, nuo ainaiset yöt, valon ja valon väliset paksun hiilen juovat. Salaperäiset yöt, vaaralliset yöt, niiden kyteminen kaupungissa kuin sammuneeksi luultu tuhka.

Hieman kirjaa olisi voinut karsia, mutta pääosin Sahlberg pitää lukijan otteessaan. Kirjasta löytyy äärettömän paljon nokkelasti mukailtuja viittauksia kirjallisuuteen, musiikkiin ja sananlaskuihin. Huumori liikkuu tilannekomiikasta sanallisiin heittoihin, joista etenkin lakoniset vuoropuhelut ovat hauskoja. Kirjassa vilahtaa ohimennen joitakin Ruotsin valtiaita vuosisatojen ajalta ja kaikkien huulilla tuntuu jostain syystä olevan sana ”Jakobsson”. Ohimennen selvitetään Palmen murhakin, varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjailijan toimesta.

JOYCE, RACHEL: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Etelä-Englannissa Dorsetissa asuva Harold Fry viettää näennäisen leppoisia eläkepäiviä, joihin sisältyy teenjuontia, nurmikoiden leikkausta ja naapureiden kanssa keskustelua. Pinnan alla piilee kuitenkin suuri murhe, joka on erottanut Haroldin ja vaimonsa Maureenin toisistaan ja pystyttänyt heidän välilleen jäätävän hiljaisuuden muurin. Sitten eräänä kevätaamuna tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken: Harold saa entiseltä työtoveriltaan Queenieltä kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan syöpään. Haroldin on tarkoitus postittaa rohkaiseva kortti vastaukseksi, mutta yllättäen hän huomaakin olevansa kävelemässä 800 kilometrin päähän Skotlantiin voidakseen esittää asiansa henkilökohtaisesti. Queenielle lähetetyssä kortissa hän kannustaa tätä pysyttelemään hengissä tapaamiseen asti. Outo vapauden tunne vallitsee, vaikka matkaan varustautuminen on ollut huonoa. Jalassakin purjehduskengät!

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoi tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Koko aikaa Harold ei suinkaan vaella auvoisissa tunnelmissa, vaan taistelee kipua ja väsymystä vastaan. Hän kuuntelee ihmisten murheita, tarjoaa toivoa ja saa omalle uskolleen lisävahvistusta, mutta törmää myös ihmisluonteen nurjiin puoliin. Samalla omassa elämässä tehdyt virheet ja väärät ratkaisut alkavat nousta mieleen yhä voimakkaampina ja syyllisyydentunne kasvaa. Haroldin matkasta muodostuu näyttävä katumusmatka, mutta kodin hiljaisuudessa Maureen käy omaa sisäistä taistoaan.  

Kirja on helppolukuinen eikä lainkaan niin pitkäveteinen kuin luulisi. Se käy syvällä ihmismielessä, mutta ennättää havainnoida myös Englannin luonnon kauneutta ja kasvien runsautta tai hyvin hoidettuja puutarhoja antimineen. Sen ydin ei ole uskonnollinen, mutta silti se puhuu uskon ja toivon voimasta. Samanlaisia vaeltamalla itsensä löytäjiä on esimerkiksi kirjoissa Polkupyörällä ajamisen taito (Ron McLarty) ja Villi vaellus (Cheryl Strayed).

PS. Kirjan vanhahtava mustavaloinen piirroskuvitus on hauska.

ULITSKAJA, LJUDMILA: Vihreän teltan alla

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Zeljonyi satjor

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) ei osannut kuvitellakaan, miten ajankohtainen hänen romaaninsa Vihreän teltan alla tulisi ilmestyttyään olemaan. Kirjassa nimittäin puhutaan muiden aiheiden ohella siitä, miten Stalin vuonna 1944 siirrätytti koko Krimin tataariväestön Keski-Aasiaan ja Siperiaan. Jotain samankaltaistahan Krimillä on tekeillä nytkin ja jotkut ihmiset kokemassa karkotuksen jo toisen kerran eläessään. Muiltakin osin teos on tärkeä katsaus tiettyyn jaksoon Venäjän historiassa.

Vihreän teltan alla -romaanin tapahtumat alkavat Stalinin kuolemasta vuonna 1953 ja päättyvät kirjailija Joseph Brodskyn kuolemaan vuonna 1996. Lyhyitä vapaampia ajanjaksoja lukuun ottamatta neuvostoliittolaiseen arkeen kuuluivat tarkkailu, kotietsinnät, kuulustelut ja koulutusleirit. Silti kaiken aikaa kädestä käteen kiersivät toisinajattelijoiden ja kiellettyjen kirjailijoiden tekstit (samizdat-julkaisut), joita vakaumuksensa rohkaisemat idealistit tai muuten vain mukaan ajautuneet kirjoittivat käsin ja painoivat salaisissa kirjapainoissa. Lännen lehdistöllekin onnistuttiin toisinaan salakuljettamaan tulenarkaa aineistoa. Moni jäi kiinni ja ilmiantajana saattoi olla hyvinkin läheinen ystävä tai sukulainen. Kuka mistäkin syystä.

Teoksessa mainitaan nimeltä niin paljon henkilöitä, että hahmottaminen on ajoittain lähes ylivoimaista. Osa on historiasta tuttuja, kuten esimerkiksi kirjailijat Pasternak, Solženitsyn ja Brodsky tai akateemikko Saharov. Tapahtumia yhdistävät fiktiivisistä hahmoista tärkeimpinä Trianon-ryhmän pojat eli Ilja, Miha ja Sanja sekä naisista Olja, Tamara ja Galja. He vilahtavat jokaisessa tarinassa ainakin taustalla. Ulitskaja ei suinkaan etene kronologisessa järjestyksessä, vaan ihmisten elämänkulusta saatetaan kertoa loppu ensin ja selvittää sitten vaiheittain aiemmin tapahtunutta.

Vihreän teltan alla -teos koostuu lukuisista tarinoista, joista osa on itsenäisiä kokonaisuuksia ja kertoo jonkun tietyn henkilön tapauksen alusta loppuun saakka. Yksi hauskimmista on Karkulainen, jossa maan alle painunut kaupunkilaistaiteilija inspiroituu köyhän syrjäkylän estottoman iloisista mummoista. Toisinaan yhtä ja samaa ajanjaksoa käsitellään useamman henkilön näkökulmasta, jolloin epäselviksi jääneitä tosiasioita paljastuu vähän kerrallaan. Neuvostoliiton karua arkea kuvataan yksityiskohtien kautta: ahtaat yhteisasunnot, yksityisyyden puute, elintarvikkeiden niukkuus ja yksipuolisuus, vaatteiden kalleus ja huonolaatuisuus (jos niitä edes on tarjolla). Koko yhteiskunta tuntuu välillä olevan yhtä sekamelskaa eikä Ulitskaja säästele sanojaan suomiessaan neuvostovaltaa ja sen johtajia:

Heidän kehnonlainen sivistystasonsa saneli maan elämäntyylin ja määräsi rimankorkeuden, jonka ylittäminen oli vaarallista.

Vuosikaudet Miha oli tutkinut marxismia yrittäen selvittää, miksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kauniit aatteet ruumiillistuessaan kasvoivat niin pahasti kieroon. Nyt oli jäljellä ilmiselvä kylmä totuus: kyse oli jättimäisestä valheesta, kyynisyydestä, käsittämättömästä julmuudesta ja ihmisten hävyttömästä manipuloinnista, ihmisten, jotka menettivät ihmishahmonsa ja -arvonsa pelon tumman pilven tukahduttaessa koko maan.

Mikä on kirjan nimessä mainittu ”vihreä teltta”? Se esiintyy ainakin Oljan unessa, jossa tutut ihmiset – niin kuolleet kuin elävät - tungeksivat kohti valoa hohtavaa telttaa, josta kantautuu ihanaa musiikkia ja tuoksua. Venäläisen kirjallisuuden hyvä tuntemus olisi avuksi kirjaa luettaessa, sillä viittauksia on paljon. Onneksi suomentaja on koonnut kirjan loppuun lähdeluettelon kirjassa mainituista runoista.

LAHIRI, JHUMPA: Tulvaniitty

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: The Lowland

Suomennos: Sari Karhulahti

Moninkertaisesti palkittu Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär. Hän syntyi Lontoossa vuonna 1967 ja kasvoi Rhode Islandissa eli Yhdysvaltain pienimmässä osavaltiossa Atlantin valtameren rannalla. Tulvaniitty-romaanikin sijoittuu osittain Rhode Islandiin, kirjailijalle tuttuun ympäristöön. Teos oli ehdolla vuoden 2013 Booker-palkinnon saajaksi.

Kalkutassa elää 1960-luvulla kaksi veljestä, joista toinen on rohkea ja utelias ja toinen varovainen ja syrjäänvetäytyvä. Runsaan vuoden ikäerostaan huolimatta he ovat aina yhdessä ja seikkailevat tutustumassa ympäristöönsä: ahtaisiin kujiin, vesihyasinttien peittämään tulvaniittyyn ja salaa jopa muurien ympäröimään rikkaiden urheiluklubiin. Yliopistovaiheessa tiet kuitenkin erkaantuvat. Kiihkeä Udaya ryhtyy ajamaan yhteiskunnallista muutosta ja liittyy ääriryhmittymään, tasainen Subhash lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eikä enää palaa. Veljeksiä yhdistämään syntyy silti uusi yllättävä side, joka lupaa hyvää mutta kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Valhe nakertaa vanhempien ja lasten välisiä suhteita, kunnes siitä luopuminen antaa mahdollisuuden anteeksiannolle ja avoimuudelle.

Lahiri muistuttaa jollakin tapaa Alice Munroa arkisessa ja viipyilevässä eleettömyydessään. Tapahtumat käynnistyvät hitaasti, on aikaa pohjustaa tulevaa. Mainitaan pieniä asioita, joiden symbolista merkitystä ei tässä vaiheessa vielä tiedä – esimerkiksi sementtiin ikuistuneet jalanjäljet tai ylväät haikarat. Lahiri kuvaa yhtä taitavasti intialaista käyttäytymiskulttuuria ja sen eroavuutta amerikkalaisista tavoista kuin miehen ja naisen erilaista asemaa ja heille asetettuja erilaisia odotuksia. Hän ymmärtää ihmisen sisimmässä riehuvia ristiriitaisia tunteita, kun viha sekoittuu rakkauteen ja kaipaukseen tai pelko hylätyksi tulemisesta estää pysyvän ihmissuhteen rakentamisen. Kertojaääni vaihtelee ja lukija liikkuu joustavasti niin menneen kuin nykyisyyden välillä, niin Kalkutan kuin Rhode Islandin välillä. Lahirin kauniisti muotoilluista lauseista löytää useita kerroksia, sillä ne voivat kuvata yhtä aikaa luontoa, sielunmaisemaa, aikaa…

Harmauden keskellä on ihme kyllä päivänsininen juova. Lännessä punertava aurinko painuu jo mailleen. Tuntuu että hän näkee kolme erillistä ja erilaista osaa päivästä. Sen kaikki vaiheet horisontissa.

FLYNN, GILLIAN: Paha paikka

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Dark Places

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin psykologinen trilleri Kiltti tyttö kolahti suomalaisiin lukijoihin vuosi sitten. Se on taidokkaasti etenevä kertomus, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan vie lukijan sympatioita puolelta toiselle. Paha paikka ei kiristä jännitystä ihan samalla lailla, mutta kiehtoo silti persoonallisten henkilöidensä ja kerroksellisen rakenteensa ansiosta.

Kirjan päähenkilö ja nykyhetkeen sijoittuva kertoja on kolmekymppinen Libby Day. Hän on se tyttö, joka selvisi hengissä tammikuun 2. päivänä 1985 Kansasin Kinnakeen Maatilamurhissa, joissa kuoli Libbyn äiti ja kaksi vanhempaa sisarta. Paljolti seitsenvuotiaan Libbyn todistuksen pohjalta murhista tuomittiin elinkautiseen 15-vuotias isoveli Ben, mutta oliko hän sittenkään syyllinen? Tapahtumasta on kulunut 25 vuotta, kun Libby osuu ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Club -seuran puhuteltavaksi ja lopulta myös palkkalaiseksi. Hänen tehtävänään on haastatella murhiin mahdollisesti liittyneitä henkilöitä, myös Beniä josta Libby on muodostanut mielikuvituksessaan todellisen hirviön. Pala palalta totuus alkaa selvitä ja osoittautuu melko yllätykselliseksi. Lukija tietää kutkuttavasti koko ajan hieman enemmän kuin Libby, sillä joka toinen luku ajoittuu murhapäivään ja näkökulma on joko Benin tai perheen Patty-äidin.

Libby Day ei ole mikään sympatioita herättävä hahmo, ainakaan aluksi. Hän on erakkomainen, varasteleva, valehteleva, siivoton ja laiska. Mitään varsinaista työtä hän ei missään nimessä halua tehdä, vaan elää mieluummin hyväntekeväisyysjärjestöjen keräämillä varoilla. Itseironisesti Libby sanoo näin:

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat.

Jollakin lailla vaurioituneita ovat kirjan muutkin henkilöt: Libbyn vastuuta pakoileva ja sadistinen isä, vakoilemalla valtaa käyttävä Michelle-sisko, päihteistä ja seksistä jännitystä hakevat nuoret, muiden ihmisten kohtaloista itselleen sisältöä etsivät murhaklubilaiset. Aidosti sääliä herättää Patty-äiti, jonka ponnistelee voimiensa äärirajoilla voidakseen huolehtia lapsistaan, vaikka kuristava köyhyys hiipii yhä lähemmäksi. Perhe on jo luokiteltu paikkakunnan pohjasakkaan ja tuomitseva mieliala roihahtaa entisestään huhujen levitessä kulovalkean tavoin tuona kohtalokkaana päivänä tammikuussa 1985. Tragedian väistämätön läheneminen on kuvattu tehokkaasti ja samalla herätellään kysymyksiä. Onko ihmisiä ja perheitä, joissa on jo syntyjään pahaa verta? Onko paikkoja, joissa asuva pahuus myrkyttää asujansa?

DICKER, JOËL: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2012 teoksellaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Romaani sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon. Tosin Dickerin kirjallinen ura alkoi jo kymmenvuotiaana, kun hän perusti kuukausittain ilmestyvän luontolehden ja toimitti sitä seitsemän vuotta.

Marcus Goldmanin esikoisteos toi 28-vuotiaalle miehelle runsain määrin mainetta ja mammonaa, mutta nyt alkavat rahat loppua ja paineet uuden teoksen julkaisemisen suhteen kasvaa. Auttaisiko työskentely oppi-isän ja ystävän Harry Quebertin luona? Aihe uuteen kirjaan löytyykin, mutta odottamattomalla tavalla: Harry joutuu syytteeseen murhasta. Hänen puutarhastaan löytyneet jäänteet yhdistetään 33 vuotta aiemmin kadonneeseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Harrylla ja alaikäisellä Nolalla on ilmeisesti ollut kiihkeä rakkaussuhde, johon on perustunut yksi Amerikan kuuluisimmista teoksista, Harryn romaani Pahan juurilla. Marcus ei usko ystäväänsä syylliseksi murhaan ja onnistuukin kaivelemaan pikkukaupungin asukkaista esiin mitä erilaisimpia salaisuuksia, jopa henkensä uhalla. Onko suloinen Nolakaan ollut pelkkää aurinkoa vai onko hänellä ollut pimeä puolensa? Entäpä hänen häiriintyneeltä vaikuttava äitinsä? Tai musiikin pauhun säestyksellä ikuisesti moottoripyöräänsä korjaileva isä?Tai rikkaan liikemiehen rujo palvelija? Tai mahtava liikemies itse? Tai pyrkyrimäinen kuppilanomistaja? Välillä lukija pitää varmana syyllisenä yhtä ja sitten toista, kunnes taas uusi paljastus muuttaa kaiken. Marcuksen vakava pyrkimys totuuteen törmää vähän päästä kustantajan laskelmointiin, median levittämiin vääristelyihin ja viranomaisten kärsimättömyyteen.

Jotkut henkilöhahmot ovat todella hauskoja, esimerkiksi Marcuksen mediatietoinen kustantaja tai alati epäluuloinen äiti. Parasta antia on kuitenkin taidokkaasti rakennettu juoni, joka tarjoaa koukuttavia yllätyksiä toisensa perään. Juonen kuviot sinällään ovat tuttuja jo entisestään, mutta Dicker on yhdistellyt niitä tuoreesti ja hallitusti – kaikki palaset liittyvät jollakin tapaa toisiinsa ja loksahtavat lopulta täysin paikalleen. Kirja on yli 800-sivuinen tuhti paketti ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen hidastempoinen, mutta silti sujuva ja viihdyttävä mustan huumorinsa ansiosta. Dekkarimaisen juonen ja elämää suuremman rakkaustarinan lisäksi Dicker tarjoaa näkökulman kirjailijan luomistyöhön ja tarjoaa neuvoja aloittelevalle kirjailijalle.

Kirjailijan on kovin helppo suistua epätasapainoon, koska tunneperäinen ahdistus vaanii häntä kahdella tasolla eli kaksin verroin enemmän kuin muita: on lemmensuruja ja kirjasuruja. Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.

KAKSI TEOSTA HYYTÄVÄÄ JÄNNITYSTÄ

ADLER-OLSEN, JUSSI: Pullopostia

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Flaskepost fra P
Suomennos: Katriina Huttunen

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on aiemmin työskennellyt kustannustoimittajana, näytelmäkirjailijana, kitaristina, säveltäjänä ja kääntäjänä. Hänen apulaispoliisikomisario Carl Mørckistä ja Osasto Q:sta kertova dekkarisarjansa on saavuttanut suurta suosiota myös kotimaan ulkopuolella ja sarjan kolmas osa Pullopostia on voittanut mm. pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2010.

Kaksi pientä poikaa kyyhöttää venevajaan vangittuina, nälästä ja pelosta nääntyneinä. Viime hetkellä ennen kidnappaajan saapumista onnistuu vanhempi pojista kirjoittamaan omalla verellään lyhyen viestin ja pudottamaan sen pulloon suljettuna lautojen välistä veteen. Aikanaan pullo löytyykin ja toimitetaan Tanskan poliisille, mutta unohtuu vuosiksi ikkunalaudalle. Kun Carl Mørck saa tekstin käsiinsä, se on haalistunut miltei lukukelvottomaksi. Lisäksi epäilyttää, onko viesti edes vakavasti otettava avunhuuto vai vain poikien kolttonen.

Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, mistä on kyse. Vinoutuneella tavalla kiihkouskovaisten ja väkivaltaisten vanhempien poika kostaa tunnekylmää lapsuuttaan sieppaamalla eristäytyneisiin uskonlahkoihin kuuluvien perheiden lapsia. Mies on psykopaatti, mutta jollakin tavalla syyt hänen kieroutumiseensa tulevat ymmärrettäviksi kun hänen taustansa välähdyksittäin selviää. Poliisi onnistuu tuskallisen hitaasti kerimään auki pullopostista alkanutta vyyhtiä, sillä uskonlahkot sulkevat tiukasti rivinsä eivätkä paljasta keskuudessaan sattuneita murhenäytelmiä. Samaan aikaan poliisia työllistää vielä tuhopolttojen sarja.

Synkkien rikostapausten lomaan tuo helpotusta se huumori, jolla kuvataan osasto Q:ta. Äksy ja jääräpäinen Carl Mørck on perimmältään aika sympaattinen ja sihteeri Rose taas hämmentävän monipersoonainen, mutta komisarion apulainen Assad vie kyllä molemmista voiton. Miehen salaperäinen tausta alkaa kutkuttaa yhä enemmän, kun hänestä paljastuu odottamattomia taitoja ja miltei yliluonnollista terävyyttä. Samalla sanalliset (tahalliset vai tahattomat?) kompastelut ja huonot vitsit huvittavat.

 "Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä saisivat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.
 

Pullopostia on melko laaja dekkariksi (551 s.), mutta onnistuu pitämään jännityksen yllä loppuun asti ja vielä yllättämäänkin. Teksti etenee jouhevasti kohtauksesta toiseen eikä pitkittämisen tai toiston tunnetta synny. Tässä on dekkari parhaimmillaan!

SUND, ERIK AXL: Unissakulkija

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Hungerelden

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset Håkan Axlander Sundquist (s. 1965) ja Jerker Erikson (s. 1974). Håkan on ääni-insinööri ja muusikko, jonka yhtye iloveyoubaby! edustaa elektropunkia. Jerker puolestaan on toiminut Håkanin yhtyeen tuottajana ja työskentelee nykyisin kirjastonhoitajana vankilassa. He saivat vuonna 2012 Ruotsin Dekkariakatemian erikoispalkinnon Victoria Bergman -trilogiastaan. Sarjan ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyi suomeksi keväällä 2014 ja toinen osa Unissakulkija sopivasti nyt kesälomalukemiseksi. Kolmannen ja viimeisen osan Varjojen huoneen arvioitu ilmestymisaika on lokakuussa. Kaikista parasta olisi, jos pystyisi lukemaan osat yhtäjaksoisesti, mutta kukapa malttaa odottaa syksyyn asti?

Unissakulkija jatkaa saumattomasti siitä hetkestä, johon Varistyttö jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlbergin poika on kadonnut salaperäisesti kesken huvipuistovierailun, kenties kokemaan samanlaista kohtaloa kuin Varistytössä julmasti murhatut maahanmuuttajapojat. Noiden murhien tutkiminen on rahallisista syistä virallisesti lopetettu, mutta Jeannette jatkaa silti omaa selvitystyötään. Samanaikaisesti poliisi joutuu tutkimaan säälimättömiä murhia, joiden kohteena tällä kertaa ovat aikuiset. Uhreilla tuntuu olevan yhteyksiä toisiinsa niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin ja kaiken aikaa nousee esiin nimi Victoria Bergman… Ystävänsä terapeutti Sofia Zetterlundin avulla Jeannette yrittää rakentaa murhaajasta psykologista profiilia, mutta kuinka luotettava yhteistyökumppani Sofia on? Hänhän on juuri havainnut itsessään sivupersoonan, jonka kokemuksista ja tekemisistä hänellä on vain hämäriä aavistuksia. Jälleen kerran kirja loppuu äkisti kesken tilanteen.

Unissakulkija sukeltaa syvälle rikkoutuneeseen mieleen. Isänsä ja muidenkin miesten hyväksikäyttämä tyttö pystyy elämään vain luomalla itselleen sivupersoonia, jotka ottavat kantaakseen tuskan, häpeä ja vihan.

Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. Unissakulkijasta hän pitää kaikkein vähiten, mutta samalla hän tietää, että sillä on parhaat mahdollisuudet jäädä henkiin, ja se on se osa jota hänen tulee kehittää. Muut on kuorittava pois.

Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä.

Varistyttöä ei voi hallita.

Nyt joutuu pohtimaan myös kiusaamisen olemusta. Miksi jostakusta tulee kiusaaja? Miten hän valitsee uhrinsa? Tuskinpa esimerkiksi koulukiusaajat osaavat aavistaa, miten kauaskantoisia vaikutuksia heidän teoillaan voi olla. He unohtavat menneen varsin pian, mutta kiusattu jää kiinni vihaansa.

Lumipallo heitettiin pyörimään neljännes elämää aiemmin työkaluvajassa Sigtunan humanistisessa lukiossa, ja vyöryessään se tempaisi mukaansa hänetkin ennen kuin jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä.

Tämäkin trilogian osa vie mukanaan eikä itse asiassa tunnu yhtä ahdistavalta kuin Varistyttö, vaikka käsitteleekin pimeyttä ja hulluutta. Lukija tietää huomattavasti enemmän kuin kirjan henkilöt, mikä aiheuttaa pelkoa heidän puolestaan.

PS. Kirjan kansi on jälleen mukailu Carl Larssonin maalauksesta. Peiliin ei nyt kuvastukaan taiteilija, vaan…

HISLOP, VICTORIA: Elämänlanka

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Thread

Suomennos: Susanna Tuomi

Victoria Hislop (s. 1959) herätti huomiota heti esikoisteoksellaan Saari, jonka ansiosta hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan British Book Awards -palkinnon. Kirjasta tehtiin 26-osainen tv-sarja, joka on Kreikassa ollut äärimmäisen suosittu ja jota on esitetty Suomessakin.

Elämänlanka-romaanin tapahtumapaikkana on suurimmaksi osaksi kreikkalainen Thessalonikin kaupunki ja kuvauksen kohteena sen traagiset vaiheet vuodesta 1917 vuoteen 2007. Vuonna 1917 kaupunki paloi miltei maan tasalle, vuonna 1922 se joutui ottamaan vastaan valtavan määrän Turkista paenneita kreikkalaisia ja vuosina 1941–1944 se oli saksalaisten miehittämä, menetti suuren osan juutalaisväestöstään ja joutui liittoutuneiden pommittamaksi. Vuonna 1978 Thessalonikiin iski voimakas maanjäristys, joka tuhosi monia arvokkaita rakennuksia.

Romaanissa liikutaan niin rikkaiden kuin vähävaraisten parissa. Rikkaita edustaa jääkylmä kangaskauppias Konstantinos Komninos, jolle tärkeintä elämässä on haalia omaisuutta keinolla millä hyvänsä ja pröystäillä seurapiirien huipulla. Vaimo on hankittu edustamaan ja synnyttämään, poika jatkamaan kauppaliikettä. Vaimo alistuukin yksinäiseen elämään kullatussa häkissä, mutta Dimitri-poika valitsee oman tiensä. Lapsena saadut vaikutteet ja solmitut ystävyyssuhteet ohjaavat hänet sosialismin pariin ja taisteluun saksalaisia vastaan.

Toisaalta seurataan tapahtumia köyhien korttelissa, jossa eri uskontojen ja kulttuurien edustajat elävät vieretyksin niukasta elannosta taistellen. Tänne saapuu pieni Katerina, joka on Smyrnan sekasortoisessa evakuoinnissa joutunut omasta perheestään eroon, mutta päässyt onnekkaasti hyvään huomaan. Katerinan luontainen lahjakkuus ompelijana osoittautuu myöhemmin merkitykselliseksi ja kirjontalanka hänen käsissään todelliseksi elämänlangaksi. Katerinan ja Dimitrin rakkaustarina yhdistää eri kaupunginosia ja säätyjä keskenään ja solmii juonen haaroja yhteen.

Elämänlanka on vetävä lukuromaani, jossa on sekä romantiikkaa että jännitystä. Thessalonikin historia avautuu luotettavasti ja monipuolisesti kaikessa värikkyydessään ja traagisuudessaan. Ihmiset vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta, mutta voiko kenenkään kohdalle ihan oikeasti osua näin monta yllättävää sattumaa? Ei pieni epäuskottavuus kuitenkaan haittaa, sillä juoni pysyy hyvin koossa.

PS. Kirjan takakannessa paljastetaan ihan liikaa tapahtumista, osa jännityksestä katoaa auttamatta. Tosin kirjailija itse syyllistyy samaan prologissaan, jota ei oikeastaan tarvittaisi lainkaan.

ANDERSSON, LENA: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Lena Anderssonin (s. 1970) viides romaani Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek voitti syksyllä 2013 kaunokirjallisuuden August-palkinnon, joka arvostukseltaan vastaa suomalaista Finlandia-palkintoa. Teräväsanaisen kolumnistin maineessa oleva Andersson toimii kirjallisuuskriitikkona Svenska Dagbladetissa ja kolumnistina Dagens Nyheterissä ja Fokus-aikakauslehdessä. Ilahduttavan rivakasti suomennettu Omavaltaista menettelyä : romaani rakkaudesta on kooltaan pieni mutta sisällöltään antoisa – etenkin jos pitää mustasta huumorista.

Ester Nilsson on kolmekymppinen runoilija ja esseisti, joka elää järkevässä ja yllätyksettömässä parisuhteessa, kunnes kohtaa työtehtävien puitteissa keski-ikäisen videorunoilija Hugo Raskin. Jokin Hugossa vetoaa Esteriin niin, että hän rakastuu päätä pahkaa:

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Intohimo roihusi Esterin sisällä. Polttomoottorit kävivät kaikilla sylintereillä. Hän eli pelkällä ilmalla. Hän ei syönyt eikä kaivannut ravintoa. Hän ei juonut eikä tuntenut janoa. Päivä päivältä housut roikkuivat hieman enemmän. Hänen lihansa oli tulessa eikä hän pystynyt nukkumaan.

Esterin avoliitto loppuu siihen. Uusi suhde etenee ensin lupaavasti: on tapaamisia kahviloissa, pitkiä älykkäitä keskusteluja (pääasiassa Hugosta) ja viimein rakastelua. Ester on onnesta huumaantunut ja innoissaan, mutta Hugo alkaa vetäytyä. Voiko häntä sitten vaatia vastuuseen asiasta, jota pitää hetken huvituksena itselleen yhdentekevän naisen kanssa? Voiko häntä syyttää julmuudesta, jos hän tietoisesti tai tiedostamattaan herättää Esterissä toivonkipinän yhä uudestaan? Ainakin tarinan edetessä tulee halu ravistella Esteriä itseään! Miksi hän yhä uudestaan nöyryyttää itsensä haikaillessa haluttoman miehen perään?  Miksi hän pettää itseään ja tulkitsee selvät kohteliaisuusfraasitkin rakkaudentunnustuksiksi? Nainen on tunnetusti selkeä-älyinen analyytikko, mutta osoittautuu rakastuessaan täysin kritiikittömäksi, sokeaksi ja kuuroksi!

Puhumisesta ei ole mitään hyötyä. Rehellisiä vastauksia ei tule, mikä johtuu huomaavaisuudesta. Toinen pettää ja toista petetään, eikä mitään puhuttavaa ole, sillä silloin kun ei ole halua, ei ole myöskään velvollisuuksia. Armeliaisuudesta tehty teko ei paljon lämmitä, jos toinen toivoo, että se on tehty rakkaudesta.

Andersson havainnoi tarkkanäköisesti henkilöidensä ja heidän tunteidensa kehittymistä, mutta tuntuu julmalta, että Esterin tuskaisa pyristely Toivon parissa saa jatkua jatkumistaan. Silti hienosti muotoillut lausahdukset saavat myös nauramaan ja nauttimaan oivalluksista. Tarina sinällään on arkipäiväisen tuttu, mutta se on kerrottu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Harva kirja herättää lukijassa näin voimakkaita tunteita.