HOGAN, RUTH: Kadonneiden tavaroiden vartija

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Keeper of Lost Things

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Kadonneiden tavaroiden vartija -teoksen alussa ollaan 2010-luvulla iäkkään kirjailijan Anthony Peardew’n seurassa. Mies elelee yksinään ruusutarhan ympäröimässä vanhassa talossa, jonka nimikin on romanttinen: Padua. Hänen taloudenhoitajanaan ja sihteerinään on lähes kuuden vuoden ajan toiminut nelikymppinen Laura, joka ruusuntuoksuisessa hiljaisessa talossa on saamassa takaisin epäonnistuneiden valintojensa myötä menettämäänsä itseluottamusta.

Laura oli ollut eksyksissä, toivottomasti tuuliajolla. Hänet oli pitänyt pinnalla, tosin vain hädin tuskin, kolme asiaa: Prozac, Pinot Grigio ja pään paneminen pensaaseen. Hän oli teeskennellyt, ettei joitakin asioita, niin kuin Vincen syrjähyppyä, ollut koskaan ollutkaan. Lauran olivat pelastaneet Anthony Peardew ja hänen talonsa.

Nyt Anthony on valmis kuolemaan ja kohtaamaan vuosikymmeniä kestäneen ikävöinnin jälkeen rakkaan Theresensä. Luotettavaksi osoittautuneelle Lauralle hän siirtää testamentissaan vastuun toiminnasta kadonneiden tavaroiden vartijana. Anthony on nimittäin kerännyt talteen tuhatmäärin ihmisten hukkaamia tavaroita aina napista ihmisen tuhkaa sisältävään keksipurkkiin ja merkinnyt kaikkiin tarkan löytöpaikan ja -ajan. Lauran tehtäväksi jää etsiä näille tavaroille niiden oikeat omistajat ja paikata samalla oma elämänsä kuntoon.

Kun hän oli silloin vuosia sitten alkanut kerätä hukkaan joutuneita esineitä, hän ei ollut suunnitellut, mitä niille tekisi. Hän vain halusi panna ne talteen siinä toivossa, että ne löytäisivät jonain päivänä omistajansa. Usein hän ei tiennyt oliko löytö pelkkää roskaa vai todellinen aarre. Mutta joku jossain varmasti tiesi. Ja sitten hän oli alkanut uudestaan kirjoittaa, kutoa lyhyitä tarinoita löytämiensä esineiden ympärille. Vuosien mittaan hän oli täyttänyt laatikkonsa ja hyllynsä palasilla muiden ihmisten elämää, ja oli niiden avulla jotenkin onnistunut paikkaamaan oman niin julmasti rikki lyödyn elämänsä ja liittämään palaset uudestaan yhteen. Lopputulos ei tietenkään ollut täydellinen – se oli yhä arpinen ja säröillyt ja muotopuoli – mutta elämisen arvoinen joka tapauksessa.

Laura ryhtyykin työhön apunaan 19-vuotias neiti Päivänpaiste (joka omaa ylimääräisen kroppasomin), puutarhuri Freddy (karheankomea ja vaitelias) ja löytökoira Porkkana (vinttikoiran ja paimenkoiran risteytys). Heitä hoputtaa talossa liikuskeleva rauhaton henki, joka ilmeisesti vapautuu vasta jonkin tietyn tehtävän suorittamisen jälkeen. Siihen asti laulu ”The very thought of you” kaikuu lähes tauotta, vaikka levysoitin ei olisi päälläkään. Ovia lukkiintuu. Tavaroita siirtyy paikasta toiseen.

Lauran tarinaan limittyy 1970-luvulta alkava kertomus, jossa nuori Eunice saa työpaikan pienessä kustantamossa ja rakastuu välittömästi pomoonsa, jota jostain kumman syystä kutsutaan Pommikoneeksi. Kustantamon värikkyyttä lisäävät koirat ja Pommikoneen kammottava sisar Portia, joka haluaisi kirjailijaksi. Pitkään ihmettelee, miksi Eunicen tarina on Kadonneiden tavaroiden vartija -teoksessa niin suuressa roolissa, mutta vähitellen juonenhaarat lähenevät toisiaan ja syyt selviävät.

Lauran ja Eunicen tarinoiden lisäksi tekstiin on upotettu kursiivilla painettuja pieniä kertomuksia, joita Anthony on kirjoittanut löytämiensä tavaroiden inspiroimana ja hämmästyttävän lähelle totuutta osuen. Tässä on ripaus mystiikkaa, sillä myös kehitysvammainen Päivänpaiste aistii tavaroihin kytkeytyviä tunteita ja tapahtumia. Huumoria kirjaan tuovat etenkin Päivänpaisteen omaperäiset puheenparret ja päätelmät sekä Portian hupsut mukaelmat klassikkoteoksista.

Kadonneiden tavaroiden vartija on hyvällä tavalla vanhanaikainen kertomus suuresta rakkaudesta, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Ihan pelkkää päivänpaistetta ja ruusuntuoksua ei ihmisten elämä sentään ole, vaan särmääkin löytyy. Tämä kirja sulattaa sydämen, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

WARE, RUTH: Lukitut ovet

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Turn of the Key

Suomennos: Antti Saarilahti

Ruth Waren teos Lukitut ovet on goottilaista kauhua nykyhetkeen siirrettynä. Perinteitä siinä edustavat ensinnäkin tapahtumaympäristö eli viktoriaaninen talo jylhällä syrjäseuduilla ja toiseksi taloon liittyvät tragediat ja niistä johtuva kummittelu. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä näyttää. Viktoriaanisesta rakennuksesta on jäljellä vain julkisivu ja pari huonetta ja loppu on modernia lasikuutiota ja äärimmilleen vietyä tekniikkaa. Valvontakameroita on kaikkialla. Puhelinsovellusta tai paneelien kuvakkeita hallitsematon voi väärällä painalluksella valon sytyttämisen sijasta laittaa musiikin pauhaamaan tai sulkea pimennysverhot. 

Waren kirjan alkuperäinen nimi The Turn of the Key paljastaa lähtökohdan.  Henry Jamesin kauhuklassikko The Turn of the Screw kertoo nuoresta kotiopettajattaresta, joka saa työpaikan kahden lapsen hoitajana kaukaisessa maaseutukartanossa Essexissä. Siellä kummittelevat parin aikaisemman työntekijän haamut, jotka saavat lapset aina vain tiukemmin hallintaansa, vaikka kotiopettajatar yrittää parhaansa mukaan estää. Lopulta toinen lapsista kuolee. Ovatko aaveet kuitenkaan todellisia vai ainoastaan nuoren naisen mielikuvituksessa?

Lukitut ovet -romaanissa Tenavatarha-nimisessä päiväkodissa työskentelevä Rowan Caine löytää sattumalta Googlesta ilmoituksen, jossa haetaan lastenhoitajaa nelilapsiseen perheeseen Skotlannin ylämaille. Jo palkka olisi houkutteleva – 55 000 puntaa vuodessa - mutta Rowan on myös kyllästynyt kammottavaan pomoonsa ja hoitolasten nirsoihin vanhempiin. Haastattelun ja perheeseen tutustumisen jälkeen Rowanille on useammastakin syystä kehittynyt jo pakkomielle: hänen on saatava tuo työ!

Oltuaan talossa muutamia päiviä Rowan ei enää ihmettele, miksi lastenhoitajat ovat vaihtuneet siellä tuhkatiheään. Hän on jäänyt yksinään pitämään huolta kolmesta pienestä tytöstä kiireisten arkkitehtivanhempien riennettyä maailmalle hoitamaan lukuisia sitoumuksiaan. Rowan on kokenut lastenhoitaja, mutta näiden tyttöjen kanssa hän tuntuu olevan jatkuvasti vaikeuksissa. Lisäksi talosta kuuluu öisin outoja ääniä, seinällä näkyy vihaviestejä, ikkunoita avautuu, ovia lukkiutuu ja tavaroita siirtyy paikasta toiseen.

Seisoin kauan ylimmällä porrastasanteella, käsi huoneeni pyöreällä ovennupilla, ja yritin koota tarpeeksi rohkeutta astuakseni sisään. Mutten pystynyt siihen. Päähäni pälkähti yhtäkkiä ahdistava mielikuva siitä, kuinka oven ja lattian välisestä pimeästä raosta voisi luikerrella jotain synkkää ja kammottavaa, joka seuraisi minua alakertaan asti ja nielaisisi minut mustaan kitaansa…

Voiko Rowan luottaa kehenkään? Talon huoltomies-autonkuljettaja-puutarhuri Jack vaikuttaa mukavalta ja avuliaalta, mutta jokin hänessä epäilyttää. Tosin Rowan itsekin saattaa olla jotain ihan muuta kuin on antanut ymmärtää, mutta mitä mallikelpoisen julkisivun takana piilee?

Kaikesta tästä Rowan kertoo pitkässä kirjeessään lakimiehelle odotellessaan oikeudenkäyntiä skotlantilaisessa naisvankilassa. Häntä syytetään lapsen murhasta, mutta kenet hän olisi tappanut? Miksi? Miten? Rowan vakuuttelee yhä uudestaan syyttömyyttään, mutta kukaan ei tunnu uskovan tai edes kuuntelevan häntä.

Lukitut ovet on taidokkaasti rakennettu trilleri, jossa paljastetaan tapahtumien kulku ja henkilöiden kätkemät salaisuudet vähän kerrassaan ja tärkein johtolankakin vasta viimeisessä luvussa. Kirjan loppua jää miettimään: jättääkö se liikaa auki vai onko se päinvastoin varsin taidokas? Joka tapauksessa kirjaa ahmii malttamattomana, ratkaisua odotellen ja peläten.

KOIVUKARI, TAPIO: Pirtumiehet

Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Tapio Koivukarin aikalaisromaani Pirtumiehet poikkeaa hänen muusta tuotannostaan siinä mielessä, että pohjatyön siihen on tehnyt joku muu kuin kirjailija itse. Pirtumiehet perustuu nimittäin Jarmo Impolan äidinisästään kokoamaan käsikirjoitukseen, jonka Koivukari on muokannut romaaniksi.

Isätön ja oikeastaan äiditönkin Johan Viktor Ruohonen eli Ruohosen Viku huudettiin lapsena kunnanvaivaisten huutokaupasta pyhärantalaiseen Laihosen taloon. Siinä Vikulle kävi hyvin, sillä Laihosessa hänestä huolehdittiin ja häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Viku puolestaan osoittautui varttuessaan hyväluontoiseksi ja kuuliaiseksi pojaksi, kiltiksi itseään nuoremmille ja kohteliaaksi vanhemmille.

Nyt on vuosi 1919 ja Viku on ryhtymässä seikkailuun, naapurin kalastajapoikien vanavedessä pirtumieheksi.

Sen suurempia puheita ei tässä pidetty, he olivat jakaneet pirtulastin keskenään ja maistaneet siitä. He olivat nyt pirtumiehiä, aloittelivat samalla samalla kun nuori Suomen valtakunta vasta aloitteli toista rauhantalvea ja samalla ensimmäistä virallisesti viinatonta talvea, kieltolain kuivattamaa aikaa. He olivat tajunneet miten tässä olisi mahdollisuus ainakin lisäansioihin, leivänlevennykseen. Tehdä kauppaa semmoisella, mikä jossain vaiheessa kelpaisi melkein kaikille aikuisille miehille ja muutamille vaimonpuolillekin, ja saman oivalluksen olivat tehneet tietysti monet muutkin.

Aluksi kaikki sujuu hienosti. Viku kerää luottomiesten porukan ja luo verkoston, johon kuuluvat lastia Virosta ja Saksasta tuovat laivat, pirtukekkojen varastopaikkoja valvovat miehet, tuotetta kauas sisämaahan asti ajavat autokuskit ja tunnetut ostajat. Seudun asukkaat tietävät kyllä pirtumiesten puuhista, mutta eivät anna heitä ilmi eivätkä käy varkaissa. Itse asiassa jotkut poliisitkin ovat Vikun asiakkaita. Viku vaurastuu ja pystyy lopulta ostamaan paatin ja toisenkin, oman torpan, hieman maata ja auton. Aika hyvin huutolaispojalta!

Vuosien mittaan tilanne muuttuu. Kieltolaki kumotaan kansanäänestyksen seurauksena vuonna 1932. Raumalle avataan valtion viinakauppa, josta voi laillisesti ostaa väkeviä. Merellä Suomen ja Ruotsin poliisit saavat pysäyttää ja tarkastaa laivan kuin laivan ja lentävä poliisi puolestaan tutkii kaikki epäilyttävät autot. Pirtukanistereiden kätköpaikoissa käy varkaita. Kuka tahansa voi olla poliisin vasikka tai valeostaja. Moni kehottaa Vikua lopettamaan hyvän sään aikaan.

Vikulle on kuitenkin käynyt niin kuin monelle muullekin pirtumiehelle: hän on alkanut juoda kuormasta. Päihteestä käy myös liiketoimien tarjoama jännitys ja vauhti. Viimeiseksi tarkoitettua keikkaa seuraa vielä yksi ja vielä toinen, kunnes Viku ei enää selviä pelkillä sakoilla vaan edessä on linnatuomio. Kolmen vuoden jälkeen Pelsosta palaa kotiin laiha ja väsynyt mies.

 Mitä vapaus sitten hänelle toisi, tulisiko hän toimeen, saisiko olluksi. Ulkoisista kahleista hän kumminkin oli nyt vapaa… Sisäisistä ei niin takeita ollut.

Vikun tarina on mielenkiintoinen pala Suomen historiaa ja sisältää monia jännittäviä ja traagisiakin käänteitä. Koivukari ei kuitenkaan ryhdy revittelemään, vaan kirjoittaa tuttuun tapaansa rauhallisesti ja tasaisesti. Huumoria kirjaan tuovat länsirannikon murteella kirjoitetut repliikit, osuvat luonnehdinnat ihmisistä ja tapahtumista ja lauseiden napakat loppusitaisut. Viku on sympaattinen hahmo, jonka toivoisi menestyvän elämässään – lain rajoissa siis.

POSTORINO; ROSELLA: Suden pöydässä

Kustantaja: Bazar 2019

Alkuteos: Le Assaggiatrici

Suomennos: Helinä Kangas

Rosella Postorino (s. 1978) on italialainen journalisti, kirjailija ja toimittaja. Suden pöydässä on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa. Alkuteos Le Assaggiarici voitti arvostetun italialaisen Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018.

Berliiniläinen Rosa Sauer on ollut naimisissa vain vuoden, kun aviomies Gregor lähtee vapaaehtoisena rintamalle. Kumpikaan puolisoista ei ole kansallissosialismin kannattaja, mutta velvollisuudentunne kutsuu puolustamaan isänmaata. Kun pommitukset Berliinissä kiihtyvät, katsoo Rosa parhaaksi muuttaa appivanhempiensa luo Gross-Partschiin Itä-Preussiin (nykyiseen Pohjois-Puolaan). On vuosi 1943 ja Rosa on kaksikymmentäkuusivuotias eloisa ja kaunis nainen.

Pian Rosan saapumisen jälkeen talon ovella seisoo kaksi SS-miestä. Yhdeksän muun naisen kanssa Rosasta tulee Hitlerin ruoanmaistaja, sillä vain muutaman kilometrin päässä Gross-Partschista sijaitsee natsiarmeijan salainen päämaja Sudenpesä, jossa Susi eli Hitler usein asustaa. Naisten tehtävänä on varmistaa kolme kertaa päivässä, ettei Johtajan ruokaan ole myrkytetty. Tietysti ajatus kuolemasta pelottaa, mutta toisaalta ruoka maistuu nälkiintyneiden naisten suussa taivaalliselta.

Aluksi otamme pieniä palasia, aivan kuin voisimme myös kieltäytyä tästä ruoasta, joka ei ole tarkoitettu meille, joka on tullut osaksemme sattumalta; olemme sattumalta sen arvoisia, että meidät on kutsuttu tälle aterialle. Mutta sitten ruoka laskeutuu vatsan tyhjään aukkoon, ja mitä enemmän tuo aukko täyttyy, sitä enemmän se laajenee ja sitä tiukemmin puristamme haarukoitamme. Omenastruudeli on niin hyvää että silmiini tulvahtaa kyyneleitä…

Jokaisen on syötävä oma ruoka-annoksensa ja odotettava sitten tunti paikoillaan, jotta ruoassa mahdollisesti oleva myrkky ennättää vaikuttaa. Hermojaraastava tilanne. Hiukan vaikea Rosan on perustella itselleenkään sitä, että on valmis laittamaan henkensä alttiiksi sen henkilön vuoksi, jota inhoaa.

Meillä ei ollut vaihtoehtoa, se oli alibimme. Olin vastuussa vain syömästäni ruoasta; syöminenhän on aivan viatonta toimintaa, kuinka se voisi olla synti? Häpesivätkö muut naiset sitä, että he myivät itsensä kahdellasadalla markalla kuukaudessa: hyvä palkka ja oivallinen ruoka päälle?

Kymmenen naisen joukko on sekalainen. On intohimoisia Hitlerin ihailijoita (Rosan määritelmän mukaan Kajahtaneet), on virallisiin tiedotteisiin naiivisti uskovia, on kyynikoita ja on vaikenijoita. Yhteishenki ei ole erityisen hyvä, koska useimmat ajattelevat vain omaa turvallisuuttaan. Vastoin parempaa tietoaan Rosa kuitenkin ajautuu auttamaan pulaan joutuneita tovereitaan, mikä kyllä vaatii rohkeutta jota hän ei ole uskonut itsessään olevan.

Kaikenlainen sankarillisuus oli tuntunut minusta järjettömältä jo vuosia. Minua hämmensi mikä tahansa intomielisyys, mikä tahansa usko, etenkin usko oikeuteen – se oli romanttisen idealismin jäänne, naiivi, epäaito tunne, irrallaan todellisuudesta.

Rosa joutuu puntaroimaan muitakin moraalisia ja eettisiä ongelmia. Miten paljon hän tosiasiassa tietää juutalaisiin kohdistuvasta vainosta? Onko hän vain sulkenut silmänsä, jottei joutuisi ottamaan kantaa? Kuinka monikerroksisia ihmisen tunteet ovat? Rosa rakastaa ilman muuta yhä puolisoaan, mutta tämä ei välttämättä ole enää edes elossa. Voiko silloin antautua ruumiin himolle, etenkin jos suhteesta saattaa olla hyötyä? Sota loppuu aikanaan, miten elää itsensä kanssa sen jälkeen?

Suden pöydässä -romaani kuvaa sujuvasti ja kiinnostavasti Hitlerin aikaa uudenlaisesta näkökulmasta. Postorino näki vuonna 2012 lehtijutun tuolloin 95-vuotiaasta Margot Wölkistä, joka oli yli seitsemänkymmentä vuotta pitänyt salassa kaikilta (jopa aviopuolisoltaan), että oli sota-aikana ollut yksi Hitlerin ruoanmaistajista ja ainoa Punaisen Armeijan teloitukselta säästynyt. Wölkiä haastattelemaan kirjailija ei ehtinyt ennen tämän kuolemaa, mutta idea kirjaan oli saatu. 

OLSSON, LINDA: Autio ranta

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Hamilton Beach

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Helga on keski-ikäinen ruotsalaissyntyinen kuvataiteilija ja kirjailija, joka on asunut pitkään Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Hän on kaikesta päätellen hyvässä taloudellisessa asemassa, koska on luovuttanut omistamansa talon ilmaiseksi henkilölle, joka tarvitsee asuntoa perheelleen ja joka Helgan käsityksen mukaan pystyy pitämään rakennuksesta hyvää huolta.

Vain muutama tärkeä tavara mukanaan Helga matkustaa Eurooppaan tietämättä, tuleeko enää koskaan Uuteen-Seelantiin takaisin. Hän palaa Pariisissa ja Provencessa niille seuduille ja niihin taloihin, joissa on aikanaan vieraillut tulevan aviopuolisonsa Peterin kanssa. Seurusteluaika Peterin kanssa tarjosi Helgalle ensimmäistä kertaa elämässä huoletonta iloa ja syvää tunnetta, mutta oliko tunteella todella pitävää pohjaa?

Joskus minusta tuntui kuin sinä ja minä olisimme eläneet kuohuvassa koskessa. Antauduimme huolettomasti vapaasti virtaavan veden kuljetettaviksi. Rinta rinnan, saman auringon loistaessa yllämme. Nauroimme yhteen ääneen. Mutta nyt en enää ole varma, nauroimmeko samoille asioilla. Sanoimme rakastavamme toisiamme, mutta en saa koskaan tietää, oliko sanoilla sama merkitys sinulle kuin minulle.

Nyt Peter ei ole Helgan kanssa, mutta vaimo kirjoittaa hänelle kuitenkin pitkää kirjettä kertoillen matkansa aikana kokemistaan asioista ja uudelleen eletyistä muistoistaan sekä analysoiden mahdollisimman rehellisesti syyllisyydentunteitaan ja tulkintojaan tapahtumien kulusta.

En halua unohtaa mitään. Mutta en halua yksinomaan yrittää muistaa kaikkea, haluan myös elää sen uudelleen mielessäni. Kokea sen toistamiseen, vielä kerran. Sen ymmärryksen valossa, joka minulla nyt on.

Helgan kirjeen lomaan limittyy kursiivilla painettu päiväkirja. Sitä pitää uusiseelantilainen Joseph, joka kerran sattumalta tapasi autiolla rannalla istuskelevan Helgan, kiinnostui ja rakastui. Nyt kuukaudet kuluvat ilman mitään yhteydenottoa Helgan taholta ja toivo yhteisestä tulevaisuudesta hiipuu. Ei Josephin elämä silti tyhjää ole, sillä hektisen työuran ja leskeksi jäämisen jälkeen hän on havahtunut huomaamaan olevansa myös isä ja isoisä.

Linda Olssonin teoksille on tyypillistä, että niiden henkilöt yrittävät raskaiden menetysten jälkeen saada takaisin elämänhalunsa ja luottamuksensa ihmisiin. Myös Autio ranta -romaanin henkilöistä kaikki ovat menettäneet omaisiaan, mutta jotkut ehkä enemmän ja traagisemmin kuin yksi ihminen voi kohtuudella kestää. Kirja alkaa hitaasti ja kuvioiden hahmottaminen vie aikansa, mutta ennen pitkää tarina alkaa kyllä vetää. Mitä kaikkia salaisuuksia näiden henkilöiden elämästä paljastuukaan?

Tyyliltään Olssonin kirjat ovat lempeitä ja haikeita; lähes sentimentaalisia, mutta eivät kuitenkaan liian imeliä. Kirjan loputtua lukijankin mieliala on suloisen miellyttävä, sillä kertomuksen henkilöt ovat kovien sisäisten taisteluiden jälkeen saavuttaneet rauhan ja lähtemässä kohti tulevaisuutta. Autio ranta ei nouse ihan hurmaavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin tasolle, mutta ilahduttaa silti.

MCEWAN, IAN: Torakka

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: The Cockcroach

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

McEwanin pieni teos Torakka on kannanotto brittien Brexit-sekoiluun. Tällä hetkellähän ei enää ole epävarmuutta siitä, eroaako Britannia EU:sta vai ei, mutta kirjan ironia puree siitä huolimatta. Tuttuja tapahtumia ja henkilöitäkin Torakka-teoksesta voi löytää, vaikka mittasuhteet ovat levinneet absurdeiksi.

Eräänä yönä Britannian pääministerin Jim Samsin hahmon ottaa torakka, joka heti uuteen olomuotoonsa totuttuaan alkaa rivakasti viedä läpi asiaa, jonka suhteen maassa on jo jahkailtu ja myötäpäiväilty kyllästymiseen asti. Vauhtia tilanteeseen tuo sekin, että yhtä ministeriä lukuunottamatta hallitus näyttäisi koostuvan pelkästään torakoista.

Asia, jota Samsin hallitus on ajamassa, on reversalismi. Siinä rahavirtojen suuntaa käännettäisiin kaikilla talouden alueilla niin kotimaassa kuin ulkomaankaupassakin. Työntekijä maksaisi työnantajalle siitä, että saisi tehdä töitä, mutta vastaavasti ansaitsisi rahaa käydessään kaupassa. Pankkiin hänen ei saamiaan rahoja kannattaisi tallentaa, koska joutuisi maksamaan niistä korkoa, vaan kuluttaa rahansa parempaan työpaikkaan. Näin maahan syntyisi täystyöllisyys. Samsin hallitus on valmis ottamaan käyttöön reversalismin siinäkin tapauksessa, ettei mikään muu valtio olisi siitä kiinnostunut.

Toki Sams suunnittelee strategiaa ulkomaidenkin suhteen. Jos Yhdysvaltain presidentti Archie Tupper saataisiin kiinnostumaan asiasta ja amerikkalaiset kääntäisivät taloutensa suunnan, olisi Kiinan pakko seurata perässä, jotta sillä olisi varaa vientikauppaan. Sitten mukaan tulisivat pakon sanelemina Japani ja Eurooppa. Miten saada Tupper innostumaan? Ehkäpä kertomalla hänelle siitä, että reversalistisessa prosessissa presidentti voisi siirtää Yhdysvaltain koko puolustusbudjetin henkilökohtaiseen hallintaansa. Seitsemänsataakuusitoista miljardia dollaria!

   ”Minun tililleni?” presidentti sanoi käheällä äänellä. ”Tai vaikka minun firmani tilille?”

   ”Tietenkin ulkomaille. Henkilökuntanne voisi varmaankin tutkia sopivia mahdollisuuksia.”

   Hiljaisuus, jonka särkivät vain remakka televisionauru, kapakkapiano, lasien kilinä ja pyssyjen pauke voitonjuhlassa.

   Viimein: ”Kun nyt sanot noin niin saattaa siinä olla jotain. Miksei. Minusta tuntuu, että kahteen mieheen me saisimme revangelismin toimimaan…”

Eurooppalaisiin (esimerkiksi Saksan liittokansleriin) taas saattavat vedota toisenlaiset argumentit. Samsin mukaan käänteisvirtatalouden ansiosta Britanniasta tulisi tulevaisuudessa puhdas, vihreä, vauras, yhtenäinen, itsevarma ja kunnianhimoinen. Esimerkki siis kaikille.

Parlamentin äänestystuloksen varmistamiseen käytetyt keinot ovat häikäilemättömiä: #metoo-kampanjaa, petkutusta ja pelottelua. Miksi torakat sitten ovat lähteneet liikkeelle reversalismin puolesta? Oman hyvinvointinsa takia! Ihmisten parantunut elintaso, ympäristöstä huolehtiminen ja rauhanomainen rinnakkaiselo ovat kaventaneet torakoiden elinpiiriä ja vähentäneet kantaa. Maailmaan on saatava pimeyttä, köyhyyttä, erimielisyyttä ja epäluottamusta. 

Kun reversalismin uusi ja eriskummallinen hulluus pian tekee ihmisistä entistä köyhempiä, kuten heille väistämättä käy, meidän osanamme on jälleen vahvistua. Jos tavallisia, kunnollisia ja hyväsydämisiä ihmisiä onkin huijattu, jos he joutuvatkin kärsimään, saavat he lohtua siitä, että toiset tavalliset, kunnolliset ja hyväsydämiset olennot, nimittäin me, nautimme entistä paremmista oloista sukumme jälleen voimistuessa. Yleismaailmallisen hyvinvoinnin summa ei siitä vähene. Oikeudenmukaisuuden määrä pysyy entisellään.

Torakka tuo mieleen Franz Kafkan teoksen Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena. McEwanilla muodonmuutos kylläkin on päinvastainen eli torakasta tulee ihminen. George Orwellin romaanissa Eläinten vallankumous siat ottavat vallan ja alkavat sortaa, pelotella ja tappaa muita eläimiä. Tämän poliittisen faabelin lopussa sioista on tullut täysin ihmisten kaltaisia. Ihmisten omaksumien absurdien ideoiden esikuvana taas voisivat McEwanilla olla Jonathan Swiftin kirjoittamat Gulliverin retket, joissa älykkäin olento maailmassa näyttää olevan hevonen.

McEwanin teoksessa ei pelata hersyvällä huumorilla, vaan sävy on vakava ja jopa ahdistunut. Kirjailija on halunnut varoittaa ihmisiä, mutta sanoilla ei ole ollut hänen haluamaansa vaikutusta.

MOLLBERG, EIRA: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani

Kustantaja: Tammi 2019

Eira Mollbergin teos Villahousuhäpeä on hyvin avoin ja rehellinen kuvaus ajasta, jolloin kirjailija alkoholin viemänä vajosi todella alas. Tuolloin hän parin vuoden ajan saapui säännöllisesti kello yhdeksän ostoskeskuksen kapakkaan ja viipyi. Juominen jatkui kotona, jos juotavaa vain oli. Ahdistusta helpottavaa diapamia Eira kerjäsi sukulaisilta ja naapureilta. Vasta hetkellinen muistin katoaminen sai hakeutumaan hoitoon.

Maisemat vaelsivat ohi outoina. Missä minä olen? Minne olen menossa? Onko ketään, keneltä kysyä apua? Pelotti. Olen tullut hulluksi, niin luulin.

Mollberg oli hoidossa neljässä erilaisessa päihdelaitoksessa. Yhdessä oltiin yhteisöllisiä ja toisessa taas kehotettiin välttämään kaikkea kaveeraamista. Yhdessä löytyi aikaa asiakkaille ja toisessa puuttui empatia kokonaan. Yhdessä kuunneltiin korkealentoisia luentoja ja toisessa harrastettiin taideterapiaa. Eirakin löysi näin maalaamisen, kollaasit ja valokuvauksen.

Kuntouduttuaan Mollberg hakeutui Lounais-Virossa Kuremäen kylässä sijaitsevaan nunnaluostariin, Pyhtitsaan, johon oli tutustunut jo Neuvostoliiton aikaan ja jossa hänet oli kastettu ortodoksiksi vuonna 1989. Iloisten, ahkerien ja inhimillisten nunnien joukossa hän löysi lämpöä ja turvallisuutta, jota ei aiemmin ollut saanut kokea. Satakuusikymmentä uutta äitiä.

Villahousuhäpeä-kirjassa Eira Mollberg miettii paljon sitä, miksi hänestä tuli pudokas. Jo lapsuudesta ja perheestä löytyy syitä: sadistisia piirteitä omannut isä, syvästi masentunut äiti ja jo varhain psykiatriseen hoitolaitokseen päätynyt veli. Kalvava tunne siitä, että tulee ihmissuhteissaan jatkuvasti torjutuksi ja vähätellyksi. Kyvyttömyys puolustautua.

Minulta puuttuvat näkymättömät turvaliivit pistosuojuksilla. Tyhmistyn. Lamaannun. Alan kompuroida. Tavarat putoilevat käsistä. Vajoan häpeän pikipataan. Tulen käyttökelvottomaksi, ja sanat menevät hyrynlyryn.

Nivelrikko polvessa vaikeutti liikkumista ja muuttunut ulkonäkö hävetti. Työelämässäkin oli vastoinkäymisiä ja nolauksia. Sovittuja projekteja peruttiin, vakituiset tulot jäivät pois. Velkojen vuoksi oli myytävä talo. Aivan oman osionsa Villahousuhäpeässä saa kertomus Mollbergin yrityksestä kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkertaa. Hienostunut seurapiirirouva ei sanoja säästellyt tuomitessaan Mollbergin tietämättömäksi ja taitamattomaksi moukaksi.

Verkko allani ei pitänyt ja solahdin syrjäytyneiden kastiin. Olin omassa työssäni kohdannut toistuvia hylkäyksiä… Tehtyä työtä, mutta tulos on tussahtanut tuhkana ilmaan. Tuhkapölyä ei voi tallentaa käyttötilille, josta nostetaan pankkikortilla menoihin rahaa ja jolla maksetaan elämiseen tarvittavat laskut.

Mollberg kuvaa kaunistelematta tapaamiaan ihmisiä ja kokemiaan laitoksia, mutta on yhtä ankara itseään kohtaan. Hän summaa: olen hupelo. Hupelon (hömelön, höntin, höppänän, hoopon) tunteet ovat voimakkaat ja siksi taipumus masennukseen ja ahdistukseen on suuri. Siinä samalla kärsivät myös hupelon tarkkaavaisuus ja muisti. Ehkäpä tuon piirteen tunnistaminen ja tunnustaminen auttaa jatkossa?

   Hupelo unohtaa hameen kotiin ja lähtee menemään pelkät villahousut jalassa.

   Hupeluuteni on luonut minuun hedelmällisen pohjan kiinnittyä joihinkin asioihin epätavallisen tulisesti, tulla riippuvaiseksi ja addiktoitua milloin mihinkin. Luettuani esimerkiksi hyvän kirjan koen sen viimeisen sivun kohdalla hylkäämisreaktion. Mitä minä nyt teen, kun tämä viisas kirjailija ei ole enää minua tukemassa ja pitämässä koossa hyllyvää itsetuntoani?

ATWOOD, MARGARET: Noidan sikiö

Kustantaja: Johnny Kniga 2019

Alkuteos: Hag-Seed

Suomennos: Kristiina Drews

”Hogarth Shakespeare” on projekti, jossa tunnetut kirjailijat tulkitsevat uudelleen William Shakespearen näytelmiä. Nämä uudet versiot ovat proosamuotoisia ja sijoittuvat nykyhetken maailmaan tai joissakin tapauksissa tulevaisuuteenkin. Margaret Atwoodin Noidan sikiö -romaanin lähtökohtana on Shakespearen näytelmä Myrsky.

Felix Phillips on unelmatyössään Makeshiwegin teatterifestivaalin taiteellisena johtajana, huippuesitysten ohjaajana ja näyttelijänä. Hän on tunnettu tavanomaisesta poikkeavista, rohkeista ja keskustelua herättävistä ohjaustöistään, mutta myös kuohahtelevasta temperamentistaan. Viime vuosina Felixillä on ollut paljon surua, sillä ensin menehtyi hänen vaimonsa lapsivuodekuumeeseen ja kolme vuotta myöhemmin palvottu pikku Miranda aivokalvontulehdukseen.

Nyt Felix on valmistautumassa sesongin päätapahtumaan, Shakespearen Myrsky-näytelmään, joka olisi tavallaan kunnianosoitus Miranda-tyttärelle. Kaikki on loksahtamassa paikalleen, kun pommi paukahtaa: Felixin sopimus sanotaan irti, koska hän on ”menettänyt todellisuudentajunsa”. On helppo arvata, ketkä ovat erottamisen juonineet: Felixin kunnianhimoinen oikea käsi Tony Price ja yhteisen kouluajan tapahtumista asti kaunaa kantanut kulttuuriministeri Sal O’Nally. Tony pääsee Felixin tilalle teatterifestivaaliin taiteelliseksi johtajaksi ja ponkaisee sen siivittämänä politiikkaan aina ministeriksi asti.

Felix puolestaan katoaa julkisuudesta kokonaan. Hän valitsee asuinpaikakseen pienen hökkelin kaukana maaseudulla ja alkaa käyttää salanimeä Mister Duke. Hän antaa partansa kasvaa ja pukeutuu kuin maalainen. Kukaan ei häntä tunnista. Vuodet kuluvat ja Felix seuraa internetistä Tonyn ja Salin voittokulkua. Ajatus kostosta elää.

Kuinka alas hän onkaan vajonnut. Ilmat pihalla. Tyhjiin puristettu. Kursii kokoon kurjaa elämäänsä, majailee tässä läävässä peräkylillä, kaikkien unohtamana – kun taas Tony, se omahyväinen, tekopyhä pikku paskiainen hurvittelee maailman mahtavien kanssa, litkii samppanjaa, hotkii kaviaaria ja hyytelöityjä leivonkieliä ja maitoporsaita, käy gaalajuhlissa ja paistattelee lakeijoidensa ja hännystelijöidensä suosiossa…

Yksinäisyydessään Felix alkaa yhä voimakkaammin kuvitella Mirandan vierelleen. Hän näkee tytön kasvavan ja kehittyvän. Hän keskustelee tämän kanssa ja saa tältä hyviä neuvoja. He pelaavat shakkia. Toki Felix tietää, että Miranda on kuollut, mutta toisaalta kokemus tämän läsnäolosta on hyvin voimakas. Pystyykö hän koskaan päästämään tytärtään vapaaksi?

Miranda ei pidä siitä, että hän on masentunut. Se tekee tytön levottomaksi. Kenties juuri siksi Miranda on tekeytynyt näkymättömäksi – vaikka onhan hän muutenkin lähes näkymätön. Kuuluuko tytön ääni nyt tuolta toisesta huoneesta? Hyräileekö joku? Vai onko se vain jääkaapin hurinaa?

Kun hän on päässyt peiton alle ja sammuttanut valot, Miranda ilmestyy pimeästä. ”Hyvää yötä”, Felix sanoo. Leyhähtääkö tytön käsi keveästi hänen otsallaan? Kyllä, ehdottomasti.

Maanpaon yhdeksäntenä vuotena kohtalo puuttuu peliin. Felix saa työpaikan Fletcherin piirikunnan vankilan Kirjallisuus ja tekstitaidot -kurssin vetäjänä. Hänen ideansa on kunnianhimoinen: vangit alkavat tutkia, harjoitella ja esittää Shakespearen näytelmiä. He saavat uudistaa tekstiä, suunnitella lavastusta ja puvustusta, tehosteita, vastata esityksen videoinnista ja editoinnista. Lopulta videot esitetään kaikille vangeille ja henkilökunnalle. Kurssista tulee menestys.

Minä kunnioitan lahjakkuutta. Lahjakkuutta, joka muuten jäisi piiloon, ja jolla on valta kutsua pimeyden ja kaaoksen keskeltä esiin valon ja elämän lupaus. Sille lahjakkuudelle minä raivaan ajan ja tilan; minä annan sille asuinsijan ja nimen, vaikka vain tilapäisen; mutta toisaalta kaikki teatteri on tilapäistä.

Neljännen vuoden alkaessa Felix saa kuulla, että joukko korkea-arvoisia vieraita on saapumassa tutustumaan omin silmin Fletcherin vankilateatterin ihmeeseen. Keitä nämä vieraat ovat? Kyllä! Felixin vihan kohteet! On aika kaivaa taas Myrsky esille ja toteuttaa kosto sen avulla. Juoni on monimutkainen, mutta vankien erilaiset taidot tulevat nyt hyödyksi. Onnistuuko Felixin kosto? Onnistuuko myös anteeksianto, joka on yksi Myrsky-näytelmän teemoista?

Atwoodin Noidan sikiö on monivivahteinen ja hieno teos. Ensinnäkin lukija tutustutetaan syvällisesti Shakespearen alkuperäiseen näytelmään, sitten seurataan vankilateatterin esityksen railakasta muotoutumista ja lopulta päästään vielä varjonäytelmänkin pariin. Eri kerrokset limittyvät toisiinsa taidokkaasti ja lukunautinto on valmis. Herää ehkä halu oikeasti nähdäkin Shakespearen Myrsky-näytelmä.

TUNGAL, LEELO: Toveri lapsi : vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta

Kustantaja: Arktinen Banaani 2019

Alkuteos: Seltsimees laps ja suured inimesed (2008)

Suomennos: Anja Salokannel, Heli Laaksonen (runot ja laulut)

Eletään 1950-lukua Virossa. Neuvostoliitoon toisen maailmansodansodan jälkeen liitettyä Viroa venäläistetään määrätietoisesti ja tarkkaillaan tiukasti. Kuka tahansa virolainen saattaa joutua kyyditysten, kotietsintöjen, pidätysten ja kuulustelujen kohteeksi tai joutua käsittämättömän pitkäksi aikaa vankileirille. Kenen tahansa menneisyydestä voi löytyä jotain raskauttavaa: vääränlaisia sukulaisia, urheilusaavutuksia itsenäisyyden ajalta, kunniakirjoja, mitaleja. Jollakulla saattaa olla vanha univormu tai Viron lippu komeron kätköissä.

Eräänä päivänä nelivuotiaan Leelon kotiin tulee kaksi mustapalttoista miestä pyssyineen. He mylläävät talon ylösalaisin kenenkään estämättä, vaikka Leeloa aina torutaan, jos hän jättää leikkikaluja lattialle tai käy äidin tai isin laatikoilla. Miehet kehtaavat nimitellä yleensä laululinnuksi ja kullanmuruseksi kutsuttua tyttöä kakaraksi, kulakinpennuksi ja kansanvihollisen äpäräksi eivätkä saa siitäkään toruja. Lopulta Leelon äiti vielä lähtee heidän mukaansa!

”Ole kiltti lapsi!” hän huusi minulle, kun oli kiivennyt rautatikkaita pitkin sellin ovelle. ”Ole kiltti lapsi, niin äiti tulee pian takaisin! Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna…Tärkeintä on, että olet kiltti lapsi ja tottelet isiä, eikö niin!”

Tästä lähtien (tai ainakin huomisesta) Leelo tulee olemaan maailman kiltein tyttö, jos se kerran on ainoa keino saada äiti takaisin. Kovin usein vain tuhmuuksia tulee tehtyä aivan huomaamatta. Leelo on tarkkakorvainen ja -silmäinen lapsi, mutta vielä ihan liian pieni ymmärtääkseen, mitä asioita saa julistaa koko maailmalle ja mitä ei. Aikuiset alkavat suorastaan pelätä tytön suurta suuta ja rallatuksia, joihin kätkeytyy Leelon mielestä mielenkiintoisia sanoja. Kuten esimerkiksi "enkooveedee" tai "tippurilila".

    ”Mutta eihän oikeata Viroa ole enää olemassa, joka puolella pelkkää ryssän meininkiä!”

   ”Niin se on!” isi virnisti. ”Enää ei tehdä töitä – nyt vain käydään sankarillista taistelua Stalinin suuren asian puolesta! Hiljaa!” huudahti hän säikähtäneenä katsoen minuun. ”Huomaan kyllä, että sinulla on jotain mielessä. Mutta ole nyt vähän aikaa kiltti lapsi äläkä ala laulaa, ethän!”

Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta Leelolla riittää puuhaa yksinkin ollessa. Aina ovat leikkikumppaneina jalat eli oikea jalka nimeltään Vossu ja Tirsu-niminen vasen jalka. Ovat värikynät, joilla piristää isin ja äidin tylsiä kirjoja (tai ovia). Ovat omat kirjat, joiden tekstiä Leelo yhtäkkiä huomaa ymmärtävänsä. Isän kanssa hän voi bussipysäkille juostessa leikkiä olevansa Emil Zatopek, joka kilpailee isän suuren idolin Paavo Nurmen kanssa. Ja entäpä, kun bussissa rahastaja nimittää Leeloa ”toveri lapseksi”!

Ajankuvaa kirjassa saa miltei huomaamattaan. Vielä eletään säännöstelyn aikakautta. Maitoa jonotetaan ja sokerijonossa vaaditaan omaa kilon annosta parikuukautiselle vauvallekin. Sukkien silmäpakoja korjaava liike menestyy. Kampaamossa kuumennetaan kiharatankoja ja syömässä käydään terveysravintolassa. Keskus yhdistää puhelun hurjan nopeasti: alle puolessa tunnissa!

Pelkojakin on. Ihmisiä kehotetaan varautumaan sotaan mutta ainakin Leelolle on epäselvää, kuka oikein uhkaa rauhaa. Tulevatko lännestä vapauttajat vai pahat kapitalistit? Hän itse on päiväsaikaan rohkea ja kaikkeen varautunut, mutta öisin unta häiritsevät ikkunasta mahdollisesti hyökkäävät mustat miehet ja Punahilkan sudet. Onneksi tytön ja isin välinen suhde on läheinen ja turvallinen ja muukin suku rientää hätiin, jos isä ei oikein jaksa yllättävää yksinhuoltajuuttaan.

Kirjassa tapahtumia seurataan Leelon näkökulmasta. Pieni tyttö ei asioita ymmärrä, mutta lukija poimii hänen kuulemistaan aikuisten keskusteluista asioiden tilan. Leelon äiti on vangittu, koska on opettanut koulussa lapsille Viron hymnin ja vienyt heidät laulamaan vapaussotilaiden haudoille. Lukija tietää myös, että äiti ei tule kotiin takaisin vielä vuosikausiin. Lapsen viattomat mietiskelyt, kömmähdykset ja eloisat mielikuvat luovat kuitenkin kirjaan leppoisan ja valoisan tunnelman. Mieleen tulee esimerkiksi Viivi Luikin teos Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986), jossa kertojana on Leelon kaltainen tomera viisivuotias tyttönen.

Leelo Tungal (s. 1947) on Virossa arvostettu lastenkirjailija, runoilija ja laulunsanoittaja.  Toveri lapsi on ensimmäinen osa kirjailijan omiin muistoihin perustuvasta trilogiasta, jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Seltsimees laps valittiin vuonna 2018 parhaaksi virolaiseksi elokuvaksi ja se on saanut useita kansainvälisiäkin palkintoja. Lokakuussa 2019 Tungalille myönnettiin romaanitrilogiastaan Baltian maiden kirjallisuuspalkinto, joka annetaan tunnustuksena kolmen vuoden sisällä julkaistusta Viron, Latvian ja Liettuan identiteettiä ja tunnettuutta edistävästä merkittävästä kirjallisesta työstä.

HAMID, MOHSIN: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: How to Get Filthy Rich in Rising Asia

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Asiahan on niin, että itseapukirjat ovat looginen mahdottomuus jo nimensä puolesta. Luet itseapukirjaa, jotta joku muu kuin sinä itse, nimittäin kirjailija, voisi auttaa sinua.

Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä -romaani on muodoltaan itseapukirja. Se sisältää kaksitoista kohtaa, joista ensimmäinen on ”Muuta kaupunkiin”, toinen ”Hanki koulutus” ja kolmas hieman yllättäen ”Älä rakastu”. Sen lisäksi kirjailija korostaa sitä, että olivatpa miehen aikeet kuinka hyvät tahansa, niin rikkauksiin hän pääsee käsiksi vain lahjomalla ja oikeissa tilanteissa myös väkivaltaa käyttämällä. Liian pehmeä ei pelissä pärjää.

Vaikka väkivalta on aiheena vastenmielinen, on väistämätöntä, että tällaisessa itseapukirjassa huomaamme lopulta käsittelevämme myös sitä. Rahoiksi lyöminen vaatii tiettyä häikäilemättömyyttä niin nousevassa idässä kuin kaikkialla muuallakin. Vauraus on nimittäin peräisin pääomasta, ja pääoma on peräisin työstä, ja työ on peräisin tasapainosta, sisään virtaavista ja työn ulos häätämistä kaloreista, toisin sanoen, sisäänrakennetusta hoikkuudesta ja virtaviivaisuudesta, jotka sinun on taivutettava tahtoosi jonkinlaisen väkivaltakoneiston turvin, jotta sinä puolestasi voisit löysätä oman taloutesi vyötä ja huokaisten päästää itsesi laajenemaan.

Oikeastaan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä -teos kuvaakin Pakistania erilaisine yhteiskunnallisine ja taloudellisine ongelmineen. Pakistan on ympäristökatastrofien maa. Se on maa, jossa erittäin varakkaat yksityishenkilöt ja korkeassa asemassa olevat virkamiehet pystyvät taivuttamaan sääntöjä mielensä mukaan. Toisaalta köyhät saattavat myös hyötyä rikkaiden joko syyllisyyttään tai uskonnollisuuttaan harjoittamasta hyväntekeväisyydestä. Kirjan ote on välillä miltei inhorealistinen, mutta tuskin vääristelee totuutta.

Hamidin romaani juonena on erään miehen, ”sinän”, tie maalaiskylän saastaisuudesta ja köyhyydestä kaupunkiin. Maalta muuttaneille tarjottavat työt ovat usein terveydelle vaarallisia eivätkä kelpaa muille kuin kaikkein epätoivoisimmille. Päähenkilömme sentään saa käydä pari luokkaa koulua ja parin hanttihomman jälkeen keksii todella hyvän tulolähteen: pullotetun veden. Holtittomasti kasvavassa kaupungissa ei hanasta tulevaa vettä todellakaan kannata juoda, mutta keitettynä, puhdistettuna ja pullotettuna siitä saa kelvollista. Markkinat ovat rajattomat, mutta valpas pitää olla!

Miehen tarinan rinnalla kulkee ”kauniin tytön” tarina. Mies ja tyttö tapasivat, kun kumpikin oli vielä köyhä ja tulevaisuudestaan epävarma. Myöhemmin tapaamiset olivat satunnaisia ja harvakseltaan, mutta silti kummankin sydämessä oli toiselle oma paikka. Aika kuluu, onko tällä rakkaudella joskus toteutumisen mahdollisuus?

Miten lyödä rahoiksi nousevassa idässä -romaanin ote on ironinen. Henkilöiden väärät ratkaisut elämänsä ja läheistensä suhteen huomioidaan tarkasti, mutta myötätunnon pehmentäminä. Ihmiset itse taas tyytyvät kohtalon vaihteluihin fatalistisella tyyneydellä, ilman suurempaa katkeruutta.

Kun lopputulos on selvillä, hyväksyt kohtalosi sanottavammin vastaan panematta, pyristellen sen vähän minkä jaksat etupäässä tavan vuoksi ja uskollisuudesta entisiä työntekijöitäsi kohtaan. Tuntuu melkein siltä kuin olisit jollakin kieroutuneella tavalla kaivannut tällaista nöyryytystä, että olisit kärsinyt järjenvastaisesta halusta vapautua rikkauksien kahleista aivan kuin eläin, joka pyrkii luomaan turkkinsa syksyllä.