Kustantaja:
Otava 2020
Alkuteos:
The Strawberry Thief
Suomennos: Satu Leveelahti
Vuonna 1999 ilmestynyt menestysromaani Pieni suklaapuoti kertoo Vianne Rocherin saapumisesta ranskalaiseen Lansquenet-sous-Tannes -kylään
kuusivuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa, suklaapuodin perustamisesta ja
kyläläisten luottamuksen voittamisesta. Viannen tarinaa jatkavat teokset Karamellikengät
(2008), Persikoiden aikaan (2013) ja nyt vuonna 2020 ilmestynyt Mansikkavaras.
Anouk on lähtenyt Pariisiin poikaystävänsä perässä, mutta Viannella
on sentään vielä seuranaan kuusitoistavuotias Rosette-tytär, joka tuskin tulee
jättämään äitiään. Rosette ei juurikaan puhu, vaan ilmaisee itseään lähinnä
erilaisilla äännähdyksillä, viittomilla ja piirtämillään kuvilla. Hän nauttii
vapaudesta ja on hieman kuriton, mutta suuremmat kolttoset saa Bam-niminen
apina ottaa tililleen. Bam on useimmille ihmisille näkymätön, mutta puhdas mielikuvitusystävä
se ei ole.
Yhtäkkiä uneliaassa maalaiskylässä tapahtuu mielikuvitusta
kutkuttavia asioita. Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuoleman jälkeen
paljastuu, että hän on testamentannut omistamansa tammimetsän Rosettelle! Narcissen
tytär saa toki kaiken muun omaisuuden, mutta tämä hiertää nyt pahasti. Mitä
vammainen tyttö tekee metsällä? Kuka hyötyy, jos metsä myydään: Rosetten äiti
Vianne vai edunvalvojaksi määrätty kiertolainen Roux eli Rosetten isä?
Sitten Narcisselta jäänyt liiketila vuokrataan ja tilalle
avataan tatuointiliike. Kuinka sen omistajalle, Morgane-nimiselle naiselle, on ylipäätään
pälkähtänyt päähän perustaa tatuointiliike Lansquenet-sous-Tannes’in kaltaiseen
pikkukylään? Nainen kuitenkin onnistuu. Liike vetää vastustamattomasti ihmisiä
puoleensa aina kirkkoherra Reynaudia myöten, sillä Morganella on näkemisen
lahja. Hän tietää jokaisen ihmisen kohdalla, millaisen tatuoinnin tämä
tarvitsee.
Kaikesta on kuitenkin maksettava. Maailmassa
on herkkä tasapaino. Yksi lapsi jää, toinen lähtee. Nainen saapuu, mies
hyvästelee. Ja nyt tämä äänetön mutta tärkeä kohtaaminen: chocolaterie ja
tatuointiliike toisiaan vastapäätä aukiolla, ja kumpikin kutsuu viettelevästi:
Ota, kokeile, maista.
Kummallakin on
oma murteensa, vaikka puhumme samaa kieltä, samaan tapaan kuin aukiolla olevan
kirkon kellot ja moskeijan muezzin, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen: Löydä
minut, kohtaa minut, tunne minut.
Vianne kokee Morganen läsnäolon uhkaavana. Onko kyseessä valtataistelu
kahden samantapaisia voimia hallitsevan naisen välillä? Onko Vianne
mustasukkainen Rosettesta, joka vierailee Morganen luona kielloista huolimatta?
Onko jotain, minkä Vianne on salannut ja minkä Morgane saattaisi paljastaa?
Muutokset saavat minut aina rauhattomaksi: ne ovat sen
merkki, että tuuli on lähtenyt liikkeelle. Ja me olemme niin kauan kieltäneet
sen kutsun. Siitä on monta vuotta, kun me vastasimme tuulen kutsuun. Ja silti
kuulen sen edelleen, kuulen, kuinka tuuli kutsuu minua äänellä, joka ei ole
enää houkutteleva vaan avoimesti ja synkällä tavalla uhkaava.
Mansikkavaras-teoksen kertojina toimivat Vianne,
Rosette, kirkkoherra Reynaud ja Reynaudille osoitetun tunnustuskirjeen muodossa
myös Narcisse. Näin paljastuu ihmisten elämästä erilaisia salaisuuksia ja
vuosikausia kannettuja syyllisyydentuntoja. Paljastuu voimia, joita ei koskaan
saisi käyttää omaksi eduksi, vaan aina vain muiden hyödyksi. Muuten saavutettu
voitto voi kääntyä karvaaksi tappioksi.
Mansikkavaras on kirjan teema. Rosette on mansikkavaras ihan
konkreettisesti nauttiessaan Narcissen metsästä löytämästään marjasaaliista,
mutta Morganen liikkeen seinällä oleva William Morrisin tapetti toimii
erilaisten kerrostumien symbolina. Lempeän sadunomainen teos varoittaa
itsekeskeisyyden vaaroista, mutta antaa sijaa myös anteeksiannolle.
Minusta aaveet ovat vain ihmisiä, joilta jäi
keskeneräisiä tarinoita kertomatta maailmalle. Ehkä he sen vuoksi yrittävät
tulla takaisin. Ja ehkä minä voisin sanoa Narcisselle, että kaikki on hyvin,
että huolehdin mansikkametsästä, että voin kertoa loppuun hänen tarinansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti