24.11.2014

JÄRVELÄ, JARI: Tyttö ja pommi

Kustantaja: Crime Time 2014

Jari Järvelä (s. 1966) on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja toiminut peruskoulun opettajana, Pekkas-Akatemian kirjoittajakouluttajana ja Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Kustantaja tiedusteli syksyllä 2012 Jari Järvelältä, olisiko tällä halua kokeilla kynsiään myös dekkarin alalla. Järvelä ei pitkään miettinyt. Graffitintekijöiden maailmaan liittyvä aihe oli ollut mielessä jo pitkään ja nyt se löysi muotonsa. Dekkari oli vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Tyttö ja pommi -teoksessa on vuoronperään äänessä kaksi henkilöä. Toinen on Metro, 19-vuotias tyttö joka maalaa graffiteja kiinnijäämisen uhallakin. Toinen on Jere, nuori vartija joka yrittää ottaa töhrijät kiinni. Niin hyvin Järvelä paneutuu henkilöidensä ajatuksiin, että myötätunto heilahtelee puolelta toiselle. Graffarit tekevät työtään tosissaan, halusta herätellä ajatuksia ja muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla. (Tyttö ja pommi, s. 223)

Graffititaiteilijoiden mielestä vartiointiliikkeen työntekijät ovat Rottia, järjestelmän aivottomia edustajia. Vartijat taas kutsuvat graffareita Bakteereiksi, lainrikkojiksi ja töhrijöiksi, joiden jälkien siivoaminen vie yhteiskunnan varoja. Kummatkin ryhmät vaanivat tilaisuutta yön pimeydessä, valmiina kilpajuoksuun. Graffarille kiinnijääminen merkitsee hakkaamista, vankilaa tai ainakin valtavia sakkoja. Vartijalle kiinniotto tarkoittaa kiitosta ja bonusta palkkaan.

Tyttö ja pommi -dekkarin tapahtumat alkavat graffareille viritetystä ansasta, jonka seuraukset ovat julmat. Alkaa koston kierre, joka kiihtyy yhä hurjemmaksi ja tuhoavammaksi. Voi vain pelätä, kuinka pahasti osapuolten tässä pelissä käy. Taustana on Kotka ja sen satama, ratapiha ja tyhjentyneet tehdasrakennukset. Lopuksi siirrytään Prypjatiin, Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen hylättyyn kylään. Sielläkö löytyy graffarin koti?

Graffittitaiteilijoiden maailmasta on kirjoittanut myös espanjalainen Arturo Perez-Reverte teoksessaan Kärsivällinen tarkka-ampuja. Hän pohtii asiaa ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Ovatko graffitit taidetta? Onko graffari menettänyt uskottavuutensa, jos suostuu luovuttamaan taiteensa kaupallisiin näyttelyihin? Silti varsin monet ajatukset ovat yhteneväisiä Järvelän kanssa.

Ja on kohtalokas sana. Kaikissa maailman kielissä. Ja kertoo mitä seuraa, kun ihmisparka tekee yhden virheen. Yskähdyksen väärällä hetkellä. Minimalistisen horjahduksen, joka käynnistää ikiliikkujamaisen jonon seuraamuksia. Seuraamuksia, joita kymmenet ja-sanat yhdistävät. (Tyttö ja pommi, s. 198)

17.11.2014

STATOVCI, PAJTIM: Kissani Jugoslavia

Kustantaja: Otava 2014

Pajtim Statovci (s. 1990) oli kaksivuotias saapuessaan perheen mukana Kosovosta Suomeen. Nyt hän opiskelee loppusuoralla yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja alkusuoralla elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto-yliopistossa. Hän voitti Helsingin Sanomien myöntämän vuoden 2014 kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia.

Kirjassa on kaksi erilaista puolta. Toisaalta on realistinen kuvaus eräästä avioliitosta, joka alkaa yhdestä silmäyksestä vuonna 1980 Kosovossa. Emine on kaunotar, mutta vailla itseluottamusta. Bajram on komea, varakas ja ailahtelevainen perheen pää, joka vie tahtonsa läpi vaikka väkivalloin. Hän on myös albaani, joka joutuu luopumaan urastaan ja omaisuudestaan ja pakenemaan henkensä edestä serbien vyöryessä Pristinaan. Maailman kaikista maista Bajram valitsee turvapaikakseen Suomen, koska sattuu pitämään maan nimestä ja uskoo Pohjoismaiseen hyvinvointiin. Uusi kotimaa on kuitenkin pettymys, sillä Bajramilla ei ole siellä mitään asemaa eikä hänen auktoriteettinsa enää päde. Vaimo uhmaa häntä hiljaisesti ja Bekim-poika niin voimallisesti, että välit katkeavat täysin. Tässä tulevat hyvin esille maiden väliset kulttuurierot vaikkapa tasa-arvokysymyksessä.

Kirjan toinen puoli on salaperäisen kutkuttava ja tulkinnanvarainen. Kaikki pyörii kahden eläimen eli kissan ja käärmeen ympärillä. Balkanin alueella kissaa vihataan pahan edustajana, missä roolissa se Statovcin teoksessakin esiintyy. Bajramin ja Eminen hääjuhlallisuuksissa kissan naukaisu ennustaa tulevaa kurjuutta ja Bekimin vieraillessa Pristinassa kissan hellittely on merkkinä vieraantuneisuudesta. Statovci lisää kuitenkin kierroksen lisää. Bekim hurmaantuu homobaarissa hyvin omalaatuiseen kissaan:

Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut… Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa… Sitten kissa huomasi minut, ja se alkoi hymyillä minulle ja minä aloin hymyillä sille, ja sitten se nostikin kätensä kauluspaitansa ylimmälle napille, avasi sen ja lähti kävelemään minua kohti.

Tämä kissa on valloittava, oikukas, itsekeskeinen ja ilkeä. Se muuttaa Bekimin luo, määräilee, vaatii ja omii kaiken. Voisiko tätä tulkita kirjan nimen avulla? Serbit valtaamassa Jugoslaviaa? Entäpä kuningasboa, jonka Bekim ottaa lemmikikseen? Bekim on nähnyt lapsena käärmeisiin liittyviä painajaisia ja lemmikki on ehkä siedätyshoitoa pelkojen voittamiseksi. Itse asiassa käärme tuntuu vastoin yleistä mielikuvaa edustavan kirjassa ainakin aluksi hellyyttä ja uskollisuutta - sehän puolustaa oman henkensä uhalla hoitajaansa väkivaltaiseksi muuttunutta kissaa vastaan. Mutta sitten käärmeen ote käy liian tukalaksi ja omistavaksi ja siitä on päästävä eroon. Niin kuin Bekimin on erottava isästään.

Kissani Jugoslavia kertoo siitä, mistä kaikesta voi selvitä: juurettomuudesta, huonosta ihmissuhteesta, kadoksissa olevasta identiteetistä. Bekim ja äitinsä Emine voittavat pelkonsa, luopuvat taikauskoisista tavoista ja asenteista ja hyväksyvät itsensä. Nämä kaksi tulevat erityisen lähelle, mutta mielenkiintoisia hahmoja on muitakin - ennen kaikkea mystinen kissa. Homo-eroottista teemaa Statovci käsittelee taitavasti ja hienovaraisesti, hieman samassa hengessä kuin Johanna Sinisalo Finlandia-palkitussa romaanissaan Ennen päivänlasku ei voi.

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja, joka monisäikeisyydestään huolimatta pysyy hyvin koossa. On ansainnut palkintonsa ja saa odottamaan lisää!

10.11.2014

LESBRE, MICHÈLE: Punainen sohva

Kustantaja: Lurra Editions 2014
Alkuteos: Le Canape Rouge
Suomennos: Timo Torikka

Ranskalainen Michèle Lesbre ryhtyi opettajanuran jälkeen kirjailijaksi – ensin noir-kirjallisuuden ja myöhemmin hienostuneen ja pohdiskelevan tyylilajin edustajaksi. Kaikkiaan Lesbreltä on ilmestynyt viisitoista teosta, joista yksi yhdessä Sylvie Granotierin kanssa. Ensimmäinen Lesbreltä suomennettu teos Punainen sohva oli vuonna 2008 ehdokkaana arvostetun ranskalaisen Goncourt -kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta pitää sisällään paljon. Se on sarja toisiinsa näennäisen sattumanvaraisesti kietoutuneita tarinoita, jotka kerrotaan näennäisen eleettömällä tavalla. Anne-niminen ranskalaisnainen matkustaa junalla Moskovasta Irkutskiin etsimään vuosien takaista rakastettuaan, mutta ehkä vielä enemmän etsimään itseään. Maisemat ja kanssamatkustajat ovat olemassa lähinnä tarjotakseen hänelle jotain merkityksekästä (ei aina ihan todellistakaan) kokemusta. Hän liikkuu kuin unessa, Dostojevskia lukien. Miksi hän ylipäätänsä haluaa löytää Gylin uudelleen:

En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

Annen matkakertomuksen rinnalla kulkee tarina hänen naapuristaan, Clémence-nimisestä vanhuksesta, jolle Anne käy lukemassa ja kertomassa tarinoita poikkeuksellisen voimakkaasti ja rohkeasti eläneistä naisista. Kummankin suosikki lienee Kafkan kirjeenvaihtotoveri Milena, joka ui joen yli kun ei muuten ehdi ajoissa rakastettuaan tapaamaan. Clémence itse oli vain yhdeksäntoistavuotias menettäessään sodan aikana kihlattunsa. Toki hän senkin jälkeen jatkoi elämäänsä ja koki uusia iloja ja uusia rakkauksia, mutta kaipuu Paulia kohtaan ei silti vähentynyt. Konkreettisena muistona rakastetusta on enää vain punaisen sohvan rakoon piilotettu valokuva, kun kaikki mennyt alkaa pikkuhiljaa unohtua. Unohtuuko myös Paul?

Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Lesbren lauseet ovat loppuun asti hiottuja ja ranskalaisen elegantteja, mikä synnyttää miltei mystisen tunnelman. Kirjailija vetää yhtymäkohtia tarinoiden ja tapahtumien välille niin hienovaraisesti, ettei niitä lukuhetkellä välttämättä oivallakaan. Jollakin lailla hahmottomaksi jäävät kuitenkin niin itse teos kuin sen kertoja. Se on impressionistinen näkymä ja häivähdys elämästä. Miten erilainen onkaan Annen junamatka verrattuna Rosa Liksomin teokseen Hytti nro 6!


3.11.2014

CUNNINGHAM, MICHAEL: Lumikuningatar

Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: Thew Snow Queen
Suomennos: Raimo Salminen

Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H. C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar, jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja arvuuttelemaan yhtymäkohtia.
Teos alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi. Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä toteuttamaan niitä käytännössä.
Samaan aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille. Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen innoitukseen.
Kirjan kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan. Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.
Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan ei usko.
Millä lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?
Cunninghamin kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä, jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.
PS. Kirjan kansi on todella tunnelmallinen ja kaunis.