17.1.2022

ALASALMI, PÄIVI: Sudenraudat

Kustantaja: Gummerus 2021

Päivi Alasalmen teos Sudenraudat perustuu tositapahtumiin: eri pitäjien kirkonkirjojen mukaan susi surmasi Turun seudulla vuosina 1880–1881 ainakin 22 pientä lasta.  Mikä aiheutti tällaisen traagisen suman yhdellä pienehköllä alueella?

Kirjan ensimmäisessä luvussa eletään kevättä 1880. Torppari Aapeli Mehtälä toivoo saavansa kiinni suden, koska taljan hinnalla ja tapporahalla pystyisi korjaamaan rapistunutta torppaa. Raudoista löytyy kuitenkin vain suden käpälä; susi on mieluummin järsinyt jalkansa poikki kuin jäänyt satimeen. Eipä Aapeli aavista, millaiseen kauheuteen tämä tapaus on yhtenä osatekijänä!

Torppien ja töllien asukkaista löytyy monenmoista tyyppiä. On Antti, joka vie joka vuosi sudelta pennut tapporahojen takia ja säästää emon tekemään jälleen uutta pentuetta. On Matti, joka vaimon kuoltua yrittää huolehtia kahdesta pienestä tytärestään, joiden muisti ei aina riitä tarpeelliseen varovaisuuteen. On Eskon-Kreetta, joka yhä uskoo vanhoihin perimätietoihin ja omaan mahdollisuuteensa loitsia susia.

Tähän asti rahvas on suhtautunut petoihin kuin ukkoseen tai hirmumyrskyyn, luonnonvoimaan, jolle ihminen ei voi mitään. Jos susi on ottaakseen, se ottaa. Sen jälkeen se katoaa metsänpeittoon, koska sillä on taikavoimia.

Sanomia Turusta -lehden toimittaja Eetri Ahlroos havaitsee ensimmäisenä, miten monta lasta sudet ovat vieneet ja miten selvästi tapaukset keskittyvät samalle seudulle eli Mynämäen ja Nousiaisten metsiin. Hän ottaa tehtäväkseen tiedottaa ihmisille uhasta, joka saattaa levitä Turun kaupunkiin asti, ja kirjoittaa tunteisiin vetoavasti lapsista, jotka ovat selvinneet suden hampaista, mutta saattavat silti kuolla vammoihinsa.

Ei pienen lapsen cuulu näyttää tältä. Raadeltuna, mätiwänä, isoja haawoja ja arpia kasvoissaan ja kehossaan kantaen he makaavat pehkuissaan houreen ja walveen rajamailla, keikkuvat yhä kuolemanportilla.

Kaupunkilaiset pelästyvät ja alkavat kritisoida maaseudun asukkaita. Miksi nämä eivät tapa petoja? Miksi nimenomaan pienet lapset lähetetään paimeneen? Miksi ei ole vahtikoiria suojelemassa ja varoittamassa?  Selitäpä heille tilannetta: koiravero on köyhille liian kallis, ampuma-aseet on rahvaalta kielletty, metsät on hakattu polttopuuksi, säätyläiset ovat metsästäneet riistaeläimet vähiin…

Yksi keskeisistä henkilöistä on säätyläisneito Henny Caldonius, joka purkautuneen kihlauksen jälkeen lohduttautuu maalaamalla omaperäisiä ja värikkäitä maalauksia. Hennyssä pilkahtavat jo uuden ajan merkit, joita leiskuva rakkaus susijahtia johtavan majurin kanssa ei himmennä: halu opiskella, luoda uraa ja hankkia omaa rahaa. Susiin Henny suhtautuu kiihkottomasti, ehkä jopa suojellen.

Metsässä juoksevat eläimet, joilla ei ollut pienintä aavistustakaan, mitä kaikkea niistä puhuttiin ja mitä niiden hengenmenoksi suunniteltiin. Sudet olivat, elivät ja täyttivät tehtävää, jonka Jumala oli niille määrännyt. Mutta ihmiselle se ei sopinut.

Sudenraudat on rakenteeltaan taidokas ja kieleltään kaunis teos, joka pitää lukijan lujasti otteessaan. Toisistaan poikkeavia näkökulmia on monia. Kaupunkilaiset ja maaseudun asukkaat, kartanonomistajat ja torpparit, miehet ja naiset. Yllättävästi fennomaanitkin osallistuvat susikeskusteluihin, koska Suomen itsenäisyyttä ajaessaan pelkäävät epäonnistuneiden susijahtien tahraavan suomalaisten mainetta.

Alasalmen kirja sopii hyvin pohjustukseksi nykyhetken susikeskusteluihin. Kirjailija ymmärtää maaseudulla elävien ihmisten pelkoa lastensa puolesta, mutta nostaa esiin myös suden oikeudet. Ihminen on puuttunut luonnon kiertokulkuun, kaventanut susien luonnonmukaisia elinmahdollisuuksia ja heikentänyt samalla omaa turvallisuuttaan. Turun seudulla 1880-luvun tilanteesta selvittiin eri tahojen yhteistyöllä, keskustelulla ja kuuntelulla – entä nyt?

10.1.2022

TOEWS, MIRIAM: Naiset puhuvat

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: Women Talking

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kanadalaisen Miriam Toewsin romaani Naiset puhuvat perustuu tapahtumiin, jotka paljastuivat bolivialaisessa Molotschnan mennoniittasiirtokunnassa vuonna 2009. Vuosien ajan kahdeksan yhteisöön kuulunutta miestä oli tunkeutunut öisin naisten ja tyttöjen makuuhuoneisiin, tainnuttanut uhrinsa belladonnasuihkeella ja raiskannut heidät. Ruhjotut ja kipeät naiset eivät aamulla tienneet, mitä heille oli tapahtunut, joten kaikki pantiin aluksi heidän omaksi syykseen: he olivat syntisillä ajatuksilla kutsuneet demoneita luokseen.

Kirja alkaa tilanteessa, jossa raiskauksiin syyllistyneet ovat oikeuden edessä ja yhteisön muut miehet ovat paikalla maksaakseen takuurahat. Kylään jääneillä naisilla on runsas vuorokausi aikaa päättää, miten reagoida tilanteeseen. Osa naisista päättelee, että vaaraa ei enää ole, koska syyllisillä on edessä pitkä vankeustuomio. Ei siis ole tarpeen tehdä mitään.

On kuitenkin kahdeksan naista, jotka eivät tyydy tähän. He ovat kahdesta eri perheestä, kummastakin neljä eri-ikäistä edustajaa. He kokoontuvat salaa tallin heinäparvelle jatkamaan keskustelua ja päätyvät siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: he joko lähtevät yhteisöstä tai jäävät taistelemaan naisten tasa-arvon puolesta. Kummassakin vaihtoehdossa onnistuminen on epävarmaa. Jos lähdetään Molotschnasta, löytyykö uusi yhteisö, joka ottaa naiset vastaan? Jos jäädään, suostuvatko miehet neuvottelemaan?

Suurin este naisten yhteisöön jäämiselle voi lopulta piillä mennoniittojen uskonnossa. Sen mukaan vääriä tekoja tehneelle pitää antaa empimättä anteeksi ja pyyhkiä rikkeet pois mielestä. Kuinka äiti voisi antaa anteeksi miehille – ehkä sukulaisilleen, jotka ovat tehneet hänen nuoren tyttärensä raskaaksi ja siten epäkelvoksi? Tai niille, jotka ovat raiskanneet useita kertoja kolmivuotiaan tytön ja tartuttaneet häneen sukupuolitaudin?

Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista, kunnes löydämme (ehkä uudelleen) hurskaan tien.

Miesten valta naisiin on siirtokunnassa ollut ehdoton. Naiset eivät ole saaneet käydä koulua eivätkä oppia lukemaan tai kirjoittamaan – eli eivät myöskään perehtymään Raamattuun. Heille ei ole opetettu englantia, vaan vain mennoniittojen puhumaa Platdietschia eli alasaksaa. He eivät tiedä ympäröivästä maailmasta mitään. Heillä ei ole sananvaltaa eikä oikeuksia. Heidän on vain oltava hiljaa ja synnytettävä lapsi toisensa jälkeen.

Neljätoistavuotiaat pojat saavat antaa meille käskyjä, määrätä kohtalostamme, äänestää ekskommunikaatiostamme, puhua omien vauvojemme hautajaisissa samalla kun me itse pysymme hiljaa, tulkita meille Raamattua, johtaa meitä jumalanpalveluksissa, rangaista meitä? Me emme ole jäseniä… me olemme kauppatavaraa.

Joku naisista keksii tallin parvella yhtäkkiä vielä kolmannen vaihtoehdon: naiset eivät lähdekään yhteisöstä, vaan pyytävät miehiä lähtemään. Syntiä tehneethän ovat olleet miehiä eikä heidän joutumisensa vankilaan takaa vielä mitään. Edelleen on olemassa väkivaltaisia aviomiehiä ja aikuisista mallia ottavia nuorukaisia ja pikkupoikia – ja onko luottaminen edes ylimpään hengelliseen auktoriteettiin eli piispa Petersiin? Yllättävä ehdotus herättää hysteeristä naurua.

Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän taas, kahdennentoista tai kolmannentoista kerran, työntää vauvaa ulos itsestäni.

Eikö olekin kiinnostavaa, hän sanoo, että sen kerran kun naiset aikovat pyytää miehiltä jotakin, he pyytävät miehiä lähtemään?

Naiset purskahtavat taas nauruun.

He eivät pysty lopettamaan nauramista, ja jos yksi lopettaa hetkeksi, hän jatkaa pian äänekkäinä ryöpsähdyksinä ja siitä se taas lähtee.

Naisten vilkkaan ja polveilevan keskustelun kirjaa englanniksi nuori August Epp, joka aikoinaan lähti vanhempiensa mukana yhteisöstä, ja joka Englannissa suorittamansa tutkinnon jälkeen on palannut siirtokuntaan opettamaan pojille englantia ja matematiikkaa. Hieman ulkopuolisena hän tietää, mitä asioita hänen täytyy selittää ja tulkita lukijalle.

Miriam Toews (s. 1964) on lähtöisin pienestä kanadalaisesta mennoniittakaupungista, joten yhteisön tavat ja uskonto ovat hänelle tuttuja. Naiset puhuvat on yllättävän lempeä ja jopa hauska romaani aiheesta, josta kyllä löytyisi paljon draaman aineksia ja kauhisteltavaa. Selitys piilee naisten kiehtovissa persoonissa: elämää kokeneissa vanhoissa naisissa, taisteluhaluisissa tyttärissä ja kapinallisissa teinitytöissä. Vaikka välillä riidelläänkin, pystytään myös yhteistyöhön, sääliin ja huolenpitoon.

PS. Kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva. Varmasti näkemisen arvoinen!

3.1.2022

RIIKONEN, MATIAS: Matara

Kustantaja: Teos 2021

Ave Matara”, huutavat pojat. He ovat lomalla kesäsiirtolassa, jonka asuntolassa nukkuvat yönsä hoitajattarien lempeässä huomassa ja jonka lähimetsässä sijaitsevassa Mataran valtiossa viettävät kaikki päivänsä. Mataran synnystä he tietävät vain, että se perustettiin kymmenen vuotta aiemmin - ovathan pojat vuosien mittaan monta kertaa jo vaihtuneet. Nytkin mukana on niitä, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja joille kuluva kesä tulee olemaan viimeinen siirtolassa vietetty.

Mataran valtio on muodostettu antiikin Rooman mallin mukaan. On senaatti, joka on jakaantunut optimaattien ja populaarien kesken. On auguuri. Ovat senaattorit ja konsulit. Ovat työläiset ja sotilaat. Puutarhojen ympäröimät majat on rakennettu metsästä noudetuista tarveaineista ja löytötavaroista, joita nopeasti rikastuva ediili myy basaarissaan. Ostokset maksetaan muovipussista leikatuilla seteleillä, joilla voi ostaa myös pääsylippuja teatteriin tai maksaa kylpyläkäynnistä. Vanhimpien poikien majoissa kampaamosta saadut nukenpäät esittävät vaimoja.

Isoveli ja pikkuveli ovat tiedustelijoita, jotka kiertävät päivittäin valvomassa ja tarkkailemassa mataralaisten aluerajoja. Kirjan jokainen osa alkaa kuvauksella veljesten varovaisesta askelluksesta loputtomalta tuntuvassa metsässä: kuusikko, vaahteralehto, varvikko, mäet, alanteet. Aihkit, lotmat, levot, mellat, hutikot, vitikot… Toistolle rakentuva teksti miltei hypnotisoi.

Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka yltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.

Isoveli on tiedustelijana vanha konkari, joka on talven aikana kouluttanut veljeäänkin tärkeään tehtävään. Pikkuveli, jonka silmin tapahtumia koko ajan seurataan, on nopea huomaamaan asioita ja etsimään tietoa kuulemistaan keskusteluista ja tarinoista. Hän on kuitenkin vielä pieni ja aina välillä itkun partaalla. Veljen tarjoama lohtu on jäyhää, mutta huolenpito ja hellyys kuultavat siitä silti läpi. Sehän riittää.

Joka päivään sisältyy rankkoja taisteluharjoituksia, sillä mataralaisilla on vihollisia. Kermejä vastaan on joka kesä käyty kamppailuja ja lähellä asustaa myös kallialaisia ja partialaisia. Kun taisteluun sitten joudutaan, noudattavat kaikki tunnollisesti yhteisiä sääntöjä: käteensä iskun saanut ei enää käytä puuttuvaa raajaansa ja ”kuollut” sotilas ei enää osallistu leikkeihin, vaan viettää loppukesän opistolla. Vangiksi tai orjaksi joutunut pujottaa itse köyden kaulaansa, kun palaa aamulla Mataraan.

Tänä kesänä ulkoisen vihollisen lisäksi mataralaiset kamppailevat myös sisäistä hajaannusta vastaan. Ilmaantuu juonittelija, joka rajatonta valtaa tavoitellessaan ei tyydy pelkkiin komeisiin puheisiin, vaan hyödyntää myös lahjontaa, uhkailua ja suoranaisia valheita. Syntyy klikkejä. Ahneus, ennakkoluulot ja raakuus lisääntyvät. Jännitys kasvaa.

Matara-romaani alkaa poikien hauskana seikkailuna, mutta lopussa poikien kiihkoisa heittäytyminen leikkiinsä alkaa melkein surettaa. Siinä näkyy pienessä mittakaavassa sama kuvio, joka on toistunut historiassa eri puolilla maailmaa yhä uudestaan: häikäilemättömän vallantavoittelijan aikaan saama hajaannus ja lopulta yhteisön tuho. Diktaattorin viittaa tavoittelevan henkilökohtaiset syytkin kirjassa selviävät ja aika tutuilta kuulostavat. Mieleen tulee William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra.

Luonnonkuvaus on Matarassa upeaa, tarkkaa ja asiantuntevaa. Itsekin melkein tuntee ryömivänsä ryteikköisessä kuusikossa hyttysten inistessä korvan juuressa ja lintujen lennellessä puissa. Näkee loputtoman määrän puita, kasveja ja kukkia – joitakin haistaa, joitakin maistaa. Koko luonto elää ja ääntelee. Se on täynnä salaperäisyyttä.

…vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olosi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

…valossa siitepöly näytti kuusten lomassa maleksivilta henkiolennoilta, eikä niistä tietänyt sanoa, olivatko ne eläinten vai edellisten poikien sieluja…

Matias Riikosen (s. 1989) teos Matara palkittiin vuoden 2021 Tulenkantaja-palkinnolla, oli ehdokkaana Finlandia-palkintoon ja kilpailee myös helmikuussa 2022 myönnettävästä Runeberg-palkinnosta. Kirjailijan kertoman mukaan teoksen lähtökohtana ovat hänen omat kokemuksensa vuosilta 1995–2004, jolloin hän osallistui Mataran tasavallan toimintaan Helsingin Jollaksessa. Kokemuksia hän ei ole tietenkään voinut siirtää romaaniin sellaisenaan, mutta ne takaavat kuvauksen aitouden ja uskottavuuden.

Hieno teos, tutustumisen arvoinen!