SAHLBERG, ASKO: Marraskuun mies

Kustantaja: Like 2022

Asko Sahlbergin Marraskuun mies -romaanin tapahtumapaikkana on pieni merenrantakaupunki, jonka laiskasti virtaava joki halkaisee. Toinen maailmansota on jo aluillaan, kun kaupungin komeimmasta huvilasta astuu eräänä marraskuisena aamuna ulos hienosti pukeutunut pienikokoinen mies, joka käskee koiraansa vartioimaan taloa, juo torin kioskilla kupposen kahvia, vaihtaa muutaman sanan ihmisten kanssa, kävelee joen sillalle ja hyppää. Miksi hän teki niin? Mikä on miehen tarina?

…toinen vain astui näyttämölle ja alkoi omistaa asioita, yrityksiä ja kiinteistöjä ja ihmisiä, ikään kuin ne olisivat olleet hänen isänperintönsä tai taivasosansa tai ansaittu palkkio siitä, että sattui siirtelemään jalkojaan maan päällä.

Suomen sisällissodan päättyessä kaupungin rikkain mies on kauppaneuvos Nylander. Lapseton leskimies on rakennuttanut itselleen ylellisen palatsin, jossa asustelee yksinään ja juo iltaisin konjakkia ja viiniä lievittääkseen huoliaan. Pohjimmiltaan Nylander on hyväntahtoinen ihminen, joka tuntee syyllisyyttä menestyksestään ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja ja tarvittaessa auttamaan apua tarvitsevia.

Eräänä marraskuisena yönä Nylander huomaa pihallaan seisoskelevan nukkavierun mierolaisen ja viehättyy miehen puhetavasta niin, että tarjoaa tälle autonkuljettajan paikkaa. Aulis Haataman nimekseen ilmoittava miekkonen tarttuu tarjoukseen ja niin saa alkunsa Nylanderin ja Haataman eriskummallinen yhteinen tie, joka vielä kovasti puhuttaa kaupungin ihmisiä.

Haatama on ahkera työntekijä, mutta sisimmässään katkera parempiosaisia kohtaan. Pian hän alkaakin suunnitella tietään kohti varallisuutta. Aika on otollinen, sillä ihmisten usko parempaan tulevaisuuteen on nyt vahva ja yritteliäisyyteen kannustava. Alkupääomaa Haatama hankkii salakuljettamalla pirtua Virosta petikaverinsa Sylvin osarahoituksella ja entisen kalastajan Sillin taidoilla. Seuraavaksi mies ostaa huonosti kannattavan elintarvikeliikkeen pahaa aavistamattoman Nylanderin avustamana.

Haatama laajentaa reviiriään häikäilemättä pala palalta. Hän tarkkailee ihmisiä, palkkaa vakoojia etsimään tietoja ihmisten salaisuuksista ja hankkii haluamiaan asioita kiristämällä, lahjomalla tai jollakin muulla kierolla tempulla. Näin hänelle siirtyy yhä enemmän Nylanderin omaisuutta ja samalla aukeaa tie myös kaupungin silmäätekevien joukkoon. Ainoastaan eläkkeellä oleva kaupunginviskaali Kivirinta ymmärtää, mitä on tapahtumassa, mutta hänkin tyytyy tarkkailijan rooliin.

Yllättävän monista Haataman toimista seuraa iloa muutamille naisille, joille miehen ansiosta aukeaa uudenlainen itsenäisyys. Vihdoinkin heillä on vapaus tehdä sitä, mihin heillä on taipumusta, mutta mistä he miesten hallitsemassa yhteisössä ovat joutuneet luopumaan. Etenkin Sylvi kokee monta muutosta Haataman toimien seurauksena ja oppii toisaalta ymmärtämään liike-elämää ja toisaalta elämään ilman ahneutta.

Itselleen mies ei onnea löydä, koska ei luota kehenkään – kenties Sylviä ja Silliä lukuun ottamatta. Läheisin suhde Haatamalla on talossa eräänlaisena vahtina asustelevaan mykkään ja ontuvaan Koiraan, joka puolestaan kaiketikin on ainoa Haatamaan aidosti kiintynyt elävä olento.

Sikäli kuin hän oli nähnyt vilpittömyyttä yhdenkään olennon silmissä, se löytyi Koiran katseesta.

Haatama on kirjan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki pyörii ja jonka yhteydet eri tapahtumiin muodostavat verkoston, jossa kaikki osaset lopulta yhdistyvät monimutkaiseksi palapeliksi. Jossakin vaiheessa peli kuitenkin loppuu, kun miehen menneisyys saa hänet kiinni. Kirjan lopussa paljastuu tämän elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan visusti vaienneen miehen kipein salaisuus.

Marraskuun mies – romaanin kieli on paikoin leikittelevän ironista ja etenkin ihmisten keskusteluiden lakoninen huumori viehättää. Kirjan pohjavire on kuitenkin synkähkö. Ihmiset tavoittelevat ahneesti parempaa elämää ja kuvittelevat sen löytyvän omaisuudesta ja vallasta, mutta huomaavatkin elämän ilman toisen ihmisen läheisyyttä tuntuvan tarkoituksettomalta.

Minä halusin liikaa enkä älynnyt lopettaa ajoissa. Loppujen lopuksi ihmisen paras ominaisuus on tyytymisen taito.

Sahlberg on tunnettu värikkäästä ja kuvailevasta kielestään, etenkin yllättävistä adjektiiveista. Joskus tämä nautiskelu saattaa muuttua itsetarkoitukseksi, mutta parhaimmillaan se tuottaa suurta iloa ennen kaikkea luontokuvauksissa.

Maisemassa riippui hitaasti kypsyvä syksy, ei vielä kuulas eikä tuhkaantuva.

Pahansisuiset puuskat kiersivät aallot kärkeviksi ja kantoivat väkivaltaista sadetta mukanaan. Tuulen kosketus tuntui lumihangesta nostetulta karhealta kankaalta ja kun sen kuljettamat pisarat alkoivat piiskata raskaina merta, taivas ja vesi ja ilma yhtyivät kaikkiin suuntiin märkää raivoa sylkeväksi kidaksi.

SCHATZ, ROMAN: Kohtaus

Kustantaja: Otava

Eräänä perjantaipäivänä mies ajelee rakkaalla vanhalla Volvollaan kohti Helsinkiä, kun huomaa, ettei polttoainetta ehkä riitäkään kotiin asti. Niinpä hän poikkeaa pienelle huoltoasemalle, tankkaa ja ostaa lottokupongin ja kahvia. Koronarajoitusten vuoksi mies ei voi jäädä sisätiloihin, joten hän ajaa huoltoaseman takapihalle.

Kun mies valmistautuu jatkamaan matkaansa, tapahtuu jotain: silmissä sumenee, pään sisällä paukahtaa ja mies menettää hetkeksi tajuntansa. Virottuaan hän pystyy liikuttamaan vain silmiään; koko muu keho on täysin poissa pelistä. Edes apua mies ei pysty huutamaan. Kaiken huipuksi alkaa pyryttää ja auto peittyy nopeasti lumikerroksen alle.

Istun lamaantuneena autossani jossain hornan kuusessa, junttihuoltoaseman takapihalla, autoni on lumen peitossa ja on sysimusta yö. Yhtä hyvin voisin istua yksin sukellusveneessä Mariaanien haudan pohjalla. Tai harhailla Saharassa ilman vettä. Tai seistä yksin Mount Everestin huipulla ilman rihman kiertämää.

Hetken mies ihmettelee, mitä hänelle oikein on tapahtunut, ja päätyy lopulta aivoinfarktiin. Huoli täyttää mielen: hoitoon pitäisi päästä todella nopeasti, mutta tilanne näyttää mahdottomalta. Voiko mies toivoakaan saavansa vielä viettää täysipainoista elämää? Entä jos hän jää täysin hoivattavaksi – kestääkö jo varsin arkiseksi muuttunut avioliitto?

Pohdinta jatkuu. Miksi tämä tapahtui? Juontuuko kohtaus vääränlaisista elämäntavoista eli onko nautintoihmiseksi tunnustautuva mies itse syyllinen? Pitäisikö miehen hyvitellä kohtaloa ja tehdä lupauksia: jos hän selviää, hän ryhtyy noudattamaan terveellisiä elämäntapoja ja osallistumaan hyväntekeväisyyteen. Tai ehkä hän lyökin kaiken oikein kunnolla läskiksi!

Sitten mies alkaa käydä läpi elämäänsä. Mitä asioita hän on mahdollisesti tehnyt nyt viimeistä kertaa? Onko asioita, jotka eivät ole ennen kiinnostaneet, mutta joita nyt haluaisikin tehdä? Millainen olisi miehen ämpärilista? Aikansa mietittyään mies toteaa, ettei haluaisi mitään ihmeellistä, vaan ainoastaan kokea tuttuja arkisia asioita vielä kerran: nähdä lapset, nauraa ystävien kanssa, silittää koiraa.

Seuraavaksi mennäänkin jo suuriin asioihin. Millainen on hyvä elämä? Olisiko pitänyt tehdä jotain, josta voisi olla ylpeä tai joka olisi muuttanut maailmaa paremmaksi paikaksi? Loppujen lopuksi mies voi vain todeta: En jättänyt mitään suhteellisuusteorioita, mutta en myöskään aiheuttanut mitään suurta vahinkoa.

Entäpä yhä mahdollisemmalta tuntuva kuolema? Millaiset hautajaiset olisivat hyvät? Mies kaivelee muististaan vaihtoehtoja tavallisille suomalaisille hautajaisille ja päätyy yhä groteskeimpiin tapoihin. Mutta onko sillä oikeastaan väliä, millaiset hautajaiset saa tai millaisen muistomerkin? Olipa ihminen vuosisatojakin myöhemmin muistettu tai vain hetken elänyt, kaikki ovat samassa paikassa: poissa.

Näön lisäksi miehellä toimii kuulo, joten hänen on tunnista toiseen kuunneltava auki jäänyttä radiokanavaa halusipa sitä tai ei. Suomipoppia ja iskelmää virtaa tuutista yötä päivää ja jotenkin mystisesti kappaleiden sanat tuntuvat vastaavan miehen kulloistakin tunnetilaa ja eri suuntiin poukkoilevia ajatuksia. Hauska oivallus kirjailijalta!

Kohtaus-romaanissa ei ole paljonkaan toimintaa, vaan kaikki tapahtuu miehen pään sisällä. Siksi onkin yllättävää, miten hyvin kirja pitää otteessaan. Miehen selviytymisen puolesta jännittää ja terävät, ronskit, huumoripitoiset ja odottamattomatkin huomiot maailmasta ja elämästä pistävät ajattelemaan, vaikkei aina olisi samaa mieltäkään. Jotkut napakat vedot kävisivät mietelauseista ja aihepiiriä riittäisi kyllä laidasta laitaan.

Rakkaus on hassu juttu. Sitä ei voi oikein saada eikä ottaa vastaan. Ainoa tapa saada se tuntumaan hyvältä on antaa sitä.

On täysin hyväksyttävää, että meillä on liikaa työtä, mutta meillä ei saa missään tapauksessa olla liikaa aikaa.

Olisiko Hitler jättänyt hyökkäämättä Puolaan, jos hänelle oltaisiin annettu rauhanpalkinto?

Tähän on tultu: kun nainen on rivo, päällekäyvä ja rahvaanomainen, se on merkki vapautuneisuudesta ja itsenäisyydestä. Miesten puolestaan ei kannata sellainen olla.

Lapset. Siinä koko juttu. He pilaavat elämäsi ja antavat sille merkityksen.

Lasten kunnioitus pitää ansaita siinä missä muidenkin. Ja on naurettavaa odottaa lapsilta minkäänlaista kiitollisuutta. Mistä lasten tulisi muka olla kiitollisia? Siitä, että saatoimme heidät tähän maailmaan ja että heille lankesi samalla kertaa sekä elinkautinen että kuolemantuomio.

Maailmasta on tullut niin monimutkainen, että kaipaamme yksinkertaisia asioita: mustat ja valkoiset, vihreät ja punaiset, ristit ja hakaristit, ympyrät ja kolmiot, vasemmisto, oikeisto, ylhäisö, alhaiso, hyvä ja paha, tykkää ja ei tykkää.

Kohtaus-teoksen taustalla on tositarina. Kymmenisen vuotta sitten Roman Schatz sai kirjeen, jossa tuntematon mies kertoi joutuneensa istumaan tuntikaupalla autossaan ostoskeskuksen parkkipaikalla, koska ei aivoinfarktin takia pystynyt kommunikoimaan ulkomaailman kanssa. Kirja alkoi kuitenkin syntyä todenteolla vasta pari vuotta sitten, Schatzin elämänhistorian synkimmässä vaiheessa. Tuloksena on lukuelämys.

RAUTIAINEN, PETRA: Meren muisti

Kustantaja: Otava 2022

Mitä veden alla on? Sitä pittää kysyä meren muistilta.

Nelikymppinen Aapa Auruura Virtanen on asunut vuosia Yhdysvalloissa. Hän on sinkku ja työskentelee ison amerikkalaisen öljy-yhtiön PR-osastolla yrittäen pitää mielipiteet maailmalla öljyteollisuudelle myönteisinä. Nyt eletään 1980-luvun loppupuolta ja Aapa palaa kotiseudulleen Norjan Ruijaan tarkoituksenaan osallistua Norjan öljyhistoriaa esittelevän dokumentin tekoon. Jos asiat sujuvat Aapan toivomalla tavalla, hän saattaa edetä urallaan, vaikka onkin nainen.

Toinen syy Aapan matkalle Ruijaan on tieto isoäidin eli ämmin sairastumisesta. Ämmi oli pienelle Aapalle aina läsnä, opetti kalastamaan ja luottamaan mereen. Äiti puolestaan vei tyttärensä pyytämään valaita ja tutkimaan niiden anatomiaa. Ei ihme, että Aapa lapsena joskus ajattelikin, että äiti ja ämmi olivat saattaneet olla edellisessä elämässään valaita. Tyttö itse souti jo kuusivuotiaana luodolle keräämään linnunmunia.

Ämmin mukaan elämässä on vain kaksi mahdollisuutta: haihtua ilmaan tai tulla osaksi merta… Täällä meri on kaikkialla. Se on elinehto. Vedessä navigoiminen ja sieltä elannon hankkiminen ovat taidoista tärkeimmät.

Maaliskuu 1959 oli käännekohta Aapan elämässä. Silloin äiti lähti kansainvälisen tutkimusryhmän mukana Jäämerelle tarkkailemaan oudosti käyttäytyviä valaita ja otti kymmenvuotiaan Aapan mukaansa. Seurasi onnettomuus, jossa äiti kuoli ja Aapa sai kasvoihinsa jäljet loppuelämäkseen: vaurioituneen silmän ja posken yli ulottuvan syvän arven. Isoäiti ja Edda-serkku huolehtivat tytöstä onnettomuuden jälkeen, mutta Aapa ei muistele tuota aikaa hyvällä.

Kotiseudulle palaaminen nostaa Aapan tunteet pintaan. Ollaan kveenien eli Norjaan 1700–1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten alueella, jossa vähemmistökieltä puhuvia yhä syrjitään. Ja heti kylään tultaessa on Aapaa suuresta onnettomuudesta muistuttamassa aikoinaan rantaan huuhtoutuneen valaan suunnaton luuranko. Sukulaiset, tuttavat, kyläläiset – kaikki raivostuttavat Aapaa ja kaikkia hän kohtelee töykeästi ja ivallisesti.

Ämmin tilanteesta huolimatta Aapa keskittyy hoitamaan työtään. Hänen tehtävänään on värvätä haastateltavaksi Henrik Larssen, joka oli Norjan ensimmäisen öljysuonen löytäjien joukossa ja josta tuli maan taitavin öljynporaaja. Henrik oli mukana vuoden 1959 onnettomuudessa ja Aapan näkemyksen mukaan syyllinen äidin kuolemaan - nyt mies voisi korvata osan velastaan auttamalla Aapaa.

Asiat eivät mene Aapan suunnitelmien mukaan. Hän yrittää kyllä työnantajansa linjan mukaisesti kieltää tiedot ilmasto lämpenemisestä, mutta ei voi loputtomiin sulkea korviaan todisteilta, joilla häntä eri tahoilta pommitetaan. Vedenalaisesta öljynetsinnästä ja -porauksesta aiheutuva melu vaikuttaa valaiden kuuloon ja suunnistuskykyyn, mikä selittää niiden oudon käytöksen. Öljyvuodot saastuttavat meriä ja tuhoavat niiden eliöstöä. Näistä asioista on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta rahan ääni on ollut voimakkaampi.

Meren muisti -romaani on kokoonsa nähden hämmästyttävän monikerroksinen. Ensinnäkin aidonoloiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Keskeisin kaikista on minäkertoja Aapa, joka tarinan edetessä joutuu – ja pystyy – korjaamaan käsityksiään niin omista muistoistaan kuin ilmastonmuutoksesta. Entä kenen matkapäiväkirjasta ovat Arktiksella tutkimusta tekevällä aluksella kirjoitetut katkelmat? Yhdeksi henkilöksi tekisi mieli tarjota myös merta – niin persoonalliseksi se kuvataan.

Lisäksi kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa sulautettuna itse tarinaan niin taidokkaasti, ettei juonen imu hetkeksikään katkea. Linnuista, valaista, pohjoisen eläimistä. Perinteistä, kielestä, käsitteistä, ruoista. Merivirroista, Pohjoiseen jäämereen liittyvistä uhista. Ennen kaikkea ilmastokatastrofista niin painokkaasti, ettei sitä voi olla ymmärtämättä. Ihmiset ehkä yrittävät salata ja unohtaa tekemänsä asiat, mutta meri muistaa.

   Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

   Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan.

PARKKINEN, LEENA: Neiti Steinin keittäjätär

Kustantaja: Otava 2022

Ollaan Gröndahlin vanhassa kartanossa Paraisilla. Vuonna 1919 kartanoon saapuu töihin kaksi nuorta sisarusta, joista isosisko Astrid on nokkela ja määrätietoinen kun taas pikkusisko Margit vaikuttaa hieman avuttomalta, vaikka osoittautuukin todelliseksi neroksi keittiössä. Elämä kartanossa näyttää idylliltä, mutta pinnan alla piilee salaisuuksia, jotka ilmi tullessaan voisivat johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Gröndahlin tapahtumista kertoo parikymmentä vuotta myöhemmin kartanon puutarhuri ja monitoiminainen Ulriikka. Hän oli sivustakatsoja, joka näki ja ymmärsi lähes kaiken, mitä kartanossa tapahtui ja joka nyt paljastaa tietonsa kirjeissä nuorelle naistohtorille. Ulriikka viittaa toistuvasti johonkin hirveään tragediaan ja rikokseen, mutta lukijan täytyy odottaa kirjan loppuun asti saadakseen tietää, mitä kartanossa oikein tapahtui.

Paraisten mysteeriin lomittuu elämää Pariisissa ennen toista maailmansotaa. Ollaan amerikkalaisen menestyskirjailijan Gertrude Steinin hulppeassa kodissa, jossa hän asuu pitkäaikaisen rakastettunsa ja kumppaninsa Alice B. Toklasin kanssa. Minäkertojana toimii Alice, joka nykyhetken ohella paljastaa myös millaista oli elää lapsuudenkodissa, jossa hänen ei sukupuolensa vuoksi oletettu pystyvän muuhun kuin taloustöihin. Ei ainakaan muodostamaan mielipiteitä.

Toteutin kaikkien muiden toiveita paitsi omiani. Lopulta minä päätin, että haluaisin muuttaa elämäni, lakata olemasta etupäässä kenenkään tytär, sisar, taloudenhoitaja, ja jos suinkin mahdollista – rakastua.

Jossain määrin alistettu Alice on kyllä Gertrudenkin rinnalla, sillä Gertrude on se, joka ansaitsee rahat talouden ylläpitoon ja päättää siitä, mitä milloinkin tehdään. Alice palvelee kumppaniaan rakastajana, puhtaaksikirjoittajana, toimittajana ja taloudenhoitajana eikä välttämättä saa ansaitsemaansa tunnustusta työstään ja tekemistään uhrauksista. Tosin hänellä on kyllä keinonsa saada läpi tärkeinä pitämiään asioita.

Kun me tapasimme, Gertruden tavoitteista tuli minun tavoitteitani, en edes muista mistä haaveilin ennen Gertrudea. Minä minussa on liudentunut kuin vesivärinappi, joka on unohtunut sateeseen. Mutta kun haikeus iskee, minä ravistelen itseäni, muistutan että minulla on ihana asunto Pariisissa, ihmeellisiä tauluja seinillä, satumainen kesähuvila ja mielenkiintoisia ystäviä. Kaiken sen Gertrude on minulle antanut, siitä hyvästä että minä annoin oman elämäni hänelle ja hänen palvelukseensa.

Gertruden ja Alicen välillä vallitsee vahva ja leikkisä rakkaus. Gertrude on Little King ja Alice puolestaan Happy Queen ja kahdenkeskisinä hetkinä nämä keski-ikäiset naiset intoutuvat ”lehmästelemään” kuin teini-ikäiset konsanaan. Yleisesti tiedossa oleva suhde ei häiritse Pariisin boheemeja taiteilijapiirejä, vaan talossa vierailevat säännöllisesti monet kuuluisuudet Pablo Picassosta lähtien.

Vuonna 1935 taloon saapuu uusi keittäjätär, jolta onnistuvat niin tryffelisimpukkaperunasalaatti kuin illanistujaisissa välttämättömät kohokkaatkin. Muuten tämä suomalaissyntyinen nainen on aika epätavallinen palvelijaksi: tyylikäs, sivistynyt ja ajan poliittista ilmapiiriä tarkkaileva. Hän kannustaa juutalaistaustaisia emäntiään lähtemään mahdollisimman pian pois Ranskasta, mutta nämä vain hymähtävät – hehän ovat amerikkalaisia!

Politiikka ei ole kauhean kiinnostavaa. Eikä tärkeää. Vain kirjallisuudella ja taiteella on merkitystä. Ei Hitler koskaan aloita sotaa. Ei hän ole vaarallinen. Katso, hän on saksalainen romantikko.

Alicea keittäjättären salaperäisyytensä kutkuttaa, mutta tämä vaikenee visusti elämästään ja päinvastoin houkuttelee Alicea puhumaan. Hienoisesta luokkaerosta huolimatta näiden kahden naisen välille muodostuu lähes ystävyyttä muistuttava suhde. Tietenkin neiti Steinin keittäjätär on jompikumpi Gröndahlin kartanossa työskennelleistä sisaruksista, mutta kumpi? Ja miksi salailu?

Parkkinen on saanut innoitusta kirjaansa siitä, että Gertrude Steinilla on ihan oikeastikin ollut suomalainen keittäjätär. Pariisiin sijoittuva osuus on värikäs ja yksityiskohdissaan kiehtova kuvaus boheemista elämäntyylistä, kun taas Paraisten kartanomiljöö ja suomenruotsalaisen seurapiirin elämä luokkarajoineen pohjustavat tulevia tapahtumia ja toimivat niille vertailukohtina. Kyse on ihmisten eriarvoisuudesta ja erilaisuuteen suhtautumisesta eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä.

Parkkinen puhuu teoksessaan myös kirjailijan työstä ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Onko oikein omia toisen ihmisen elämä ja hyödyntää sitä teoksissa kuten Gertrude Stein teki kirjoittaessaan Alice B. Toklasin elämäkerran ikään kuin Alice itse olisi sen kirjoittanut? Onko myöskään hyvän maun mukaista luonnehtia kirjoissa läheisiä ihmisiä niin nolaavasti ja piikikkäästi kuin Gertrude Stein teki? Oikeuttaako luovuus itsekkyyden?

Yksikään kirjailija ei ikinä, ei koskaan ajattele että jokin on vain kirja. Kirjat ovat heille elämän ja kuoleman aineksia. Jos kirjoittaminen ei suju, se on täysin relevantti syy hylätä perheensä, polttaa koko maallinen omaisuutensa takassa tai juoda itsensä umpihumalaan viikon ajan.

Neiti Steinin keittäjätär -romaanin maailmaan on helppo sukeltaa, sillä perusteellinen taustatyö takaa yksityiskohtien oikeellisuuden ja jouhevasti juokseva teksti puolestaan sulattaa nämä faktat kokonaisuudeksi, joka maistuu elämältä.

PS. Jussi Karjalaisen kirjaan suunnittelema kansi on ihastuttava!