PERRIN, VALÉRIE: Kolmikko

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Trois (2021)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Vettä kukille -romaanillaan suomalaistenkin sydämet valloittaneen ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoo Adrienin, Ninan ja Étiennen ystävyydestä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kahdessa aikatasossa kulkevan teoksen nykyaika käsittää vuodet 2017–2018 ja siihen limittyvät joustavasti vuodesta 1986 kohti nykyaikaa etenevät tapahtumat.

Kolmikko-romaanin alussa ollaan vuoden 2017 joulukuussa, jolloin La Comellen pikkukaupungissa tapahtuu jotain tarinan kannalta merkittävää. Asiasta kertoo paikallislehden freelancetoimittaja Virginie, joka on palannut kaupunkiin asuttuaan pitkään muualla. Entinen luokkatoveri Ninakin asuu kaupungissa, mutta ei ole Virginietä näkevinäänkään.

Olen samanikäinen kuin kolmikko. Nykyään olen noista kolmesta puheväleissä vain Adrienin kanssa. Nina halveksii minua. Minä taas halveksin Étienneä. Kolmikko on kuitenkin kiehtonut minua lapsuudesta asti.

Tämä on uutinen: tyhjennetyn metsäjärven pohjalta paljastuu 17.8.1994 varastettu auto. Se on kylmäävä löytö, sillä samana päivänä auton katoamisen kanssa katosi myös kolmikon koulutoveri Clotilde. Tämän kauniin ja ylimielisen nuoren naisen tyyliin olisi hyvin sopinut lähteä kaupungista kertomatta kenellekään, mutta mitä auto sisältää?

Nelikymppiset Adrien, Nina ja Étienne ovat vuosien mittaan ajautuneet toisistaan erilleen paljolti elämänvaiheidensa vuoksi, mutta myös puolin ja toisin sattuneiden väärinymmärrysten seurauksena. Kun uutiset La Comellessa tehdystä löydöstä leviävät mediassa, alkavat kolmikon jäsenet etsiä taas tukea toisistaan.

Olemme kuin pitkän eron jälkeen kokoontuvat sisarukset, joilla on vanhat käyttäytymismallit yhä takaraivossa. Heti kun päästetään valloilleen aikuisia, jotka ovat olleet lapsia yhdessä, lapsuus nousee pintaan.

Vuoden 2017 tapahtumiin limittyy kolmikon yhteinen menneisyys. He tutustuivat syksyllä 1986 joutuessaan kymmenvuotiaina alakoulun viimeisellä luokalla sadistisen monsieur Pyn oppilaiksi. Lukuvuosi oli hirveä etenkin Adrienille, mutta nopeasti syttynyt ystävyys tuki heitä kaikkia. Muodostui kiinteä kolmikko, joka jakoi niin tavarat kuin mielipiteetkin.

Kolmikon johtaja oli Étienne, jonka lämminsydäminen perhe sulki piiriinsä myös lasten ystävät. Oppilaana Étienne oli laiska, mutta pärjäsi sentään jotenkuten muiden avustuksella. Taiteellinen Nina oli joukon sielu. Hänen huoltajansa oli äidinisä, postinjakaja Pierre – isästään ja äidistään tyttö ei tiennyt mitään. Superlahjakas, ujo Adrien puolestaan salasi muilta monia asioita elämästään.

Kolmikon ystävyys kesti nuoruusiän hormonimyrskytkin. Toki Ninalla oli ihastuksia ja raamikas Étienne veti tyttöjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, mutta näitäkin asioita ruodittiin aina yhdessä. Adrien osallistui pohdintaan, mutta luultavasti vain Étiennen tarkkaavainen pikkusisko Louise ymmärsi Adrienia itseään.

Kolmikko puhuu ja käyttäytyy kuin vanha pariskunta, he ovat mustasukkaisia toisistaan jos yksi iskee silmänsä johonkuhun ulkopuoliseen, muitta he eivät flirttaile keskenään. Nina on täysin tietoinen, että hän on Étiennen ja Adrienin yhdysside, ei romanttisen kiinnostuksen kohde. Ei kummallekaan. Étienne pitää häntä sisaruksenaan, Adrien esikuvana, melkein ihanteena.

Vuosi 1994 oli kolmikolle kohtalokas. He pääsivät ylioppilaiksi ja yhteinen opiskelijaelämä Pariisissa näytti jo varmalta, mutta toisin kävi. Tuli yllättäviä menetyksiä, joiden seurauksena joidenkin elämästä putosi pohja. Toisaalta odottamaton menestyskin saattoi vaikuttaa ystävyyteen ikävästi. Enää ei salaisuuksia jaettu, vaikka niitä jokaisella olikin.

Ja niin tullaan vuoteen 2017. Syvimmät salaisuudet ja pelot paljastetaan vihdoinkin ja kuunnellaan toisten suorasukaisia kommentteja, varoituksia ja toiveita. Jokaisella on yhä edessään valintoja, jotka ratkaisevat heidän tulevaisuutensa – ja niistä ratkaisuista heistä jokaisen on itse kannettava vastuu. 

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. On identiteetin etsintää, on oman paikan hakemista yhteisössä, on äitien ääneen lausumattomia pelkoja ja suruja, on huolenpitoa niin ihmisistä kuin eläimistä. Taustalla elää 1970-luvun pikkukaupunki tapoineen ja mahdollisuuksineen ja sitten vuosia myöhemmin työttömyyden ja muuttotappion näivettämä yhteisö, josta ei kuitenkaan puutu toiveikkuutta.

Kolmikko-romaanissa on 616 sivua, mutta mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, koska juoni vetää ja kirjan oivaltava rakenne tarjoaa lukijalle aina sopivasti uutta tietoa. Osa käänteistä on ennalta arvattavia ja jotkut olisivat ehkä vihjeiden perusteella olleet arvattavissa, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee vastaan. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta haitanneeko se…

PERRIN, VALÉRIE: Sunnuntain unohdetut

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Les oubliés du dimanche (2015)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Pienessä ranskalaiskylässä asuva Justine oli vuonna 1996 nelivuotias ja serkkunsa Jules kaksivuotias, kun heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa. Justinen ja Julesin isät olivat kaksoset ja lasten huoltajuus meni heidän vanhemmilleen. Mummi ja vaari eivät kuitenkaan olleet kovin lapsirakkaita, vaan etäisiä ja vaiteliaita. Lasten kysymykset vanhempien kuolemasta jäivät vaille vastauksia.

Nyt Justine on kaksikymmentäyksivuotias. Hän rakastaa musiikkia ja käy usein lauantaisin tanssimassa ja huvittelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Paratiisiklubilla. Usein ilta päättyy jonkun miehen syliin ja viime aikoina syli on ollut miehen, josta Justine käyttää nimitystä Mikäsenytoli. Vaikka mies onkin tosi mukava, ei Justine halua kiinteää suhdetta.

Justine rakastaa myös vanhuksia. Hän työskentelee lähihoitajana Hortensia-vanhainkodissa ja tekee mielellään ylitöitä ehtiäkseen rauhassa kuunnella asukkaita. Sunnuntaisin hän yrittää keksiä piristävää ohjelmaa niille, joiden luona ei tuolloin vieraile ketään. Onkohan joku muukin ajatellut ”sunnuntain unohdettuja” soitellessaan näiden omaisille paikkaansapitämättömiä kuolinilmoituksia?

Justinen ehdoton suosikki asukkaiden joukossa on yhdeksänkymmentäkuusivuotias Hélène, jonka pala palalta paljastuvasta elämäntarinasta löytyy niin rakkautta ja sotaa kuin hieman mystiikkaakin. Tästä Justine kirjoittaa siniseen muistivihkoon oman tulkintansa lahjaksi Hélènen tyttärenpojalle Romanille, joka saa Justinen sydämen läpättämään.

Hélènen kursiivilla kirjoitettu tarina limittyy Justinen omaan tarinaan. Vuonna 1917 syntyneellä Hélènellä koulunkäynti loppui siihen, ettei hän pystynyt lukemaan, vaikka tunsikin kirjaimet. Kuusitoistavuotiaana hän sitten lähes syntyi uudelleen, kun urkurin poika Lucien Perrin opetti hänelle pistekirjoitusta ja Hélène sai vihdoinkin haukata tiedon makeaa hedelmää.

Lucien oli järjettömän rakastunut tyttöön, jota suojeli valkoinen lokki ja joka piti Lucienia onnentuojanaan. Pari asui yhdessä ja hoiti kylän bistroa, kunnes maailmansota kosketti heitäkin. Lucien vangittiin ja myöhemmin hänen ilmoitettiin kuolleen keskitysleirillä. Hélène ei tätä uskonut, sillä hänen lokkinsa oli lähtenyt Lucienin matkaan ja oli yhä poissa.

Ja monen vuoden kuluttua Lucien ja lokki todella saapuivat Hélénen luo mukanaan pieni Rose-niminen tyttö. Vei aikansa ennen kuin pariskunta löysi uudelleen punaisen lankansa, musiikin ja tanssin sekä unelmat lämpimistä maista hiekkarantoineen. Vuosien päästä Lucien kuoli (oikeasti) ja Héléne muutti Hortensiakotiin.

Kun aloitin työt Hortensiakodissa, sain kuulla, että Hélène viettää päivänsä hiekkarannalla päivänvarjon alla. Kun hän muutti taloon, katolle asettui lokki.

Justine ja Héléne tunsivat lapsina ja nuorina itsensä muista poikkeaviksi ja kummankin elämää koskettivat erilaiset salaisuudet. Jotkut näistä arvoituksista aukeavat vain lukijalle eivätkä silloinkaan tuo selvää vastausta kaikkeen, mutta kyllä Justinekin löytää asioita, jotka saavat hänet katsomaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Pystyykö hän antamaan valheita anteeksi?

Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut on yhtä viehättävä kuin pari vuotta sitten suomalaisia ilahduttanut Vettä kukille -romaani. Kerronta on ilmavaa, vetävää ja täynnä lempeää huumoria, vaikka käsitteleekin suuria aiheita: vanhenemista, surua, muistin valikoimia muistoja sekä vahvoja tunteita – etenkin rakkautta ja joskus käsittämättömiäkin tekoja, joita sen vuoksi on valmis tekemään.

 

PERRIN, VALÉRIE: Vettä kukille

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Changer l’eau des fleures (2018)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Violette Trenet’n elämä alkoi takkuisesti, sillä hän syntyi hengettömänä. Tässä vaiheessa äitinsä jo hylkäämälle vauvalle antoi nimen synnytyksessä avustanut kätilö: etunimen ihonvärin mukaan ja sukunimen luultavasti laulaja Charles Trenet’n inspiroimana. Lapsi koki kyllä kohta ihmevirkoamisen, mutta nimet saivat silti jäädä.

Kun lomaketta täyttävän kätilön piti kiireessä keksiä minulle nimi, hän kirjoitti ruutuun Violette… Minä arvatenkin sinersin kiireestä kantapäähän… Vaikka minä sitten vaihdoin väriä, vaikka ihoni muuttui vaaleanpunaiseksi ja kätilön pitikin kuolintodistuksen sijaan täyttää syntymätodistus, hän piti etunimen ennallaan.

Violetten lapsuus ja nuoruus kuluivat vaihtuvissa sijoitusperheissä ja alati uusissa kouluissa. Luku- ja kirjoitustaito jäi vähäiseksi, mutta laskea Violette kyllä osasi. Ja hänellä oli hienot, valkeat hampaat! Vuonna 1985 seitsemäntoistavuotias Violette työskenteli väärennetyillä papereilla yökerhossa ja pohdiskeli mahdollisuutta oman vuokra-asunnon hankkimiseen ja pääsyyn pois nuorisoasuntolasta.

Sitten yökerhon asiakkaaksi saapui enkelimäisen kaunis Philippe Toussaint. Violette rakastui oitis ja mies puolestaan halusi neitosen omakseen. Varakkaan perheen jälkeläisenä Philippe Toussaint oli tottunut laiskotteluun, joten isän järjestettyä pariskunnalle työtä tasoristeyspuomin vartijoina Violette oli se, joka hoiti kaiken. Philippe sen sijaan ajeli ympäriinsä moottoripyörällään, lojui sohvalla pelailemassa ja tapaili muita naisia.

… minulla oli työpaikka, avaimet, talo maalattavaksi, lapsi vatsassa, kokolattiamatto poistettavaksi, heikko mies jolle piti muistaa palauttaa vaihtorahat ostoksista, sanakirja, musiikkia ja Oman onnensa sankari luettavaksi.

Vuosi tapaamisen jälkeen syntyi Violetten ja Philippen tytär Léonine. Tyttö lumosi täysin äitinsä, jonka mielestä vauva näytti taivaalta ja maailmankaikkeudelta ja hirviöltä. Oli myös pelkoja: osaisiko Violette hoitaa lastaan, joutuisiko hän jostain syystä eroon tyttärestään, oppisiko hän lukemaan lapselleen iltasatuja… Philippe taas ei osoittanut juurikaan kiinnostusta tytärtään kohtaan – hän oli toivonut poikaa.

Violette oli melko tyytyväinen elämäänsä, vaikka rakkaus Philippeen olikin laimentunut ja yhteiset puheenaiheet kadonneet. Vuonna 1993 tapahtui kuitenkin hirveä tragedia, joka oli musertaa Violetten kokonaan, mutta josta hän lopulta toipui parin ystävänsä ja oman päättäväisyytensä ansiosta: suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jää pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan.

Kun Violetten vartioima tasoristeys automatisoitiin, löytyi uusi työpaikka hautausmaan hoitajana. Violette viihtyi työssään heti ja viihtyy yhä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin. Hän tuntee hautausmaan jokaisen haudan ja pitää niistä huolta kuin hyvistä naapureista. Hänellä on portin kupeessa oma pieni asunto ja satoisa puutarha. Hänellä on ystävinään hautausmaalla työskentelevät ihmiset ja siellä asustavat kissat ja koirat. Philippe puolestaan inhosi kaikkea eikä kestänytkään kauan, kun hän katosi enää palaamatta. Violette ei häntä etsinyt.

Nautin elämästä, siemailen sitä pieninä kulauksina kuin hunajalla höystettyä jasmiiniteetä. Ja iltaisin, kun hautausmaani portit on lukittu ja avain roikkuu naulassaan kylpyhuoneen ovessa, olen kuin taivaassa. En toki samassa taivaassa kuin naapurini. Ehei.

Uusi vaihe alkaa Violetten elämässä, kun eräänä aamuna ennen porttien avaamista hänen oveensa kolkutetaan. Siellä on Julien Seul, jonka äiti on testamentissaan ilmoittanut haluavansa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle ja vieläpä erään tietyn miehen viereen. Vähän kerrassaan Julien kertoo Violettelle äitinsä epäsovinnaista rakkaustarinaa ja samalla alkaa rakentua myös Violetten ja Julienin oma tarina.

Kirjan alussa näkökulma on Violetten, minkä perusteella Philippe ei saa juurikaan sympatiaa osakseen. Lopulta mies pääsee kuitenkin itse ääneen ja silloin häneen alkaa suhtautua hieman myötämielisemmin. Häntä korventavat syyllisyys, kaipaus ja viha, jonka koettu tragedia on hänessä herättänyt, mutta hänellä on kerrottavanaan myös rakkaustarina.

Tarinoita, huumoria ja viisaita lauseita Vettä kukille -teoksessa on paljon. Kirja sulkee lukijan syliinsä kuin auringon valaisema ja leudon tuulen tuudittama vehreä puutarha, täynnä tyyntä hiljaisuutta. Ja puutarhassa käyskentelee kukkia kastelemassa kirjan suloinen sankaritar Violette, joka vähitellen oppii luottamaan itseensä ja rakkauden voimaan.

Missä minun sydämeni asustaa, siellä sinun sydämesi lyö edelleen.