KOIVUKARI, TAPIO: Sataman laulu

Kustantaja: Johnny Kniga 2022

Sataman laulu kätkee sisäänsä tuhat tarinaa.

Raumalaisen Tapio Koivukarin (s. 1959) Sataman laulu -romaani perustuu joiltakin osin kirjailijan omaan elämään, mutta fiktiosta silti on kyse. Kertojana kirjassa toimii mies nimeltä Ismo Kivimaa, joka on hyvän koulumenestyksen siivittämänä lähtenyt 1980-luvulla Raumalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Ismo sairasteli lapsena paljon ja eli enemmän kirjojen maailmassa kuin muiden poikien parissa. Teologian opiskelu varmaan sopisi ujolle nuorukaiselle ja täyttäisi samalla äidin toiveet.

Nyt Ismon on vallannut kevätlevottomuus, hormonien nostattama epämääräinen tekemisen tai lähtemisen tarve, ja kuin tilauksesta sunnuntain Hesarin sivulta osuu silmiin pieni ilmoitus: Miehiä otetaan satamatöihin. Se on juuri sitä, mitä Ismo tarvitsee: irtaantumista totutuista kuvioista, heittäytymistä kerrankin umpimähkään johonkin uuteen.

Ismoa onnistaa ja hänet huudetaan töihin. Nopeasti on opittava kieli, jossa monilla arkikielen sanoilla satamassa onkin ihan oma merkityksensä, Mikä on mantteli? Mikä on pöytä? Kokeneet ahtaajat neuvovat kärsivällisesti, vaikka luultavasti harmittelevatkin ylimääräistä työtä tai tuntevat pientä kaunaa herraspentua kohtaan. Vähitellen Ismo oppii kuviot ja etenee ahtaajasta timpuriksi ja jopa manttelimieheksi. Raskasta ja vaarallista työtä kevennetään ronskilla huumorilla ja aika usein alkoholilla. Yhdessä voidaan myös surra.

Ahtaajien joukko on sekalainen. Siihen kuuluvat esimerkiksi kanttori, mielisairaanhoitaja, teatteritieteiden opiskelija ja rauhanturvaaja, joten yksi teologikin menee muiden jatkona. Ennen pitkää Ismo aletaan tuntea kutsumanimellä Pastori. Kauhistuneelle äidilleen Ismo puolustelee satamajätkäksi ryhtymistään aika ovelasti: … pitäähän tulevan pastorin tietää missä tavalliset ihmiset liikkuivat ja mitä heidän maailmaansa kuului. Ja täytyi kauhaista vähän syvemmältä kuin muuten, ettei jää asioista liian ruusuista kuvaa.

Levottomuus myllertää silti yhä nuoren miehen mielessä. Hän haluaisi rakastua ja kokea naisen läheisyyden, mutta on liian epäröivä ja pidättyvä tehdäkseen asialle jotain. Kun Ismo lopulta solmii suhteen, joka johtaa avioliittoon asti, se tapahtuu ainoastaan toisen osapuolen päättäväisyyden ansiosta: Terhi haluaa miehen ja ottaa sen, jonka saa. Näin huteralle perustalle rakennettu liitto ei voi kestää.

Olimme molemmat samanmoisia surkimuksia. Yritimme saada muutosta elämään emmekä kuitenkaan. Yritimme lähteä parisuhteeseen emmekä kuitenkaan. Terhi otti minut kun en uskaltanut lähestyä, samoin jätin minä lähestymättä niitä naisia joita oikeasti ihailin. Siinäpä sitten oli vakka kantensa valinnut.

Ismo on epävarma myös tulevan ammattinsa suhteen. Papin ura tuntui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oikealta, mutta nyt Ismo huomaa, ettei hänellä olekaan siihen tarvittavaa kutsumusta. Kenties opettajan työ sopisi? Vai eikö sittenkään? Ajatusten selvittämiseen Ismo tarvitsee nyt kunnon irtioton, joten hän suuntaa töihin Norjaan. Samalla hän aikoo todistaa itselleen olevansa isoisänsä ja isänsä mittainen mies, vaikka joutuukin taas tuottamaan äidilleen pettymyksen.

    Ja nyt oltiin tilanteessa, jossa tunnistin kaksi tahtoa ja vimmaa itsessäni. Olin pientä rimpuilua lukuunottamatta tehnyt aina niin kuin olin olettanut, että minun odotettiin tekevän. Lukenut läksyni, opiskellut, suorittanut sitä, tätä ja tuota. Ollut ikuisesti kiltti poika ja korjannut siitä ikätoverieni virnuilut ja vieromiset.

Nuoren Ismon kokemusten lisäksi Sataman laulu sisältää myös satamatoimintoihin liittyvää tietoutta. On historiallinen katsaus satamista aina Egyptin ajoista lähtien. On kartoitus satamassa toimijoista, jolloin merimiesten ja ahtaajien lisäksi huomioidaan myös ilotytöt. On tietoa satamissa tehtäviin töihin liittyvistä kirjoista – Gilgameš-eepos mukaan luettuna. Lisäksi kirjailija pohtii paikannimien taustoja, sanojen merkitysten muotoutumista ja jopa maapallon syntyä. Raamatun sisällön selittäminen sopii teologille ja myös Raamatun tekstien ja rytmin mukaileminen. Monipuolinen teos siis.

Tyyliltään Sataman laulu noudattaa Koivukarin aiempien teosten linjaa. Kerronta on rauhallista ja näennäisen lakonista, mutta poimii silti suorasukaisia huomioita ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja tunteistaan sekä valintoihin johtavista motiiveista. Lisäväriä antavat ihmisten moninaiset puhetavat, slangi ja murteet. Avoin ja rehellinen romaani, johon saadaan ehkä jatkoa – onhan monta mielenkiintoista käännettä vielä edessäpäin!

KOIVUKARI, TAPIO: Pirtumiehet

Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Tapio Koivukarin aikalaisromaani Pirtumiehet poikkeaa hänen muusta tuotannostaan siinä mielessä, että pohjatyön siihen on tehnyt joku muu kuin kirjailija itse. Pirtumiehet perustuu nimittäin Jarmo Impolan äidinisästään kokoamaan käsikirjoitukseen, jonka Koivukari on muokannut romaaniksi.

Isätön ja oikeastaan äiditönkin Johan Viktor Ruohonen eli Ruohosen Viku huudettiin lapsena kunnanvaivaisten huutokaupasta pyhärantalaiseen Laihosen taloon. Siinä Vikulle kävi hyvin, sillä Laihosessa hänestä huolehdittiin ja häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Viku puolestaan osoittautui varttuessaan hyväluontoiseksi ja kuuliaiseksi pojaksi, kiltiksi itseään nuoremmille ja kohteliaaksi vanhemmille.

Nyt on vuosi 1919 ja Viku on ryhtymässä seikkailuun, naapurin kalastajapoikien vanavedessä pirtumieheksi.

Sen suurempia puheita ei tässä pidetty, he olivat jakaneet pirtulastin keskenään ja maistaneet siitä. He olivat nyt pirtumiehiä, aloittelivat samalla samalla kun nuori Suomen valtakunta vasta aloitteli toista rauhantalvea ja samalla ensimmäistä virallisesti viinatonta talvea, kieltolain kuivattamaa aikaa. He olivat tajunneet miten tässä olisi mahdollisuus ainakin lisäansioihin, leivänlevennykseen. Tehdä kauppaa semmoisella, mikä jossain vaiheessa kelpaisi melkein kaikille aikuisille miehille ja muutamille vaimonpuolillekin, ja saman oivalluksen olivat tehneet tietysti monet muutkin.

Aluksi kaikki sujuu hienosti. Viku kerää luottomiesten porukan ja luo verkoston, johon kuuluvat lastia Virosta ja Saksasta tuovat laivat, pirtukekkojen varastopaikkoja valvovat miehet, tuotetta kauas sisämaahan asti ajavat autokuskit ja tunnetut ostajat. Seudun asukkaat tietävät kyllä pirtumiesten puuhista, mutta eivät anna heitä ilmi eivätkä käy varkaissa. Itse asiassa jotkut poliisitkin ovat Vikun asiakkaita. Viku vaurastuu ja pystyy lopulta ostamaan paatin ja toisenkin, oman torpan, hieman maata ja auton. Aika hyvin huutolaispojalta!

Vuosien mittaan tilanne muuttuu. Kieltolaki kumotaan kansanäänestyksen seurauksena vuonna 1932. Raumalle avataan valtion viinakauppa, josta voi laillisesti ostaa väkeviä. Merellä Suomen ja Ruotsin poliisit saavat pysäyttää ja tarkastaa laivan kuin laivan ja lentävä poliisi puolestaan tutkii kaikki epäilyttävät autot. Pirtukanistereiden kätköpaikoissa käy varkaita. Kuka tahansa voi olla poliisin vasikka tai valeostaja. Moni kehottaa Vikua lopettamaan hyvän sään aikaan.

Vikulle on kuitenkin käynyt niin kuin monelle muullekin pirtumiehelle: hän on alkanut juoda kuormasta. Päihteestä käy myös liiketoimien tarjoama jännitys ja vauhti. Viimeiseksi tarkoitettua keikkaa seuraa vielä yksi ja vielä toinen, kunnes Viku ei enää selviä pelkillä sakoilla vaan edessä on linnatuomio. Kolmen vuoden jälkeen Pelsosta palaa kotiin laiha ja väsynyt mies.

 Mitä vapaus sitten hänelle toisi, tulisiko hän toimeen, saisiko olluksi. Ulkoisista kahleista hän kumminkin oli nyt vapaa… Sisäisistä ei niin takeita ollut.

Vikun tarina on mielenkiintoinen pala Suomen historiaa ja sisältää monia jännittäviä ja traagisiakin käänteitä. Koivukari ei kuitenkaan ryhdy revittelemään, vaan kirjoittaa tuttuun tapaansa rauhallisesti ja tasaisesti. Huumoria kirjaan tuovat länsirannikon murteella kirjoitetut repliikit, osuvat luonnehdinnat ihmisistä ja tapahtumista ja lauseiden napakat loppusitaisut. Viku on sympaattinen hahmo, jonka toivoisi menestyvän elämässään – lain rajoissa siis.

KOIVUKARI, TAPIO: Poltetun miehen tytär

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukarin romaani Ariasman (2011) kertoi siitä, miten vuonna 1615 islantilaiset talonpojat surmasivat nimismiehen yllytyksestä joukon Islannin vesille valaanpyyntiin saapuneita baskikalastajia. Poltetun miehen tytär -teos kuvaa tapahtumia samalla seudulla viitisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Nuori Manga vaeltaa ylängön halki, kohti seutuja joilla on tuntematon ja joilla on ehkä mahdollisuus saada työtä ja uusi elämä. Mangan isä Hyväniemen Thórdur nimittäin on vastikään poltettu roviolla noitana ja nyt epäillään tytärtäkin Paholaisen välikappaleeksi. Tuttavat loittonevat, orastava rakkaussuhde lopahtaa ja lapset heittelevät kivillä. Kirkonmäellä syljetään perään ja singotaan kirouksia.

… täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkaansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palkka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, syljetty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär…

Kirjan ensimmäisessä osassa vuorottelevat kertojina pääasiassa Manga ja Thórdur. Siinä selviää, miten naapureitaan rohkeammasta ja yritteliäämmästä ihmisestä voi tulla ”Rantojen suurin noitamies”, joka syytösten paineessa alkaa epäillä itsekin itseään. Toki Thórdur on kristillisten menojen ohella tehnyt varmuuden vuoksi vanhoja taikoja ja uhrannut pikkuväelle, mutta niinhän on tehnyt moni muukin.

Ensi alkuun on vain vihjailtu vaimeasti, miten Thórduria säät suosivat ja miten hän aina löytää parhaat turska- ja haiapajat. Sitten on alettu huhuta vaimon kuolemasta hivuttavaan sairauteen ja nopeasti löydetystä uudesta rakkaudesta. Yhtäkkiä kaikkialla onkin jo nähty merkkejä noituudesta. Papin suuhun lentänyt kärpänen saa hänet yskimään kesken siunauksen - Paholainen on ottanut kärpäsen muodon. Kirkonmenojen aikana nuoret neidot alkavat kouristella ja kirkua - Paholainen on mennyt heihin. Kun yhä useampi sormi osoittaa Thórduria, on tie roviolle valmis.

Kirjan toinen osa kertoo Mangasta. Voiko hän löytää uuden elämän? Uskaltautuuko hän oikeuteen itseään puolustamaan? Tämä on myös kaunis rakkaustarina, jossa epäitsekkyys ja uskollisuus kukoistavat vaikeuksista huolimatta. Onneksi sentään vielä joku säilyttää suhteellisuudentajunsa eikä anna järjen ja ystävyyden hävitä noituusepäilyiden keskellä.

… jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Poltetun miehen ja hänen tyttärensä tarina etenee ilman ylitsepursuavaa dramatiikkaa. Koivukarin hidas ja rauhallinen tyyli pystyy kyllä hyvin paljastamaan ihmisten mielenliikkeet ja heidän vähittäisen murtumisensa tai kasvamisensa. Pienin vivahtein kuvataan sitä, miten joukkohysteria ottaa ihmiset valtaansa muutaman omia tarkoitusperiään ajavan kiihottajan pistäessä vyöryn liikkeelle. Pelottavaa ajatella, miten nykyaikana sosiaalisessa mediassa liikkeelle lähtevät valeuutiset voivat saada yhtä pelottavia mittasuhteita!

Tavalliseen tapaansa Koivukari on perehtynyt tarkasti 1600-luvun uskomuksiin Islannissa, kansantarinoihin ja tapoihin. On paljon tietoa oikeuskäytännöistä, joissa juonittelulla tuntuu olleen suuri sija. On tietoa asumisesta ja vaikkapa turvetalon rakentamisesta. Pientä salaperäisyyttäkin on: mitä merkitsee tarinassa siellä täällä vilahteleva kettu?

Traanituikun valo ja toisaalta sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu. Kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä.

KOIVUKARI, TAPIO: Unissasaarnaaja

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukari on antanut sodan lieveilmiöitä tutkivalle kolmiosaiselle kirjasarjalleen epäviralliseksi nimeksi Sodan varjot. Ensimmäinen osa Meren yli, kiven sisään (2007) käsitteli inkeriläisten pakolaisten salakuljetusta Suomesta Ruotsiin 1940-luvulla ja toinen osa Käpykaartilaiset (2013) puolestaan kertoi jatkosodan aikaisesta rintamakarkuruudesta. Elokuussa ilmestynyt kolmas osa Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949, jolloin ollaan toipumassa sodasta ja samalla pelätään jo uusia mullistuksia.

Unissasaarnaaja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joista Koivukari kuuli ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kirjan tapahtumapaikkana on sama kuvitteellinen Nihtamon kylä, joka esiintyi jo Käpykaartilaiset-romaanissa. Heinosen Jussia kutsutaan Tuuri-Heinoseksi, sillä hänellä tuntuu olleen onnea niin sodassa kuin rakkaudessa. Tosin tuosta onnesta paljastuu pian hieman kitkerä sivumaku. Köyhässä pientilallisperheessä tapahtuu suuri käänne, kun sairaalloinen Tuulikki-tytär 13-vuotiaana alkaa horrosmaisessa tilassa saarnata ja ennustaa. Veera-äiti huomaa nopeasti tässä tilaisuuden ansaita rahaa, mutta osingoille alkaa pyrkiä muitakin. Eikä hyväksikäyttö jää pelkästään rahalliseen puoleen.

Unissasaarnaaja kuvaa hienovaraisella huumorilla tapahtumien vähittäistä paisumista ja ihmisten reagointia muuttuvaan tilanteeseen. Etenkin uneksuvan Tuulikin hahmo on mielenkiintoinen; hänhän saa viestinsä yhtä hyvin metsänemäntä Mielikiltä kuin taivaan enkeliltä.

Hän tiesi ja tunsi, missä oli, hän tiesi että häntä kuultiin, mutta sanat tulivat vain jostain hänen sisältään, hänen suustaan ja ne olivat aina hänelle itselleenkin yllätys. Eikä hän kaikkia edes muistanut saarnansa jälkeen, mitä oli kulloinkin tullut sanotuksi.

Koivukari ei ota kirjassaan kantaa horrossaarnaajien puolesta eikä heitä vastaan, vaan pyrkii etsimään syitä heidän vetovoimaansa. Ennustukset (etenkin jos ne näyttävät toteutuvan) levittävät saarnaajan mainetta nopeasti laajalle alueelle. Osa kuulijoista saa vahvistusta uskolleen, osa tempautuu joukon mukana hurmokseen. Osa nauttii pelonsekaisista väristyksistä etenkin kun ennustetaan maailmanlopun pikaista tuloa, osa saa hupia arjen keskelle. Onhan tilanne aika erikoinen: nuori tyttö puhumassa juhlavaa ja voimallista sanaa.

Herran seuraajat ovat oikeita puhtaaksi riivattuja, riivaajien riivaamia ja Jeesuksen Kristuksen puhtauteen kutsumia, he ovat oikea Israel, sillä he ovat Isältä raadeltuja ja raastettuja, kuten on nyt Israelin kansa ja niin on myös Suomen kansa ja varsinkin sen Karjala heimo, joka valkeana perunajauhona on siroteltu muun kansan joukkoon.

Unissasaarnaaja on ajankuvauksena hieno ja uskottava kuvatessaan sodanjälkeisten vuosien tulevaisuudenuskoa ja innostusta, mutta myös syvään juurtunutta pelkoa. Pienen kylän nurkkakuntaisuuteen tuovat värikkään tuulahduksen toisaalta Suomesta siirtolaisiksi lähteneet tutut ja toisaalta Karjalasta saapuneet evakot. Loppujen lopuksi juuri avosydämisten karjalaisten joukosta löytää Tuulikkikin ymmärtäjiä ja auttajia. Koivukarin kirja löytää varmasti paikkansa Suomen lähihistoriaa valottavien kirjojen joukossa.

KOIVUKARI, TAPIO: Käpykaartilaiset

Kustantaja: Johnny Kniga 2013

Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on länsirannikon ja Selkämeren saariston elämänmenon kuvaaja. Uusimmassa teoksessa ”Käpykaartilaiset” kohteena ovat ne laitilalaisen pikkukylän miehet, jotka mieluummin piileskelivät metsässä kuin lähtivät jatkosodan taisteluihin ja valtaamaan Karjalaa takaisin. Tilastojen mukaan Porin ja Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiireissä oli vuonna 1941 palvelumääräystä pakoilevia keskimääräisesti enemmän kuin muualla Suomessa. Syitä saattoi olla useita, läheskään aina ei ollut kyse pelkuruudesta.

Koivukari kuvaa niitä erilaisia tunteita, joita uhkaava sota ihmisissä herättää. Nimismies Ruuben Tammivaara, AKS:n kannattaja, haluaisi olla mukana suomensukuisia heimoja taistellen yhdistämässä mutta joutuu virkansa vuoksi valvomaan järjestystä kotirintamalla.

”Melkein itkin ilosta tajutessani, että nyt oli alkamassa uusi sota. Syvä, voimantäyteinen onnentunne nousi vatsanpohjasta rintaani ja levisi jäseniini. Nyt oikaistaisiin menneen sodan häpeällinen sanelurauha, jossa perivihollinen ryösti meiltä kaistaleen parhainta Suomea, nyt korjattaisiin vihdoin ja viimein vuosisatojen vääryys, yhdistettäisiin Suomen heimo lopultakin yhden valtakunnan rajojen sisään, siksi perheeksi, joksi kansojen Luoja on sen tarkoittanut.”

Pientilallinen Einari Takavainiolla on jo sotakokemusta, sillä hän osallistui talvisotaan hevosmiehenä ja kuljetti kaatuneita ja haavoittuneita. Sama tehtävä hänelle todennäköisesti määrättäisiin uudessakin sodassa, mutta Einarilla ei ole enää halua lähteä.

”Tämä oli herrojen sota, ensinnäkin. Ja lyhyemmäksi jää, jos useammat jäävät pois, näin on miesten kesken puhuttu. Ja toisekseen, hän oli nähnyt sotaa ja sodan satoa ihan tarpeeksi. Nuorista miehistä tuli lihakimpaleita ja teurasruhoja, joita sai sitten ajella arkkuun pantaviksi… Kelpaa siinä sitten herrojen puhella komeita ja pappien siunata, kun on toiset ensin tappotöihin narrannut. Ei toista kertaa kumminkaan.”

Einari siis lähtee metsän suojiin. Muutaman samanmielisen kanssa rakennetaan korsu, eletään luonnon antimilla ja pistäydytään välillä yön pimeydessä kotiväkeä tapaamaan. Nälkä on ja vilu ja alituinen pelko päällä. Uhkana eivät ole pelkästään nimismies ja poliisit, vaan myös muut kyläläiset. Rintamalla taistelevien vaimot ja kaatuneiden lesket eivät pakoilijoita kohtaan myötätuntoa tunne, vaikka pikkukylässä on aina aiemmin puhallettu yhteiseen hiileen. Käpykaartilaisten vaimot ovat lujilla, mutta pysyvät lojaaleina miehilleen.

Henkilöt tuntuvat aidoilta eläviltä ihmisiltä. Ruuben Tammivaara vaikuttaa aluksi Suur-Suomi-aatteen sokaisemalta ja virkaintoiselta tärkeilijältä, jonka epähienotunteisuus lisää työläisten virkavaltaa kohtaan tuntemaa katkeruutta entisestään. Tapahtumien edetessä paljastuu Ruubenista muitakin puolia, surua ja rakkautta. Myös mäkitupalaisten jäyhän käytöksen alta löytyy hellyyttä – se näkyy teoissa.

Kirjan luvut on numeroitu, mutta sen lisäksi lyhyt lause kertoo luvun sisällöstä. Näkökulma on suurelta osin joko nimismies Tammivaaran tai Einarin, joilla on kummallakin oma puheäänensä. Ajankohtaa mukaillen kirjan kieli on hieman vanhahtavaa ja sitä värittävät länsirannikolle ominaiset sanat ja sanonnat. Ensi alkuun teksti voi vaikuttaa kuivalta ja niukalta, mutta siihen kätkeytyy hienovaraista huumoria. Kyläläisten repliikit ovat ihan ehtaa ”lyhyttä kieltä”.

Kirjan lopussa on liitteenä ”Hävitysohjesääntö”, jolla ohjeistettiin talonpoikia, maatyöläisiä ja metsäkaartilaisia sabotoimaan Suomen elintarviketuotantoa. Näin uskottiin sodan lyhenevän.

KOIVUKARI, TAPIO: Ariasman : kertomus valaanpyynnistä

Tapio Koivukarin kirja Ariasman sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle Islantiin ja Baskimaalle. Kertomus perustuu tositapahtumiin, joista löytyy jopa aikalaisten muistiinpanoja. Aihe on pyörinyt Koivukarin mielessä 1990-luvulta lähtien, mutta vaatinut pitkän kypsyttelyn päästäkseen kirjaksi asti.

Baskimaalta lähtee venekuntia valaanpyyntiin Islannin vesille, koska entiset pyyntipaikat Labradorin rannikolla ovat tyhjentyneet kaloista. Yksi osatekijä tähän on ilmastonmuutos, joka on tehnyt talvista pidempiä ja kylmempiä ja sulkenut rannikot jäälauttojen taakse. Turskanpyynti olisi kalastajille helpompaa ja vaarattomampaa, mutta valaanrasvalla ja -hetuloilla voi hyvällä onnella ansaita rahat vaikka omaa taloa varten. Siksi uusia yrittäjiä riittää. Islantilaiset suhtautuvat rannoilleen yllättäen saapuviin biskajalaisiin mustapäihin aluksi myötämielisesti, koska saavat näiltä valaanlihaa puoli-ilmaiseksi. Vähitellen alkavat tunteet kuitenkin muuttua ja riitaa syntyy vaikkapa ajopuista, joita baskit tarvitsevat traanikattiloidensa polttoaineeksi ja islantilaiset veneiden materiaaliksi. Kauna ja vihamielisyys kasvavat puolin ja toisin räjähdyspisteeseen saakka.

Kirja kuvaa hyvin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten tuhoisaa vaikutusta. Baskit suhtautuvat alentuvasti islantilaisiin, joita pitävät oppimattomina alkuasukkaina. Islantilaisethan asuvat turvemajoissa, ovat taikauskoisia ja hankkivat kapean elantonsa lampailla ja rannikkokalastuksella. Islantilaiset puolestaan näkevät baskit röyhkeinä tunkeilijoina ja ryöväreinä. Kielivaikeuksien vuoksi baskit tekevät kohtalokkaita erehdyksiä, joita nimismies Ari Magnússon eli Ariasman käyttää hyväkseen peitellessään omia virheitään. Ariasman on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen hahmo, koska hänen olettaa olevan kirjan sankari, mutta kuinka lienee?

Koivukari on asunut ja työskennellyt Islannissa, joten maan historia, kulttuuri ja kieli ovat hänelle tuttuja. Lisäksi hän tietää hämmästyttävän paljon monenlaisista asioista, esimerkiksi tynnyrinteosta jota hän kuvaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Koivukarin tyyli on hidasta, rauhallista ja tasaista. Hän ei dramatisoi tapahtumia, vaan kuvaa niitä tavallaan ulkopuolisena. Kieli on kuin keskiajan kronikoista, täynnä vanhahtavia sanoja ja lauseenrakenteita. Silti teoksessa on myös huumoria niin itse tapahtumissa kuin niiden kuvailussa. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee kyllä lopussa: päällimmäiseksi tarinassa jää uusi elämä ja toivo.