ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Vapaaherratar

Kustantaja: Tammi 2024

Historioitsija Riikka-Maria Rosenberg on kirjoittamassa romaanisarjaa Hakoisten kartanosta, jonka emäntä hän itse tällä hetkellä on. Sarjan ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi vuonna 2022 ja kertoi ajasta, jolloin kartanon omisti 1700-luvun loppupuolella ratsumestari Karl Gustaf Uggla vaimonsa Annan kanssa. Vapaaherratar-romaanissa on vuorossa kartanon seuraava omistajapariskunta.

Helena Elisabeth von Burghausen (1763–1838) on vanhempiensa ainoa lapsi ja Joroisissa sijaitsevan Hoviniemen kartanon perijä. Hän ei ehkä ole kaunotar, mutta on saanut aikansa säätyläistytöille kuuluvan koulutuksen ja on luonteeltaan järkevä. Seitsemäntoistavuotiaana hän solmii avioliiton kauniin ja nauravaisen vapaaherra Erik Abraham Leijonhufvudin (1753–1807) kanssa. Liitto on onnellinen.

Vapaaherratar-romaani alkaa syksystä vuonna 1790, jolloin everstiluutnantti Erik Leijonhufvud palaa virkataloonsa Mustialaan taisteltuaan kaksi vuotta sankarillisesti Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan. Iloluontoisen puolison sijaan kotiin saapuu tyhjäkatseinen mies, joka ajoittain pelottelee perhettä raivonpuuskillaan ja ajoittain vajoaa apaattisuuteen. Ulkomaailmalta Erikin rikkinäisyys salataan.

Yksi asia oli kuitenkin varma: Helena seisoisi puolisonsa rinnalla entistä vahvempana, sillä vain se oli soveliasta. Se oli vaimon tehtävä.

Erik innostuu kuullessaan, että ratsumestari Uggla on myymässä Hakoisten kartanoa ja päättää ostaa sen ennen kaikkea ainoaa poikaansa Axelia ajatellen. Kaupanteko osoittautuu mutkikkaaksi ja ratkeaa vasta kuninkaan päätöksellä Erikin ja Helenan eduksi. Jo sitä ennen Helena ja Erik ovat vierailleet kartanossa ja onnistuneet sen hiljaisuudessa ja rauhassa tavoittamaan hetkeksi avioliittonsa alkuaikojen ilon ja hellyyden.

Vanha päärakennus ei ole Leijonhufvudeille tarpeeksi edustava, joten se puretaan ja uutta aletaan rakentaa – ei kuitenkaan Helenan haaveilemaa kolmikerroksista kivitaloa vaan kaksikerroksista hirsirakennusta. Sitten Erik kuolee yllättäen ja Helenalla on kolmekymmentäkolmevuotiaana vastuullaan viiden lapsen elämä, ison maatilan hoito, päärakennuksen rakennustyö ja Erikin ottama velka.

Helena oli säätynsä osa. Hänet oli kasvatettu jatkamaan sukua, sen aateluutta – ja yksin Jumala tiesi, kuinka hän oli sille omistautunut… Ei Helenalla ollut oikeutta omiin tunteisiinsa tahi haluihinsa, hänellä oli edelleen velvollisuutensa.

Koettelemukset eivät lopu tähän. Venäjän armeija miehittää Suomen kohtaamatta juurikaan vastarintaa ja Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 tsaari liittää Suomen autonomisena suurruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Valuutaksi tulee rupla, jolla Tukholmassa vierailijat eivät saa hankittua juuri mitään. Vaikuttaa kutenkin siltä, ettei Helenan perhe sukupolvelta toiselle siirtyneistä peloista huolimatta kärsi vallan vaihtumisessa suuria menetyksiä.

Elämä menee eteenpäin. Helenan osana on kokea läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten menetys, joista pahimpana ehkä Axel-pojan kuolema. Sen seurauksena Hakoisista tulee joksikin aikaa neljän sukupolven asuttama naisten kartano, jonka ehdoton auktoriteetti on Helena. Hänestä on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen, jonka kädenjälki näkyy kartanossa vielä nykyäänkin.

Matka Hakoisiin oli ollut pitkä. Sen aikana Helena oli kokenut rakkautta, syvää ja kaiken lävistävää, menetyksiä, jotka olivat jättäneet loputtomalta tuntuvan kaipauksen, tehneet sydämestä onton ja kohmeisen, rikkoneet häntä monin eri tavoin.

Vapaaherratar-teos kertoo kartanon elämästä vuodenaikojen ja olosuhteiden vaihtuessa huomioiden myös palkollisten työsarkaa niin raskaissa ulkotöissä kuin sisällä kartanossa isäntäväen toiveita toteuttamassa. Päivän tärkein ateria on supé, jonka upeat kattaukset, ranskalaiset viinit ja hienostuneesti maustetut ruokalajit luovat yltäkylläisen tunnelman ja jota varten myös pukeudutaan juhlavammin. Pukuja, koruja ja kampauksia kirjassa kuvaillaankin tarkkaan.

Niin syrjässä ei Hakoisissakaan olla, ettei siellä tiedettäisi maailmalla tapahtuvista asioista, esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta. Pohdittavana on uusia ideoita arkkitehtuurin ja sisustuksen osalta. Tanssitaan valssia, esitetään versioita tunnetuista näytelmistä ja nautitaan samppanjasta. Lemmikkieläimenä on koirien lisäksi äänekäs jalokivenvihreä Papegoija.

Riikka-Maria Rosenbergia kohtasi Vapaaherratar-romaania aloittaessaan todellinen onnenpotku, sillä hän saattoi hyödyntää siinä kartanon ullakolta löytämiään vanhoja asiakirjoja, esimerkiksi Axelin Helena-äidilleen (min söta mamma) kirjoittamia kirjeitä. Tuloksena on sujuvasti etenevä tarina, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät uskottavasti ja joka kertoo ennen kaikkea naisten merkityksestä talouden ja kulttuurin ylläpitäjinä.

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Hakoisten Anna

Kustantaja: Tammi 2022

Historioitsija, kirjailija ja Hakoisten nykyinen kartanonrouva Riikka-Maria Rosenberg suunnittelee Hakoisten kartanoon liittyvää romaanisarjaa. Ensimmäinen osa Hakoisten Anna käsittelee vuonna 1724 syntynyttä ja 1762 kuollutta Anna Magdalena Lilliebrunnia, joka meni naimisiin Hakoisten kartanon perijän Karl Gustaf Uggla kanssa vuonna 1758.

Annan lapsuus ja nuoruus Monikkalassa on turvallinen, vaikka perhe ei olekaan kovin varakas. Hänellä on rakastavat vanhemmat, ihana isosisko Gustava ja pikkuveli Erik. Ajan käytännöistä poiketen myös Anna ja Gustava saavat opetella lukemaan ja kirjoittamaan sekä opiskella ranskan kieltä. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin huolettaa: Annalla ei ole kosijoita. Onko hän ruma? Ovatko myötäjäiset liian pienet? Entäpä Annaan kohdistuneet ilkeämieliset huhut, joiden takia käydään tuomarinkin edessä?

Kaikki muut löytävät paikkansa maailmassa, mutta minä, Anna Magdalena Lilliebrunn, elän isäni ja äitini silmien alla, vaikka jokainen vuosi vähentää arvoani.

Anna on jo valmistautunut vanhanpiian ankeaan osaan, kun hänet yllättäen naitetaankin naapurikartanoon adjutantti (myöhemmin kornetti) Karl Gustaf Ugglalle, jonka pikkusisar on menossa naimisiin Annan veljen kanssa. Kulissien takana käydyistä neuvotteluista Anna ei tiedä mitään, mutta pikkuveljen paras ystävä Karl Gustaf on hänelle kyllä entuudestaan tuttu. Viitisen vuotta Annaa nuorempi Karl Gustaf on seudulla tunnettu kiivaasta luonteestaan ja lukuisista naisseikkailuistaan, mutta ”sydämeni Annaa” kohtaan hän on yllättävän hellä ja pitkämielinen.

Tunnen lopulta suurta iloa, että minulla on mahdollisuus muuttaa pois kotoa, ottaa aviomieheni taloudessa rooli, johon minunlaiseni nainen on kasvatettu: yhdistämään sukuja, huolehtimaan kartanosta, sen tarpeista, varmistamaan suvun jatkuvuus.

Karl Gustafin äiti ja sisar sen sijaan suhtautuvat Annaan vihamielisesti ja halveksivasti. He pilkkaavat tämän ikää, ulkonäköä ja mahoutta ja syyttävät teoista, joita Anna ei todellakaan ole tehnyt. Sisarensa Gustavan tukemana Anna lopulta haastaa sukulaisnaiset kunnianloukkauksesta käräjille, mutta asiaan ei koskaan tule varsinaista ratkaisua. Kun Annan appi palaa kotiin oltuaan monta vuotta Porvoossa holhouksen alaisena, saapuu kartanoon myös fyysisen väkivallan pelko.

En saisi sanoa tätä ääneen, mutta on kuin jokin paha, itse perkele, olisi asettautunut tämän kartanon ylle, sellainen joka tekee sen asukkaista epäkristillisen katalia.

Onneksi Karl Gustaf asettuu aina Annan puolelle, vaikka joskus olisikin sisimmässään harmissaan vaimonsa harkitsemattomuudesta. Potran pojan syntymä kohentaa Annan asemaa, eikä häntä juurikaan harmita anopin mielenosoituksellinen jääminen pois lapsen kastejuhlasta. Avioliitto kukoistaa huolimatta siitä, että Annalle paljastuu vähän väliä ikäviä asioita niin miehestään kuin miehensä suvusta.

Hakoisten Anna -romaani kuvaa hyvin 1700-luvun säätyläisten elämäntapaa, jota usein pidettiin yllä lainarahoilla. Aateluuteen kuuluivat eksoottiset ruoat ja laadukkaat juomat, komeat vaatteet ja arvokkaat korut – myös siivo ja kunniallinen käytös olisi kuulunut siihen, mutta Ugglan riitaisan suvun kohdalla tämä ei toteutunut.

Teoksen alussa oleva henkilöluettelo on lukijalle suureksi hyödyksi. Myös kirjailijan jälkisanoista saa hyödyllistä tietoa mm. aikakauden poliittisesta tilanteesta, mikä liittää Annan tarinan suurempaan kokonaisuuteen. Rosenberg valottaa myös sitä, mikä teoksessa perustuu todellisiin faktoihin, mikä hänen omiin päätelmiinsä ja mikä täysin kirjailijan vapauteen. Annan avioliiton kuvaaminen myönteisessä valossa tuo tarinaan hiven romantiikkaa ja lämpöä. Miten mahtaa elämä Hakoisissa jatkua?

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Ninon : rakkauden mestari

Kustantaja: Teos 2021

Anne de Lanclos eli Ninon de Lenclos syntyi vuonna 1623. Henri-isä oli alemman aatelissuvun köyhtynyt vesa, joka hurmasi hyvämaineisen aatelisneitosen Marie-Barben niin, että tämä varoituksista huolimatta lähti miehen matkaan. Hurmaava Henri osoittautui huikentelevaiseksi tuhluriksi, joka lopulta lähti maanpakoon ikävästi päättyneen kaksintaistelun jälkeen ja jätti  vaimonsa selviämään yksinään rahattomassa taloudessa.

Jotain tulevaisuuden kannalta arvokasta isä oli tyttärelleen opettanut: kirjallisen sivistyksen, keskustelutaidon, käytöstapojen hallinnan, taidon tanssia ja soittaa luuttua. Kun tähän yhdistettiin neljätoistavuotiaan tytön viattomuus, oli Marie-Barben helppo hankkia tyttärelleen arvovaltainen rakastaja – kardinaali Richelieu. Iäkäs kardinaali puolestaan opetti neitoselle taitoja, joiden ansiosta tästä aikanaan tuli 1600-luvun Ranskan kuuluisin kurtisaani.

Pariisissa kukoistivat lihan ilot kaikkine variaatioineen ja elostelevat aatelismiehet olivat himojensa vankeja. Tässä kokonaisuudessa juuri tyttölapsen henkiin jääminen ei ollutkaan ollut täydellinen katastrofi. Neidoksi varttumassa oleva lapsi oli sittenkin ollut sijoitus, jonka eteen oli kannattanut uhrata useampikin sol.

Vielä toistamiseenkin äiti onnistui hyötymään tyttärensä neitsyydestä – tällä kertaa kylläkin pikkupullosta tiputellun karitsanveren avulla. Äidin kuoleman jälkeen Ninon perusti hienostuneen salongin, jossa aatelismiehet ja poliittiset vaikuttajat illastivat, kujeilivat, seurustelivat ja musisoivat. Joku onnekas mies saattoi päästä emännän katosvuoteeseenkin, mutta Ninon oli aina se, joka teki valinnan.

Kun Ninon alkoi herättää liikaa pahennusta pariisilaisten keskuudessa, poistui neito vapaaehtoisesti vuodeksi luostariin parantelemaan mainettaan. Luostarin suojissa hän kävi myös synnyttämässä tultuaan vahingossa raskaaksi. Kolmannen kerran Ninon oli luostariin suljettuna siveän leskikuningatar Anna Itävaltalaisen toimesta, mutta silloinkin Ninon oli voittaja: kruunusta ja protestanttisesta uskosta luopunut Ruotsin kuningatar Kristiina etsiytyi keskustelemaan Ninonin kanssa.

Ninoninkin elämään osui unelmien rakkaus. Markiisi de Villarceaux (1619–1691) oli naistenmies, mutta Ninonia hän rakasti aidosti vuosikausia ja suhteen loputtuakin piti huolta sekä Ninonista että pariskunnan yhteisestä pojasta. Ennen kuolemaansa hän jopa tunnusti Louis-François’n pojakseen, mikä takasi nuorelle miehelle hyvän tulevaisuuden ja täytti Ninonin salaisimmat toiveet.

Rakastan häntä edelleen suuresti, hän on sydämessäni, kehossani, mielessäni. Jos ihmisillä on sielu, meidän sielumme ovat yhteen kietoutuneita.

Vanhemmiten Ninon saavutti jo monen naistenkin kunnioituksen ja ystävyyden. Arvostusta lisäsivät ominaisuudet, jotka useimmiten liitettiin miehiin: kyky säilyttää salaisuudet, olla aina luotettava ja hoitaa taloutta kaukokatseisesti. Hän eli mukavasti ja häpeilemättä itsenäisen naisen elämää joutumatta kokemaan suuria onnettomuuksia tai sairauksia. Vuonna 1705 kuollut Ninon saattoi kyllä olla ylpeä saavutuksistaan.

Hän oli aina seissyt valintojensa takana ja ollut se keneksi oli syntynyt. Hän oli ehkä joutunut nöyrtymään, luopumaan rakkaudesta, mutta hän ei ollut suostunut luopumaan siitä mihin oli eniten uskonut: naisen vapaudesta.

Jälkisanoista selviää, miten rajallisista ja usein epäluotettavista lähteistä Rosenberg on Ninonin elämäntarinan rakentanut. Ajankuva kmuodostuu runsaista yksityiskohdista: historiallisista tapahtumista, ihmisten tavoista ja ajatusmaailmasta, kuvauksista ruoista, vaatteista, sisustuksista…  Kirja ei kuitenkaan ole raskassoutuinen, vaan hyvää, kepeää viihdettä. Älykäs ja kiihkeä Ninon on tietenkin etualalla, mutta huomionarvoinen on myös hänen pitkäaikaisin ja läheisin tukijansa, hyväsydäminen ja neuvokas kamarineito Mademoiselle Marchand.