LINTUNEN, MARITTA: Halla

Kustantaja: WSOY 2026

Kansi: Piia Aho

Maritta Lintusen romaanissa Halla ei ole kyse sääilmiöstä, vaan eräästä Karjalan ja Kainuun välimaastossa sijaitsevasta sukutilasta ja sen omistajista. Kirjassa esitellään neljä eri sukupolviin kuulunutta vahvaa, itsenäistä ja ehkä hieman omapäistäkin naista, joista kukin jättää omalla tavallaan jäljen Hallan historiaan.

Isonvihan aikaan vuonna 1713 kasakat tappavat Pietan isän ja pakottavat neljätoistavuotiaan Pietan ja hänen veljensä Tuomaksen mukaansa. Pieta onnistuu kuitenkin pakenemaan ja tarpomaan erämaassa jo lähelle asutusta, kun voimat loppuvat. Hallan isäntä Paavo onneksi löytää tytön ajoissa.

Toivuttuaan Pieta huomaa, ettei huoneessaan apaattisena makaavasta emännästä ole hoitamaan taloutta, joten hän viettelee isännän ja ottaa tilan emännyyden itselleen niin jämäkästi, että naapuritkin hyväksyvät hänet. Paavo puolestaan turvaa lapsensa tulevaisuuden teettämällä paperin, jonka mukaan Hallan tila menee aina esikoislapselle sukupuolesta riippumatta.

Ja Pietalle syntyi Mataleena.  Mataleenalle Simo. Ja Simolle syntyi Lyyti, Lyytille Matti. Ja Matille syntyi Maria, Marialle Johanna. Ja oli vuoden 1853 tammikuu, kun Johanna synnytti kaksoset Eliinan, joka tuli ulos hänestä kovasti kirkuen ensimmäisenä ja Reetin, joka tuli hänestä jalat edellä, vaiti, sinervänä ja miltei hengettömänä.

Vuonna 1870 Suomi alkaa toipua suurten nälkävuosien koettelemuksista. Eliina ei halua enää raataa ruokapalkalla Nurmen talossa, vaan suuntaa sukupolvien ajan autiona olleelle Hallan sukutilalle. Hallan tulevaksi isännäksi hän valitsee Nurmen nuorimman pojan, toimeliaan Mikon. Reeti-veljeä Eliina ei huoli mukaansa.

Hallan pihapiiri on metsittynyt ja rakennukset osin romahtaneet, mutta kovalla työllä Eliina ja Mikko saavat tilukset kuntoon ja pystyvät varautumaan myös tulevaan. Elämä on sopuisaa ja hyvää, mutta ajoittain Eliina kyllä painiskelee omantuntonsa kanssa: olisiko hän voinut tehdä toisenlaisia valintoja?

Ja Eliinalle syntyi Juuso… Ja kun koitti vuosi 1890, vihittiin Juuso Pohjanmaalta kotoisin olevan Kreetan kanssa. Ja seuraavan tuomenkukinnan aikaan syntyi Juusolle ja Kreetalle tytär, joka ristittiin Tuomikiksi.

Tuomikista kaavaillaan Hallaan emäntää, mutta neitoa raadanta ja jälkeläisten tuottaminen eivät kiinnosta. Hän karkaa Kanadaan, missä löytää unelmiensa täyttymyksen seurapiirirouvan palvelijana, jolla on oma huone, omaa rahaa, omaa rauhaa ja vapautta. Isän kuoltua vuonna 1914 Tuomikki lähtee vastahakoisesti kohti Suomea, mutta menehtyy matkalla laivaonnettomuudessa.

Ja Tuomikki hukkui vierailla mailla ja esikoisten ketju katkesi. Mutta Tuomikin veljelle syntyi Hilja. Hiljalle Juho, Juholle Sampo.

Tuomikin pikkuveli Urho opiskelee Pohjanmaalla opettajaksi ja jää sille tielleen. Urhon kuoltua vuonna 1962 hänen tyttärensä Hilja saapuu Hallaan tarkoituksenaan laittaa tila myyntiin, mutta luopuukin suunnitelmasta tavattuaan naapurinsa Kokkovaaran Hanneksen, naimisissa olevan miehen. Jatkossa Hilja käy Hallassa kesäisin ja asuu muuten kaupungissa.

Kun Hilja tulee raskaaksi, hän ilman muuta olettaa Hanneksen ottavan avioeron, mutta tämä ei haluakaan hylätä haurasta vaimoaan. Vastavetona Hilja kieltää Hannekselta poikansa isyyden ja Juho saa tietää totuuden vasta vuosikymmeniä myöhemmin Hanneksen jo kuoltua. Kokkovaaran tilan Hannes testamenttaa Hiljalle ja välillisesti siis lapselleen.

Hilja hoitaa tiluksia vuoteen 2025 saakka, jolloin joutuu muuttamaan helsinkiläiseen hoivakotiin. Onko hän Hallan viimeinen asukas? Ennakkoperintönä maatilat saanut Juho on kovapintainen liikemies, joka ei perusta tunne- ja luontoarvoista, vaan etsii keinoja ansaita rahaa. Ehkä tuulivoimala vaaran laelle? Hilja panee toivonsa lapsenlapseensa Sampoon.

Nuorempana luulin ajan kiitävän eteenpäin. Nyt ymmärrän, että aika on ollut koko ajan minussa, luuhuni kaivertuvina vuosirenkaina.

Halla on komea kunnianosoitus esiäideille, joiden esikuvia taitaa löytyä kirjailijan omasta suvusta. Tarinat osoittavat, miten naisen asema ja oikeudet ovat vuosisatojen aikana muuttuneet, mutta jokaisen kohdalla jää myös pohtimaan rajaa järjen ja itsekkyyden välillä. Hieman taka-alalle jäävät näiden naisten vähäpuheiset, mutta kiltit ja toimeliaat miehet.

Lintunen kuvaa kauniisti ja vivahteikkaasti eläimiä ja kasveja sekä maisemia sinihohtoisine vaaroineen ja tummine suosilmäkkeineen. Useaan otteeseen mainitaan ukkosenlyömä petäjä, johon Pietan isä on piilottanut raha-aarteen, ja karsikkopetäjä, jonka runkoon uurretaan suvun jäsenten kuolinvuodet. On taikoja ja uskomuksia. Unia ja enteitä. Nekin ovat osaltaan muokanneet henkilöiden ajatusmaailmaa.

Maritta Lintusen edellinen romaani oli arvostelu- ja myyntimenestys Sata auringonkiertoa (2023), joka palkittiin Savonia-palkinnolla. Menestysteoksen nostamat kovat odotukset Halla-romaani täyttää kyllä täysin.

  

LINTUNEN, MARITTA: Sata auringonkiertoa

Kustantaja: WSOY 2023

Jegor ja Taila Sotikoff pakenevat sotaa Laatokan rannoilta Suomen puolelle yläkarjalaiseen Loukkuvaaran kylään. He saavat asunnokseen kylmilleen jääneen mökin, jonka viimeisimmät omistajat ovat asettuneet Amerikkaan. Kohtalo koettelee Jegoria ja Taliaa silti yhä, sillä heidän ainoa poikansa kutsutaan sodan loppuvaiheissa armeijaan. Onneksi hänen aikansa rintamalla jää lyhyeksi.

Aikanaan pellon toiselle puolelle nousee pojan koti, ja talojen välistä polkua pitkin vilistelevät lapsenlapset. Mutta köyhtynyt maa ei lopulta enää tarjoa perheelle elantoa, pankkitili tyhjenee ja poika katsoo vuonna 1975 parhaimmaksi muuttaa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Ruotsiin leveämmän leivän toivossa. Jegor ja Taila jäävät mökkiinsä, elämänhalunsa menettäneinä.

Göteborgissa sekä isä että äiti menevät monien muiden maahanmuuttajien tavoin töihin Volvon autotehtaalle. Isä tekee tehtaan puolella raskasta työtä kurjissa työoloissa ja raataa henkihieveriin asti kuin todistaakseen suomalaisten työntekijöiden paremmuuden. Aili-äiti puolestaan pääsee Volvon työmaaruokalaan ensin tiskaajaksi ja myöhemmin emännäksi. Kummankin elinpiiri rajoittuu tehtaan ja kodin välille. Kumpikaan ei opi ruotsia.

Perheen lapsista 17-vuotias Seppo kokee vieraan kielen ja kaukana luonnosta olevan kerrostaloympäristön ahdistavaksi, mutta 14-vuotias Leena oppii nopeasti ruotsia ja saa läheiseltä omakotitaloalueelta ystäväkseen ruotsalaisen Sofian sekä seurustelukumppanikseen pohjanmaalta kotoisin olevan Janin (Jannen). Hän nauttii täysin rinnoin kaupunkielämän iloista ja hurjuudesta.

Minä olin tosiaankin muuttunut vuodessa aidoksi kaupunkilaiseksi. Eikä kaupunkilaiselle riittänyt päivästä toiseen sama ja vanha. Kaupunkilaisuus oli sitä, että kaikki muuttui koko ajan, kaiken pitikin muuttua, jotta elämässä säilyisi jännitys.

Seuraavana kesänä Sotikoffit ajelevat uudella Volvollaan lomalle Loukkuvaaraan. Kaikki muut tuntuvat nauttivan olostaan, mutta Leena on kyllästynyt. Hän laiskottelee tympeänä ja uhmakkaana eikä perusta äidin toistuvista moitteista tai pyynnöistä. Hän kohtelee entisiä ystäviäänkin ylimielisesti ja väheksyy näiden tulevaisuuden näköaloja. Jokin kipeä kohta ehkä on, mutta sen Leena yrittää unohtaa.

Seppo sen sijaan tietää nyt, mikä on hänen oikea ympäristönsä. Kun muu perhe lähtee takaisin Göteborgiin, jää Seppo asumaan entiseen kotitaloon Loukkuvaaraan. Äidin on miltei mahdoton ymmärtää, että hänen pojalleen lapsuuden seudut ovat tärkeämmät kuin oma perhe. Äidin lohduton suru vahvistaa Leenan käsitystä siitä, että äiti rakastaa vain poikaansa ja vihaa tytärtään.

Vuonna 2012 Leenan tytär Monika saa Göteborgs Postenila tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin maahanmuuttajista käyttäen esimerkkinä omaa sukuaan. Artikkelin työnimi on ”Muuttolintujen maa”. Tehdessään tutkimuksia artikkeliaan varten Monika alkaa havaita omituisuuksia. Miksi Leenan on niin vaikea katsoa Loukkuvaarassa filmattua dokumenttia, jossa puhuu hänen koulutoverinsa Eero? Liittyykö Monikan vauva-aikaan jokin salaisuus? Salaileeko Monikan muistisairas isoäiti samaa asiaa kuin äiti? Kuka valehtelee ja miksi?

Tarina tarjoaa välähdyksiä Sotikoffien elämänvaiheista Ruotsissa, mutta syventyy tarkemmin Sepon vaiheisiin Loukkuvaarassa. Kyläläiset pitävät Ruotsista palannutta nuorukaista sankarina ja hänen vanhempiaan helpon elämän perässä juoksijoina. Tärkeäksi tekijäksi Sepon elämässä nousee kirjasto, josta hän löytää aineksia maailmankuvansa laajentamiseen, mutta myös merkittäviä kontakteja. Yksi näistä on esikoisteostaan viimeistelevä Matti Pulkkinen, joka vuokraa Jegorin mökin majapaikakseen, ja toinen äidinkielenopettaja Kirsti, jonka kanssa Seppo solmii avioliiton.

Seppo ja kirjailija Pulkkinen käyvät keskusteluissaan läpi Suomen kehitysalueiden kipupisteitä. Seppo pohtii, onko mikään häpeällisempää kuin olla kehitysalueella asuva maalainen, mihin Pulkkinen vastaa: Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä. Seposta murretta puhuvaa ihmistä pidetään säälittävänä tai huvittavana, mutta Pulkkisen vakuuttaa: Oma kieli on ihmisen koti.

Maailma muuttuu, sen Seppokin saa aikanaan kokea. Hän kieltäytyy ottamasta konepajalleen apulaiseksi irakilaista pakolaismiestä, mitä katuu myöhemmin ajatellessaan isovanhempiensa pakoa Suomeen ja vanhempiensa etsiytymistä työn perässä Ruotsiin. Ja vuokratessaan Jegorin mökin ja kesantopellon luomuviljelyä suunnittelevalle nuorelleparille, hän avaa maaseudun kehittymiselle uusia mahdollisuuksia. Hän muistaa Pulkkisen ennustuksen:

Tullee vielä joskus aika, jollon nämä hylätyt niityt ja ahonpohjat kohhoovat takasin arvoonsa… Ei tarvita kuin uusi espanjantauti tai maailmanlaajuinen katovuosi. Tai sitten jollain kiihkoilijalla alakaa ruostuu asseet varastoihin. Sairaus, näläkä ja soanuhka ajjaa ihmiset karkuun tiuhhaan pakatuista kaupungeista.

Lintusen kieli on runollista ja kuulakkaan kaunista, nautittavaa. Ihmisten monesti ristiriitaiset tunteet ja ajatukset hän kuvaa hienovaraisesti ja poimii samalla esiin maasta- ja maahanmuuttoon liittyviä yksityiskohtia. Kirjan nimi Sata auringonkiertoa tarkoittaa sadan vuoden matkaa, mutta se ei viittaa Sotikoffien tarinaan. vaan vanhaan aittaan, joka oli seisonut paikallaan jo vuosikymmeniä Jegorin ja Talian muuttaessa Loukkuvaaraan, ja joka luultavasti on pystyssä silloinkin, kun Sotikoffit ovat poissa.

PS. Kirjan lukujen otsikot ovat Hassisen kone -yhtyeen laulusanoituksista.

LINTUNEN, MARITTA: Kirjeitä Suolavuonolta

Kustantaja: Karisto 2020

Viisikymppinen öljypohatta Olaf Egner suunnittelee rakennuttavansa Norjan vuonokallioiden luonnonakustiikkaa hyödyntävän konserttitalon eräänlaiseksi muistomerkiksi itselleen. Vai haluaako hän pikemminkin tarjota lapsuusajoista asti tuntemalleen akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansenille ainutlaatuisen tilaisuuden? Joka tapauksessa Sigvald lähtee Egnerin palkkaamana kiertelemään pitkin Norjan länsirannikkoa ja etsimään sopivaa paikkaa.

Uuvuttava pyöräily- ja kävelyurakka johtaa Sigvaldin Saltdaliin. Siellä hän kokee kaksi ainutlaatuista elämystä: tunturin autiolla laella saksalaisten venäläisillä sotavangeilla rakennuttamasta malminkuljetusradasta eli Veritiestä huokuvan raakuuden ja Suolavuonon kalliopoukaman hiljaisuuden.

Kiipesin mustalle, leveälle kielekkeelle, jonka ylle kupertui luonnonmuovaama kalliokatto. Pidättelin hengitystäni. Olin saapunut kohtaan, jossa tuuli lakkasi kokonaan väreilemästä. Hiljaisuus tiivistyi. Se tiheni lävistämättömäksi.

Sigvald pistää koko arvovaltansa ja suostuttelutaitonsa peliin. Unohdetaan konserttitalo ja rakennetaan Suolavuonon poukamaan sävellystyöhön sopiva äänilaboratorio! Paikka säveltäjille, jotka tajuavat äänen ja hiljaisuuden olemuksen. Ja paikan vihkiäisiin tilaustyönä Veritien uhreille omistettu sielunmessu, Veritien Requiem.

Sigvald on omapäinen ja tinkimätön mies, siitä todistavat hänen pitkien ja rönsyilevien kirjeidensä rinnalle liitetyt Olafin lyhyet kommentitkin. Olafilla on suurempia asioita ajateltavanaan, joten hän antaa huokaisten periksi. Äänilaboratoriota ruvetaan suunnittelemaan.

Elämäntehtäväni on ollut luoda suotuinen tila äänelle ja hiljaisuudelle. Välillä olen työssäni mikroskoopintarkka teknikko, välillä luova taiteilija ja toisinaan suoranainen äänitaiteen anarkisti…

Olafin ja Sigvaldin lisäksi kirjassa kuuluu kolmaskin ääni. Ariana on pienestä peloponnesolaiskylästä kotoisin oleva leipurintytär, joka on ponnistanut kulttuuriasiantuntijaksi Brysseliin. Köyhässä kylässä kaikki toivo kiinnitetään häneen.

Kylässä asui vaivaiset kolmetuhatta asukasta, jotka elää kituuttivat appelsiiniviljelyllä ja kalastuksella. Alueeseen kuului kaistale rannikkoa, palanen loppuun kulunutta peltomaata sekä hylätty, asumaton saari, jolle poikkesi enää silloin tällöin jokunen kalastaja.

Yllättäen kylän saarelle tarjoutuu ostaja. Amerikkalainen miljonääri on valmis maksamaan kolme miljoonaa euroa ikiomasta saaresta, jolle rakennuttaisi ikioman luksushuvilan ikiomia seurapiirijuhlia varten. Osa kyläläisistä riemuitsee, mutta Arianaa asia ei jostain syystä ilahduta.

Kirjaa lukiessa ihmettelee pitkään sitä, miten norjalaiset ystävykset ja kreikkalainen Ariana oikein liittyvät toisiinsa, mutta kyllähän se yhtymäkohta aikanaan löytyy. Tarinan lopussa saa liikuttuakin, kun paljastuu salaisuus jonka Sigvald on nuoruudesta asti työntänyt mielensä pohjalle, mutta joka tiedostamattomasti on ohjannut hänen toimintaansa.

Kirjeitä Suolavuonolta on aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava romaani, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihmisten välisten suhteiden käänteet tuovat juoneen jännitystä ja kuulaan runollinen kieli tyydyttää kauneudenkaipuuta.

…meidän perimmäinen tehtävämme on tehdä liitto äänen ja hiljaisuuden kanssa. Niin helposti unohdamme, että musiikkikin on kudottu hiljaisuuden loimilankoihin. Että ääni on vain rivettä hiljaisuuden seinässä.

LINTUNEN, MARITTA: Stella

Kustantaja: WSOY 2018

Liisa on nuori ja epävarma maalaistyttö saapuessaan kesällä 1983 Helsinkiin kirjoittajakurssille. Hän on lehti-ilmoituksen avulla saanut vuokralle huoneen ja vuokraemännäkseen laulajatar Sylvi Indreniuksen, oikean diivan. Liisa joutuu heti Sylvin tutkivan katseen alle.

Sylvi Indrenius oli vaaniva hämähäkki, joka kietoi lukinhärmänsä äidin nilkkoihin. Millainen ihminen tarrautuu nuoreen tyttöön kuin saaliiseen ja saa tämän vakuuttumaan omasta lahjattomuudestaan? Ja miten yksinäinen ja vietävissä oma äitini lienee ollut parikymppisenä, juuri ennen syntymääni.

Kaiken takana on Sylvin oma tarina. Hän herätti 1930-luvulla huomiota ensikonsertistaan lähtien ja menestyi oopperalaulajana kansainvälisestikin. Sota-aikana rintamakiertueilla Sylvi kuitenkin ajautui esiintymään kehnohkossa Stella-revyyssä, mikä ainakin hänen omasta mielestään aiheutti oopperauran katkeamisen.

Leipänsä Sylvi on tienannut opettajana. Hän on päättänyt, että todellisen lahjakkuuden nähdessään tekee kaikkensa tämän tukemiseksi, kun taas vähemmän lahjakkaille järjestää parhaaksi katsomansa ”hyvän elämän”.

Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellaista virtaa, hän on jumalten oma eikä häntä sovi pilkata.

Kirjailijan urasta haaveilevan Liisan Sylvi luokittelee nopeasti vähemmän lahjakkaiden joukkoon ja päättää taata tälle sairaanhoitajan koulutuksen. Sylvi järjestää kaiken myös silloin, kun Liisa tulee lyhyen suhteen jälkeen raskaaksi ja synnyttää pojan, Jurin. Näin Sylvi hankkii itselleen perheen ja opetettavakseen tulevan neron – aistiihan hän välittömästi pienessä Jurissa piilevät mahdollisuudet.

Kirjan näkökulmat ovat menneen osalta Liisan ja Sylvin ja nykyhetkessä Jurin, kolmekymppisen lääkärin. Liisa taisteli itsensä eroon Sylvin vaikutuspiiristä, mutta pääsikö hän henkisesti irti? Miksi hän lopetti Jurin rakastamat musiikkiopinnot ja vieläpä myi pois pianon, jonka Juri oli saanut Sylviltä? Kostonhalustako? Vai haluten pojalleen turvallisen porvarillisen ammatin taiteilijapiirit läheltä nähtyään?

Kirjan nimeksi on valittu Stella. Revyy oli käännekohta, josta lähti liikkeelle monelle ihmiselle pahaa mieltä aiheuttanut tapahtumasarja. Sylvi itse koki haaveidensa romahduksen ja yrittäessään ilmeisen vilpittömästi estää muita kokemasta samanlaisia pettymyksiä ohjaa ihmisiä tilanteeseen, jossa nämä vuosien perästä onnettomina pohtivat menetettyjä mahdollisuuksiaan.

Musiikki on Stellassa läsnä monella tapaa. Taustalla soi yhä uudestaan Robert Schumannin laulusarja ”Frauenliebe und -leben”. Sitä Sylvi lauloi Juri-vauvalle, vaikka tämä muistaa sen enää alitajunnassaan. Sitä työstävät säestäjäksi pakotettu Juri ja tyttöystävänsä sopraano Jenni. Jurilla olisi mielipiteitä tulkinnan suhteen, mutta ylimielinen Jenni ei ota ehdotuksia kuuleviin korviinsa – hänhän on laulaja ja Juri vain taustavoima.

Jennille laulu on kuningaslaji. Ja laulajat ovat hänen mielestään työssään aina vaikeimman äärellä – me muut pääsemme helpommalla koska vain näppäilemme, hinkkaamme tai paukutamme ”puulaatikkojamme”.

Herkullisimpia kohtia on kuvaus siitä, miten Juri korjauttaa kovia kokeneen pianon uuteen loistoon. Siinäpä vilisee teknistä tietoa toisensa perään! Ehkä pianon kohtalo on merkki siitä, että särkyneestä saattaa tulla vielä eheä. Juristakin.

Stella on hienovarainen tulkinta ihmisistä, heidän tunteistaan ja heidän välisistä suhteistaan. Kaikista ihmisistä paljastuu erilaisia puolia, niin myös aluksi kovin voimakkaalta ja itsekeskeiseltä vaikuttavasta Sylvistä. Surumielinen kertomus, mutta ei vailla toivoa.