OLLIKAINEN, MILLA: Mathilda

Kustantaja: WSOY 2025

Kannen suunnittelu: Ville Laihonen

Vuonna 1901 arkkitehdit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelivat ja rakennuttivat Kirkkonummelle linnamaisen Hvitträskin, jossa oli miesten yhteinen toimisto ja jokaiselle omat asuintilat. Täällä näyteltiin ihmissuhdedraama Elielin (1873–1950), Hermanin (1874–1916), Hermanin sisaren Loja Geselliuksen (1879–1968) ja kaikista osallistujista tuntemattomimmaksi jääneen Mathilda Gyldénin (1877–1921) kesken.

Mathilda tapaa Eliel Saarisen Viipurin piirustuskoulussa. Mathilda ei ole lahjakas eikä edes pidä taidetta naisten kohdalla muuta kuin hyvänä harrastuksena, jota ei pidä ottaa liian vakavasti. Hänen kauneutensa kuitenkin tekee vaikutuksen Elieliin ja Elielin asema Suomen arkkitehtuurin toivona puolestaan Mathildan äitiin. Avioliitto solmitaan marraskuussa 1899.

Ja mikä onni, että kohtasimme ja lupauduimme toisillemme jo ennen kuin hän alkoi menestyä. En minä kilpailua pelkää, mutta olisi ollut tympeää joutua katselemaan muiden naisen liehittely-yrityksiä – etenkin sellaisten, jotka pitävät itseään Elielin veroisina taiteilijoina.

Häämatka suuntautuu Pariisiin, mutta Elielille se on myös työmatka, sillä hän vastaa Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen paviljongin arkkitehtuurista. Pariskunta ei vaikuta kovinkaan rakastuneelta, mutta raskaaksi Mathilda sentään tulee. Raskauden päättyminen keskenmenoon vaikuttaa pysyvästi Mathildan mielenterveyteen.

Minä näen hänet joka hetki unessa. Hän on kaikenikäinen, välillä polvihousuinen ja pikkuvanhan oloinen, ja äkkiä taas vauva, iloinen ja pyöreäkasvoinen. Sitten nuori mies, joka kääntyy katsomaan taakseen, tuntemattomalla tiellä, jonka ylle vanhat puut levittävät tiheitä oksiaan.

Eliel ei osaa eikä jaksa kannatella vaimoaan. Hän toivoo tämän kuitenkin piristyvän eväsretkellä Kirkkonummelle, missä Eliel esittelee arkkitehtitovereidensa kanssa ostamansa tontin. Näköala on upea ja Elielin mukaan paikalle rakennettava talokin tulee olemaan maailman kaunein. Järkyttynyt Mathilda ymmärtää joutuvansa muuttamaan Helsingistä maalle.

Mathildan kotiutumisessa Hvitträskiin vaikuttaa suuresti tyylikäs, lempeä ja kauneutta rakastava Herman Gesellius, jolla on aikaa ja halua kuunnella Mathildankin ajatuksia. Samaan aikaan Elielin silmät alkavat seurailla Hermanin sisarta Lojaa, joka on majoittunut veljensä luo. Uudet pariskunnat vihitään kaksoishäissä vuonna 1904 ja asumisjärjestelyjä muutetaan. 

… minä tunnen onnen ja onnettomuuden, olen saanut niistä molemmista osani, ja jos minä saan valita, tulen valitsemaan tästä lähtien aina onnen, maksoi se sitten mitä hyvänsä, sillä onnettomuudessa eläminen ei ole elämisen arvoista, vaikka se olisi kuinka kunniallista tahansa.

Tarmokkaasta ja taiteellisesti lahjakkaasta Lojasta ja päiväperhosmaisesta Mathildasta ei tule läheisiä. Loja hoitaa Hvitträskin taloutta ja aikanaan myös kahta lastaan, mutta ei jätä kokonaan taidettakaan. Mathildaa arki ei kiinnosta, mutta juhlissa hän vetää huomion puoleensa hurmaavuudellaan - joskin myös alkoholinkäytöllään. Loja yrittää olla kärsivällinen rakkaan veljensä vuoksi.

Hermanin elämä päättyy keuhkotautiin 42-vuotiaana. Omaan kuplaansa sulkeutunut Mathilda ei edes yritä hoitaa käytännön järjestelyjä, vaan muut ottavat ne vastuulleen: hautausluvan hankkimisen Hermanin valitsemaan paikkaan Hvitträskin pihapiirissä, itse hautajaisjärjestelyt, Hermanin ja Mathildan asunnon myymisen ja velkojen maksamisen. 

Kukaan ei epäile, etteikö Mathilda löytäisi itselleen vielä uutta suojelijaa. Äiti hoputtaa tytärtään toimimaan nopeasti, jotta tämä pystyisi auttamaan lahjakasta pikkusiskoaan Evaa taiteilijan uralla. Viimeisillä rahoillaan Mathilda matkustaa Pariisiin, mutta onnea hän ei löydä, vaan kuolee yksinään Ranskassa. Siellä on myös hänen hautansa.

Milla Ollikaisen teos käsittelee Hvitträskin suhdekiemuroita hienostuneesti. Näkemykset ovat pääosin Lojan, josta kerrotaan hän-muodossa. Lojasta muodostuu elävä ja uskottava kuva – hän oli vahva nainen, joka piti tärkeämpänä tukea miehensä uraa kuin omaansa. Monenlaisia tunteita liikkui kyllä hänenkin näennäisesti rauhallisen pinnan alla.

Mathilda kertoo kokemuksistaan minämuodossa, mutta jää silti etäiseksi. Oliko hän itsekeskeinen haaveksija, joka uskoi kauneutensa avulla saavuttavansa haluamansa? Vai saiko kauneus muut väheksymään Mathildaa ikään kuin hänessä ei olisi mitään muuta ollutkaan? Mathildalla ei ollut turvaverkkoa, joten hänen elämänsä riippui miehistä. Ainoastaan Herman arvosti ja rakasti Mathildaa sellaisena kuin hän oli,

Mathildasta on säilynyt vain pari valokuvaa ja asiakirjaa, mutta Milla Ollikainen pääsi onnekkaasti Mathildan äidin ja sisaren kirjeenvaihdon jäljille. Löytyneitä tietoja kirjailija hyödynsi teoksessaan. Kirja on rakkauskertomus, mutta myös kiinnostava kuvaus Suomen taiteen kultakaudesta menestyksineen ja uhkineen. Saarisen perheen tulevaisuuteen kuului elämä Yhdysvalloissa, mutta hautansa sekä Eliel että Loja saivat Hvitträskistä.

OLLIKAINEN, MILLA: Pirunkuru

Kustantaja: Like 2015

Milla Ollikainen (s. 1974) voitti vuonna 2012 Like kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun, minkä pohjalta ilmestyi 2013 Ollikaisen esikoisteos Veripailakat, Ylläksen maisemiin sijoittuva salapoliisiromaani. Jatko-osa Vesiraukka ilmestyi seuraavana vuonna ja trilogian päättävä Pirunkuru 2015. Ollikainen asui Kolarissa 2001-2012 ja työskenteli Luoteis-Lappi-lehden päätoimittajana. Tästä lienee tarttunut ideoita dekkarisarjan ihmisiin ja maisemiin sekä repliikeissä käytettyyn murteeseen. Kolarin murteen oikeellisuutta ei Hämeessä syntynyt länsirannikon asukas pysty arvioimaan, mutta kaiketikin kaikki on kohdallaan. Suurimman osan pystyy vaikeuksitta ymmärtämään ja värikkäästä tekstistä kovasti nauttimaan. Kirjassa on myös muualta Lappiin  tulleita, jotka puhuvat omalla tavallaan ja erottuvat näin paikallisista asukkaista.

Pirunkuru-dekkarin voi lukea itsenäisenä teoksena eli ymmärtäminen ei vaadi aiempiin osiin tutustumista. Kirjan alussa löytyy Pirunkuru-nimisestä tunturirotkosta kuollut mies. Alkututkintaa suorittavat paikalliset poliisit, kohta eläkkeelle jäävä Juhani Vuontisjärvi ja nuori Aleksi Kukkola. Vuontisjärvi on sympaattinen mies, joka jaksaa jututtaa ja kuunnella ihmisiä myötätuntoisesti ja rauhallisesti. Kukkola taas kaipaisi toimintaa ja tekniikkaa.

”Eli solet löytänyt ruuhmiin Kesängiltä. Ja son varmasti kuollut, niinkö?”

”Kylmä son ko mikä. Jos saapi sanoa ihan kansakoulupohjalta, niin son satarosenttisen kuollut. Kyllä mie niitä sen verran olen nähnyt, en mie nyt aivan pörrö ole, luuleks sie että…”

Kyseessä ei selvästikään ole tapaturma, mutta liittyykö entisen kaivosmiehen kuolema jollakin tavalla alueelle suunniteltavaan uuteen rautakaivokseen? Miehen mökistä nimittäin löytyy valtava määrä numeroituja kivinäytteitä. Itse kaivoshanke näyttää menevän kunnassa läpi vastalauseitta päättäjien hehkuttaessa sen myötä saatavaa toista jalkaa matkailun oheen. Ainoan kriittisen puheenvuoron saa sähköpostiinsa Krisse, paikallislehden harjoittelija. Hän on rakkauden perässä etelästä Lappiin muuttanut yksinhuoltaja, joka on enenevässä määrin tyytymätön kunnan kuvioihin ja elämäänsä yleensäkin. Sitten tapahtuu uusi murha, joka koskettaa Krisseäkin.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja tuo sopivin väliajoin esiin aina uuden syyllisehdokkaan. Tapahtumat ovat täysin mahdollisia, jopa loppuun säästetty mojova yllätyskin. Henkilöt ovat tavallisia arkisia ihmisiä, eivät syntymäpahoja psykopaatteja. Tämä on hyvä dekkari sellaiselle, jota raakuus ja mielipuolisuus eivät miellytä.