KINNUNEN, TOMMI: Kaarna

Kustantaja: WSOY 2024

Tommi Kinnunen käsittelee Kaarna-romaanissa elinikäistä traumaa, joka sai alkunsa eräästä neuvostopartisaanien tekemästä iskusta Suomen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Sodan jälkeen Suomen viranomaiset jättivät rajaseudun tapahtumat tutkimatta, koska Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä sodan aikana partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin. Asiaan puututtiin vasta 1990-luvun lopulla.

Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-luvun alkua. Martti on lääkärin kehotuksesta ilmoittanut Etelä-Suomessa asuville siskolleen, että heidän pitäisi tulla mahdollisimman pikaisesti käymään Kuusamossa; äiti on nyt hyvin lähellä kuolemaa. Kaksossiskokset Marja ja Eeva eivät ole juuri vierailleet entisellä kotiseudullaan lähdettyään siltä opiskelemaan 1990-luvulla eivätkä ole nytkään paikalla kuin velvollisuudentunnosta.

Sairaalevuoteelle käpertynyt tiedoton vanhus ei herätä kuusikymppisissä tyttärissä myötätuntoa. Päinvastoin – toinen on välinpitämätön ja toinen huutaa: ”Kuole jo, että sinusta päästään”. He muistavat äitinsä joko raivoavana hirviönä tai täysin lamaantuneena, mutta kotikylään jääneen ja siskoja muutaman vuoden vanhemman Martin mielestä Laina oli onneton ja tarvitsi suojelua. Vaikuttaisivatkohan siihen jotkut kaukaiset muistot?

Ikään kuin äidin sielusta olisi puuttunut pala, jota se koko ikänsä täytti perunankuorimisella, huudolla ja karkuunjuoksemisella.

Laina tiesi toki itsekin olevansa tyttäriään kohtaan ankara, mutta oli kuin hän ei osaisi enää mitään muuta kuin huutaa ja kirota. Osa esityksestä oli myös tarkoituksellista: Laina halusi Marjan ja Eevan vihaavan kotiaan ja rajaseutua niin paljon etteivät he koskaan enää haluaisi muuttaa sinne takaisin. Silloin he olisivat äidin mielestä turvassa, vaan turvassa miltä?

Selitys Lainan käytökselle löytyy hänen menneisyydestään, jota nykyhetkeen limitettynä kuoritaan esiin edeten ajassa taaksepäin aina kohtalokkaisiin päiviin heinäkuussa 1944. Sota-aikana vain parin kilometrin päässä Suomen itärajasta sijaitsevassa kylässä asukkaat olivat valppaina partisaanien varalta, mutta läheisessä sotilasosastossa ei asukkaiden pelkoja otettu todesta. Sen seuraukset olivat hirveät: moni kuoli, moni raiskattiin, moni katosi.

Kaksikymmentäneljävuotias Laina oli tapahtumien aikaan jo leski ja äiti. Kun itäisen Lapin alueet myöhemmin hyökkäyksen pelossa evakuoitiin ja lapset aiottiin viedä Ruotsin puolelle turvaan, rauhoitti matkustajien joukossa ollut nuori sotilas paniikkikohtauksen saanutta Lainaa niin ymmärtäväisesti, että myöhemmin seurasi avioliitto ja yhteisen kodin rakentaminen. Kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jos ehjä Laina olisi tavannut rikkoutumattoman Antin.

Kuten niin monet sodasta enemmän tai vähemmän särkyneinä palanneet miehet, helpottaa myös Antti oloaan runsaalla alkoholinkäytöllä. Joskus Lainaan iskee katkeruus: kyllähän sota jätti jälkensä naisiin ja lapsiinkin, mutta muistaako sitä kukaan? Kotirintamalla naiset pelkäsivät, kärsivät nälkää, menettivät lapsiaan, olivat turvattomia, mutta sankarihaudoissa heille ei silti ollut sijaa.

Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Martin toivomaa sovinnon ja yhteisen surun hetkeä ei Lainan kuolinvuoteen äärellä tule. Marja ja Eeva eivät jää odottamaan viimeistä henkäystä, vaan palaavat alustavien hautajaisvalmistelujen jälkeen koteihinsa etelään. Martti uumoilee, että siskot tulevat hautajaisten jälkeen hiljalleen katkaisemaan yhteyden häneenkin – onhan hän aina ollut jotenkin muusta perheestä erillinen. Onneksi hautaustoimistoa hoitavan Tertun hymy lupailee jotain hyvää.

Kaarna-romaanin rakenne on taidokas, sillä vasta kirjan loppuun päästyään lukija saa tietoonsa kaikki vaietut salaisuudet. Osan niistä on matkan varrella pystynyt jo arvaamaan ja osan olisi ehkä voinut oivaltaa tarkkaan harkituista sanamuodoista, mutta jotkut asiat tulevat kyllä täytenä yllätyksenä. Myös siirtymät eri aikatasojen välillä ovat tehokkaita.

Tommi Kinnunen kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kuvastuu Kaarna-romaanissa kauniisti. Laina ei pystynyt pukemaan kokemaansa sanoiksi eikä kukaan osannut häneltä siitä kysyä, joten hänen sielunsa ympärille kasvoi lopulta kova ja hiertävä kaarna. Tyttäret puolestaan rakensivat hatarista muistoistaan heille sopivan tarinan, jota pitivät totuutena.

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, miten sota voi ulottaa varjonsa vielä seuraavienkin sukupolvien ylle. On hyvä, että tämä ihan liian pitkään salattu ja Suomen rajaseutujen asukkaita satuttanut historian vaihe on vihdoinkin puettu hienoon kaunokirjalliseen muotoon!

Vielä yksi esimerkki Kinnusen oivaltavasta tekstistä:

… kun äiti kuolee, ei maailmasta katoa yksi ihminen, vaan monta erilaista: Sairaalavuoteessa makaava, pelkäävä vanhus. Yksinään pöydän ääressä istuva vanha nainen. Kyläkoulua siivoava leski. Sammuneelta mieheltä ulosteen tahrimia housuja riisuva vaimo. Tyttäriään avokämmenellä lyövä äiti. Rakennuslautaa kantava tuore morsian… Entä millainen pienenä, tyttärenä lapsuudenkodissaan tai leikkikaverina kavereittensa kanssa?

KANTO, ANNELI: Punaorvot

Kustantaja: Lind & Co 2023

Anneli Kannolta on aiemmin ilmestynyt kaksi Suomen sisällissotaan liittyvää teosta eli punaisten puolella taistelleita naisia kuvaava Veriruusut (2008) ja valkoisten joukkoihin liittyneitä nuorukaisia kuvaava Lahtarit (2017). Teoksessa Punaorvot kohteena ovat sisällissodassa orvoiksi jääneet lapset. Alun perin Punaorvot oli Anneli Kannon yhdessä ohjaaja Lauri Maijalan kanssa Helsingin kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, jonka esitykset jouduttiin koronarajoitusten takia perumaan syksyllä 2020 vain muutaman illan jälkeen.

Ollaan helmikuussa 1918, kun Helsingissä Kallion kaupunginosassa asuva Johanssonin perhe on suuren edessä. Pasilan konepajalla vetureita huoltava ja harmonikkaa erilaisissa tilaisuuksissa soittava Arvo-isä on päättänyt lähteä puolustamaan työväenaatetta myös aseellisesti. Isän mukaan lähtee neljätoistavuotias Aarre, joka toisin kuin isänsä odottelee yhteenottoa innostuneena. Kotiin jäävät odottamaan raskaana oleva Helmi-vaimo, yksitoistavuotias Lahja ja kuusivuotias Ilona.

Punaisten kokeman tappion jälkeen sekä Arvo että Aarre joutuvat Tammisaaren vankileirin epäinhimillisiin oloihin. Arvo kuolee nälkään annettuaan leipäpalaset pojalleen, mutta äärimmäisen kurjassa kunnossa on Aarrekin palattuaan viimein kotiin. Vain taitavan naapurin ansiosta hän toipuu ensin nälkiintymisestä ja sitten espanjantaudista.

Helmin suru puolison kuolemasta on raastavaa. Kun vielä vauvakin menehtyy, ei Helmi enää jaksa muuta kuin käpertyä itseensä. Arvo on aina päättänyt asioista, joten Helmi on nyt aivan tahdoton. Takautumista selviää myöhemmin, miten karu ja turvaton hänen lapsuutensa on ollut, mutta silti hänen itsesäälinsä ja kyvyttömyytensä auttaa lapsiaan tuntuvat todella turhauttavilta.

Uusi koettelemus seuraa. Johanssonit ovat anoneet ja saaneet köyhäinapua ymmärtämättä, että sen jälkeen perhe on holhouksenalainen ja lapset pakkohuostaanotettavia. Avustusjärjestöllä on tässä takana kaunis ajatus: pelastaa lapset kurjuuden ja juoppouden pesästä ja viedä heidät kunnollisten ihmisten luokse oikeaan kotiin. Toisaalta halutaan myös estää punikkiäitejä istuttamasta lapsiinsa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän.

Köyhäinhoitolautakunnassa on päätetty viedä Ilona sijaiskotiin Pohjanmaalle, mutta kahdelta porvarisnaiselta ei lapsen noutaminen kotoaan käykään ihan helposti. Helmi ei pysty kuin vaikeroimaan sängyllä kovaa kohtaloaan, mutta Ilona tappelee naisia vastaan kiroillen, kirkuen ja purren ja Lahja puolestaan yrittää vedota näiden järkeen. Kun muu ei auta, päättää Lahja lähteä mukaan huolehtimaan pikkusiskostaan.

Kauhavan asemalla odottavat sijaisperheiden edustajat - urheat pohjalaiset, jotka avustuskomitean edustajan mukaan ovat ottaneet orvot pyhäksi velvollisuudekseen. Tosiasiassa monet ovat mukana vain, koska eivät ole kehdanneet kieltäytyä. Lahja valikoituu taloon, jonka isäntä olisi halunnut riuskan pojan avukseen tilan töihin, mutta arvioi Lahjankin tarpeeksi hyväksi työntekijäksi. Eli 600 markan arvoiseksi.

Ilonan puolestaan ottavat hoiviinsa kurikkalaiset sisarukset Iida ja Sofia. He olisivat valmiit sijoittamaan kotiinsa Lahjankin, mutta määräyksen mukaan sisarukset on erotettava toisistaan, jottei turmeleva vaikutus enää jatkuisi. Asemalla seuraa huudon, itkun ja kirousten täyttämä näytelmä, josta jää huono maku kaikille: Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia.

Ilona ei ole helppo kesytettävä, mutta Iidalla ja Sofialla on kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa. Vähitellen tyttö kotiutuu. Stadin slangi unohtuu ja eteläpohjalainen puheenparsi astuu tilalle. Nimi muuttuu Ilonasta Siviäksi. Tietoinen minä unohtaa Helsingissä nähdyt asiat, mutta yöllä painajaisissa esiintyvät kuolleet ihmiset ja sota. Tietoinen minä unohtaa äidin ja sisaret, mutta kissinpoika saa nimekseen Aarrelahja.

Lahjan tilanne on aivan päinvastainen. Kaatunutta poikaansa sureva emäntä katkeroituu punaorvon läsnäolosta ja isäntä näkee Lahjassa sodassa teloittamansa nuoret tytöt. Kumpikaan ei tunnu tajuavan sitä, ettei Helsingissä kasvanut tyttö hallitse maatilan töitä – varsinkaan, kun ei ymmärrä leveällä pohjalaismurteella annetuista ohjeista juuri mitään. Osaamattomuudesta seuraa tukkapöllyä ja lyöntejä. Isännän taholta on aistittavissa jotain muutakin uhkaavaa.

Välillä käy melekeen sääliksi, kun se mennä hinttuuttaa vesiämpärin kans ja ämpäri on sitä nilikkoomiin asti ja vesi pläisköttää verhan helemat märjiksi. Sitte taas pistää vihaksi oma säälintunnekin ja tekisi mieli vedellä flikkaa pitkin korvia, kun se on sellaanen kun on. Surkia

Helsingissä viisitoistavuotias Aarre on turhautunut äitiinsä ja katkera koko yhteiskunnalle. Punikkitaustan takia häneltä sulkeutuvan ovet niin työhön kuin koulutukseen, joten kommunisteja kuunnellessaan Aarrea alkaa yhä enemmän kiinnostaa maa, jossa työmieskin on ihminen ja saa mahdollisuuden opiskeluun. Kirja loppuu lukijaa huolestuttavaan tilanteeseen kesäkuussa 1920.

Vaikka Punaorvot ei kaunokirjallisesti nousekaan Kannon aikaisempien teosten tasolle, on se silti hyvää luettavaa. Kieli on kaunista ja väriä tekstiin tuovat stadin slangi ja pohjalaismurteet. Rakenteeltaan kirja on kekseliäs. Näkökulmia punaorpojen tilanteeseen on useita: kaikkitietävä kertoja kuvailee asioita ulkoapäin ja omia tuntojaan tilittävät vuorollaan Lahja, Ilona, pohjalaisisäntä ja Ester Hällström (vuodesta 1920 Ester Ståhlberg).

Ester Ståhlbergia kannustivat punaorpojen auttamiseen aito myötätunto ja huoli siitä, mitä orvoista tulee aikuisina, jos yhteiskunta heidät nyt hylkää. Toisaalta hänen luottamuksensa muita toimijoita kohtaan oli melko naiivia ja osoittautuikin joiltakin osin katteettomaksi. Lähdeluettelossa Kanto kertoo käyttäneensä paikoittain suoria sitaatteja Ester Ståhlbergin kirjoituksista.

Punaorvot-teos kannattaa lukea ennen kaikkea sen käsittelemän aiheen vuoksi. Kuinka moni tietää tai muistaa, mitä Suomessa tapahtui orpolapsille sisällissodan jälkeen? Punaorpoja oli aivan käsittämätön määrä - 25 000. Tästä joukosta tiedetään vain Pohjanmaalle ja Savoon siirrettyjen 600 lapsen kohtalot, vaikka kodeistaan vietiin arviolta 5000–7000 punaorpoa. Punaorvot itse ovat paljolti vaienneet kokemastaan.

 

 

HART, EMILIA: Taipumattomat

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Weyward (2023)

Suomennos: Viia Viitanen

Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Miehet sillä meidät merkitsivät aikana, jolloin kielemme oli vielä nuori, kuin maasta versova itu. Kun emme suostuneet alistumaan heidän tahtoonsa, he nimittivät meitä sanalla weyward – villi ja taipumaton.

Taipumattomat on vahvasti feministisellä otteella kirjoitettu historiallinen romaani, jossa on myös maagisen realismin piirteitä. Kertojina toimivat vuoron perään kolme eri aikakausina elänyttä naista, joita yhdistää vahva yhteys luontoon, taipumattomuus vaikeissakin tilanteissa ja sukulaisuussuhde. Kunkin luvun otsikossa on kertojan nimi ja kuva hänen tunnuseläimestään.

On vuosi 1619. Kaksikymmentäyksivuotias Altha Weyward on lapsesta saakka auttanut äitiään hoitamaan sairaita tai muuten pulassa olevia ihmisiä sukupolvien aikana hankitun kasvientuntemuksen avulla. Nyt Altha on vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään noituuden avulla tehdystä murhasta. Muualla Englannissa on jo teloitettu useita hänenkaltaisiaan parantajia.

Toinen romaanin päähenkilöistä, kartanontytär Violet Ayres, on menettänyt äitinsä niin pienenä, ettei muista tästä juuri mitään. Kukaan ei myöskään halua vastata hänen kysymyksiinsä siitä, millainen äiti oli ja miten hän kuoli. Sattumalta Violet kuulee jonkun palvelijan luonnehtivan tätä ”toismaailmalliseksi”.

Hieman poikkeava on Violetkin, sillä hän rakastaa hyönteisiä. Isän jakamista nuhteista ja rangaistuksista huolimatta tyttö kiipeilee puissa tutkimassa niissä kuhisevaa elämää – ja katselemassa kaihoten kukkuloiden lomassa siintävää lähikylää. Pikkuveli Graham saa vierailla kylässä, mutta Violetin täytyy pysyä kartanon alueella.

Hänen vankilansa oli toki vehreä ja miellyttävä – siellä oli lintujen laulua ja hentoisia korentoja ja sitä halkoi puro, jossa pulppuili kirkas meripihkanvärinen vesi – mutta vankila se oli yhtä kaikki.

Vuonna 1942 Violet on kuusitoistavuotias. Hän on varsin naiivi elettyään koko elämänsä eristettynä ja vailla ystäviä ja ajautuu tilanteeseen, joka ensin vaikuttaa katastrofilta, mutta kääntyykin voitoksi. Violet pääsee elämään itsenäistä elämää äitinsä omistamaan Weyward Cottageen.

Kolmas kirjan naisista on Grahamin lapsenlapsi, Kate Ayres, joka on lapsena kokemansa trauman vuoksi alkanut pelätä luontoa ja erityisesti lintuja, Hän pitää itseään hirviönä ja täysin arvottomana ja on siksi helppo kohde Simonille, joka vähän kerrassaan eristää Katen muusta maailmasta ensin hurmaavien eleiden ja sitten väkivallan ja kontrolloinnin keinoin.

Vuonna 2019 Katen on kolmekymppinen ja tilanteessa, jossa pakeneminen pois kotoa tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on kenenkään tietämättä perinyt isotätinsä Violetin talon Cumbriassa - uusi elämä alkakoon siellä! Pihapuun varikset saavat Katen kyllä ensin paniikkiin, mutta lopulta nekin vaikuttavat suojelevan häntä.

 Joskus hänestä tuntuu, että hän kuulee aivan uskomattomia juttuja: maassa mönkivän kuoriaisen tuntosarvien napsahtelun, yöperhosten siipien sirinän. Sen, kuinka lintu nappaa madon nokkaansa

Taipumattomat-romaanin kolmesta päähenkilöistä jokainen on jossain vaiheessa ollut miesten julmasti alistama: virkamiesten, isän, rakastajan, puolison. Tätä teemahan käytetään kirjallisuudessa varsin paljon, mutta Althan, Violetin ja Katen hahmoissa on kuitenkin mukavasti särmää ja voimaa. Heidän noitavoimansa on itsenäisyys!

Kirja on varsin vetävä, vaikka jotkut juonenkäänteistä ovatkin ennalta arvattavia. Althan, Violetin ja Katen äänissä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän eroavuutta, mutta on hauskaa huomata tekstistä heitä yhdistäviä lankoja ja pieniä yksityiskohtia. Uutta tietoa paljastuu vähän kerrassaan aina viimeiseen lukuun saakka, esimerkiksi vastaus kysymykseen: oliko Altha syyllinen vai syytön?

TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.