18.10.2021

KÄRKI, KATJA: Eeled

Kustantaja: Bazar 2021

Eeled oli metsänpentu, peikko ja piruemon vaihdokas, jonka vanha äkka otti kuolleen naisen rinnoilta mukaansa. Tyttö kasvoi saamelaisten parissa erilaisena ja erikoisia taitoja omaavana, rakastui sinisiin silmiin ja joutui naimisiin ruskeasilmäisen miehen kanssa. Rakkauden ja velvollisuuden välissä Eeledin oli parhaansa mukaan elettävä, hoidettava vaimon ja äidin tehtävät. Kaikkitietävä kertoja seuraa myötäeläen Eeledin elämää ja kuvailee samalla kiinnostavasti vanhoja saamelaisia tapoja ja uskomuksia.

Kirjan toinen päähenkilö on Kristiina, joka minämuodossa kertoo elämänsä eri vaiheista. Lapsuutensa hän – Kultastiina - viettää Itä-Lapissa yhdessä äitinsä ja isoisänsä eli Kainuun papan kanssa. Erityisesti tyttöä kiehtoo naapurissa asuva kala-Maija; vanha nainen, joka sanoo olevansa shamaani ja joka ei hämmästy yhtään, jos Kristiina kertoo kuuntelevansa kiviä. Papan mielestä sen paremmin Kristiinan kuin hänen äitinsäkään ei pitäisi olla tekemisissä alkoholisoituneen vanhuksen kanssa.

Nuori Kristiina lähtee opiskelemaan Tukholmaan ja tapaa siellä komean rastatukkaisen Torvaldin. Mies keskittyy capoeiran (brasilialaisen kamppailulajin) harjoitteluun ja elää köyhäillen kuin hippi, mutta saa tosiasiassa avokätistä avustusta varakkailta vanhemmiltaan. Myös Kristiina hyötyy rahoista: hän pääsee matkustamaan ruotsalaisten capoeiristojen kanssa Brasiliaan, missä tapaa kiehtovan luonnonlapsen Bambin. Tämä nuori nainen on vapaa sielu, jota kukaan ei voi omistaa ja joka itse ei pyri omistamaan ketään.

Bambi oli tulta ja valoa. Hän oli rakkauden jumalatar, joka kylvi ympärilleen onnea. Seurasin häntä, hänen askeliaan ja lantionsa ja käsiensä liikkeitä, hänen katsettaan ja ihmisiä, joita hän kohtasi ja tervehti suutelemalla poskelle, jonkun kaulaan hän heittäytyi pidemmäksi aikaa ja se tuntui liialta, ja minä kuvittelin, miltä tuntui rakastaa ja olla yhtä rakastettu kuin hän.

Ruotsiin palattuaan Torvald ja Kristiina asettuvat asumaan Tukholman lähellä sijaitsevaan Auringontaloon, josta suunnitellaan eräänlaista omavaraista kommuunia (jos edelleenkin unohdetaan vanhempien rahallinen tuki). Myöhemmin joukkoon liittyy myös Bambi. Ennen pitkää molemmat naiset ovat raskaina. Kristiina on mustasukkainen, mutta epäselvää on, kumpaa hän silloin oikeastaan ajattelee: Torvaldia vai Bambia. Torvald vakuuttelee, että nimenomaan Kristiina on hänen Luz de sol.

Sä olet mun aurinko, olet mun shakti… Sä olet Jumalatar. Sen energia. Mun virtalähde. Ilman sua mä en toimi.

Nuoret äidit hoitavat lapsiaan sopuisasti yhdessä: Bambi imettää ja Kristiina hoitaa kylvetyksiä ja vaipanvaihtoja. Pidättäytymään joutuva Torvald sen sijaan on turhautunut. Vähitellen tunteet alkavat kiristyä puolin ja toisin. Syttyy riitoja turhanaikaisista asioista. Loukkauksia heitellään. Alitajuisesti jokainen tietää olevansa valmis lähtemään, vaikka uhraustenkin hinnalla.

Eeled-romaanissa toistuvat mielenkiintoisesti tietyt kuviot sukupolvesta toiseen. Ensinnäkin kolmiodraamat erilaisine variaatioineen. Toiseksi naisten rohkeus etsiä ratkaisua musertavissakin tilanteissa verrattuna miesten itsekeskeisyyteen ja vastuunpakoiluun. Kolmanneksi äitiyden kaikki laidasta laitaan vaihtelevat tunteet ja kypsyys tehdä tarvittaessa se kaikkein riipaisevin ja epäitsekkäin ratkaisu: luopua omasta lapsesta.

Kirjassa ei missään vaiheessa kerrota suoraan, mikä yhteys Eeledillä ja Kristiinalla on, mutta joidenkin yksittäisten lauseiden perusteella voi ainakin arvuutella. Näiden kahden naisen tarinat kulkevat mielenkiintoisesti rinnakkain ja saavat lukijan jännittämään etenkin Kristiinan puolesta. Välillä tuntuu, että menneisyydestä kantautuu jonkinlainen kaiku: hiljainen itku, matala hyminä. Näin kirja saa viehättävästi mystistäkin ulottuvuutta. Naisten muodostama ketju jatkuu.

Minun pitäisi kertoa, että olemme saman veriolennon eri muotoja, alkumetsän sienirihmastoa, ja että katsoessamme itseämme ja toisiamme on silmien takana välähdys menneestä maailmasta, ikiaikaisista toiveista, haluista, peloista. Nälästä, naurusta, noituudesta. Me olemme äitiemme tyttäriä, emmekä saa valita, missä ja milloin synnymme, kenen tyttäriksi ja kenen kotiin. Me voimme pitää huolta toisistamme, niin meidän kaikkien pitää tehdä.

Eeled on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa kaunis kieli, taidokas rakenne, oivaltava henkilökuvaus ja iättömyyden tuntu yhdistyvät. Vuoden merkkiteoksia!

13.10.2021

SUSILUOTO, SAILA: Kehrä

Kustantaja: Otava 2021

Saila Susiluoto (s. 1971) on palkittu runoilija, jolta 2021 ilmestyi ensimmäinen romaani nimeltä Kehrä. Tosin tämäkin teos muistuttaa enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teksti on hienostunutta ja moniulotteista, mutta kiinnostavasti myös pikkuisen rosoista. Toistuvana symbolina on kehrä: antiikin maailman napa, aurinko, mehiläispesä, koko elämä.

Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.

Suomalainen kirjailijapariskunta viettää neljä viikkoa Mazzanon kylän linnakkeessa eli borgossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Asunto on kostea ja kylmä, mutta etenkin ensi päivinä sieltä avautuvat hurmaavat maisemat korvaavat epämukavuudet. Vähitellen kuitenkin jopa kauneuteen tottuu ja huomio kiinnittyy enemmän kylän rähjäisyyteen ja likaisuuteen.

… seinillä ryöpsähtelevät villiviinit, ruukuissa kasvaa milloin mitäkin mutta aina jotain, sinisiä kukkia, pieniä tomaatteja, vaaleanpunaisia pelargonioita, basilikaa, tunnistamattomia rönsyjä, kadun yllä roikkuu erivärisiä vaatteita tai räsyjä, pimeässä ja kosteassa, eivät ne siinä kuivu, tuolla on rikkinäisiä ämpäreitä, jalan edestä talon koloihin luikahtavia takkuisia kissoja…

Nainen kirjaa päivittäin muistiin kokemuksiaan, kun residenssin asukkaat tutkivat kylän ympäristöä, luontoa ja ikivanhoja muistomerkkejä tai matkustelevat suurempiin kaupunkeihin. Paikat, tapahtumat ja kokemukset löytävät yllättäviä yhtymäkohtia antiikin myyteihin, Egyptin jumaliin, satuihin ja naisen näkemiin mystisiin uniin.

Päiväkirjanomaisten merkintöjen lomaan nainen sirottelee eri suuntiin harhailevia mietteitään. Hän ajattelee esimerkiksi monin tavoin lahjakasta isäänsä, jonka elämää lukuisat pelot rajoittavat. Tytär puolestaan saa äidin miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Tyttö suree lajikatoa, luonnon kuormittumista ja saastumista eikä halua tehdä tai omistaa mitään turhaa. Hän ei usko, että sanat riittävät enää pelastamaan kaunista maailmaamme.

Miksi surra kirjoituksen katoamista, runojen, lauseiden ja tarinoiden häviämistä, merkityksen vähenemistä, oman ruumiin vanhenemista ja hajoamista, kun luonto, koko sen avara ja loistavan kukoistava elonkirjo on vähä vähältä katoamassa? Meidän maailmamme joka ei ole ihmiskunnan kaaren säkenöivä kulissi, silti se on ainut joka olemassaolomme kerran todisti, Maa.

Eniten nainen kuitenkin pohtii omaa kirjailijantyötään ja omaa luovuuttaan. Hän oli suunnitellut aloittavansa Italiassa seuraavaa teostaan ja kokeilevansa runojen jälkeen jotain ihan uutta. Mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän. Novelleihin olisi ideoita, mutta teksti ei lähde vetämään. Romaanimuoto taas ei tunnu omalta. Nainen haluaisi luoda taivaanrannan kultaisesta kehrästä siistin kerän, mutta tulos saattaakin olla sotku!

Tuntuu kuin olisin kävellyt runosta kauas, kuin olisin katkaissut taustalla alati jylläävän metaforakoneiston, ikään kuin metafora itsessään olisi liikaa tai ei riittäisi, kuin se olisi liian kaukana, ei enää tavoittaisi mitään. Vielä kauempana on romaanimuoto jota olen hakenut, johon olen kyllästynyt heti, muotoon tai omaan ääneeni muodon sisällä, olen lakannut kirjoittamasta ja vaiennut. Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo josta elämä on lopullisesti kadonnut.

Kehrä on kaunis ja monikerroksinen teos, joka tarjoaa loputtomasti oivallettavaa ja nautiskeltavaa. Se on yhtä aikaa haikea hyvästijättö entiselle maailmallemme ja toiveikas katse tulevaisuuteen. Ehkäpä sanoissa sittenkin on voimaa.

11.10.2021

JÄRVELÄ, JARI: Aino A.

Kustantaja: Tammi 2021

Tumma, kookas nainen, jota Italiassa luultiin venäläiseksi aristokraatiksi. Lahjakas nainen, jonka ansiosta Alvar Aallosta tuli kuuluisa. Nainen, joka jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Rouva Alvar Aalto. Aino A.

Ai kyllä kannatti saada syöpä ja kuolla, kun sai elää sellaisen miehen rinnalla. Tai jos ei rinnalla niin ainakin samassa talossa, siinä jonka minä suunnittelin… Anteeksi, nyt lipsahti. Talossa jonka Hän suunnitteli. Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.

Aino Marsio (1894–19949) osoitti melkoista rohkeutta lähtiessään opiskelemaan arkkitehdiksi, sillä ammattia ei 1900-luvun alussa pidetty naiselle ollenkaan sopivana. Professorikin varoitti: miesarkkitehdit tulisivat saamaan useimmat merkittävät suunnittelutyöt, vaikka heidän suunnitelmansa olisivat kuinka epäkäytännöllisiä ja hengettömiä rumiluksia tahansa. Samaa sanoi myöhemmin Suomen ensimmäinen oman toimistonsa perustanut naisarkkitehti Wivi Lönn:

… mitä tahansa naisarkkitehtina teetkin, sinulle annetaan kunniaa vain sisustajana, koristelijana, ornamenttien tekijänä, lautasliinan taittelijana.

Ainon avioliitto Jyväskylään toimistonsa perustaneen Alvar Aallon (1898–1976) kanssa tuskin perustui suureen rakkauteen. Ennemminkin taisi olla kyse yhteisen ammatin luomasta ymmärtämyksestä ja yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Alvar ideoi ja Aino piirsi hänen lennokkaat suunnitelmansa ymmärrettävään muotoon. Ainolla olivat etunaan epätavalliset taidot: kokemus puusepän ja muurarin töistä.

Järvelä ei Alvarin maineelle kumartele. Mies on äärettömän huomionhakuinen – aina esiintymässä kuin näyttelijä yleisölleen. Itsetunto on suunnaton. Toisaalta Alvar on kuin lapsi, jonka on aina voitettava kilpailut, joita muut eivät ehkä tiedä olevan käynnissäkään, ja joka siksi kieltäytyy nostamasta Ainoakaan tasavertaiseksi rinnalleen.

Alvarin päässä suunnitelmat sinkoilevat. Aino oppii pian, että vaikeneminen on viisautta toteutuskelvottomien ideoiden kohdalla – tällä tavalla ne unohtuvat Alvarilta nopeasti ja tekevät tilaa uusille suunnitelmille. Syntyneistä raakileista kehittyy sitten Ainon ansiosta uutta suomalaista arkkitehtuuria, kunhan Alvar vain ei pääse tekemään piirustuksiin muutoksia.

Alvar ei ole helppo työtoveri eikä myöskään helppo puoliso. Naissuhteita hänellä riittää, oonhan Alvaillar hurmaamisen lahja. Hurmaamistaidollaan hän onnistuu hankkimaan myös tukijoita, mutta tolkku rahankäytössä puuttuu kokonaan ja vie perheen välillä pahaan ahdinkoon. Kauniita lupauksia mies suoltaa keveästi, mutta unohtaa ne hetkessä.

Alvar on sinitiainen. Kaikille rintahöyheniään pörhistelevä ja ympäriinsä äkeilevä, reviiristään tietoinen. Tiainen, joka matkustaa lastulla soljuvan virtani päällä ja tiitittää jokaisen joenmutkan jälkeen, että tsii-tsii, minä voitin, olen ensimmäinen… Minä ole Aino. Minä olen tuli ja vesi ja maa ja ilma. Ja niiden kaikkien kultainen leikkaus. Ainakin olen kaikkea tuota enemmän kuin herra Tsii-tsii.

Aino on eittämättä luova ja lahjakas ja omaa myös pelisilmää. Yksi Ainon lempi-ideoista on tehdä kodista rajaton eli yhdistää sisätilat suurilla ikkunoilla ja liukuovilla ulkotilaan. Kaarevat muodot ovat toinen hänen kehittelemänsä oivallus: aaltoilevat sisäkatot, aaltoilevat seinät ja kaartuvajalkaiset tuolit. Kaikkea tätä palvotaan yhä Alvar Aallon nerokkuuden tuloksena.

Tätä on arkkitehtuuri. Toisten ideoiden varastamista ja uudelleen keksimistä ominaan. Jos haluaa olla suuri arkkitehti, pitää olla myös suuresti huonomuistinen, jotta voi vakuuttavasti kieltää napanneensa ideansa muilta.

Ilmeisesti Jari Järvelän tympeytyminen Alvar Aaltoa kohtaan on alkanut Jyväskylän yliopiston päärakennuksen käyttökelvottomista vessoista ja johtanut aiheeseen perehtymisen jälkeen lopulta Aino Aallon jäljille. Taustatyön määrä on jälkisanojen perusteella ollut suunnaton, mutta sen tuloksena on syntynyt teos, jossa yhdistyvät hyvä ajankuva ja hykerryttävän satiirinen henkilökuvaus.

Ainon jääminen miehensä varjoon ja vaille tunnustusta tuntuu pahalta. Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei Aino tehnyt työtään maineen vuoksi, vaan ihmisläheisen arkkitehtuurin ja käytännöllisten tavaroiden luomiseksi. Järvelälle kiitos siitä, että tämä lahjakas, ahkera ja järkevä nainen pääsee nyt viimeinkin esiin!

6.10.2021

JÄRVIKALLAS, MARKO: Sano jotakin kaunista

Kustantaja: Siltala 2021

Kirjailija ja dramaturgi Mikko Järvikallaksen toinen novellikokoelma Sano jotakin kaunista sisältää kymmenen lyhyehköä novellia. Ne alkavat yleensä arkisesta tilanteesta, mutta rupeavat jossain vaiheessa viemään hyvinkin kummallisille ja ennalta arvaamattomille teille. Tunnelma on epätodellinen: mikä on totta ja mikä unta tai ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta?  

Todellisuuteen voi luottaa. / Todellisuuteen täytyy voida luottaa. / Mitä järkeä tässä muuten on?  

Tapahtumiin saadaan yhden henkilön näkökulma, mutta muidenkin mielipiteet saattavat paljastua esimerkiksi käytyjen keskustelujen välityksellä. Kertojan sukupuoli vaihtelee, samoin ikä ja asema, mutta kertojan ääni pysyy melko samanlaisena novellista toiseen. Joissakin tapauksissa novellia joutuu lukemaan pitkälle ennen kuin selviää edes kertojan sukupuoli, mutta toisaalta Järvikallas onnistuu lyhyenkin tarinan puitteissa paljastamaan henkilöistään yllättävän paljon.

Ihmisten väliset suhteet ovat novelleissa aika outoja ja mutkikkaita. Suhde ei aina ole tasapainossa, vaan yksi osapuolista saattaa olla selvästi hallitseva ja toinen hänen varjoonsa jäävä. Silloin heikompi voi toimia eri tavoin: alistua osaansa, repiä itsensä irti suhteesta tai yrittää muuntautua esikuvansa kaltaiseksi. Nuori nainen alkaa novellissa Kaikki on taas hyvin esiintyä ulkomailla äkillisesti kuolleena kaksossiskonaan ja omia vähän kerrassaan tämän elämää itselleen. Menettääkö hän samalla jo ennestään hauraan identiteettinsä?

Olen repäissyt itseni irti. / Se joka olin, on käymässä vieraaksi, katoamassa. / Mutta kuka on tullut tilalle?  

Vanhempien ja lasten välinen suhde pulpahtaa novelleissa usein esiin. Lapsuus muistetaan harvoin turvallisena ja välit vanhempiin hyvinä, vaan pikemminkin muistetaan pelot, riidat ja ilkeät sanat. Etenkin pojat saattavat tuntea olevansa vanhempien mielestä liian herkkiä ja epämiehekkäitä eivätkä pääse sinuiksi itsensä kanssa aikuisinakaan. Esimerkiksi novellissa Eksyneet nuori poika oivaltaa yhtäkkiä, että hänen kaikkitietävä isänsä onkin pohjimmiltaan heikko ja tarvitsee huolenpitoa.

Kirjan tyyli on näennäisen asiallinen, mutta pinnan alla aistii salaperäistä imua, mitä vaihtelevan pituiset lauseetkin vahvistavat. Ihmisissä tapahtuvaa kehitystä ja muutosta Järvikallas kuvaa milloin lempeän humoristisesti, milloin dramaattista symboliikkaa viljellen. Mitä tarkoittaa peuranpää? Mitä Hindenburg-ilmalaivan tuho? Onko muutos hyvä vai ollaanko lähellä romahdusta?

Huuhtelen kasvot. / En päästä irti. / En ole vajoamassa mihinkään. / Olen tukevasti tässä, seison jaloillani kuin kuka tahansa ihminen. Raajat, rintakehä, selkäranka ja niska, sisäelimet, iho, kaikki minun käytössäni. Olen vahva.

4.10.2021

MYLLYMÄKI, MAISKU: Holly

Kustantaja: WSOY 2021

Ihmisen luonto -lehti saa yhteydenoton kuuluisalta näyttelijältä Holly Öltä. Nainen on nähnyt saarellaan linnun, joka saattaa olla Suomessa harvoin nähty vihermehiläissyöjä. Päätoimittaja Helene Greve päättää lähettää linnuista kiinnostuneen tyttärensä Evan haastattelemaan näyttelijää; tietenkin hieman vihermehiläissyöjästäkin, mutta ennen kaikkea siitä, miksi upea näyttelijä on jättänyt työnsä ja eristäytynyt mökilleen.

Tapahtumat saarella nähdään Evan silmin. Ensi alkuun hän suhtautuu kuuluisaan näyttelijään ujosti, mutta vähän kerrassaan yhä kriittisemmin. Viisikymppinen Holly on hänen mielestään epäsiisti ja räävitön nainen, joka iltaisin viiniä juotuaan jutustelee loputtomiin menneistä saavutuksistaan ja miehistään. Evalle Hollyn vanheneminen ja kauneuden katoaminen tuottaa tyydytystä, mutta monet asiat herättävät myös kateutta.

Eva itse on siisti ja järjestelmällinen nuorehko nainen, joka on elänyt siistiä ja tapauksetonta elämään hallitsevan äitinsä kanssa. Evalla on traumansa, jotka vähitellen hienovaraisesti paljastuvat, mutta Hollyn kanssa viettämänsä viikon aikana hän muuttuu yhä voimakkaammaksi ja uhmakkaammaksi, valmiiksi irtiottoon ja päätöksentekoon jopa ”pirteän kohtunsa” suhteen.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella.

Linnut ovat tarinassa suuressa roolissa. Vihermehiläissyöjää Eva ei viikon aikana näe eikä oikeastaan sen olemassaoloon saarella uskokaan, mutta muuten saaristoluonto kuhisee siivekkäistä asujista. Evan silmissä myös ihmiset kävisivät linnuista: laiha ja pitkäkaulainen Holly lumihaikarasta, vierailulla käyvä keikarimainen Robert(o) tilhestä ja Eva itse sihteerilinnusta. Sen lisäksi lintuja näkyy tauluissa ja kaftaanien kankaissa. Myös täytettyinä, mutta sitä Eva ei suvaitse: lintuja ei saa vangita eikä tappaa. Hän suree jopa merimetsojen pesien hävittämistä.

Sitä paitsi: maailma ja maailman linnut pärjäävät todennäköisesti paremmin ilman uutta ihmistä. Suokukot, haahkat, hömötiaiset, kuukkelit, lusikkasirrit ja tukkasotkat. Ihminen valtaa lintujen elintilan, kaataa metsät, ryöstökalastaa meret, ampuu uhanalaisen linnun omaksi huvikseen. Voi olla, että sellaisia lintulajeja katoaa, joita ei ole vielä edes löydetty.

Kirja kuvaa oivaltavasti ja hieman ironisesti kahden eri-ikäisen ja luonteeltaan erilaisen naisen välistä osittain tiedostamatonta kilpailuasetelmaa ja muusta maailmasta erillään olevan saaren jännittävää tunnelmaa. Kirjassa kursiivilla kirjoitetut tekstit antavat viitteitä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti loppu on hieman yllättävä. Miksi näin kävi?

Maisku Myllymäen teos on saanut inspiraatiota Iris Murdochin romaanista Meri, meri, jossa teatterimies Charles Arrowby vetäytyy merenrantataloonsa kirjoittamaan muistelmiaan. Holly ei kuitenkaan ole päivitetty versio klassikosta, vaan omaleimainen ja omilla avuillaan puhutteleva teos. Tyyli vaihtelee koko ajan mielenkiintoisesti ja kielikuvat ovat kerrassaan hykerryttäviä.

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.

Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.

Maisku Myllymäki (s. 1982) työskentelee kirjastonhoitajana Lahdessa, suhtautuu intohimoisesti kieleen ja kirjallisuuteen ja harrastaa juoksemista ja lintujen tarkkailua. Holly on hänen esikoisteoksensa. Toivottavasti seuraava romaani on jo suunnitteilla.

29.9.2021

SAMSON, POLLY: Haaveilijoiden saari

Kustantaja: Docendo 2021

Alkuteos: A Theatre of Dreamers

Suomennos: Laura Jänisniemi

Englantilainen Erica on 17-vuotias, kun hänen äitinsä kuolee jättäen tyttärelle perintönä tuhat puntaa. Erica on keskeyttänyt koulunkäynnin pystyäkseen hoitamaan sairastunutta äitiään eikä viihdy kotona tyrannimaisen isänsä luona. Ratkaisun tarjoaa äidin hyvän ystävän, kirjailija Charmian Cliftin, lähettämä kirje, joka sisältää vierailukutsun Hydran saarelle Kreikkaan.

Äidiltä saadun rahasumman turvin Erica suuntaa Kreikkaan mukanaan hurmaava poikaystävänsä Jimmy, joka haaveilee kirjailijan urasta, ja äkeä isoveljensä Bobby, joka puolestaan haluaa taiteilijaksi. Monen muun toivorikkaan kanssa he rantautuvat Hydralle pääsiäisenä vuonna 1960.

Emme pyytäneet tältä saarelta juuri muuta kuin päiviä, jotka olivat niin pitkiä ja aurinkoisia, ettei kylmä sota yltänyt puremaan, gallonin viiniä kuudella drakmalla ja vankan valkoisen talon, jonka vuokra oli kaksi puntaa kymmenen šillinkiä kuukaudessa.

Erica solahtaa nopeasti saaren taiteilijayhteisöön Charmianin äidillisen opastuksen ansiosta. Vaikka asumisolot ovat karuja, sähkö puuttuu ja juomavesi joudutaan hakemaan, elämä vaikuttaa silti kepeältä ja täyteläiseltä. Tiettyinä aikoina päivästä kaikki kokoontuvat yhteen syömään ja juomaan, juoruilemaan ja pohtimaan asioita. Suunnitellaan yhteisiä juhlia, tehdään yhteisiä retkiä luontoon.

Rakastan tätä aikaa päivästä, kun kaikki ovat täällä, kahvikuppien kilinää ja naurunremahduksia, tuttuja kissoja, aasitkin tuntuvat juoruilevan keskellä työmiesten touhuja, marmorilaatoilla jyriseviä kärryjä, kalakojuja ja hedelmäkekoja, naisia koreineen. Keskipäivän auringon alla tunnelma on kepeä, toiveikas, hilpeä; kaikki odottavat hyväntuulisina, keitä tai mitä lautta tuo tullessaan.

Kesän mittaan ihmisten väliset suhteet muuttuvat mutkikkaammiksi, kun kauniit ja vapaamieliset neitoset ja nuorukaiset aiheuttavat kitkaa vakiintuneiden kumppanusten välille. Suurimman huomion kohteena on norjalaisen kirjailijan Alex Jensenin petollisuus ja ilkeys suloista Marianne-vaimoa kohtaan ja Mariannen lohduttautuminen kanadalaisen Leonard Cohenin avulla. Juorut käyvät yhä ilkeämielisemmiksi, kun hellejakso kiristää ihmisten hermoja.

Aurinko loimuaa joka ikisestä valkoisesta seinästä, korvamme täyttyvät hyönteisten surinasta, kaskaat sirittävät lakkaamatta, kaikki pistää ja kirvelee, eikä edes jasmiinien makea tuoksu kykene peittämään roskaisten katujen löyhkää…

Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä. Vallankumoukselliset runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat vernissapurkkeihin, muistikirjani käy epämääräiseksi ja täyttyy töherryksistä.

Nuori Erica noudattaa perinteistä naisen roolia: hoitaa lähes yksinään talouden, kuuntelee muiden ongelmia ja pyrkii auttamaan. Syrjästäkatsojana hän pääsee perille monista salaisuuksista, mutta kiven takana tuntuu olevan saada Charmian paljastamaan se ainoa asia, joka kiinnostaa: onko Erican äidillä ollut suhde, josta muu perhe ei ole tiennyt mitään?

Syksyllä ulkomaalaiset poistuvat Hydralta ja lähtevät kukin omille teilleen. Ericaa ei saari kuitenkaan jätä rauhaan, vaan hän vierailee siellä ensin sotilasjuntan aikaan ja toistamiseen vielä 2020-luvulla. Saarella moni asia on ennallaan, mutta ensimmäisenä kesänä tutuiksi tulleet ihmiset ovat läsnä vain haikeissa muistoissa. Ja nykyhetken pinnan alta kuultava kahdeksantoistavuotias tyttö: Minä muutun. Olen sama.

Haaveilijoiden saari tempaa heti mukaansa. Tarina etenee rauhallisesti ja uskottavasti eikä kohuttu kolmiodraamakaan vie kovin suurta tilaa kokonaisuudesta. Samsonin kerronta on hyvin aistivoimaista ja saa lukijankin tuntemaan auringon lämmön, näkemään meren kimalluksen ja yltäkylläisenä pursuavan kasvillisuuden, haistamaan tuoksut ja hajut, kuulemaan kellojen kilkatuksen ja eläinten huudot. Hyvää viihdettä!

Minua tervehtii aamun kauneus. Meri odottaa, satama lupailee draamaa, kalliot kaikuvat saaren lukuisten kirkkojen kellojen kalkkeesta… Kaariovea koristaa kypsyvien aprikoosien köynnös, jokaisen romahtaneen muurin ja raunion helkeamista pursuu luonnonkukkia.

27.9.2021

LIKSOM, ROSA: Väylä

Kustantaja: Like 2021

Ollaan Tornionjokilaaksossa syyskuussa 1944. Isä on päässyt sotimisen lomassa kotiin patistaakseen perhettään pakenemaan rajajoen eli Väylän yli länteen: odotettavissa on venäläisten hyökkäys ja luultavasti myös taistelu saksalaisia vastaan, Ensin lähtevät Setä ja raskaana oleva äiti, jotka lupaavat odotella lauttarannassa. Vastuu lehmikarjan ajamisesta turvaan jää tapahtumista kertovalle kolmetoistavuotiaalle tyttärelle ja hänen ikätovereilleen.

Matka on vaikea. Maanteillä lehmät säikkyvät liikennettä, mutta pelottavia ovat myös kinttupolut ja jäähileiset suot. Sataa räntää. Kylmä ja nälkä verottavat voimia niin ihmisiltä kuin eläimiltä. Lehmät laihtuvat ja niiden pitkiin kävelymatkoihin soveltumattomat sorkat kärsivät. Lauman johtaja, lapinlehmä Ilona, kulkee kuitenkin eteenpäin ylväänä kuin tsaaritar ja muut seuraavat nöyrinä.

Ravan seassa hoiperteleva karja oli näännyksissä. Lehmät näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin… Aattelin, että emmä selviä Väylän ranthaan. Nälkä kurni mahassa ja jano kuristi kurkkua. Jalat olit ko tulessa ja käetki olit kipeät lypsämisestä.

Väylän kummallakin rannalla vallitsee täysi kaaos. Äitiä ja Setää ei näy, mutta tyttö ei voi jäädä heitä etsiskelemään, koska hänen tehtävänään on huolehtia lehmistä. Nämä tulevatkin kaikkine inhimillisine piirteineen ja tunteineen, kipuineen ja mielihaluineen lukijalle tutummiksi kuin tytön kanssa kulkevat ihmiset konsanaan. Lehmiin suorastaan kiintyy.

 Pakolaiset otetaan lännen puolella yleensä ystävällisesti ja avuliaasti vastaan, mutta on niitäkin, jotka pelkäävät pakolaisten jäävän sodan päätyttyäkin heidän niskoilleen. Joidenkin on vaikea ymmärtää, että todellinen hätä on ajanut ihmiset pois kotiseuduiltaan, vaikka näkevätkin joen vastarannalla saksalaisten sytyttämät tulipalot.

Joku tuli kysyhmään hyyr haar nii kommit hiit. Siihen se mummo sano, että saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, te otitta ja lapuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat.

Pakolaisleirien kurjuus puolestaan paljastuu, kun tyttö joutuu niille äitiä etsiessään. Parakit ovat niin kylmiä ja kosteita, ettei niihin olis saanu laittaa etes keritsemättömiä lamphaita. Taudit leviävät. Ei ole lupa lähteä mihinkään, ei lupaa tehdä mitään. Talvi on tuskainen, mutta keväällä sota on ohi ja kesällä pakolaiset pääsevät kotimaahan. Tytölle paluu kuitenkin merkitsee suurta surua ja pettymystä.

Liksom kuvaa päähenkilönsä taivallusta ja ajatuksia pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta niin mielenkiintoisesti, että tekstiä miltei ahmii. Meänkieli on värikästä ja ilmeikästä – tuntuu, että sen ansiosta kerronnan vauhdikkuus ja huumori moninkertaistuvat eikä haittaa, vaikka kaikkia sanoja ei täysin ymmärtäisikään.

Kirjan nimettömäksi jäävän päähenkilön kautta lukija saa kokea, millaista evakkomatka on nuoren naisen näkökulmasta, miten pelottavaa, turvatonta ja raskasta. Silti tyttö jaksaa ja ennättää mietiskellä vaikkapa luomakunnan syntyä ja nykytilaa, avaruutta ja ihmisten historiaa. Miten kaunis onkaan hänen tulevaisuudenunelmansa! Ja miten epärealistinen…

Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen aja ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.

 

22.9.2021

LATVALA, TAINA: Torinon enkeli

Kustantaja: Otava 2021

Torinon enkeli -teoksen kertoja on nimettömäksi jäävä nelikymppinen suomalainen naiskirjailija, joka on eronnut miehestään eikä halua viettää joulua yksinään kotona. Netistä löytyvistä kirjailija- ja taiteilijaresidensseistä Torinon Via Montanalla sijaitseva asunto vaikuttaa lupaavimmalta, on edullinen ja jopa vapaana joulun aikaan. Siellä varmaan alkaisi uuden teoksen kirjoittaminenkin sujua!

Saavuttuaan asuntoon tämä erityisherkäksi tunnustautuva nainen vaistoaa oitis, että siellä on tapahtunut jotain outoa. Vieraskirjan perusteella moni aiemmista asukkaista – esimerkiksi suomalainen kirjailija Taina Latvala – on aistinut epätavallisia asioita ja joku on pelästynyt lähes järjiltään. Vähän kerrassaan nainen saa kuulla säätiön sihteeriltä Lorenzo Moravialta Torinon mystisestä puolesta ja etenkin residenssin traagisesta historiasta.

… tässä kaupungissa hyvä ja paha elävät rinnakkain kuin raivoisat rakastavaiset, villissä tasapainossa. Ne ovat energiavirtoja, joita ei voi nähdä, mutta ne ovat olemassa, rauhallisilla aukioilla, kirkkojen holveissa, patsaiden katseissa, tehtaiden piipuissa. (Lorenzo Moravia: Hyvän ja pahan voiman kaupunki)

Jouluyönä nainen on kiertelemässä Torinon keskustan autioita katuja, kun hän yhtäkkiä kohtaa yksinään kylmässä värjöttelevän pienen tytön. Noin viisivuotiaan lapsen vanhemmista ei näy jälkeäkään eikä kovin heppoisesti pukeutunut tyttö näytä tuntevan tietä kotiin. Naisen ominaispiirteisiin kuuluu lähes pakkomielteinen muiden hyvinvoinnista huolehtiminen, olipa kyseessä sitten vanhus, nuori, juoppo tai romanikerjäläinen, joten hän ottaa tytön yön ajaksi hoiviinsa.

Pieni tyttö seisoi katulyhdyn alla liikkumatta. Jos minun pitäisi kuvailla häntä vaikkapa poliisikuulustelussa tai oikeussalissa (mitä minun ei toivottavasti tarvitse tehdä!), sanoisin, että hänellä oli yllään valkoinen, pitkähihainen mekko, jossa oli pitsirimpsuja. Hän seisoi jalat hieman harallaan ja kädet riipuksissa sivulla, kuin joku olisi pudottanut hänet helikopterista.… Tyttö katsoi minua pitkään. Hämärässä hänen ihonsa näytti kalpealta.

Kirjan tunnelma on tässä vaiheessa jo varsin salaperäinen (ja on puhuttu Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini), joten jotain yliluonnollista olettaa liittyvän myös tyttöön. Tämä on aluksi mykkä ja poissaoleva, mutta osoittaa pian omaa tahtoa ainakin yhdessä asiassa: kylpeminen ei tule kuuloonkaan. Vähitellen tyttö näyttää alkavan luottaa naiseen ja haluavan pysyä tämän luona, mikä puolestaan saa naisen äidinvaistot heräämään. Mitä hän voisi tehdä? Löytyisikö vastaus Uudesta testamentista, josta nainen on tottunut etsimään ongelmiinsa ratkaisua?

Kirjan joka toinen luku kuvaa kirjailijan oleskelua Torinossa ja joka toinen hänen taustaansa: ei-aina-niin-turvallista lapsuutta Pohjanmaalla ja ei-aina-niin-ongelmatonta pitkää parisuhdetta. Ero puolisosta koskee naiseen yhä, mutta olisiko hänen pitänyt vastoin vakaumustaan taipua miehensä, ystäviensä ja jopa terapeuttinsa suostutteluun ja yrittää tulla raskaaksi? Entäpä, jos lapsen synnyttyä olisikin osoittautunut, ettei naisesta ole äidiksi?

Yksi kirjan teemoista on naisen seksuaalisuus. Kirjan kertoja rakastaa puolisoaan eikä ole liiton kestäessä koskaan fyysisesti uskoton, mutta muihin miehiin liittyviä eroottisia fantasioita hänellä on jatkuvasti. Erityisesti häntä kiihottaa eräs Subaru-mies, vaikka tämä on selvästikin narsisti eikä edes kulttuurista kiinnostunut.

Latvala on taitava rakentamaan tunnelmaa tarkkaan valittujen ja osuvien yksityiskohtien ja kielikuvien avulla. Tekstin imuun on helppo heittäytyä, kokea ripaus kauhua, pohtia suuria kysymyksiä ja nauttia hieman ironisesta henkilökuvauksesta. Taina Latvalan ja Torinon enkeli -teoksen kirjailijan välillä lienee joitakin yhtäläisyyksiä, mutta autofiktiosta ei ole kyse. Onhan ilmaan heitetty jo kysymys siitä, onko naisen kirjoittama autofiktio koskaan yhtä kiinnostavaa kuin miehen...

PS. Emma Virtasalon suunnittelema kansi on hyvin kaunis.

20.9.2021

FREITAS, DONNA: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Nine Lives of Rose Napolitano

Suomennos: Riie Heikkilä

Mietin niitä kaikkia muita mahdollisia elämiä, joita minä olisin voinut elää. Mietin elämiä, joissa olisin päättänyt olla hankkimatta lasta, mietin elämiä, joissa minulla olisi lapsi tai olisin yrittänyt sitä. Olenko minä se Rose, joka sanoi kyllä vai se, joka sanoi ehkä? Vai kenties se Rose, joka sanoi ei, tai ei milloinkaan, ei missään tapauksessa? Vai olenko jonkinlainen yhdistelmä näistä kaikista Roseista?

Rose Napolitano on keskiluokkaisesta perheestä, jossa isä tienaa elannon ja äiti jättäytyy tyttären syntymän jälkeen kotirouvaksi. Rose itse väittelee tohtoriksi sosiologian alalla ja aikoo jatkossakin omistautua täysin tutkimustyölle ja yliopistossa opettamiselle. Jo varhain hän on päättänyt, ettei tule koskaan hankkimaan lasta, ja riemastuu löytäessään samanmielisen Luken.

Parin avioliittovuoden jälkeen Luken mieli muuttuu, ehkä vanhempien häikäilemättömän painostuksen vuoksi tai ehkä siksi, että ystäväperheisiin alkaa ilmaantua pienokaisia. Rose suostuu Luken mieliksi syömään raskausvitamiineja, mutta 15. elokuuta 2006 mies löytää pilleripurkin lähes koskemattomana. Käydään keskustelu, jonka seurauksena Rosen on tehtävä koko loppuelämään vaikuttava päätös.

Freitas esittelee yhdeksän erilaista vaihtoehtoa. Jos Rosen päätös lapsettomuudesta on järkkymätön, mitä siitä seuraa? Jos Rose tulee raskaaksi, seuraako siitäkään kestävää avio-onnea tai idyllistä perhe-elämää? Tietyt asiat kyllä toistuvat jokaisessa elämässä: lapsi Rosen elämässä on aina Addie-niminen tyttö ja Thomas on mies, johon Rosie tutustuu milloin missäkin yhteydessä ja jonka merkitys vaihtelee eri elämissä.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää -teoksen keskeisin kysymys on: eikö naisella ole oikeus itse päättää siitä, synnyttääkö lapsia vai ei?  Voiko muka olettaa, että kaikki naiset nauttivat äitiydestä? Syttyykö äidinrakkaus automaattisesti, kun vauva syntyy? Etukäteen kukaan ei sitä tiedä. Ratkaisu on suuri.

Toinen puoli asiassa on miehen oikeus saada lapsia. Tekeekö nainen oikein kieltäessään mieheltä isyyden? Onko silti takeita siitä, että kumppaniaan lapsentekoon painostanut mies kuitenkaan osallistuisi jälkeläisensä hoitoon tai kantaisi vastuutaan? Rosen tavoin myös Luken eri elämissä on vaihtelua.

Kirjassa on kuvattu kauniisti se, miten vaihtoehdosta riippumatta Rosen välit omaan äitiin kokemusten myötä lähentyvät. Äiti voi toden teolla taivutella tytärtään, jotta saisi lapsenlapsia ja tuntisi itsensä taas tarpeelliseksi, mutta tärkeintä hänelle on kuitenkin aina oman lapsen mielenrauha ja onni.

Äiti parantaa haavat: hän tasoittaa epäonnistumiset, pettymykset ja elämän suuret haasteet ja tekee kaikkensa työntääkseen lastaan eteenpäin. Toisinaan, varsin useinkin, hän liioittelee, mutta toisaalta se saa ihmisen toden teolla ymmärtämään, ettei tämä ole yksin.

Rosen kokemat elämät alkavat parista toisiinsa limittyvästä vaihtoehdosta ja lisääntyvät siitä vähän kerrassaan. Kärryillä pysyy kyllä, sillä kunkin luvun otsakkeeseen on merkitty selkeästi päiväys ja se, mistä Rosen elämästä kulloinkin on kyse. Kaikki elämät sujuvat hieman eri ratoja, mutta jotkut elämät menevät ajoittain päällekkäin ja yksi tapahtuma on sellainen, että se liittyy Rosen kaikkiin elämiin. Ei välttämättä kannata lukiessa koko ajan muistella kunkin elämän yksityiskohtia, vaan vain nauttia ajatusleikistä.

15.9.2021

LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani. 

13.9.2021

KALLIO, KATJA: Tämä läpinäkyvä sydän

Kustantaja: Otava 2021

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän -romaani on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle teokselle Säkenöivät hetket, joka ajoittuu toisaalta vuoteen 1914 kuvaten hankolaisen Kreutzmanin perheen muodostumista ja toisaalta ajanjaksoon 1935–1936, jolloin perheen keskimmäinen tytär Beata saattaa itsensä vaikeuksiin merille kaipaavan Effen kanssa.

Vuonna 1940 Suomi vuokraa talvisodan jälkeisten rauhanehtojen mukaisesti Hankoniemen saarineen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi sotilastukikohdaksi. Kaikki Hangon asukkaat joutuvat poistumaan kaupungista kymmenen päivän kuluessa, mutta taloista he jättävät venäläisille vain seinät. Esimerkiksi Elly Kreutzmanin rakas peilipöytä upotetaan viime hetkellä avantoon.

Loppuvuonna 1941 rintama on siirtynyt jo kauaksi Hankoniemestä ja sotilastukikohdan strateginen merkitys hävinnyt, joten Neuvostoliitto vetää joukkonsa pois alueelta. Yksi kuljetusaluksista kuitenkin ajaa miinaan ja osa haaksirikkoutuneista tuodaan Hankoon pystytetylle vankileirille. Entiset vallanpitäjät joutuvat elämään nälässä ja kurjuudessa ja työskentelemään raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä kuten miinanraivauksessa.

Helmikuussa 1942 Hanko on saatu puhdistettua miinoista siinä määrin, että ensimmäiset paluumuuttajat voivat saapua. Heidän joukossaan on Kreutzmanin perhe, joka huristelee 36 asteen pakkasessa ensin kotinsa ohi. Ennen punainen talo on nyt räikeän sininen! Kiusaakin on tehty: kaivoon heitetty kissan- ja koiranraatoja, jauhosäkkeihin kaadettu paloöljyä. Isän tupakkaviljelmä on kuitenkin huolellisesti suojattu pakkaselta.

Kaikkien asukkaiden työpanos on tarpeen, jotta rauniot saataisiin raivattua ja elämä raiteilleen. Vain Beata on kieltäytynyt työpaikasta, koska hoitaa kotona viisivuotiasta lehtolastaan Agnesta. Tytär on toki rakas, mutta äitinä olo ei Beatalta oikein luonnistu – hän eläisi mieluummin vapaasti omaa elämäänsä. Yksinäisen sotavangin saapuminen talolle ruokaa anomaan lisää Beatan sisäistä levottomuutta.

Kävelit minua kohti yhtä kevyenä kuin pikkulintu. Komeus roikkui kasvoillasi väsyneenä ja nälkäisenä… Silmäsi olivat suuret ja ruskeat kuin leipä jota pyysit. Kukaan ei ole katsonut minua niin suurin silmin, niin pohjattomasti kuin sinä.

Vangista tulee Beatalle pakkomielle. Hän ajattelee miestä alinomaa kuin jotakin herkkua: silmät sacheria, tukka lakritsia ja solisluu marenkia. Hän väijyy leirin aitauksen takana vain nähdäkseen kaipauksensa kohteen pyyhkivän hikeä otsaltaan. Lähelle toisiaan Beata ja Ivan pääsevät vain pari kertaa, mutta kokemus on silloin huumaava.   

Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. Pelosta ja himosta ja helpotuksesta varmaan tai vapauden takia.

Kesällä 1942 Hankoon perustetaan kauttakulkuleiri Lappiin meneville ja sieltä tuleville saksalaisille sotilaille. Epävarmuus valtaa ihmiset. Venäläisten vankien auttamisesta voi seurata jopa kuolemantuomio, mutta tuomittavana pidetään myös saksalaisten kanssa veljeilyä. Kreutzmanin tytöistä Beata on vaarassa ukrainalaisen ja pikkusisko Sylva saksalaisen rakastettunsa vuoksi ja isosisko Harrietkin sotkee asiansa.

Syksyllä 1944 tilanne muuttuu jälleen, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Moskovan välirauhan. Rauhanehtojen mukaan Suomen kuuluu karkottaa saksalaiset sotilaat alueeltaan ja luovuttaa venäläiset sotavangit Neuvostoliittoon. Sekavassa tilanteessa sekä Beatan että Sylvan on valittava tiensä ja sen vaatimat uhraukset.

Beata on kirjan kertoja ja tarinan kuuntelija on hänen ”sinäksi” puhuttelemansa Ivan. Beata on kiihkeä nainen, joka tuntuu janoavan elämältä paljon enemmän kuin lopulta voi saada ja olevan valmis riskeeraamaan kaiken halunsa vuoksi. Hän elää vaistojensa ja viettiensä varassa, mitä symboloivat hänen sisimmässään elävät linnutkin.

Minun lintuni sekosivat nähdessään sinut, alkoivat sirkuttaa ja hypähdellä ja räpistellä. Sinä pysähdyit ja katsoit minuun.

Tämä läpinäkyvä sydän on tärkeä ja mielenkiintoinen teos. Tapahtumapaikkana on Hanko, mutta kuvaus ihmisistä vaihtuvien valtasuhteiden avuttomina uhreina on yleismaailmallinen ja totta tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Kirja perustuu vahvasti faktoihin, mutta unenomainen kerronta ja runollinen kieli kohottavat sen pakahduttavaksi rakkaustarinaksi, jonka loppu jysähtää kohtalonomaisena.

8.9.2021

CHEVALIER, TRACY: Uusi poika

Kustantaja: Johnny Kniga

Alkuteos: New Boy

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Tracy Chevalierin romaani Uusi poika on hänen tulkintansa Shakespearen näytelmästä Othello. Tapahtumapaikkana on washingtonilainen koulu ja ajankohtana yksi jonnekin 1970-luvulle sijoittuva koulupäivä. Othelloa edustaa ghanalaisen diplomaatin poika Osei (tai helpommin O), joka on isänsä työn vuoksi joutunut jatkuvasti siirtymään koulusta toiseen ja tottunut olemaan koulun ainoa musta oppilas.

Tänään hänellä oli edessään taas uusi koulupiha täynnä valkoisia oppilaita tuijottamassa, taas uusi poikajoukko arvioimassa häntä, taas uusi kello, joka soi samalla sävelkorkeudella kuin kaikki maailman koulunkellot, taas uusi opettaja, joka silmäili häntä levottomana jononsa päästä. Hän oli kokenut tämän ennenkin, ja kaikki oli tuttua.

Tällä kertaa Osein alku uudessa koulussa näyttää odotettua paremmalta, sillä hän saa opastajakseen kuudennen luokan suosituimman tytön. Desdemondaa edustava Dee on kiinnostunut pojan taustasta ja kokemuksista, vaikka hänen naiivit kysymyksensä välillä paljastavatkin melkoista tietämättömyyttä. Yllättävän nopeasti nuorten välille syntyy ihastumista lähentelevä ystävyys, mikä tietenkin rajoittuu vain kouluympäristöön. Kotiinsa Dee ei mustaa poikaa todellakaan voisi viedä.

Tietämättömyyteen pohjautuvaan avoimeen rasismiin oli tietyllä tapaa helpompi suhtautua. Enemmän häntä häiritsi hienovarainen ilkeily… Huomautukset ja jatkohuomautukset: ”Voi, en minä sinua tarkoita, Osei. Sinä olet erilainen” Tai kommentit, kuten ”hän on musta mutta fiksu”, ja kyvyttömyys ymmärtää, miksi se loukkasi.

Jagon roolissa on Osein ja Deen luokkatoveri Ian, kaunainen nuorukainen, joka hallitsee muita koululaisia kiusanteon, kiristyksen ja väkivallan keinoin. Kun musta poika yllättäen saavuttaa menestystä koulupihalla, aloittaa Ian monimutkaisen kampanjan, jossa merkittävää osaa näyttelee oppilaalta toiselle siirtyvä mansikkakuvioinen kynäpenaali. Osei pois vallasta, sydänsuruja Deelle ja harmeja mahdollisimman monelle!

He olivat kuin näytelmän henkilöitä, jotka kaipasivat ylimääräistä kohtausta, lankaa, joka kiristäisi kaiken tiukalle. Ja Ian piteli langanpäästä kiinni. Tekisi hyvää panna heidät kaikki polvilleen – ei pelkästään mustaa poikaa, vaan myös koulun lemmikit. Casper ja Dee muistuttivat sitä teflonpannua, jolla Ianin äiti paistoi munia – heihin ei tarttunut niin mikään. Hän ei ollut ikinä päässyt heihin käsiksi – he olivat porrasta korkeammalla kuin Ianin harrastamat metkut.

Othellon siirtäminen 1970-luvun koulumaailmaan tekee tapahtumista yllättävän uskottavia. Teini-ikään kuuluvat äkkinäiset tunteenvaihtelut, pätemisentarve ja halu kuulua joukkoon, joita kaikkia Ian osaa juonissaan hyödyntää. 1970-luku taas oli aikaa, jolloin mahdollisuudet tutustua muihin kulttuureihin olivat vielä vähäisiä ja ennakkoluulot voimissaan. Se näkyy selkeimmin koulun opettajien asenteissa ja käytöksessä.

Tarinan henkilöistä Chevalier onnistuu suppeahkoon sivumäärään nähden kertomaan yllättävän paljon. Maininnat Ianin taustasta ja kotioloista selittävät paljolti sitä, miksi hänestä on tullut niin katkera, kateellinen ja alemmuudentuntoinen. Maltillisen oloiseen Oseihin puolestaan on suuresti vaikuttanut perheen sisäinen ristiriita, jossa vastakkain ovat diplomaattista käytöstä vaativa isä ja radikalisoitunut isosisko.

Uusi poika saattaisi kiinnostaa myös nuoria lukijoita – kertoohan se nuorista ihmisistä, kouluympäristöstä ja koulukiusaamisesta. Vaikka tarina sijoittuukin 1970-luvulle, on moni asia edelleen sama. Valitettavasti.

6.9.2021

KLUNE, TJ: Talo taivaansinisellä merellä

Kustantaja: Karisto 2021

Alkuteos: The House in the Cerulean Sea

Suomennos: Mika Kivimäki

Linus Barker asuu pienessä talossa seuranaan itsetietoinen Calliope-kissa, joka valitsi talon asuinpaikakseen jo pikkuisena pentuna. Linus rakastaa vanhoja vinyylilevyjä (Everly Brothers, Bobby Darin, Buddy Holly…) ja saattaa hieman tanssahdella niitä kuunnellessaan. Yhtään ystävää hänellä ei ole.

Ammatiltaan Linus on sosiaalityöntekijä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hän käy tarkastamassa erilaisille nuorille perustettuja orpokoteja ja suorittaa työnsä täsmälleen sääntöjen mukaan ja tunnontarkasti raportoiden. Linus uskoo ajattelevansa aina lasten ja nuorten parasta, mutta ei kuitenkaan pohdi sitä, mitä näille tapahtuu, jos orpokoti suljetaan väärinkäytösten takia.

Säntillisyys ja kuiva objektiivisuus painavat vaakakupissa, kun Äärimmäisen Korkea Johtoporras lähettää Linuksen kuukaudeksi seuraamassa äärimmäisen salaisen Marsyasin orpokodin toimintaa. Orpokoti on saarella taivaansinisen meren keskellä ja sinne on sijoitettu kuusi erittäin epätavallista lasta.

Ensinnäkin on Talia-niminen maahistyttö, erinomainen puutarhuri. Toinen lapsista on Theodore, yksi maailman viimeisimmistä traakeista. Hännäkäs ja siivekäs Theodore ei ole eläin, vaan omaa kieltään sirkuttava älykäs olento. Kolmantena on kymmenvuotias metsänhenki Phee ja neljäntenä muodonvaihtaja Sal, joka neljätoistavuotiaana on ollut jo kahdessatoista orpokodissa. Viides lapsista on kymmenvuotias Chauncey, joka muistuttaa lähinnä lonkeroista limamöykkyä.

Vaikka näytänkin siltä kuin näytän, se ei silti tarkoita, etten osaisi auttaa ihmisiä. Tiedän, että jotkut ihmiset pitävät minua pelottavana, mutta lupaan ja vannon sen, että en ole oikeasti sellainen.

Kuudes lapsi on se, jota Johtoportaassa eniten pelätään. Hän on kuusivuotias Lucy (Lucifer); paholaisen poika ja Antikristus. Toistaiseksi hän on kuitenkin vain pieni poika, jolla on hurja mielikuvitus ja draamantaju, mutta myös paljon pelkoja. Orpokodin johtaja, sympaattinen Arthur Parnassus, uskoo, että syntyperän vaikutuksen voi kumota turvallisella kodilla, jossa jokainen saa olla oma itsensä seurauksia pelkäämättä.

Talo taivaansinisellä merellä -teos kuvaa fantasian keinoin ihmisten suhtautumista erilaisuuteen. Lapset suhtautuvat yleensä asioihin luontevasti, mutta vanhempien osoittama pelko tai inho siirtää käyttäytymismallia taas yhdellä sukupolvella eteenpäin. Onko myöskään oikein eristää valtaväestöstä ulkonäöltään tai taustaltaan poikkeavia yksilöitä yhteisön ulkopuolelle tai olla päästämättä heitä tärkeisiin virkoihin?

Te eristätte heidät kaikista muista siksi, että he ovat erilaisia kuin me muut. Ihmiset pelkäävät heitä siksi, että heidät on opetettu pelkäämään. Jos näet jotain, niin ilmoita siitä. Se lietsoo vihaa.

Linus kasvaa tehtävänsä mukana ja päätyy puolustamaan saaren asukkeja Johtoryhmän tarkoitusperiä ja käytäntöjä vastaan. Ehkä asiassa auttaa se, että tietyssä mielessä Linus itsekin on hieman poikkeava – hän nimittäin on homo. Suurin totuus, jonka hän kuukauden vierailunsa aikana oppii, on tämä: Koti ei aina ole se talo, jossa asuu. Se on myös ihmiset, joilla päätämme ympäröidä itsemme.

Talo taivaansinisellä merellä on hauska ja eloisa kirja, liikuttavakin. Suvaitsevaisuus on nykyaikana tärkeä teema, joka tämän fantasiaromaanin välityksellä saattaisi puhutella myös nuoria lukijoita.

30.8.2021

WELLS, BENEDICT: Yksinäisyyden jälkeen


Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Vom Ende der Einsamkeit

Suomennos: Raimo Salminen

Saksalais-sveitsiläinen kirjailija Benedict Wells (s. 1984) oli alun perin nimeltään Benedict von Schirach, mutta muutti sukunimensä yhdeksäntoistavuotiaana, koska halusi tulla tunnetuksi omana itsenään eikä sukunsa jäsenenä. Ennen kaikkea nuori mies halusi tehdä eron isoisäänsä, joka oli natsi-Saksan aikaan Hitler-Jugendin johtaja ja Wienin kansallissosialistisen puolueen aluejohtaja. Uuden sukunimen hän otti Homer Wellsiltä, ihailemansa John Irvingin Oman elämänsä sankari -romaanin päähenkilöltä.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kertoja Jules on yksitoistavuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat onnettomuudessa ja Jules joutuu kahden vanhemman sisaruksensa kanssa valtion sisäoppilaitokseen. Hän on pois tolaltaan orpoudestaan, mutta menettää vähitellen yhteyden myös sisaruksiin. Esikoinen Liz heittäytyy itsetuhoiseen ja kapinalliseen elämään ja katoaa vuosiksi. Isoveli Marty puolestaan on omalaatuinen erakko, joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi.

Tuskin yhtään kaveria, ei kerta kaikkiaan mitään. Ja haluatko kuulla, mistä syystä? Koska meiltä oli jäänyt oppimatta, miten saadaan kavereita, koska meillä kolmella oli aina toisemme.

Aiemmin rohkea ja sanavalmis Jules menettää internaatissa pitkäksi aikaa itseluottamuksensa. Hänen ainoana valopilkkunaan on ystävyys kauniin ja erikoislaatuisen Alvan kanssa. Tunne voisi syventyä rakkaudeksi, mutta kumpikaan nuorista ei uskalla paljastaa sisimpiä traumojaan. Väärinkäsitykset ja väärä ylpeys etäännyttävät heidät toisistaan. Mikä olikaan Julesin isän toistelema opetus:

Todellinen ystävä on sellainen, joka on aina tukenasi ja joka kulkee vierelläsi koko elämäsi ajan. Sinun on löydettävä hänet; se on tärkeämpää kuin mikään muu, edes rakkaus. Sillä rakkauden voi menettää.

Aikuisena Jules etsii pitkään sijaansa maailmassa. Hän yrittää opiskella oikeustiedettä. Hän kokeilee uraa valokuvaajana. Ennen kaikkea hän yrittää kirjoittaa. Kaikki on sielutonta ja keskinkertaista. Huonosti menee ihmissuhteissakin, koska Jules ei pohjimmiltaan välitä kenestäkään. Sisaruksista Marty yllättää menestymällä sekä tutkijana että liikemiehenä ja löytämällä suurenmoisen elämänkumppaninkin. Liz harhailee yhä.

Sitten yhteys Alvaan löytyy uudelleen vuosien hiljaisuuden jälkeen. On selvää, että tunneside on yhä olemassa, mutta nyt suhteen etenemiselle on esteenä Alvan avioliitto tunnetun venäläissyntyisen kirjailijan kanssa. Seuraa aika eriskummallinen ja käänteissään jopa hieman melodramaattinen tapahtumaketju. Yksinäisyys on ohi, mutta eri tavalla kuin odotettiin.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin päällimmäisin teema on ihmisen vaikeus luoda ja ylläpitää suhteita. Ehkä suhteisiin ladataan myös liian suuria odotuksia – niiden pitäisi sisältää sekä ystävyyttä että rakkautta ja lisäksi omia lapsia. Tunnelma on surumielinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Menneisyys on menneisyyttä ja ihmisen on elettävä sen kanssa parhaansa mukaan.

… vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti. Olen se mikä olen, kun sallin menneisyyteni vaikuttaa minuun, ja toisaalta olen se mikä olen myös vastustaessani sitä.

Benedict Wells joutui itsekin sisäoppilaitokseen vanhempiensa erottua. Tästä ajanjaksosta muodostui niin suuri henkinen painolasti, että vasta Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kirjoittaminen vapautti Wellsin siitä. Tämä selittää myös sen herkkyyden, jolla kirjassa kuvataan erilaisia tunteita pienetkin yksityiskohdat huomioiden. Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 voittanut Yksinäisyyden jälkeen on kuulaan kaunis ja koskettava teos.

25.8.2021

KEISALA, KATJA: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kustantaja: Atena 2021

Humalainen mies yrittää käpälöidä naista bussipysäkillä ja kuubalainen versio Tauno Palosta rientää pelastamaan naista sillä seurauksella, että päätyy itse ajotielle bussin eteen. Myöhemmin nainen ja mies päätyvät avioliittoon, kun nainen tulee raskaaksi. Syntyy Poika ja pari vuotta myöhemmin Otus. Rakkaus on kiihkeää ja molemminpuolista.

Useimmilla suomalaisilla on hyvin stereotyyppinen käsitys kuubalaisuudesta. Siihen kuuluvat elämänmyönteisyys ja yhteisöllisyys. Puheliaisuus, nauru, rytmi, musiikki ja tanssi. Jonkinlainen höpsö lapsenomaisuus. Kuubalaisiin verrattuna suomalaiset vaikuttavat tylsiltä ja sulkeutuneilta, kylmiltä ja itsekkäiltä. Suomalaiset naiset ovat liian itsenäisiä, heiltä puuttuu ylipursuavaan naisellisuuteen kätketty vaateliaisuus.

Yksinäisyys kuului Suomeen, jossa ihminen syntyi yksin, kuoli yksin ja yksin taakkansa kantoi, niin kuin mummuni tapasi sanoa. Kuubassa taas synnyttiin ja kuoltiin porukalla ja siinä välissä keskusteltiin loputtomasti siitä, kenen sitä taakkaa pitäisi kantaa ja eikö olisi parempi luopua sellaisesta surkeasta hommasta kokonaan.

Kirja kuvaa sitä, millaista on arjessa sovittaa yhteen erilaisia luonteita, kulttuuritaustoja ja opittuja tapoja. Väärinkäsityksiä ja väärintulkintoja tulee. Suomalainen nainen on järkevä ja järjestelmällinen, kuubalainen mies huoleton ja epäluotettava.  Miehellä ei ole ajantajua eikä suunnitelmallisuutta. Hän on kuitenkin aina iloinen ja toiveikas, mikä hellyttää naisen ja pitää yllä uskoa tulevaisuuteen.

Sitä nainen ei osannut odottaa, että joutuisi kantamaan yksinään vastuun lähes kaikesta. Hän hoitaa lapset ja kodin kunnostustyöt, käy töissä, kirjoittaa väitöskirjaa ja tinkii omista tarpeistaan säästääkseen rahaa. Mies sen sijaan hankkii itselleen parasta laatua ja lähettää sukulaisille loput yhteiseltä tililtä löytyvät varat. Hän ottaa kepeästi lainaa, mutta pitää lyhennysten maksamista tyhmänä.

Väitetään, että rakkaus on sokea, mutta ei se ole, se on vain päättelykyvytön ja helposti harhautettavissa.

Kirjan tapahtumat sisältävät paljon tilannekomiikkaa. Kuubalaiset miehet opastavat Pojan syntymän jälkeen naista lastenhoidossa. Matka Tukholmaan kuubalaisporukassa on yhtä kaaosta ja metakkaa. Sukulaisvierailu Kuubassa ei käy aurinkolomasta. Hermoheikon anopin käynti Suomessa on viedä hermot miniältäkin. Huonosti tehdyistä ja keskenjääneistä remontoinneista puhumattakaan.

Katja Keisalan kirja tuo mieleen Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaanin, mutta Keisala on huomattavasti pisteliäämpi kuin lempeän humoristinen Turunen. Lopulta teksti käy jo varsin sapekkaaksi, kun mies onnistuu sotkemaan asioita yhä pahemmin ja yhteiselo alkaa näyttää mahdottomalta. Oikeastaan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille on selviytymiskertomus, osoitus suomalaisen naisen sisukkuudesta, voimasta ja itsenäisyydestä.

23.8.2021

NIEMI, MARJO: Kuuleminen

Kustantaja: Teos 2021

Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä.

Kuuleminen-teoksen näkijä ja tekijä on mainosalan ammattilainen Titta K (ensin Kansa ja sitten Kansas). Jo tässä voi nähdä sanallista leikkiä, titta på mig -meininkiä. Titan elämässä on tapahtunut jotain ikävää, minkä seurauksena hän on sulkeutunut vaatekomeroon pohtimaan asioita ja kirjoittamaan kirjeitä.

Kirjeitä lähtee kaikkiaan kahdeksalle eri henkilölle. Ensimmäisen kirjeen saa oma puoliso; se käsittelee rakkautta. Seuraavaksi Titta kirjoittaa isälleen, joka sotilaallisen kurinalaisesti kasvatti tytärtään selviämään vaaroja täynnä olevassa maailmassa. Miksiköhän Titta ajatuksissaan yhdistää isänsä kotitilan kauhua herättävään vanhaan kaivoon? Jotain symboliikkaa tässä on, sillä kaivo mainitaan muuallakin.

Haluankin kannustaa sinua elämän pariin, se on monin verroin moniulotteisempi asia kuin kuolema. Minä tiedän, että kenties juuri siksi oletkin kyllästynyt elämään, se todistetusti on vaikeampaa kuin kuoleminen. Kuoleman sinä kuitenkin joka tapauksessa saat, elämää et saa enää tämän yhden vaivaisen jälkeen.

Kolmannen kirjeen otsikko Laumasuoja on moniselitteinen. Tämän kirjeen saa kulttuuriset periaatteensa hylännyt ja viihdealalle lähtenyt lapsuus- ja nuoruusaikojen ystävä, mutta tekstiin on limitetty 1200-luvulla eläneen runoilija Rumin ajatuksia sekä tietoja Titan ihailemista taiteilijoista. Näitä ovat itsensä alttiiksi asettava performanssitaiteilija Marina Abramović ja omintakeinen Alpo Jaakola, jota Marja-vaimo jaksaa aina vain rakastaa.

Neljännen kirjeen saa ortodoksiluostarin igumeeni, jolta Titta anelee pääsyä turvaan maailmalta luostarin suojiin. Tässä tarjoutuu tilaisuus pohtia uskonnon ja uskomisen kysymyksiä vaikkapa luostarilaitoksen kaupallistumisen kannalta. Tekstiin limittyy tällä kertaa värikäs kuvaus speed date -lounaasta eli melko räväkkä yhdistelmä on kyseessä. Jälleen herää ajatuksia.

Seuraavissa kirjeissä Titta pohtii mielenterveyttä. Seuralaiseksi hankittu koira on pettymys, mutta entäpä erilaiset terapiat? Titalla on kehitteillä ikioma Kansas-terapia, jossa ihmiset voisivat turvallisessa ympäristössä paljastaa oman hirviömäisyytensä ilman puolusteluja ja ilman tuomitsemista. Omalle terapeutilleen Titta esittäytyykin jo tulevana kollegana ruotiessaan terapiaistuntojensa tuloksellisuutta (tai tuloksettomuutta).

Kahdeksas ja viimeinen kirje Raha on suunnattu paikalliselle yökerhonomistajalle, jolle Titta tarjoutuu stand up -esiintyjäksi setillä nimeltään Musta Hevonen. Titan elämä on mullistunut ensimmäisen kirjeen lähettämisen jälkeen, ja samalla on tapahtunut henkistä muutosta, sillä ensimmäisistä kirjeistä kuultanut epävarmuus ja ahdistus hylätyksi tulemisesta on muuttunut korostetuksi itsevarmuudeksi. Harkittavaksi jää, onko kaikki muutos hyvää.

Kuuleminen on omalaatuinen, hauska ja villi teos, jossa teksti vyöryy ja rönsyää ilman pidäkkeitä ja ampuu monesti oikein reippaasti yli. Kirja on kyllä rakenteeltaan selkeä, mutta niin täynnä yksityiskohtia, että saattaa vaatia toisenkin lukukerran. Muutama esimerkki Marjo Niemen nokkelasta sanankäytöstä ja huumorista:

Mä lähestyin vaimoa kirjallisesti. Hän lähti luotani kirjaimellisesti. / Etteikö muka kirjallisuudella ole enää valtaa? On sillä! Banksykö täällä kävi? Tuli bänksylit!

 …olen kuullut joidenkuiden kehuskelevan, että sydämellään näkee parhaiten. Enpä lähtisi sellaisen ihmisen kyytiin autoajelulle hyvälläkään ajosäällä!

 …kyllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu

Linnuista on minulle monenlaista iloa ja apua, päänsäryn ilmaantuessa menen tiettyyn vanhan lehtimetsän siipaleeseen ja alta aikayksikön pikkutikka ja käpytikka ovat kilpasilla, että kumpi saa nakutella akupisteitäni tällä kertaa, kumpi.

Kirjailija ja dramaturgi Marjo Niemi (s. 1978 Eurassa) voitti vuonna 2004 Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanillaan Juostu maa ja oli ehdolla Runeberg-palkintoon vuonna 2008 teoksella Miten niin valo. Niemi on myös tehnyt musiikkia yhtyeissä Hope Comes in Many Forms ja Ihmissyöjän ystävät.

16.8.2021

TURUNEN, SAARA: Järjettömiä asioita

Kustantaja: Tammi 2021

Järjettömiä asioita -teoksen kertoja on kirjan alussa nuori dramaturgiaa opiskeleva nainen, joka rakastaa espanjan kieltä. Jo ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen hän pääsee vaihto-oppilaaksi Espanjaan - tai itse asiassa Barcelonaan, jossa espanjan sijasta puhutaan katalaania. Se ei estä perinteistä opiskelijaelämää, jonka pyörteissä nainen tapaa pian varakkaan perheen komean ja hymysuisen pojan ja muuttaa tämän luo. Yhdessä asuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Nainen haluaa ensisijaisesti tuntea olevansa rakastettu ja mies taas haluaa naisensa nauttivan fyysisesti, mitä nainen itse ei pidä kovin tärkeänä. Nainen pelkää monenlaisia asioita, mutta on toisaalta (tai juuri siksi) hyvin kontrolloiva, jämpti ja jopa ilkeä. Mies taas haluaa säilyttää mukavan tunnelman ja antaa mieluummin tyhjiä lupauksia kuin kieltäytyy suoraan mistään. Eikä mies edes yritä muuttua, koska pitää itsestään sellaisena kuin on.

Hän osaa tyytyä siihen mitä saa, ja onnistuu näkemään hyvät puolet niissäkin asioissa, joissa niitä ei ole. Itse en ole sellaisessa kovinkaan taitava. Janoan aina parhaita paloja, ja joskus se koituu onnettomuudekseni.

Suomen ja Katalonian erilaiset tavat ja käytännöt aiheuttavat omat ongelmansa. Naisen mielestä Kataloniassa yksinkertaisiakaan asioita ei pystytä hoitamaan järkevästi jäykän byrokratian ja huonon organisoinnin vuoksi. Miehen lyhyeen päättyvä yritys asua Suomessa taas osoittautuu mahdottomaksi jo kylmyyden ja pimeyden takia, mutta ennen kaikkea suomalaisten pelottavan hiljaisuuden vuoksi.

… koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan kahtia, ja lopulta olen muuttunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Seuraavat vuodet nainen kulkee Suomen ja Katalonian väliä. Hän saa dramaturgian opintonsa valmiiksi, kirjoittaa näytelmiä ja myös ohjaa niitä. Samaan aikaan mies ajelehtii ja päätyy lopulta pienipalkkaiseen työhön sairaalan arkistoon. Hän kuitenkin tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja on elämäänsä tyytyväinen.

Monet ihmettelevät naisen ja miehen tapaa asua eri maissa ja kuitenkin olla toisiinsa sitoutunut pari. Koska tilanne paljolti johtuu naisen epäröinnistä, kääntyy hän kallonkutistajan puoleen saadakseen apua ratkaisun tekemiseen. Pitäisikö hankkia lapsi? Silloin nainen kuuluisi johonkin tiettyyn joukkoon, mutta menettäisikö hän samalla kontrollin elämästään? Ratkaiseeko järki vai tunne? Vai onko vain alistuttava siihen, että elämässä yksinkertaisesti tapahtuu järjettömiä asioita?

Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?

Saara Turunen on sanonut, että halusi Järjettömiä asioita -teoksessa käsitellä luokkamyyttiä. Ei rahan, vaan kulttuuristen asioiden kautta. Kirjan nainen on keskiluokkaisempi kuin miehensä, mikä näkyy niinkin arkisessa asiassa kuin ruokapöydän kattamisessa. Nainen on jo aikuistunut, mutta mies käyttäytyy yhä kuin vastuuton nuori. Ja näkyyhän se ero myös suhtautumisessa rahaan.

Järjettömiä asioita -teoksessa ei oikeastaan ole juonta, vaan se etenee päiväkirjamaisena tarinointina. Kirjoittajan ajatuksissa (ja unissa) kuljetaan koko ajan seuraamassa tilanteita ja tarkkailemassa ihmisiä – myös kertojaa itseään. Rakkauden ja elämän lisäksi puhutaan myös sairaudesta ja kuolemasta, mutta siitäkään ei ahdistu tekstin rauhallisuuden ja lempeän huumorin ansiosta. Etenkin lauseiden persoonalliset loppusitaisut hykerryttävät.

PS. Osuva on Saara Turusen kuvaus siitä, millaista kirjailijan työ oikeasti on:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.

9.8.2021

SWÄRD. ANNE: Jackie

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Jackie

Suomennos: Jaana Nikula

On kesä 1988. Itseään Jackieksi kutsuva yhdeksäntoistavuotias tyttö on junassa matkalla Skånesta Tukholmaan, missä toivoo saavansa kokea uudenlaista elämää. Matkan aikana Jackie tutustuu itseään kymmenkunta vuotta vanhempaan mieheen, joka Tukholman rautatieasemalla kohteliaasti tarjoaa tytölle yösijaa. Juna on useita tunteja myöhässä eikä tyttö halua herättää hienostoalueella sijaitsevan vuokrakämppänsä isäntäväkeä keskellä yötä, joten hän suostuu.

Tyttö ei ole lapsellisen hyväuskoinen, mutta kuitenkin nuori ja hieman epävarma itsestään. Mitään hälyttävää ei miehen ullakkoasunnossa kuitenkaan tapahdu. Vain kupponen teetä ja sänky nukkumiseen. Aamulla tytön herätessä sikeästä unestaan mies on jo poissa eikä palaa koko kesänä.

Jackie ei jää toimettomaksi. Hän etsii itselleen työpaikan, alkaa opetella piirtämistä elävän mallin mukaan ja pääsee yliopistoon opiskelemaan. Ennen kaikkea tyttö kirjoittaa. Pieni muistikirja seuraa häntä kaikkialle tapahtumien, ajatusten ja nopeiden piirrosten taltiointia varten. Tyttö on kärsimätön ja haluaa asioiden tapahtuvan nopeasti. Hän kaipaa Seikkailua!

Niin kauan kuin jaksaa muistaa, hän on aina odottanut jotain tapahtuvaksi. Aivan kuin odottaisi junaa, joka vain viipyy ja viipyy ja viimein on todettava, ettei juna ole pelkästään myöhässä vaan voi jäädä saapumatta kokonaan.

Palattuaan syksyllä kaupunkiin mies kyllä ottaa yhteyttä tyttöön, mutta pysyttelee etäisenä ja näennäisen välinpitämättömänä. Sehän herättää tytössä kiinnostusta! Mies pyörii hänen mielessään päivin ja öin ja suonissa tuntuu uudenlainen syke. Lopulta päädytään siihen, mihin mies on koko ajan tähdännytkin. Miltei kliseisen suurenmoiseen ja intohimoiseen rakasteluun.

Mies on hyvin huomaavainen. Hän tekee aikaa ja vaivaa säästämättä tytölle herkkuruokia ja ajeluttaa tätä ympäri Tukholmaa. Jackie ei tajua olevansa manipuloinnin kohteena, vaan suostuu olemaan miehen kanssa yhä tiiviimmin. Ystävyyssuhteet kärsivät, kun Jackie unohtaa tapaamiset. Piirtäminen jää. Työpaikka menee lintsaamisen vuoksi.

Mies oli ehtinyt huomata sen jo ensimmäisenä yönä ullakkoasunnossa, hän oli silloin aavistanut Jackiessa kaksi ominaisuutta: vamman ja vahvuuden, ja hän oli pitänyt niistä molemmista. Vahvuus kiehtoi häntä, mutta entä jos Jackiessa ei olisi ollut mitään muuta? Ei, jos hän ei olisi nähnyt vammaa, hän ei olisi koskaan uskaltanut lähestyä Jackieta. Jackien haavoittuvuus ei johtunut viattomuudesta vaan siitä, että häntä oli haavoitettu ennenkin.

Vielä Jackie ja mies kokevat ihania hetkiä, mutta väkivalta on hiipimässä suhteeseen. On kylmäävää seurata, miten Jackien tahto vähitellen murtuu eikä hän enää erota, mikä on totta ja mikä miehen syöttämää valhetta. Tyttö ymmärtää kyllä olevansa vaarassa, mutta on liian turta ja pelokas toimiakseen järkevästi ja onnistuakseen pakenemaan miehen valtapiiristä.

Rajaa ei ole. On vain tilanteita, jotka saavat Jackien myöhemmin ajattelemaan, että raja olisi pitänyt vetää juuri sinä tiettynä hetkenä, kun ero rakkauden ja kidnappauksen välillä hämärtyi. Juuri silloin kun mies katsoi häntä tai juuri silloin kun esti lähtemästä, Jackie olisi pitänyt vetää raja.

Toisaalta myös mies on onneton. Hän haluaisi omistaa rakastettunsa kokonaan, ruumiineen ja sieluineen, mutta ei pysty uskomaan kenenkään naisen uskollisuuteen. Hän vainuaa petosta kaikkialla, tulkitsee asioita vainoharhaisesti ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Hänkin ajautuu voimattomana tilanteeseen, jossa rakkaudesta on tullut vankila.

Swärd kuvaa rakkaussuhteen vähittäistä vinoutumista viiltävällä tarkkuudella. Lukija tietää asioista enemmän kuin tarinan henkilöt ja näkee vaaran merkit jo varhain. Jännitys kiristyy kiristymistään. Kuinka Jackien käy?  

4.8.2021

PENNY, LOUISE: Kuolettava kertomus

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: The Brutal Telling (2009)

Suomennos: Timo Korppi

Kanadan syrjämailla sijaitsee pieni Three Pinesin kylä. Asukkaat koostuvat pääosin ihmisistä, jotka ovat osuneet sinne sattumalta etsiessään turvapaikkaa kokemansa stressin, tekemiensä erehdysten tai riuduttavan surun jälkeen. Joukossa on hanhen kanssa kuljeskeleva äkeä kansallisrunoilija, bistroa pitävä homopari, ihmisten sieluja hoiteleva kirjakauppias ja luovuusongelmien kanssa kamppaileva taiteilijapariskunta. Uusin tulokas on hyvinvointikeskusta suunnitteleva perhe, johon muut asukkaat suhtautuvat epäluuloisesti.

Eräänä syysaamuna Three Pines herää hirveään uutiseen: kylän tunnelmallisesta bistrosta on löytynyt kuoliaaksi lyötynä tuntematon mies. Lukija kylläkin tietää jo tässä vaiheessa, että joku kyläläisistä on ollut hyvinkin läheisissä väleissä tämän Erakoksi kutsumansa miehen kanssa. Vainaja vaikuttaa ensi silmäyksellä iäkkäältä kulkurilta, mutta tarkempi tutkimus paljastaa hänet keski-ikäiseksi mieheksi, joka on hoitanut itseään hyvin ja jonka vaatteet kuluneisuudestaan huolimatta ovat hyvälaatuiset.

Tapausta saapuu tutkimaan rikoskomisario Armand Gamache lähimpine apulaisineen. Ryhmä on käynyt kylässä ennenkin ja solahtaa luontevasti asukkaiden joukkoon, mutta vasta onnekas sattuma vie tutkimuksia eteenpäin. Lähimetsästä löytyy mökki, jossa vainaja on hyvin hoidetusta kasvimaasta päätellen asunut jo vuosikausia. Mökin sisätilojen lähempi tarkastelu taas tuottaa järisyttävän yllätyksen: kaikki esineet ovat mittaamattoman arvokkaita taideaarteita aina arkikäytössä olevia lautasia myöten, kirjat ovat ensipainoksia ja seinätilkkeet aitoja seteleitä.

Murharyhmä joutuu etsimään vastausta moniin kysymyksiin. Miten erakko onnistui elämään niin lähellä asutusta vuosikausia paljastumatta? Veikö joku kyläläisistä hänelle salaa ruokaa ja muita tarvikkeita? Miten erakko sai käsiinsä ainutlaatuiset taideaarteensa? Miksi joku murhasi hänet? Miksi murhaaja jätti tekonsa jälkeen taideaarteet paikalleen – vai veikö hän sittenkin jotain mennessään?

Erakon tekemät taidokkaat puukaiverrukset johdattavat Gamachen muinaisten tarinoiden maailmaan ja tarinat puolestaan matkalle toteemeistaan tunnetulle Kuningatar Charlotten saarelle. Lopulta hämäävän eleetön ja mietteliäs Gamache pystyy muodostamaan palasista kokonaisuuden, joka järkyttää koko Three Pinesin kylää. Ehkä kylän elämään perehtynyttä lukijaakin.

Kuolettava kertomus on tunnelmaltaan viipyilevä ja sen ihmiskuvaus psykologisesti uskottavaa ja oivaltavaa. Kaikilla pienillä yksityiskohdilla on kokonaisuudessa merkitystä, vaikka niihin ei lukiessa välttämättä kiinnitäkään huomiota. Runsaasti yllättäviä ja mystisiäkin käänteitä sisältävä juoni ei taida olla kovin uskottava, mutta onko sillä väliä? Hieman liikaa pituutta kirjalla kyllä on.

2.8.2021

AUDRAIN, ASHLEY: Lapsi rakas

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Push

Suomennos: Oona Nyström

Lapsi rakas -romaanin ”minä” eli kertoja on Blythe-niminen nainen ja ”sinä” puolestaan hänen aviopuolisonsa Fox, jolle kertomus on suunnattu. Kursiivilla kirjoitetut luvut valottavat Blythen taustaa. Näkökulmat vaihtuvat vilkkaasti ja lukeminen etenee joutuisasti, sillä luvut ovat lyhyitä. Kirjassa on jännitystä ja häivähdys kauhuakin, mutta mitenkään sietämättömän jännittävä se ei ole.

Blythellä on sukurasitteita. Sekä hänen isoäitinsä Etta että äitinsä Cecilia ovat olleet ympäristön määritelmän mukaan ”hermoheikkoja”, tehneet kiukunpuuskissa lapsilleen pahaa ja lopulta hylänneet nämä. Kuinka Blythestä siis saattaisi tulla hyvä äiti? Aviopuolisonsa vuoksi hän kuitenkin yrittää.

En enää nähnyt itseäni äitini tyttärenä. Näin itseni sinun vaimonasi. Olin teeskennellyt vuosikausia sopivani sinulle täydellisesti. Halusin pitää sinut tyytyväisenä. Halusin olla kuka tahansa muu kuin oma äitini. Joten minäkin halusin lapsen.

Tytär, Violet, osoittaa pienestä pitäen, ettei voi sietää äitiään. Blythen kosketus saa pienokaisen hillittömän raivon valtaan ja iän lisääntyessä lapsen ilkeys tuntuu vain kasvavan ja olevan yhä tarkoituksenmukaisempaa. Fox-isä kuittaa Blythen puheet väsymyksen aiheuttamiksi väärinkäsityksiksi, mutta tyttö kohteleekin isäänsä aina mallikelpoisesti ja palvovasti.

… hän sulautui ihoosi ja näytti siltä kuin olisi halunnut jäädä siihen, osaksi sinua. Minun lämpöni ja tuoksuni eivät tuntuneet merkitsevän hänelle mitään. Ihmiset puhuvat siitä, miten lapsi tunnistaa äidin sydämen sykkeen ja kohdussa kuulemansa tutut äänet, mutta minä tunnuin olevan hänelle kuin vieras manner.

Tilanne on aivan toinen, kun perheen toinen lapsi, Sam-poika, syntyy. Blythe antautuu nyt äitiydelle täysillä, omii pojan itselleen ja sulkee kuplan ulkopuolelle niin miehensä kuin tyttärensä.  Violet vaikuttaa ensin kiinnostuneelta pikkuveljestään, mutta rupeaa sitten taas etääntymään. Selvästikin isä riittäisi hänen perheekseen. Muiden ihmisten ollessa paikalla hän kuitenkin osaa taidokkaasti esittää suloista ja huolehtivaista isosiskoa.

Hänen halveksuntansa oli muuttunut uuvuttavista raivokohtauksista, jotka olivat aiemmin saaneet minut itkemään, harkitun laskelmoivaksi kylmyydeksi. Se, miten tyynesti ja päättäväisesti hän jätti minut huomiotta oli jotain, mihin melkein seitsemänvuotiaan ei olisi uskonut kykenevän. Hyiset katseet. Pohjaton halveksunta. Passiivinen vastarinta kaikkeen, mitä pyysin häntä tekemään…

Kirjan mittaan lukijan mielessä vaihtelevat kysymykset. Onko Violet oikeasti jo pienestä pitäen kykenevä suunnitelmalliseen pahuuteen ja vahingontekoon? Vai onko niin, että Violet aistii äitinsä epäluulot ja torjuvuuden ja peittää haavoittuvaisuutensa kylmyydellä? Onko hän vain surullinen ja yksinäinen tyttöressu, jota tulisi sääliä? Onko Blythe itse tasapainoton ja arvaamaton nainen, jonka puheisiin ei kannata luottaa? Lopullista vastausta kysymyksiin joutuu odottamaan kirjan viimeiseen lauseeseen saakka.

Kanadalainen Ashley Audrain (s. 1982) on työskennellyt tiedotuspäällikkönä Penguin Books -yhtiössä. Lapsi rakas on hänen esikoisteoksensa. Se on luokiteltu jännitysromaaniksi, mutta enemmän se on kuitenkin kertomus äitiydestä. Joskus äitiys tuottaa onnea ja tyydytystä, mutta joskus asiat eivät suju yrityksestä huolimatta. Toisaalta kirjassa on myös lapsen näkökulma, kaipaus saada äidiltä huomiota ja rakkautta.

28.7.2021

GIMISHANOVA, NINA: Tatko

Kustantaja: Kosmos 2021

Hämmästyin, kun isä lausui kesken suomenkielistä lausetta: tatko mi… ja sitten jatkoi taas suomeksi. Tajusin, että isälle oma isä oli tatko, ei isä; tuo ihminen ei kääntynyt suomen kielelle. Ja miksi hän käytti hellittelevää sanaa eikä muodollista isä-sanaa? Olinko erehtynyt – eikö hänen isänsä ollut raakalainen? Tai sitten se oli niin, ajattelin, että myös julmalle isälle saattoi sanoa hellästi: tatko.

Elenan bulgarialainen isä ja suomalainen äiti tutustuivat yliopistossa Moskovassa, menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen. Isä ei kuitenkaan sovi suomalaiseen muottiin. Hän on suuriääninen ja suurieleinen ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Isä ei perusta laeista eikä normeista, vaan rakentaa perheelleen omin käsin talon ilman lupahakemusta.

Isä on perheen ehdoton auktoriteetti, mutta kovin ristiriitainen vaatimuksissaan. Hän toisaalta pyrkii alistamaan muut tahtoonsa ja toisaalta halveksii alistujia. Hän haluaa pitää huolta perheenjäsenistään, mutta ovatko nolaukset, vahtimiset ja lyönnit oikeaa karaisua elämää varten? Kirjan kertoja Elena, perheen herkkä kuopus, kaipaisi huomiota ja hyväksyntää, mutta isä on julma kuin bulgarialaisten kansantarujen hirviö Perun. 

Minä tunsin näkymättömän köyden minun ja isän välillä. Oli kuin hänestä olisi väreillyt jonkinlaista pimeää energiaa, tummaa kirkasta säteilyä. Tunsin sen hänen ihonsa läpi, hänen väreilevistä lihaksistaan, ja vielä syvemmältä, verestä, ja senkin alta, veressä virtaavasta voimasta joka oli vanhempi kuin sitä kantava ihminen. Se voima ei ollut hyvä eikä paha, se oli vain lähtenyt kasvamaan sille osoitettuun suuntaan.

Ristiriitainen ja ongelmainen isäsuhde lyö leimansa Elenan koko elämään, mutta jossain vaiheessa hän ymmärtää kaivanneensa myös äitiään. Miksi äiti vetäytyi?  Miksi hän ei tullut lohduttamaan sängyn alle riitelyä paennutta pientä tytärtään? Miksi hän antoi miehelleen vallan harjoittaa perhettään kohtaan niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa?

On myös ympäristön taholta tullutta kiusaamista. Ulkonäöltään, tavoiltaan, pukeutumiseltaan ja harrastuksiltaan erilainen tyttö saa osakseen haukkumisia ja törkeyksiä. Eipä ihme, että aikuisena Elena ei enää halua asua Suomessa, jossa häntä ei miellytä sen paremmin ilmasto kuin omiin kupliinsa sulkeutuneet ihmisetkään. Levottoman kulkijan on kuitenkin vaikea kotiutua minnekään.

Näinkö yksinkertaista se oli, ihmettelin. Olin syntynyt väärään maahan, kasvanut väärässä maassa, väärien ihmisten ympäröimänä, sellaisten, joiden keskellä minä olin väärä, niin oli kuvitellut. Mutta minä en ollutkaan väärä.

Elena ryhtyy jo varhain lievittämään sisimmässään tuntuvaa pohjatonta nälkää tiheään vaihtuvilla miessuhteilla, mutta upeinkaan mies tai täydellisinkään seksi ei pysty nälkää poistamaan. Se vie Elenaa milloin mustalaisnuorukaisen syliin Bulgariassa, milloin juutalaisten pariin Israeliin, milloin asumaan Barcelonaan, milloin buddhalaiseen luostariin Andalusiassa.

Isän vanhetessa ja heiketessä Elena alkaa ymmärtää tätä hieman paremmin. Isähän jätti kotimaansa, sukunsa, kulttuurinsa ja kielensä ja tuntee Suomen tapaisessa maassa varmasti itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi. Hän puhuu jääräpäisesti suomen kieltä, vaikka ei koskaan opi sitä kunnolla. Hän ei valita, mutta on varmasti hyvin yksinäinen. Eikö isän olisi kannattanut tutustuttaa tyttäriä omaan kulttuuritaustaansa? Miksi hän vaikenee siitä?

Lapussa luki: Välttä tunteet. Ne tuotta kärsimystä.

Gimishanova on valikoinut Tatko-romaaniin melko synkkiä bulgarialaisia kansantaruja – ehkäpä ne kuvaavat parhaiten perheen isää ja hänen luomaansa ilmapiiriä. Isän hahmo on kiehtovan ristiriitainen, mitä korostaa vielä hänen puhumansa katkonainen ja silti ilmaisuvoimainen suomen kieli. Eloisa tyyli on muutenkin yksi romaanin voimavaroista, vaikka eri aikatasoissa liikkuminen vaatiikin lukijalta hieman tarkkaavaisuutta. 

Nina Gimishanova liittyy upeasti niiden maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden joukkoon, jotka rikastuttavat teoksillaan Suomen kirjallisuutta ja lisävät tietouttamme muista kulttuureista