28.7.2021

GIMISHANOVA, NINA: Tatko

Kustantaja: Kosmos 2021

Hämmästyin, kun isä lausui kesken suomenkielistä lausetta: tatko mi… ja sitten jatkoi taas suomeksi. Tajusin, että isälle oma isä oli tatko, ei isä; tuo ihminen ei kääntynyt suomen kielelle. Ja miksi hän käytti hellittelevää sanaa eikä muodollista isä-sanaa? Olinko erehtynyt – eikö hänen isänsä ollut raakalainen? Tai sitten se oli niin, ajattelin, että myös julmalle isälle saattoi sanoa hellästi: tatko.

Elenan bulgarialainen isä ja suomalainen äiti tutustuivat yliopistossa Moskovassa, menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen. Isä ei kuitenkaan sovi suomalaiseen muottiin. Hän on suuriääninen ja suurieleinen ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Isä ei perusta laeista eikä normeista, vaan rakentaa perheelleen omin käsin talon ilman lupahakemusta.

Isä on perheen ehdoton auktoriteetti, mutta kovin ristiriitainen vaatimuksissaan. Hän toisaalta pyrkii alistamaan muut tahtoonsa ja toisaalta halveksii alistujia. Hän haluaa pitää huolta perheenjäsenistään, mutta ovatko nolaukset, vahtimiset ja lyönnit oikeaa karaisua elämää varten? Kirjan kertoja Elena, perheen herkkä kuopus, kaipaisi huomiota ja hyväksyntää, mutta isä on julma kuin bulgarialaisten kansantarujen hirviö Perun. 

Minä tunsin näkymättömän köyden minun ja isän välillä. Oli kuin hänestä olisi väreillyt jonkinlaista pimeää energiaa, tummaa kirkasta säteilyä. Tunsin sen hänen ihonsa läpi, hänen väreilevistä lihaksistaan, ja vielä syvemmältä, verestä, ja senkin alta, veressä virtaavasta voimasta joka oli vanhempi kuin sitä kantava ihminen. Se voima ei ollut hyvä eikä paha, se oli vain lähtenyt kasvamaan sille osoitettuun suuntaan.

Ristiriitainen ja ongelmainen isäsuhde lyö leimansa Elenan koko elämään, mutta jossain vaiheessa hän ymmärtää kaivanneensa myös äitiään. Miksi äiti vetäytyi?  Miksi hän ei tullut lohduttamaan sängyn alle riitelyä paennutta pientä tytärtään? Miksi hän antoi miehelleen vallan harjoittaa perhettään kohtaan niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa?

On myös ympäristön taholta tullutta kiusaamista. Ulkonäöltään, tavoiltaan, pukeutumiseltaan ja harrastuksiltaan erilainen tyttö saa osakseen haukkumisia ja törkeyksiä. Eipä ihme, että aikuisena Elena ei enää halua asua Suomessa, jossa häntä ei miellytä sen paremmin ilmasto kuin omiin kupliinsa sulkeutuneet ihmisetkään. Levottoman kulkijan on kuitenkin vaikea kotiutua minnekään.

Näinkö yksinkertaista se oli, ihmettelin. Olin syntynyt väärään maahan, kasvanut väärässä maassa, väärien ihmisten ympäröimänä, sellaisten, joiden keskellä minä olin väärä, niin oli kuvitellut. Mutta minä en ollutkaan väärä.

Elena ryhtyy jo varhain lievittämään sisimmässään tuntuvaa pohjatonta nälkää tiheään vaihtuvilla miessuhteilla, mutta upeinkaan mies tai täydellisinkään seksi ei pysty nälkää poistamaan. Se vie Elenaa milloin mustalaisnuorukaisen syliin Bulgariassa, milloin juutalaisten pariin Israeliin, milloin asumaan Barcelonaan, milloin buddhalaiseen luostariin Andalusiassa.

Isän vanhetessa ja heiketessä Elena alkaa ymmärtää tätä hieman paremmin. Isähän jätti kotimaansa, sukunsa, kulttuurinsa ja kielensä ja tuntee Suomen tapaisessa maassa varmasti itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi. Hän puhuu jääräpäisesti suomen kieltä, vaikka ei koskaan opi sitä kunnolla. Hän ei valita, mutta on varmasti hyvin yksinäinen. Eikö isän olisi kannattanut tutustuttaa tyttäriä omaan kulttuuritaustaansa? Miksi hän vaikenee siitä?

Lapussa luki: Välttä tunteet. Ne tuotta kärsimystä.

Gimishanova on valikoinut Tatko-romaaniin melko synkkiä bulgarialaisia kansantaruja – ehkäpä ne kuvaavat parhaiten perheen isää ja hänen luomaansa ilmapiiriä. Isän hahmo on kiehtovan ristiriitainen, mitä korostaa vielä hänen puhumansa katkonainen ja silti ilmaisuvoimainen suomen kieli. Eloisa tyyli on muutenkin yksi romaanin voimavaroista, vaikka eri aikatasoissa liikkuminen vaatiikin lukijalta hieman tarkkaavaisuutta. 

Nina Gimishanova liittyy upeasti niiden maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden joukkoon, jotka rikastuttavat teoksillaan Suomen kirjallisuutta ja lisävät tietouttamme muista kulttuureista

26.7.2021

LEFTERI, CHRISTY: Aleppon mehiläistarhuri

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: The Beekeeper of Aleppo

Suomennos: Leena Ojalatva

Missä on mehiläisiä, siellä on kukkia, ja missä on kukkia, siellä on toivoa ja uutta elämää.

Aleppon mehiläistarhuri -romaanin kertoja on Nuri-niminen syyrialainen mies. Alussa hänellä on kaikki hyvin: koti Aleppon kukkuloilla, kaunis taiteilijavaimo Afra, pieni Sami-poika ja serkkunsa Mustafan kanssa viidensadan yhdyskunnan mehiläistarha, jonka tuotteita myydään ulkomaillakin. Sitten äärijärjestö nimeltä Daesh alkaa voimistua ja Syyriassa syttyy sisällissota.

Mustafa vaistoaa jo varhain vaaran ja lähettää vaimonsa ja tyttärensä Englantiin. Itse hän lähtee matkalle vasta menetettyään mehiläispesät vandaalien tuhoiskussa ja poikansa Daeshin tappamana. Viikkoa myöhemmin räjähtää pommi, joka surmaa Samin ja sokeuttaa Afran. Surun jähmettämä Afra suostuu jättämään kotinsa vasta sitten, kun on itsekin kuolemanvaarassa.

Tie kohti Englantia on vaikea ja pelottava. Ensin Turkkiin, sitten täyteen ahdetussa veneessä Leroksen saarelle ja sieltä viranomaiskyydillä Ateenaan, jonka kaoottisille ja turvattomille pakolaisleireille rahattomat ja vailla kontakteja olevat ihmiset juuttuvat avuttomina pitkiksi ajoiksi. Onneksi on sentään pakolaisten välistä ystävyyttä ja huolenpitoa. Nurikin ottaa suojelukseensa Samin ikäisen Mohamedin, jolla ei ole ketään muuta turvanaan.

Pakolaiset oli luokiteltu. Syyriasta paenneilla oli etusija, niin meille oli kerrottu. Afganistanista ja Afrikan mantereelta tulleet joutuivat odottamaan pidempään tai ehkä ikuisesti. Mutta tässä puistossa tuntui siltä, että meidät kaikki oli unohdettu.

Nuri ja Afra kulkevat pitkän matkan myös henkisesti. Kummallakin on vammansa, mutta Afran sokeus on näkyvää ja Nurin ongelmat paljastuvat vasta tarinan mittaan. Koska Nuri on kirjan kertoja, muodostuu lukijalle kuva Afrasta hänen näkemyksensä perusteella eikä välttämättä aivan oikeudenmukaisena. Kuinka mies osaisikaan kuvitella, millaista äkisti sokeutuneen naisen on elää täysin toisten avun varassa? Millaista on taiteilijalla, joka ei näe ympäristöään?

Tajuan, että olen unohtanut rakastaa Afraa. Tässä on hänen vartalonsa, hänen kasvojensa uurteet, tässä on hänen ihonsa tuntu, tässä hänen poskeaan halkova haava, joka johtaa häneen – kuin tie se johtaa hänen sydämeensä saakka. Nämä ovat niitä teitä, joita me päätämme kulkea.

Aleppon mehiläistarhurissa eri aikatasot limittyvät toisiinsa sulavasti. On onnellinen aika ennen sotaa, on painajaismainen pakomatka ja on nykyhetki englantilaisessa majatalossa odottamassa turvapaikkapuhuttelua. Tarina vetää ja ahdistuksen jälkeen herää myös toivo. Ehkä Afra ja Nuri saavat vihdoin turvapaikan ja mahdollisuuden hyödyntää taitojaan. Ehkä he löytävät uudelleen keskinäinen yhteyden ja luottamuksen.

Tällaisen kirjan lukeminen muistuttaa siitä, miksi aivan tavallisista ihmisistä tulee pakolaisia, millaisiin vaaroihin he turvaa etsiessään joutuvat ja miten epäreilua kohtelua kokevat. Nämä ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka pakolaiset ovatkin pudonneet otsikoista muun uutisvyöryn tieltä.

Psykoterapeutti Christy Lefterin vanhemmat pakenivat Kyprokselta Britanniaan 1970-luvulla, joten hänelle muodostui jo lapsena käsitys siitä, millaisia traumoja sota voi aiheuttaa ihmisille. Idean Aleppon mehiläistarhuri -romaaniin Lefteri sai toimiessaan vuosina 2016 ja 2017 Unicefin vapaaehtoisena työntekijänä pakolaisnaisten ja -lasten parissa Ateenassa. 

24.7.2021

CANTELL, SAARA: Kaikki tuoksuu lumelta

Kustantaja: Tammi 2021

Kolmekymppinen näyttelijä Olivia kertoilee vauvalleen tämän suvusta, etenkin äidistään Tuijasta ja äidinäidistään Kertusta. Puhuessaan hän tuntee solahtavansa paikalleen sukupolvien ketjuun, mutta miettii samalla tarinoidensa totuuspohjaa. Onko hänellä oikeus puhua ikään kuin tietäisi kaiken? Millaista valtaa hän käyttää siirtäessään eteenpäin tietoja suvustaan, tehdessään valintoja siitä mitä kertoo ja mitä ei?

Missä määrin todellisuutta on lupa muovata tarinaksi? Onko minulla oikeutta kertoa tätä hajanaista sukusaagaa? Tarinoida tapahtumista niin kuin ne olisivat totta, vaikka en voi mitenkään tietää, miten kaikki oikeasti meni – ja vielä vähemmän siitä, mitä joku ajatteli tai tunsi… Epäilyni vaientaa vain haparoiva vastakysymys: onko minulla oikeus olla kertomatta?

Kertun tarina alkaa vuodesta 1956. Hän on Taideakatemian lupaavimpia opiskelijoita ja saanut parikin apurahaa Pariisiin matkustamista varten. Yksi yö muuttaa kaiken. Kerttu viettää kiihkeitä hetkiä nuoren asianajajan Toivon kanssa ja tulee raskaaksi. Terveydenhuollossa ei panna painoa urahaaveiden romahtamiselle, vaan Kerttua kehotetaan vain kantamaan ”löyhämoraalisen käytöksen” seuraukset. Kertun omat yritykset keskeyttää raskaus eivät onnistu, mutta myöhemmin hän silti pitää toisen lapsensa kuolemaa rangaistuksena niistä.

Toivo menee ilomielin naimisiin Kerttunsa kansa ja Tuija-tytärtä hän suorastaan palvoo. Kerttu sen sijaan masentuu pitkäksi aikaa eikä suostu tarttumaan pensseliin, vaikka on selvästi tyytymätön ja pitkästynyt. Luovuutta ei kuitenkaan voi padota loputtomiin. Alkaa syntyä aivan uudenlaisia taideteoksia, joille myöhemmin löytyy hieno nimikin – arte povera. Itse avioliitto on silti vaakalaudalla.

Tuija puolestaan alkaa varttuessaan etsiä omaa elämänkatsomustaan. Kodin jäykän ilmapiirin vastapainona häntä viehättää yhteiskunnan säännöistä irtaantuminen, kerskakulutuksesta luopuminen ja tukea tarvitsevien auttaminen. Oikean yhteisön löytäminen on kuitenkin vaikeaa, jos lapsuudesta asti on tuntenut olevansa ulkopuolinen ja turha.

Kaikki tuoksuu lumelta -teoksessa paljastuvat elämän sattumanvaraisuus ja monimuotoisuus. Suhteet risteilevät. Puheilla ja teoilla on seurauksensa niin hyvässä kuin pahassa. Tehtyjen valintojen lopullinen merkitys saattaa paljastua vuosikymmenten kuluttua – ehkä vasta kuoleman jälkeen.

Mutta välillä elämä vaan kulkee mutkien kautta eikä se välttämättä ole paha asia. Samaan päämäärään voi päästä useampaa tietä.

Olivian kertoma tarina kattaa ajan 1950-luvulta nykyaikaan. Tuona aikana asenteissa tapahtuu suuria muutoksia. Suomen sisällissodan aiheuttamat traumat tasoittuvat, samoin luokkaerot. Naisen asema paranee ja sukupuoliroolit alkavat muuttua. On mahdollisuus muodostaa erilaisia parisuhteita. Homoseksuaalisuutta ei enää luokitella taudiksi tai synniksi. Perheväkivaltaan ja raiskauksiin puututaan ja #metoo-kampanja tarttuu sukupuoliseen häirintään.

Cantell on tehnyt kirjaansa varten paljon taustatyötä. Hän on selvittänyt eri aikakausilta ravintoloiden ruokalistoja ja teatteriohjelmistoja, jopa Helsingin raitiovaunulinjojen reittejä. Tiettyihin ajankohtiin teosta kiinnittävät maininnat kuulennoista, Chilen vallankumouksesta ja sen seurauksena Suomeen saapuneista pakolaisista, Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja nykyhetken koronapandemiasta.

Kaikki kirjan naiset ovat omalla tavallaan tarinankertojia: Kerttu maalaustensa avulla, Tuija tutkimalla kansantarinoita ja Olivia näyttelemällä. Heitä yhdistää toisiinsa myös se, että tärkeiden tapahtumien ja päätösten hetkellä tuntuu aina satavan lunta. Jonkin muinoin leijailleen lumihiutaleen vastinpari saattaa joskus osua myös Olivian lapsen kielelle.

… sen häivähtävän hetken kun lumihiutaleet tanssivat villinä tuulenpyörteiden mukana, ne ovat omalaatuisuudessaan täydellisiä.

Vähän niin kuin mekin.

23.7.2021

STROUT, ELIZABETH: Olive, taas

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again

Suomennos: Kristiina Rikman

Olive, taas -kertomuskokoelma jatkaa suoraan siitä, mihin vuonna 2020 suomeksi ilmestynyt Olive Kitteridge päättyi. Kokoelmassa on kolmetoista tarinaa, joista kaikissa nimihenkilö on mukana – jollei muuten, niin ohimennen kohdattuna tai jonkun lausumassa lauseessa. Monet kirjan henkilöistä ovat esiintyneet jo Stroutin aiemmissa teoksissa ja tuntevat niin Oliven kuin toisensa erilaisten risteilevien suhteiden kautta.

Ensimmäisissä tarinoissa Olive on seitsemänkymppinen ja kirjan viimeisessä tarinassa 86-vuotias. Tuona aikana hän ennättää kokea monenlaista: auttaa synnytyksessä, lohduttaa syöpää sairastavaa entistä oppilastaan ja tarjota aineistoa kuuluisalle runoilijalle. Yhä Olive on tahditon ja töksäyttelevä, mutta pieni pehmeneminen näkyy siinä, että hän myöntää olleensa toisinaan ilkeä miehelleen Henrylle ja kärsimätön ja etäinen pientä Christopher-poikaansa kohtaan.

Mutta hän näki talon sielunsa silmillä ja häntä puistatti. Hän oli kasvattanut poikansa siinä talossa tajuamatta koskaan, että kasvatti äiditöntä lasta, joka nyt oli niin kovin kaukana kodista.

Henryn kuolema ja Christopherin poissaolo jättävät Oliven hyvin yksinäiseksi, mutta yllättäen hän löytää uuden puolison aiemmin öykkärimäisenä pitämästään Jack Kennisonista, joka hänkin on jäänyt leskeksi. Suhde merkitsee niin Olivelle kuin Jackille lähinnä turvaa yksinäisyyttä vastaan. Ensimmäistä puolisoaan kumpikin muistelee yhä usein ja saattaa hieman vertaillakin entistä ja nykyistä kumppaniaan. Mielialasta ja tilanteesta riippuu, kumpi nousee korkeammalle. Sitten Olivesta tulee leski jo toistamiseen.

Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Vanhetessaan Olivekin alkaa menettää kallisarvoista itsenäisyyttään. Sydänkohtauksen jälkeen hän tarvitsee lähihoitajien apua, mutta omassa kodissa sentään omilla ehdoilla. ”Oranssihiuksista miestä” kannattava Betty ei saa puhua politiikkaa eikä kohdella syrjivästi somalitaustaista Halimaa, sillä Olivelle kaikki ovat taustastaan tai asemastaan riippumatta vain ihmisiä. Jotain hän kyllä kaipaa, ehkä oloa huomion kohteena, mistä kertoo teinityttömäinen ihastuminen hoitavaan lääkäriin.

Oliven kunnon pettäessä yhä pahemmin seuraa uusi vaihe luopumisten tiellä: muutto palvelutaloon. Muut asukkaat taitavat hieman vältellä sosiaalisissa kontakteissa kömpelönä tunnettua naista, mutta sitten tulee ihana Isabelle, ystävä. Toinen ilon aihe on se, että Christopher alkaa vierailla äitinsä luona entistä useammin ja käyttäytyä entistä sopuisammin ja lämpimämmin. Lopulta Olivelle kuolemakaan ei ole suurta draamaa. Tämä on osa elämää ja sillä hyvä.

Tapahtumat sijoittuvat Crosbyn pikkukaupunkiin, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet melko tarkkaan. On salasuhteita, hyväksikäyttöä, insestiä, pedofiliaa, henkistä alistamista ja vuosikausien vihanpitoa. On lasten ja vanhempien etäisyyttä toisistaan, yksinäisyyttä ja kaipuuta tulla huomatuksi ja arvostetuksi. On epäitsekästä uhrautuvaisuutta, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea tätä Strout tarkastelee osuvin yksityiskohdin, mutta lempeästi ja arvostelematta. Antaen inhimillisyydelle tilaa.

22.7.2021

OIKARINEN, RISTO: Piispa

Kustantaja: Otava 2021

Piispa-romaanin kertoja on pian eläköityvä Suomen ja koko Pohjoismaiden ensimmäinen naispiispa. Hän oli 1990-luvulla yllätysvalinta Helsingin piispaksi, iältäänkin vain kolmekymppinen, ja herätti monien mielessä toivoa kirkon muuttumisesta modernimmaksi ja vapaammaksi. Sitähän ihmiset eivät tienneet, että nainen oli varta vasten muokannut itseään oikeanlaiseksi ilmeitä myöten…

Surfasin uuden aallon ja suosioni harjalla piispaehdokkaaksi, ja yllätysvalintani jälkeen joka puolella puhuttiin, että ei vain kirkolle, vaan koko kristinuskolle oli koittanut kevät. Mutta kirkon kevät oli ollut harhaa. Kirkko eli loputonta talvea, eikä aika parantanut mitään.

Liberaali ja yhteiskunnallisesti kantaaottava nuori piispa tarttuu energisesti kirkon rakenteissa piilevään naissukupuolen ja homoseksuaalien syrjintään, mutta saa osakseen ”henkisen Dresdenin pommituksen”: vainoamisen, nimittelyn, erottamista vaativat adressit ja poliisille toimitetut tutkintapyynnöt. Pari vuotta tätä kestettyään hän vetäytyy taka-alalle ympäripyöreyksiä puhumaan. Uskonkriisiä hän ei tässäkään tilanteessa sentään koe, koska ei ole koskaan Jumalaan uskonut.

Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat vielä uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä.

Vertaistuki, tähtien tutkiminen ja laadukas punaviini kannattelevat naista eteenpäin, kunnes hän oivaltaa, millaista strategiaa ruveta jatkossa käyttämään. Helsingin piispasta tulee kameleontti, jonka toimet ja puheet vaihtuvat aina sen mukaan, mitä ihmiset kulloisissakin ympyröissä häneltä odottavat ja haluavat kuulla. Liian pieneksi ja nöyräksi hän ei kylläkään rupea, mutta näinkin arvostelu lakkaa ja arvostus kasvaa.

Evankeliumin julistaja ei saanut olla mielistelijä eikä tuuliviiri, vaan ystävällinen, kärsivällinen, karismaattinen kameleontti, tai pikemminkin hybridi, jossa yhdistyivät satakielen laulutaito ja kameleontin kyky mukautua vallitseviin oloihin. Piispan piti olla matelijan ja linnun khimaira, joka ei koskaan höllännyt otetta omasta missiostaan eri muotojen takana.

Oikarinen käsittelee kirjassaan monenlaisia aihepiirejä kaljurotista piispan tunnuksiin. Naisen asema kirkon ympyröissä saa luonnollisesti suuren roolin, samaten uskon ja uskomisen merkitys. Erityisen mielenkiintoinen on tutkielma siitä, miten eroottissävyinen Laulujen kirja on aikoinaan päätynyt Raamattuun ja siitä vanhoihin virsiin. Kukapa voisi olla riemastumatta piispan vanhempien nokkelasta tavasta käyttää veisaamista esileikkinä! Tähän liittynee kirjan melko hämmentävä loppukin (ja kansi).

Piispa on oivaltava ja kärkevän ironinen teos, jonka esittämään kuvaa naispiispasta ei kannata ottaa liian tosissaan. Kyllähän aikamääreetkin paljastavat sen, ettei tässä pureuduta historialliseen totuuteen eikä käytetä esikuvana todellista henkilöä. Teos sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan.

21.7.2021

HJORTH, VIGDIS: Onko äiti kuollut

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: Er mor død

Suomennos: Katriina Huttunen

Äiti on kuollut minussa, mutta joskus hän liikahtelee.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut muistuttaa asetelmaltaan paljon kirjailijan edellistä teosta Perintötekijät. Kummassakin kertojana on nainen, joka jostain syystä on katkaissut välinsä perheeseensä ja yrittää sitten vuosikymmenten jälkeen saada omaisiinsa kontaktia. Pitäisi vihdoinkin puhua asioista, jotka ovat jääneet hiertämään.

Lapsena Johanna etsi äidin huomiota. Tarkkaili ja matki. Hän uskoi tuntevansa tämän paremmin kuin äiti itse ehkä tunsikaan, mutta äiti oli oikukas: välillä ylpeili Johannan piirustuksilla, välillä raivostui tämän tarkkanäköisyydestä. Oli marttyyri. Tuomitsi. Torjui. Ankara isä tuntui kontrolloivan tyttärien lisäksi myös vaimonsa ajatuksia ja käyttäytymistä.

Nuori Johanna noudatti vielä kiltisti isän toiveita ammatin ja aviomiehenkin suhteen, mutta sitten tapahtui jotain. Johanna rakastui maalauksenopettajaansa, hylkäsi perheensä, oikeustieteen opintonsa ja kotimaansa ja lähti miehen perässä Amerikkaan. Hukkaan menivät hänen kasvatukseensa uhratut rahat ja henkiset voimavarat! Vain pikkusisko Ruth katsoi enää velvollisuudekseen pitää Johannaan yhteyttä.

Et ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä äiti ja isä ovat sinulle antaneet ja tehneet hyväksesi vuosikausia, niistä lukemattomista lahjoista joita olit saanut äidiltä vuosikausia, ennen kuin hylkäsit aviomiehesi ja vanhempasi, päinvastoin olet ivannut heitä äärimmäisen loukkaavasti, tehdäksesi itsestäsi kiinnostavan, pöyhistelläksesi onnettomalla lapsuudella, koska ”taiteilijalla” täytyy olla sellainen.

Lisää nöyryytystä perheelleen Johanna aiheutti antamalla oslolaisen taidegallerian näyttelyyn triptyykkinsä Lapsi ja äiti 1–2, jotka perheen mielestä olivat aivan järkyttävät ja tekivät äidin naurunalaiseksi. Sitten uusi häpeänaihe: tytär ei saapunut isänsä sairasvuoteen äärelle eikä edes hautajaisiin! Mutta äitihän ei pyytänyt, ajatteli Johanna itse. Olikohan kumpikin osapuoli liian jääräpäinen ja ylpeä?

…hän on aina oleva minulle sama äiti kuin silloin ennen. Ehkä hän vihaa sitä että asia on niin. Äitiys on hänelle risti. Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa.

Nyt kolmekymmentä vuotta välirikon jälkeen Norjassa järjestetään Johannan töistä iso retrospektiivinen näyttely. Aviopuoliso on kuollut ja muusikkopoika lentänyt pesästä, joten Johanna on vapaa asettumaan entiseen kotikaupunkiinsa. Aikansa epäröityään hän soittaa äidilleen, mutta tämä ei vastaa. Pelkääkö äiti?

Äidistä tulee Johannalle vähitellen todellinen pakkomielle. Hän soittaa yhä uudelleen sekä äidille että Ruthille. Hän lähettää tekstiviestejä. Hän käy kilisyttämässä ovikelloa. Hänelle ei vastata. Hänet on suljettu perheen ulkopuolelle, hän on ilmaa. Johanna käy yhä röyhkeämmäksi äitiä vakoillessaan ja vähitellen lukijaa alkaakin jännittää, miten pitkälle hän on valmis menemään.

Mitkä ovat ne kysymykset, joihin Johanna haluaisi niin epätoivoisesti vastauksia? Lukija tietää asioista vain sen, mitä Johanna paljastaa, joten äidin kokema totuus voi olla aivan toisenlainen. Johanna vaikuttaa itsekeskeiseltä, mutta toisaalta hänessä on aistivinaan katumusta. Ehkä hän vain toivoo, että muutkin tunnustaisivat virheensä ja pyytäisivät anteeksi. Sitten kaikki ehkä saisivat sielulleen rauhan.

Vaikka voisinkin saada hänet kuuntelemaan tarinaani tai tavalla tai toisella tunnustamaan sen, uusi elämä tuskin olisi mahdollinen, siihen olemme liian vanhoja, mutta ehkä jonkinlainen rauha. Ehkä se hillitsisi hänen lakkaamattomia sisäisiä moitteitaan, koska ne ovat varmasti uuvuttavia myös hänelle: kiittämätön, epälojaali, huomionkipeä, kyyninen.

Onko äiti kuollut -romaanin teksti on vuolasta ja tunteikasta tajunnanvirtaa, jossa Johannan ajatukset kiertävät samaa kehää yhä uudestaan ja uudestaan, mutta paljastavat joka kierroksella kuitenkin jotain uutta niin Johannasta itsestään kuin hänen äidistään. Siihen liittyvät myös pohdinnat Johannaa puhutelleista maalauksista, kirjoista ja elokuvista - onkohan monikaan ajatellut Rakkautta vain -elokuvan äitikuvaa?

Kirjan luontokuvaukset ovat kuin maalarin näkemyksellä taltioituja; kaikki aistit avoimina ja pienetkin yksityiskohdat havaittuina. Onko äiti kuollut -romaani on monikerroksinen, kauniilla kielellä kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu teos, josta löytää paljon ajattelemisen aihetta.

PS. Elina Warstan kansikuva on hieno!

PS 2. Onko äiti kuollut -romaani on ehdolla vuoden 2021 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon.

 

 

20.7.2021

LESTER, NATASHA: Ranskalainen valokuvaaja

Kustantaja: Gummerus 2021

Alkuteos: The French Photographer

Suomennos: Anuirmeli Sollamo-Lavi

Amerikkalainen Jessica May on malli, jonka kuvia toiseen maailmansotaan joutuneet sotilaat kantavat maskottina mukanaan. Uskomatonta kyllä, hänen mallinuransa päättyy kuukautissuojamainokseen, vaikka Jess ei edes ole poseerannut kyseistä mainosta varten, vaan kuvan Kotex-firmalle on salaa lähettänyt Jessin poikaystävä. Pariskunta on elänyt naimattomana yhdessä kolme vuotta, mitä jotkut ihastelevat ja jotkut pitävät ainakin Jessin kohdalla osoituksena taipumuksesta irstailuun.

Loppuvuodesta 1943 Jess pääsee Vogue-lehden kirjeenvaihtajana Ranskaan ja joutuu heti ensimmäisellä haastattelumatkallaan vahingossa keskelle taisteluja. Jessin ottamat kuvat sensuroidaan ja kuvaaja itse määrätään oikeuteen määräysten rikkomisesta, mutta onneksi taisteluhaudassa tutuksi tullut rehti kapteeni Dan Hallworth todistaa hänen puolestaan. Se ei miellytä PR-upseeria Warren Stonea, joka itse olisi kiinnostunut amerikkalaisesta kaunottaresta.

Naispuolisten kirjeenvaihtajien ja valokuvaajien on pitkän aikaa miltei mahdotonta hoitaa työtään. ”Reportteritytöt” eivät saisi haastatella muita kuin kenttäsairaalaan sairaanhoitajia ja nekin ”jutut” julkaistaisiin vasta kun miestoimittajien kirjoittamat artikkelit olisi saatu julki. Naisten älyä, fyysistä kestävyyttä ja moraalia vähätellään alentavin sanankääntein, mutta jokin näiden herkkien olentojen suojelussa menee kyllä vikaan:

Miesten lehdistöleiri oli kauempana etulinjasta ja näin ollen paljon turvallisempi kuin viides kenttäsairaala Carentanin liepeillä, jonne Jess oli sijoitettu. Naisena hänellä ei ollut mitään asiaa lehdistöleireihin, joten hän ei päässyt kuulemaan tiedotustilaisuuksia eikä näkemään karttoja: hän ei saanut tietoa kriisipesäkkeistä, todennäköisistä hyökkäyksistä eikä päivän tavoitteista tai mistään muustakaan, minkä perusteella hän olisi pystynyt päättelemään, mikä osa maasta oli turvallinen ja mikä ei.

Hankalissa olosuhteissa naistoimittajat tekevät parhaansa. Jessin joistakin otoksista tulee sotakuvien klassikoita ja hänen Voguelle toimittamansa raportit herättävät huomiota erilaisen näkökulmansa vuoksi. Jess nimittäin kirjoittaa naisista. Naisista, jotka kotirintamalla onnistuvat erinomaisesti mitä vaativimmissa tehtävissä, mutta joutuvat luopumaan niistä miesten palatessa sodasta. Kestokykynsä rajoilla uurastavista sairaanhoitajista kenttäsairaaloissa. Naisista, joita niin viholliset kuin voittajat raiskaavat – myös puhdasmaineiset amerikkalaiset.

Minulla on pistooli, eikä kukaan estä minua ottamasta tuota tai ketään muutakaan saksalaista tyttöä, jos se sattuu minua huvittamaan. Mehän voitimme sodan, eikö?

Jessin tarinaan limittyy vuoteen 2004 sijoittuva juonenhaara. Nuori australialainen taidekuriiri D’Arcy Hallworth matkustaa Ranskaan hakemaan salaperäisen valokuvaajan teoksia Australiassa järjestettävään laajaan näyttelyyn, mutta toteaakin matkan järisyttävän hänen koko elämänsä perustuksia. Hänen on käytävä läpi monimutkainen juonittelujen, väärinkäsitysten ja salaisuuksien vyyhti ennen kuin asiat loksahtavat kohdalleen.

Ranskalainen valokuvaaja on romanttinen lukuromaani. Sen sankarittaret ovat kuvankauniita, nokkelia ja epäsovinnaisia, sankarit komeita, empaattisia ja suurenmoisia rakastajia. Jessin sotakokemukset ja huomiot naisen asemasta ovat kuitenkin uskottavia ja ajatusta herättäviä. Eikä ihme – hänen hahmonsa on saanut innoituksen Lee Milleristä (1907–1977), joka oli kuuluisa malli ja Man Rayn rakastajatar, mutta myös Voguen reportteri toisen maailmansodan aikana. Monet aivan uskomattomilta tuntuvat asiat perustuvat tositapahtumiin.

PS. Lee Milleristä on tekeillä elokuva, jossa pääosaa näyttelee Kate Winslet. Elokuvan ohjaa Ellen Kuras ja Liz Hannahin käsikirjoituksen pohjana ovat Anthony Penrosen äidistään kirjoittama The Lives of Lee Miller sekä Lee Miller -arkiston sisältämät valokuvat ja päiväkirjat.

19.7.2021

HUBARA, KOKO: Bechi

Kustantaja: Otava 2021

Isänsä puolelta jemeninjuutalainen ja äitinsä puolelta suomalainen Koko Hubara eli Shirley Meital Hubara syntyi Vantaalla vuonna 1984. Ihonvärinsä vuoksi kiusattu Hubara on tunnettu etenkin Ruskeat tytöt -blogista, joka palkittiin vuonna 2015 parhaana yhteiskunnallisena blogina. Esikoisteos Ruskeat tytöt ilmestyi vuonna 2017 ja samana vuonna Hubara valittiin vuoden yhteiskuntatieteilijäksi.

Hubaran romaani Bechi kertoo erään suvun naisista kolmen sukupolven ajalta. Samanlainen kaava näyttää toistuvan sukupolvesta toiseen: äiti salailee tyttäreltä asioita, jotka kokee liian kipeinä, ja tytär puolestaan epäilee äitiä, koska vaistoaa salailun. Syntyy väärintulkintoja puolin ja toisin, kun kumpikaan ei tunne olevansa tarpeeksi rakastettu tai arvostettu.

Onni ja siunaus. Sitähän lapset ovat. Ja lapsenlapset. Ja lapsenlapsenlapset. Mutta lapset ennen kaikkea. Elossa tai kuolleina. Kummituksina tai maailmoihinsa menneinä. Aina. Ei ole mitään parempaa kuin oma lapsi, ei mitään rakkaampaa eikä tärkeämpää. Äideillä ja lapsilla ei välttämättä ole mitään yhteistä, mutta rakkaita he ovat silti.

Jemeninjuutalainen Rivka on miltei lapsi mennessään naimisiin ja synnyttäessään omat lapsensa. Kaksi poikaa hän menettää, kunnes syntyy tytär Shoshana. Tällä välin perhe on jo muuttanut Maahan eli Israeliin, jonne Rivka ei kuitenkaan osaa kotiutua kaivatessaan entistä elämäänsä Jemenissä. Silti hän kieltäytyy ehdottomasti muuttamasta takaisin kertomatta kuitenkaan syytä. Äidin salamyhkäisyys saa Shoshanan raivon partaalle.

Shoshanalla itsellään on Suuri Suunnitelma: hän haluaa asumaan Pariisiin. Kibbutsilla hän tapaa suomalaisen Hannun ja päättelee, että Suomi voisi olla ihan hyvä välivaihe Suuren Suunnitelman toteuttamisessa. Hannu on kiltti aviomies ja pian syntyy myös tytär, jolle Shoshana antaa nimen Bechi. Tämä huutoa tai lohdutonta itkua tarkoittava nimi on ollut hänen tuntemattoman veljensä nimi.

Sinnikäs Shoshana opettelee suomen kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan kulttimaineeseen nousevan omaelämäkerrallisen teoksensa Shoshana Ayin. kävi täällä, jossa Suomi ja suomalaiset saavat terävää kritiikkiä osakseen. Kirjan nimi on suora viittaus Anja Kaurasen esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä, mutta monikerroksisuus ei lopu tähän. Bechi-romaanin kursiivilla painetut sivut näet ovat ”sitaatteja” Shoshanan teoksesta.

Yö toisensa jälkeen on kulunut, eri vuoteissa, eri maissa, eri vuosikymmenillä, mutta unet ja fantasiat, koko kesyttämätön aivokapasiteetti jota Shoshanalla on keskimääräistä enemmän, onhan hän sekä nomadi että tarinankertoja, halusi tai ei, eivät pysty luomaan sellaista kohtausta, missä äiti tulisi niin lähelle, että hänet voisi tuntea.

Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Bechistä kehittyy vahvatahtoinen tyttö, joka jo pienenä havaitsee äitinsä syömishäiriön ja masennuksen. Shoshana ei halua olla taiteilijaäitiklisee, vaan hyvä perinteinen pullantuoksuinen äiti, mutta tytär vaistoaa kyllä äidin oikeasti haluavan vain kirjoittaa. Ihan periaatteesta Bechi ei suostu lukemaan äitinsä kirjaa, vaan haluaa kuulla Shoshanalta suoraan tämän muistoista ja salaisuuksista.

… näin jälkikäteen ajateltuna, kyllä mä pelkäsin mutsia silloin kun se oli vihainen, tietenkin. Mutta vielä enemmän mä pelkäsin sen hiljaisuutta, hyvyyttä, hevosenpaskahellyyttä. Mä valitsin huonoista vaihtoehdoista mieluummin äidinraivon kuin äidinrakkauden, hengittävän mylvinnän kuin tappavan kiltteyden. Koska jälkimmäinen oli valhetta, kuolema. Ei-totta, ja ei-olemassa.

Nyt Bechi itse on raskaana. Hänelläkin on salaisuus, jota ei paljasta ainakaan äidilleen, mutta ehkä hän aikanaan kertoo sen lapselleen ja katkaisee silloin sukupolvien salailun ketjun. Onhan Bechi vahva taistelijaluonne, joka muokkaa elämäänsä mieleisekseen.

Bechi on kooltaan ohut, mutta tarjoaa paljon mietiskeltävää ja yhdisteltävää. Yllättävän hauskakin se on osuvine kuvauksineen. Kaikki kirjan kolme naista ovat moniulotteisia ja omaäänisiä - esimerkiksi Bechin puheessa sinkoilevat nykynuorten puheenparret ja kirosanat. Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja siteerataan teoksia, joiden luettelo löytyy kirjan lopusta - mutta siinäkin saattaa piillä jokin kompa.


18.7.2021

ALAKOSKI, SUSANNA: Pumpulienkeli

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Bomullsängeln

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Meitä työläisnaisia kutsutaan tupakkahuoriksi, tulitikkutytöiksi, pumpulitytöiksi. Täällä Vaasassa on kuitenkin aina olut vähän fiinimpiä. Täällä me olemme pumpulienkeleitä.

Susanna Alakosken äidin äiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa, mutta ei koskaan puhunut työstään. Tämä yllytti kirjailijaa tarttumaan aiheeseen, tutkimaan historian tapahtumia, yhteiskunnan muutoksia, työolojen kehitystä, naisen aseman paranemista... ”Suomi-kirjan” työnimellä ollutta teosta Alakoski kirjoitti yli kymmenen vuotta, kunnes hänelle selvisi, että tulossa ei ollutkaan yksi romaani vaan neljän kirjan sarja. Sarjan ensimmäinen osa Pumpulienkeli pohjautuu osittain kirjailijan isoäidin elämään.

Tarina alkaa 1910-luvulta. Kertomuksen alkaessa sen näkijä ja kokija Hilda on yhdeksänvuotias ja edustaa Sorolan tilan nuorinta polvea. Amerikkaan muuttaneesta isästään Hilda ei tiedä mitään eikä tuijotustautiin sairastuneesta Tyyne-äidistäkään ole paljon iloa. Määräysvaltaa talossa käyttää Tyynen vanhimman siskon leski, Viljo-isä. Lisäksi tilalla asustaa joukko Hildan tätejä ja heidän miehiään.

Hildalle tärkein ja läheisin ihminen on Sanna-täti, joka ei ole sukua, vaan syytingillä Sorolassa. Sanna-täti pyörittää taloutta taitavasti ja viihdyttää iltaisin puhdetöitä tekevää väkeä kertomuksilla vanhoista ajoista, tavoista, uskomuksista ja mielenkiintoisista henkilöistä. Sannalla on vahvat mielipiteet jopa naisasiasta ja luonnonsuojelusta ja varsin reipas tapa ilmaista ne.

Varttuessaan Hildasta tulee varsin sievä kiharatukkainen ja runsaspovinen neito, johon rippikoulun nuori pastorikin ihastuu. Syntyy pieni Emil, joka kuitenkin jaksaa elää vain muutaman päivän. Syntinen Hilda ajetaan pois kotoa, mutta läheisen Rikkolan talon hyväsydäminen emäntä ottaa hänet piiaksi. Työ on raskasta ja kuluttavaa ja sitä tehdään aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen seitsemänä päivänä viikosta.

Lypsää, separoi, kuumentaa padassa vettä. Pesee astiat, separaattorin. Kalevala lauloi Hildalle Kalevattaresta, joka orpoa opetti. Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! Maljat huuho – muista laiat, lusikkaiset – muista varret!

Rikkolan toinen piika, Helli, houkuttelee Hildan mukanaan Vaasan Puuvillatehtaalle, jossa naisillakin on rahapalkka, sama työaika kuin miehillä ja joskus jopa vapaa sunnuntai. Asuinhuone on karu ja kylmä, tehdas likainen ja meluisa, työ tarkkuutta vaativaa toistoa. Silti vähään tyytyvä Hilda kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helli sen sijaan on perustamassa työläisnaisten unionia ja vaatimassa epäkohtiin korjausta. Naiset hieman paheksuvat toistensa elämänasennetta, mutta säilyvät silti ystävinä.

Kuinka vähän ihminen elämästä tiesikään. Se saattoi päättyä tuosta vain. Ja silti tehtaat jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. He hengittivät yhdessä, yhdellä keuhkolla. Ne tuottivat päivin öin, öin päivin. Ja työläinen työläisen perään raatoi itsensä loppuun jättämättä mitään jälkeä itsestään.

Rakkaudenkin Hilda saa kokea, kun hänen elämäänsä astuu Pietarsaaresta kotoisin oleva komea monttööri Arvo, joka soittaa kannelta ja harrastaa uimahyppyjä. Kaikki on avointa, rehellistä ja selvää. Pariskunta menee naimisiin ja saa kaksi lahjakasta lasta, Gretan ja Jonnin.

Ja Hilda painautui liki Arvoa ja Arvo painautui liki Hildaa. Hildan sysimiilu haukkoi henkeä. Hildan tuli oli jollain tavalla kuumempi kuin Arvon, ja kun miilusta uhkasi happi loppua, Hilda suuteli Arvon mukaan. Hehku kasvoi ja levisi ja pian löivät korkeat lieskat kohti kattoa.

Historia kulkee kulkuaan, suhdannevaihtelut ja sodat vaikuttavat puuvillatehtaankin toimintaan ja samalla myös työläisten elämään. Hildallakin on koettelemuksia, mutta sitkeästi hän jatkaa eteenpäin lastensa vuoksi ja uskollisten ystäviensä avulla. Jälkeläistensä rohkeaa ja optimistista elämänasennetta hän voi vain ihailla ja ihmetellä. Nuoret eivät enää tyydy kotimaahan, vaan hakevat parempaa elämää Ruotsista tai Englannista.

Ja elämän aikana lapsia syntyi ja lapsia kuoli ja rakennettiin rautateitä ja pystytettiin huviloita ja konserttisaleja rikkaille. Käytiin kaupassa, kehrättiin, kudottiin ja ommeltiin vanhasta uutta. Polkupyörä maksoi vieläkin yhtä paljon kuin lypsylehmä. Mutta samapa se. Palosaaren tiet olivat yhä sellaisessa kunnossa, ettei pyöräilyä voinut ajatellakaan. Ja eikö ollut niin, että vaikka elämä oli yhtä työtä ja vaivaa, huolta ja murhetta, masentua ei pitänyt.

Alakoski on kerännyt paljon lähdeaineistoa ja se näkyy. Yksityiskohtia asunnoista, töistä maaseudulla ja kaupungissa, työkaluista ja koneista on miltei liiaksikin, mutta toisaalta ne luovat oivallista ajankuvaa. Kirjan kielikin on hauskan vanhahtavaa, kun Hildan ajatuksissa Raamatun ja Kalevalan tekstit sekä murresanat lyövät railakkaasti kättä. Kerronnan rytmi vaihtelee kiinnostavasti: välillä lauseet takovat ja välillä sanalitaniasta ei ole tulla loppua.

Alakoski on tekemässä todella kiinnostavaa romaanisarjaa, jonka jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Seuraavien sukupolvien vahvat naiset tulevat astumaan niissä vuorollaan esiin.  

14.7.2021

GYASI, YAA: Maa ja taivas

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Trancedent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Vuonna 1989 Ghanassa syntyneen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin (2017) kertoi Ghanan historiasta ja Yhdysvaltoihin orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä vaiheista. Gyasin toinen romaani Maa ja taivas keskittyy ghanalaistaustaisten ihmisten elämään Yhdysvalloissa. Amerikassa syntyneille nuorille Ghana on jo kaukainen ja sen tavat oudot, mutta silti edellisten polvien kotimaa vaikuttaa taustalla heihinkin.

Maa ja taivas -romaanin päähenkilö ja kertoja on Gifty.  Hänen äitinsä ja isänsä (Chin chin -mies) voittivat Green Cardin pian esikoisensa Nanan eli Buzzin syntymän jälkeen ja muuttivat Ghanasta Yhdysvaltain Alabamaan. Heidän odottamaansa paratiisia sieltä ei kuitenkaan löytynyt. Kielitaidottomina, köyhinä ja rodultaan valtaväestöstä poikkeavina he jäivät yhteisön ulkopuolelle eikä isä kestänyt sitä. Hän palasi Ghanaan ja perusti uuden perheen.

Äiti tekee yksinhuoltajana parhaansa ja keskittää kaikki toiveensa Buzziin, joka on äärettömän lahjakas pelaaja ensin amerikkalaisessa jalkapallossa ja sitten luontaisessa lajissaan koripallossa. Nivelsiteiden repeäminen johtaa nuorukaisen kuitenkin opioidien käyttöön ja siitä edelleen kovien huumeiden pariin ja kuolemaan yliannostuksen uhrina. Äiti vajoaa niin syvään masennukseen, että yksitoistavuotias Gifty joutuu joksikin aikaa tätinsä hoiviin Ghanaan. Kaikesta tästä jää hänen sieluunsa syvä jälki.

Myöhemmin lahjakas ja kunnianhimoinen Gifty pääsee Stanfordin huippuyliopistoon opiskelemaan. Oppiaineekseen hän valitsee neurotieteen selvittääkseen, voiko pakonomaiseksi muuttuneeseen mielihyvän tavoitteluun jotenkin vaikuttaa ja voiko itsehillintää kasvattaa lääketieteen keinoin. Toisaalta hän koettaa löytää aivoista sen osan, joka säätelee masennusta. Taustat tuntien Giftyn mielenkiinnon kohteet eivät juuri ihmetytä.

On samantekevää, kuinka monta kuvaa katson huumeriippuvaisista, reikäisistä, emmentalmaisista, näivettyneistä aivoista. On samantekevää, kuinka monta kertaa katson sinisen valon vilkkumista hiirenaivojen läpi ja panen merkille sen aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä, samantekevää, että tiedän, kuinka monta vuotta vaikeaa, vaivalloista tieteellistä työtä on tehty ennen kuin noihin pieniin muutoksiin on päästy, koska ajattelen silti, silti: Miksi Nana ei lopettanut? Miksi hän ei parantunut meidän tähtemme? Minun tähteni?

Äidin masennus uusiutuu ja seurakunta lähettää hänet Alabamasta Giftyn hoiviin Stanfordiin. Apaattinen äiti viettää päivät pitkät sängyssä seinään päin kääntyneenä, puhumatta ja lähes syömättä. Muutamat lupaavat tuokiot, jolloin äiti innostuu tekemään kotitöitä ja moittimaan tytärtään, menevät pian ohi. Vetäytyvä ja taustaansa peittelevä Gifty yrittää selvitä kaikesta yksin.

Rasismi nousee kirjassa esiin lähinnä mainintoina. Isokokoiseen mustaan mieheen suhtaudutaan pelokkaasti ja kaupassa häntä epäillään toistuvasti näpistyksistä ilman mitään syytä. Joukkuepelissä värilliselle pelaajalle huudellaan törkeyksiä, vaikka hän olisi kentän paras. Seurakuntalaisten puheissa ei ole kristillisyyden häivääkään ”heikäläisistä” puhuttaessa.

Oliko maailmassa paikkoja, missä naapurit olisivat tervehtineet eivätkä kääntyneet pois? Paikkoja, missä luokkatoverit eivät olisi pilkanneet nimeäni - sanoneet minua hiileksi, apinaksi, pahemmaksikin?

Uskonto ja uskonnollisuus on kirjassa suuressa roolissa. Äiti käy masennuskausiaan lukuun ottamatta säännöllisesti helluntailiikkeen kirkossa, tekee paljon vapaaehtoistyötä ja uskoo rukoukseen voimaan – onhan pitkään turhaan odotettu Nana-esikoinenkin saanut alkunsa paaston ja rukouksen ansiosta.

Lapsena myös Gifty etsii uskoa ja osoittaa naiivit päiväkirjamerkintänsäkin Jumalalle. Halu olla pelastunut ja synnitön rohkaisee häntä nuorena astumaan alttarille siunattavaksi ja pääsemään mukaan joukkohurmokseen, mutta kokemusten karttuessa kriittisyys kirkkoa kohtaan kasvaa ja usko rapistuu. Silti hän kokee jonkinlaista pyhän läsnäoloa laboratoriossa hiirien parissa työskennellessään.

… maan päällä kaikki on eräänlaisessa pyhässä yhteydessä. Pyhä on hiiri. Pyhä on jyvä jonka hiiri syö. Pyhä on siemen. Pyhiä olemme me.

Gyasi on hyvä tarinankertoja. Ihmiset ja tapahtumat tulevat eläviksi kevyin ja silti tarkoin piirroin, ilman liiallista painotusta ja silti todentuntuisina. Gifty on kirjan päähenkilö, jonka kehittymistä surullisesta pienestä tytöstä aikuiseksi vastuunkantajaksi saa seurata läheltä ja jolle toivoo valoisampaa tulevaisuutta. Uskallusta luottaa ihmisiin. Uskallusta jakaa taakkansa jonkun toisen kanssa. Uskallusta rakastaa.

12.7.2021

WHITEHEAD, COLSON: Maanalainen rautatie

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Underground Railroad

Suomennos: Markku Päkkilä

orja on ihminen vain hetken kerrallaan orjuuden ikuisuudessa.

Maanalainen rautatie oli nimitys salaisten kulkuyhteyksien ja turvatalojen muodostamalle verkostolle, joka 1700-luvun lopulta sisällissotaan asti auttoi orjia pakenemaan Yhdysvaltain eteläosista pohjoisvaltioihin tai Kanadaan. Romaanissa Vesitanssija Ta-Nehisi Coates kuvasi tätä toimintaa hieman mystiikkaa mukaan ripottaen. Whitehead puolestaan lähtee kuvitelmasta, että maan alla todellakin kulki salainen juna osavaltiosta toiseen.

Maanalainen rautatie -teoksen tapahtumat alkavat Georgiassa sijaitsevalta puuvillaplantaasilta. Päähenkilö on Cora-niminen tyttö, orja jo kolmannessa polvessa. Hänen äitinsä Mabel onnistui tekemään jotain ainutlaatuista Coran ollessa kymmenvuotias: pakenemaan farmilta jäämättä missään vaiheessa kiinni. Miksi hän jätti tyttärensä isännän ja toisten orjien armoille eikä myöhemminkään yrittänyt pelastaa tätä? Cora ei voi lakata vihaamasta äitiään.

Elämä plantaasilla on hirveää, etenkin kun suhteellisen lempeän isännän tilalle tulee tämän ahne ja sadistinen veli. Caesar-niminen orja on jo pyytänyt Coraa pakenemaan kanssaan, mutta tyttö suostuu vasta tultuaan pahoinpidellyksi ja ruoskituksi. Tunteja kestävät ruoskimiset ovat valkoisille viihdykettä, jota voi seurata ruokailun ohella.

Caesar ja Cora pääsevät kuin pääsevätkin junaan, vaikka ovat pakonsa aikana joutuneet kahakkaan valkoisten kanssa ja ehkä aiheuttaneet nuoren miehen kuoleman. Perillä Etelä-Carolinassa olo tuntuu aluksi turvalliselta ja huolettomalta, mutta lopulta Cora tajuaa, ettei ole vieläkään vapaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Täällä valkoihoiset eivät käytä voimakeinoja, mutta mustien määrää maassa hekin pyrkivät rajoittamaan.

He nukkuivat siinä uskossa, että valkoihoisilla ei enää ollut valtaa valvoa ja määrätä sitä, mitä he olivat ja tekivät. Että he päättivät asioistaan itse. Todellisuudessa heitä paimennettiin ja koulittiin koko ajan. Ei kauppatavarana niin kuin ennen vaan karjana: heitä jalostettiin ja kastroitiin, heitä pidettiin asuntoloissa, jotka olivat kuin kanakoppeja tai karsinoita.

Coran turvallisuutta uhkaa myös maineikas palkkiometsästäjä Ridgeway, joka kokee henkilökohtaisena loukkauksena sen, ettei ole saanut aikoinaan kiinni Mabelia. Palkkiometsästäjä ja musta tyttö tapaavatkin lopulta, mutta heidän välilleen syntyvä suhde on erikoinen. Mies tuntuu kunnioittavan Coran sanavalmiutta ja ärhäkkyyttä eikä Cora puolestaan missään vaiheessa osoita pelkäävänsä. Kirjan lopussa selviävät niin Coran ja Caesarin kuin Mabelinkin kohtalot – pääseekö kukaan heistä lopulta turvaan?

Whiteheadin teos sisältää kaunistelemattoman todenmukaisia kuvauksia siitä, miten julmasti itseään kristittyinä pitävät ihmiset voivat kohdella toisia ainoastaan siksi, että näiden ihonväri tai rotu on toinen. Kehenkään ei voi luottaa, sillä orja voi kavaltaa toisen orjan palkkion toivossa ja valkoihoinen pettää orjia auttavat tuttavansa joko vakaumuksen tai hautomansa kaunan vuoksi.

Se oli vastaansanomatonta rotulogiikkaa. Jos neekerit olisi tarkoitettu vapaiksi, ne eivät olisi ikinä joutuneet kahleisiin. Jos punanahat olisi tarkoitettu maan herroiksi, se kuuluisi niille tänäkin päivänä. Jos valkoihoisten kohtalona ei olisi ollut vallata uutta maailmaa, he eivät olisi hallinneet sitä.

Whiteheadin romaani on palkittu muun muassa National Book Awardilla vuonna 2016 ja Pulitzerilla vuonna 2017. Kirja on tunteita herättävä, koska sen raaimmatkin kuvaukset perustuvat tosiasioihin, mutta samalla sujuvan tyylinsä ansiosta yllättävän vetävä. Taitava kirjailija osaa sirottaa tekstiin huumoria ja myös toivoa.

7.7.2021

SÁNCHEZ, SERGIO AUGUSTO: Sade piiskaa asfalttia

Kustantaja: Aviador 2021

Alkuteos: Lluvia sobre el asfalto

Suomennos: Einari Aaltonen

Kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchezin (s. 1984) teos Sade piiskaa asfalttia muistuttaa novellikokoelmaa, mutta on kuitenkin romaani. Tapahtumat etenevät, uhkaava hahmo vaeltaa tietä pitkin ohittaen erilaisia ympäristöjä ja erilaisia ihmisiä. Kaiken yllä leijuu hyinen vaaran ja salaperäisyyden tuntu.

Kaikilla matkoilla koittaa hetki, jona kulkija alkaa kuvitella, että hän on maailmassa ypöyksin. Silloin täytyy terästää aistejaan ja kiinnittää erityistä huomiota tiehen. Matkan vaarallisin osuus on alkamassa. Vaarana ei ole, että nukahtaa rattiin tai että kesken tylsää ajorupeamaa vastaan sattuu holtiton kaahaaja. Vaara on jotain, mitä ei ole mahdollista analysoida tavanomaisessa mielessä loogisesti. Sitä ei saa vangittua rationaalisen ajattelun kehikkoon. (Kuoppa tiessä)

Kirjan alussa lippalakkipäinen mies ajaa vaimonsa kanssa wayuu-intiaanikylään, koska on kuullut kylän päällikön Carlosin voivan auttaa lapsensaannissa. Neuvotteluja käydään, raha vaihtaa omistajaa ja paluumatkalla etelän vuoristoalueelle auton takapenkillä tosiaan istuu kaksi lasta, neljä-viisivuotiaat poika ja tyttö. Asia ei ole kuitenkaan sillä selvä, sillä Carlos on myynyt valkoisille veljensä lapset ja tämä veli – harmaasilmäinen mies – lähtee heti salakuljetusreissulta palattuaan lastensa perään.

Olet yksin, nainen sanoi. Olet pitkällä matkalla maan halki. Mitä sinä etsit? Mitä olet hukannut? Nykyisyytesi on kärsivällistä, hiljaista vaellusta… Sinun täytyy jatkaa vaellusta, erakko taivaltaa, hiljaisuus on hänelle opiksi ja hän saattaa viisastua. (Ennustus)

Lippalakkipäinen mies putkahtaa esiin milloin missäkin ja aina hänen kannoillaan harmaasilmäinen mies. Löytääkö isä lopulta lapsensa ja mitä tapahtuu, jos löytää? Kaikkea ei kerrota, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Tietääkö vanha sokea ukko – jota kutsutaan alkuteoksessakin suomalaisittain taataksi – jo noidan antaman kortin merkityksen?

 Lapset tuijottivat korttia, tutkivat sen yksityiskohtia, pojan päätä yhdessä nurkassa ja tytön päätä toisessa. Jalat ja kädet olivat hujan hajan kedolla, kuvassa oli myös viikatemies ja numero kolmetoista. (Ennustus)

Tunteet leiskuvat kertomuksissa. Miehen ja naisen tahtojen taistelussa raivoisa viha kääntyy hetkessä yhtä kiihkeäksi rakkaudeksi. Viha kytee vuosia epäoikeudenmukaisuudesta kärsineen miehen sydämessä, kunnes hallituksen vaihtumisen myötä kostaminen käy mahdolliseksi. Naisen laskelmoivan petollisuuden vuoksi palaa maan tasalle kokonainen kylä. Onneksi on myös lempeämpiä tunteita: kiintymystä, myötätuntoa, lojaalisuutta ja vaikeuksien yli kantavaa peräänantamatonta toiveikkuutta. 

Kostonhaluinen mies voi nukkua rauhassa. Hän on tehnyt jo päätöksensä, hänen tarvitsee vain odottaa… Siinä tilassa viha on jo asettumaan päin, koska tavoite on kirkkaana mielessä ja mielenkuohu hallittavissa. (Matka etelään)

Sánchezilla on taito kertoa muutamalla osuvalla lauseella ihmisen elämäntarinasta se oleellisin. Kertomuksista liikuttavin on pojan ja koiran ystävyydestä kertova Matkan varrelta ja lempein Jäähyväiset, jossa koulutyttö saa isänsä hautajaisten jälkeen unessa selville tämän suurimman haaveen Isä on lapsesta asti halunnut nähdä meren, mutta joutunut erilaisten velvollisuuksiensa vuoksi luopumaan unelmastaan. Niinpä tyttö matkustaa pitkän matkan rannikkokaupunkiin isänsä tuhkat mukanaan.

Kaadoin tuhkat veteen, hitaasti, ja niistä muodostui hämärään johtava silta. Sitten näin isäni. Hän käveli veden päällä, hänen hahmonsa piirtyi valoa vasten, ja hän kohotti kätensä hyvästiksi. Olimme päässeet merelle. ”Näkemiin, isä.” (Jäähyväiset)

Merta katsomaan haluaa moni muukin. Merta kohti virtaavat joet puolestaan ovat reittejä, joita pitkin ihmiset yrittävät paeta tuhoavia, kiduttavia ja murhaavia sissijoukkoja. Pakenemistavat ovat moninaiset – ruumisarkkukin käy kulkuneuvoksi, jos venettä ei ole. Luontoa ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Sateet saavat joet tulvimaan ja silloin ihmisten yritykset hallita luontoa saattavat päättyä katastrofiin.

Sade piiskaa asfalttia -teoksessa on yksitoista lyhyehköä novellia ja kolme välisoittoa. Niissä aukeaa Kolumbia: toisaalta auringon paahtama ja toisaalta rankkasateiden koettelema, vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan runtelema, köyhä ja korruptoitunut. Taikausko ja myytit ovat yhä voimissaan. On noitia ja ennustajia, on tarinankertojia. Voi olla, että tien yli kömpivä vyötiäinenkin symboloi jotakin.

Sánchezin teos on taidokas ja karun kaunis. Taustalla soi vallenato, joka yhdistää afrikkalaisia ja eurooppalaisia vaikutteita Pohjois-Kolumbian rannikkoalueen alkuperäisväestön musiikkiperinteisiin.  Einari Aaltonen on kääntänyt suomentajan alkusoiton loppuun näytteeksi säkeen: Elämän polulla siellä / on tarvottava, pysyttävä tiellä / joka askel on ansaittava hiellä.

5.7.2021

BERTELL, ANN-LUISE: Oma maa

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Heiman

Suomennos: Vappu Orlov

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on suomenruotsalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja, joka tällä hetkellä toimii Wasa Teaterin johtajana. Bertellin romaani Heiman oli vuonna 2020 ehdolla sekä Finlandia- että Runeberg- kirjallisuuspalkintoon ja on nyt julkaistu suomeksi nimellä Oma maa. Teoksessa kirjailija on hyödyntänyt isänisänsä elämää ja kokemuksia, mutta fiktiosta on kuitenkin kyse.

Sukutarina sijoittuu pääosin pohjanmaalaiseen Kimon kylään ja kattaa ajanjakson 1930-luvulta 1980-luvun loppupuolelle. Mannerheimin palkitsema (joskin tekojaan katuva) sisällissodan sankari Ruben kuolee keuhkotautiin ja jättää orvoiksi kaksi poikaansa, kymmenvuotiaan Elofin ja nelivuotiaan Ivarin. Äidin vei sokeritauti jo vuotta aikaisemmin, mutta hänen naapurikylässä asuvat vanhempansa ovat nyt halukkaita huolehtimaan pojista. Elofin perimä Westerbackien maatila jää odottamaan parempia aikoja.

Talo näki toiset punaiset tuvat, naapuritalot. Aitat, ladot, jonkun vilahtamassa ohi. Miten kaikki saattoi näyttää niin tavalliselta? Talo seisoi siinä niin kuin aina ennenkin. Ihmiset tulivat ja menivät, elivät ja kuolivat. Talo ei välittänyt.

Äidinäiti Rika kuuluu uskonnolliseen yhteisöön ja puhuu suurelta osin raamatunlausein. Myös Elof innostuu tutkimaan Raamattua ja haaveilemaan papin urasta. Kouluaika kuitenkin osoittaa, ettei kurittomasta – joskin hyväntuulisuutensa vuoksi jopa opettajan pitämästä - pojasta taida lukumiestä tulla. Tie vie yhdeksäntoistavuotiaana sotaan, mutta Elofista ei ole sotilaaksi. Hän ei pysty tappamaan.

Elämä koettelee rajusti Elofin henkistä kanttia: isän ja etenkin äidin menetys lapsena, mummolassa Rafael-enon tragedia, nuoren sairaanhoitajan kuolema pommituksissa ja kaikkein pahimpana John-ystävän menetys sodan perääntymisvaiheessa. Elofista tuntuu, että hänen parhaatkin pyrkimykset ovat tuomittuja osumaan harhaan ja jättämään jälkeensä vain syyllisyyttä ja häpeää. Hän on pelkuriparka, vaikka näyttelee rempseää.

Sodasta palattuaan Elof ottaa vastuun rapistumaan päässeestä kotitilastaan. Vaimokseen hän saa fyysisesti ja henkisesti vahvan ja juurevan Olgan, jonka kanssa on hyvä ruveta rinta rinnan uurastamaan ja kasvattamaan perhettä. Silti onnikaan ei poista Elofin ahdistusta, jota hän suomalaiskansalliseen tapaan alkaa sotatoveriensa kanssa yhä enenevässä määrin turruttaa viinalla. Onneksi on Olga.

elämä kulkee aina jollain tavoin eteenpäin, että vaikka pahin on tapahtunut, päivä seuraa kuitenkin toistaan.

Kotitila on Elofille kaikki kaikessa; se on hänen omaa maataan, jonka jokaisen kolkan hän tuntee. Siksi kaikki tilaa uhkaavat asiat ovat pelottavia. Siirteleekö joku rajapyykkejä? Pystyykö paras ystävä Viktor maksamaan lainansa vai kaatuuko kaikki takaajana toimineen Elofin maksettavaksi? Jääkö Sten-poika maatilalle vai lähteekö Ivar-setänsä lailla teknikoksi Kiirunan kaivoksille Ruotsiin? Entä Stenin lapset?

Tämä on hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, perattuina kivenjärkäleistä ja pajupuskista.

Oma maa kuvaa karhean realistisesti ihmisten köyhyyttä ja kurjuutta 1900-luvun alkupuoliskolla, sodan kauheutta ja sen jälkeensä jättämiä haavoja ja myöhemmin kovaa työtä maatilalla. On kuitenkin myös iloa ja toiveikkuutta: elintaso paranee vähän kerrassaan ja Westerbackien sukuun saadaan ensimmäinen ylioppilas. Pieni yliluonnollisuudenkin pilkahdus kirjassa on, kertomuksia henkiolennoista ja viikatemiehestä ja taitaapa jäniskin jotain symboloida.

Bertell kertoo löytäneensä kirjalle muodon työssään teatterin dramaturgina. Niinpä tarina etenee lyhyinä lukuina näytelmän tavoin kohtauksesta toiseen ja jättää osan asioista lukijan mietittäväksi. Eiväthän tarinan henkilötkään tiedä, ymmärrä tai muista kaikkea ympärillään tapahtuvaa, vaan kokonaisuus muodostuu heidän erilaisista näkökulmistaan. Hieno ja antoisa teos monikerroksisuudessaan!

30.6.2021

HANCOCK, ANNE METTE: Ruumiskukka

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: Ligblomsten 82017)

Suomennos: Salla Korpela

Tanskalainen Anne Mette Hancock (s. 1979) on opiskellut historiaa ja journalismia Roskilden yliopistossa ja asunut pitkään Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Hänen esikoisteoksensa Ruumiskukka ilmestyi 2017 ja sai Tanskan Rikosakatemian debyyttipalkinnon samana vuonna. Kirja on ensimmäinen osa Kaldan & Schäfer -dekkarisarjasta.

Demokratisk Dagbladin tutkiva journalisti Heloise Kaldan on saanut työstään paljon kiitosta, mutta nyt hän on luottanut liikaa tietolähteeseensä ja jättänyt artikkelia kirjoittaessaan faktoja tarkistamatta. Hän välttää potkut vain esimiehensä myötämielisyyden ansiosta.

Uusi tutkimusaihe löytyy nopeasti, sillä Heloise alkaa saada arvoituksellisia kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Anna Kiel eli puolustusasianajaja Christoffer Mossingin murhasta etsintäkuulutettu nainen. Annan syyllisyydestä ei ole epäilystäkään, sillä hän jätti murhapaikalle runsaasti jälkiä ja suorastaan poseerasi valvontakameralle ennen katoamistaan. Mitään yhteyttä Annan ja Mossingin välille ei ole löytynyt, mutta nainen luokiteltiin jo kouluaikoina psyykkisesti häiriintyneeksi. Kirjeissäkään ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

Jos sanon Amorphophallus Titanum, sinä vastaat Lupinus. Toinen nimeni alkaa E-kirjaimella – kuten sinunkin? Tiedän sinusta paljon. Sinä tiedät minusta vähän vähemmän. Mutta meillä on yhteys hänen kauttaan, ymmärrän sen nyt…

Kun läsnäolosi on minulta riistetty, Heloise, niin näytä minulle edes suloinen kuvasi lahjoittamalla sanoja, joita sinulla on yllin kyllin mistä jakaa.

Myös rikosylikonstaapeli Erik Schäfer kiinnostuu Annasta saatuaan Provencesta palaavalta turistilta valokuvan, jossa kadonnut murhaaja on selvästi tunnistettavissa. Sitten kuolee syrjään vetäytynyt journalisti, joka aikoinaan tutki Anna Kielin tapausta. Kuolema vaikuttaa ensin itsemurhalta, mutta on tosiasiassa selvä murha. Miksi murhata mies juuri nyt, kun Heloisekin on aloittanut omat tutkimuksensa? Ja kuka on murhan takana? Annako?

Murhasta epäilty lähettää sinulle kirjeitä ja näyttää tietävän henkilökohtaisia asioita sinusta. Ja nyt Ulrich Andersson on kuollut, kenties siksi, että on puhunut sinulle. Silti väität, ettet ole koskaan tavannut Anna Kieliä ja ettei sinulla ole aavistustakaan, miksi hän ottaa sinuun yhteyttä.

Annan jakamat vihjeet tuntuvat välillä menevän niin poliisien kuin Heloisenkin käsityskyvyn ulkopuolelle. Esimerkiksi: mitä yhteyttä murhatutkimukseen on keskiaikaisella Abélardin ja Héloïsen rakkaustarinalla? Tai pahanhajuisella ruumiskukalla (Amorphophallus Titanum)? Kaikki tuntuu todellakin kiertyvän nimenomaan Heloisen ympärille, mutta liittyykö se pelkästään hänen toimittajanasemaansa? Miksi Anna viestittää: Tämä on sinun tarinasi, Heloise...

Ruumiskukka on hieman erilainen dekkari. Se käynnistyy melko hitaasti, mutta kasvattaa vauhtia palasten alkaessa loksahdella kohdilleen. Anna Kielin juttu osoittautuu paljon odotettua laajemmaksi, monimutkaisemmaksi ja synkemmäksi. Heloisen ja Schäferin henkikin tuntuu olevan vaarassa, kun joku ohjailee tapahtumia kulissien takana. Vai onko kyseessä sittenkin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa tahoa? Oikein lupaava alku uudelle sarjalle.



28.6.2021

LLOYD, SAM: Muistometsä

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Memory Wood

Suomennos: Antti Saarilahti

Englantilainen Sam Lloyd sai tuntumaa metsiin jo asuessaan lapsena Hampshiressä. Siellä hän rakenteli salaisia piilopaikkoja paikallisiin metsiköihin ja sepitteli tarinoita. Puut ovat tärkeässä roolissa myös Lloydin esikoistrillerissä Muistometsä, jossa tarina etenee kolmen kertojan voimin. Elias on kirjan hämmentynyt minäkertoja, kun taas nuori teräväpäinen Elissa ja henkilökohtaisen kriisin keskellä taisteleva rikosylikomisario Mairéad kuvataan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta.

Kolmetoistavuotias Elissa osallistuu Bournemouthissa Englannin nuorten grand prix -turnaukseen, jonka voittaja tulee saamaan kutsun Englannin maajoukkueeseen ja pääsyn nuorten maailmanmestaruuskilpailuihin. Turnaus sujuu Elissalta hyvin ja hän voittaa kaikki kolme ensimmäistä otteluaan. Neljännen ottelun pitäisi alkaa lounastauon jälkeen, mutta silloin Elissa on jo siepattu vanhaan, rähjäiseen pakettiautoon.

Pakettiauton takapuskurissa – joka on metallia, ei muovia – on rykelmä pikkuriikkisiä koloja, aivan kuin sitä olisi ammuttu pienikaliiperisella kiväärillä. Siinä on myös karmea tarra: huopahattupäinen pääkallo polttamassa tupakkaa. Puhekuplassa lukee paksulla goottilaisella fontilla: CHILLAA.

Mitä Elissalle on tapahtunut? Hän on pimeässä kellarissa, kädestään kiinni kahlittuna. Hänellä on tulitikkuja ja kynttilöitä, yksi ämpäri vessakäyttöön ja toinen desinfiointiin. Kuiskaileva henkilö, jota Elissa nimittää möröksi, tuo ruokaa ja juotavaa – jos Elissa noudattaa mörön asettamia sääntöjä. Elissan luona vierailee salaa myös kaksitoistavuotias Elias, jonka kanssa syntyy jonkinlainen ystävyyssuhde. Nuoret leikkivät, että he ovat sadun henkilöitä, sisarukset Hannu ja Kerttu.

Jotain outoa Eliaksessa kuitenkin on. Miksi hän ei ilmoita poliisille Elissan olinpaikkaa? Miksi hän on alun perinkin asennoitunut niin, että Elissa on hänelle vain hetken viipyvä leikkikumppani? Tässä vaiheessa Elissa jo ymmärtää, että ennen häntä kellarissa on pidetty vankina ainakin yhtä lasta sekä sen, että tälle tytölle on käynyt huonosti. Mutta mitä sieppaaja haluaa teoillaan saavuttaa?

…Elissa sanoo: ”Lupaa minulle.”

”Mitä?”

”Lupaa, ettet anna minun kuolla tänne.”

”Tulen kyllä takaisin”, Elias sanoo. ”Sen minä lupaan. Noudata sääntöjä, niin näemme vielä uudestaan.”

Muistometsä on hyvin rakennettu trilleri, jossa moni asia on ihan muuta kuin miltä ensin näyttää. Tarina on kauhea siksi, että siinä yritetään musertaa ja alistaa nuoria ihmisiä, mutta sietämättömän pelottava se ei kuitenkaan ole. Kirjan keskeiset henkilöt ovat kaikki moniulotteisia, mutta sinnikäs Elissa on hurmaava. Hän lienee erityislahjakas ja arvoitusten ratkaisemisen ekspertti, mutta riittääkö Eliaksen ja mörön huijaaminen pelastamaan hänet? Koukuttava ja jännittävä teos!

23.6.2021

WIKSTRÖM, SANNA: Elämä ensin

Kustantaja: Otava 2021

Vuonna 2010 Sanna Wikström ja Pequ Nieminen perustivat Hidasta elämää - hyvinvointisivuston, jonka ydinteemoja ovat luonnollinen elämäntyyli, kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkinen kasvu. Sanna Wikström käsittelee näitä teemoja helppolukuisessa romaanissaan Elämä ensin, jonka henkilöt ovat aikuisia versioita Astrid Lindgrenin tunnetuista hahmoista.

Nelikymppiset Peppi, Annika ja Tommi ovat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Peppi on rempseä ja boheemi tyyppi, joka ei oikein hallitse kanssakäymisen kuvioita. Hän myy kukkia torilla, asuu vanhassa puutalossa ja pitää rahansa kätkettyinä sukanvarteen. Annika taas on työmäärästä stressaantunut juristi, joka omistaa kerrostalossa kokonaisen kerroksen ja jonka elämä on järjestelmällistä ja tapauksetonta. Annikan kaksosveli Tommi tienaa rahaa maailmalla.

Sitten Annika menee väsymyksen ja vatsakipujen vuoksi lääkäriin ja kuulee olevansa raskaana. Lisäksi lääkäri löytää hänen rinnastaan patin. Annika pitää tätä varmana kuolemantuomiona ja toivoo vain elävänsä tarpeeksi pitkään saattaakseen lapsensa maailmaan. Järjestelmälliseen tapaansa hän valmistautuu väistämättömään laatimalla ”Näin kuolet hyvin” -listan: kuolinsiivous, hautajaisjärjestelyt, lapsen tulevaisuuden turvaaminen…

Peppi pysyttelee vahvana, on aina valmis jättämään kaiken muun ja rientämään ystävänsä tueksi. Hän suostuu Annikaa rauhoittaakseen myös asioihin, joihin ei muuten koskaan ryhtyisi. Annika on päättänyt, että hänen kuoltuaan Pepistä tulee pienokaisen äiti, mutta voiko lapsi olla ilman isää? Biologisen isän henkilöllisyys on tuntematon, joten Pepille on löydyttävä nopeasti (mies)kumppani. Annika ryhtyy järjestämään treffejä.

Pepin treffit eivät tietenkään mene suunnitelmien mukaan, mutta eivät ihan hukkaankaan. Annikan ja Pepin ympärille muodostuu vähitellen aivan uusi, värikäs perhe – isähahmoja ja viisas, lempeä mummo, joka opettaa kaikille, miten olla kiitollinen elämän pienistä ja arkisista asioista. Olla kiitollinen siitä, että on olemassa. Elää elämä ensin.

Ja minä en ollut osannut olla kiitollinen mistään silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Olin nähnyt vain virheet, epätäydellisyydet ja tekemättömyydet. Se oli saanut elämän tuntumaan kamppailulta päivästä toiseen.

Kepeän ja romanttisen juonen varjolla kirja käsittelee suuria asioita. Missä piilee ihmisen arvo – muiden hyväksi työskentelyssäkö? Saako ihminen olla itsekäs? Eikö menestykseensä panostanut ihminen itse asiassa ole syrjäytynyt? Muun muassa näistä asioista Annika kirjoittaa tulevalle lapselleen kirjeissään, kehottaa tätä kuuntelemaan sydäntään ja rakastamaan.

Elämässä on kyse siitä, että kysyt sydämeltäsi, mihin se haluaa viedä ja teet niitä asioita, joista nautit.

Elämä ensin on toisaalta kepeää chick litiä ja toisaalta elämäntaidon oppikirja. Juonikuviot ovat paljolti arvattavissa etukäteen ja syvälliset keskustelut paikoin hieman teennäisiä. Silti kirja on hauska ja viehättää ystävyyden ja henkisen kasvun kuvauksena. Ehkäpä viihderomaanin muotoon kirjoitettu teos tavoittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tarttuisi tietokirjaan, ja saa heidät pohtimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Minusta yhden ihmisen ainutkertainen elämä on kuin tähdenlento aikojen helminauhassa. Toisten lento on pidempi kuin toisten, mutta kaikkeuden ajassa niiden pituuksia ei erota. Niin lyhyt on elämä. Minusta sitä ei voi tuhlata mihin tahansa. Jos aina ajattelee, että ryhdyn huomenna johonkin, voi olla, että huomenna on liian myöhäistä. On ryhdyttävä heti. Mitä sitten jos asiat menevät eri tavalla kuin oli suunnitellut, niinhän elämässä kuitenkin lopulta käy?

21.6.2021

SANDREL, JULIEN: Unelmien lista

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: La chambre des merveilles

Suomennos: Lotta Toivanen

Thelma on kaksitoista ja puoli vuotta vanhan Louis’n yksinhuoltajaäiti ja kosmetiikkafirman markkinointitiimin johtaja. Hän panostaa uraansa täysillä, vaikka joutuukin usein kestämään epäasiallista kohtelua niin esimiesten kuin asiakkaiden taholta. Hän rakastaa poikaansa, mutta ei ennätä aina kuunnella tätä tai ottaa osaa tämän elämään. Omaan äitiin Thelman välit ovat viileät, koska äiti arvostelee tytärtään ja tämän elämäntapaa varsin suorin sanoin.

Lauantai 7. tammikuuta 2021 on se päivä, jolloin kaikki muuttuu. Silloin kello 10.32 Louis liukuu skeittilaudallaan rekan eteen ja joutuu kriittisessä tilassa sairaalaan. Louis on koomassa eikä heräämisestä näy merkkiäkään, aivotoimintakin poukkoilee oudosti. Parin viikon päästä lääkäri antaa kuukauden takarajan: jos Louis ei silloinkaan osoita tajuisuuden merkkejä, hoito lopetetaan.

Thelmalle aika on ahdistava, mutta merkitsee myös suuria muutoksia. Töissä hän ei enää suostu olemaan ”hyvä tyttö” tai ”Thelma-pieni”, vaan latelee suorat sanat (ja tehostaa sanoja fyysisellä toiminnalla). Potkuthan siitä seuraavat, mutta Thelmapa on nauhoittanut iPhonellaan jo kahden vuoden ajan miesten ”kivoja” puheita. #metoo toimii!

Toinen suuri tapahtuma: Thelma löytää Louis’n Unelmien vihon. Siihen poika on kirjannut kaikki toiveensa, jotka haluaisi toteuttaa ennen kuolemaansa (vaikka ei tietenkään odota kuolevansa vielä aikoihin). Entäpä, jos Thelma lähtisi toteuttamaan lapsensa unelmia, taltioisi tapahtumat äänityksinä ja videoina ja esittelisi ne Louis’lle! Heräisikö pojassa silloin niin suuri elämänhalu, että hän pystyisi heräämään koomastaan?

Minun oli herätettävä pojassani halu tulla takaisin, saatava vesi herahtamaan hänen kielellään näyttämällä kaikki se mistä hän jäisi paitsi, jos pysyisi koomassa.

Niinpä Thelma käy vihkoa läpi sivu kerrallaan. Hän joutuu kerta toisensa jälkeen pois mukavuusalueeltaan ja välillä ponnistelee fyysisestikin voimiensa äärirajoilla. Hän joutuu matkustamaan kaukaisille maille ja tunkeutumaan kielletyille alueille. Teini-ikäisen pojan haaveet saattavat olla myös hieman noloja, mutta lapsensa vuoksi äiti on valmis mihin tahansa. Itse asiassa sama pätee myös Thelman omaan äitiin, josta tytär löytää ihan uusia piirteitä.

Louis’n unelmia toteuttaessaan Thelma löytää itsekin jotain arvokasta; asioita joita ei uskonut koskaan saavuttavansa. Hänen elämänsä avartuu, uusia ihmisiä löytyy ja vanhoja suhteita paikataan. Lopulta aika on kypsä myös Thelman omalle Unelmien listalle.

Mietin, millainen nainen haluaisin olla. Mitä minä, Thelma, haluaisin olla. Minkä jäljen haluaisin maapallolle jättää. Kuulostelin sisintäni. Pohdiskelin, mikä tekisi minut onnelliseksi. Aidosti onnelliseksi. Sivuutin kaiken mikä minua oli siihen asti ohjaillut. Sivuutin kaiken mitä yhteiskunta minulta ehkä odotti. Ja sivuutin kaiken mitä muut ehkä minulta odottivat.

Ranskalaisen Julien Sandrelin (s. 1980) esikoisteos on hauska ja liikuttava kertomus uskosta, toivosta ja sisusta. Tähän kansainväliseen bestselleriin perustuva elokuva valmistui maaliskuussa 2021.

16.6.2021

GINZBURG, NATALIA: Kieli jota puhuimme

Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Lessico famigliare

Suomennos: Elina Melander

Natalia Ginzburg (1916–1991) oli italialainen kirjailija, kustannustoimittaja ja kääntäjä sekä Italian parlamentin jäsen vuosina 1983–1987. Hänen pääteoksenaan pidetty Kieli jota puhuimme ilmestyi vuonna 1963 ja voitti Italian tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan.

Esipuheessa Ginzburg sanoo, että Kieli jota puhuimme -teos on parasta lukea romaanina, vaikka siinä mainitut paikat, asiat ja henkilöt ovatkin todellisia. Ginzburg hyödyntää muistojaan, mutta tarinassa on kuitenkin aukkoja, joista jotkut ovat aivan tietoisia ja jotkut taas tahattomia. Tapahtumat etenevät kirjassa suurin piirtein aikajärjestyksessä, mutta kirjailija voi myös palata menneeseen tai ennakoida tulevaa – mitä mieleen kulloinkin sattuu juolahtamaan.

Kirjan tapahtumapaikkana on enimmäkseen Torinon kaupunki. Levin perhe oli tietyissä piireissä hyvin tunnettu, joten tekstissä vilisee mainintoja sivistyneistön jäsenistä, poliitikoista ja taiteilijoista. Onneksi kirjan lopussa on listaus näistä henkilöistä.

Natalian isä Giuseppe Levi (Beppino) oli juutalainen ja ammatiltaan anatomian professori. Hän oli jyrisevä-ääninen ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka oli kiinnostunut ainoastaan tieteellisestä tutkimuksesta, politiikasta ja retkeilystä. Hän vihasi muutoksia ja vastusti siksi kiivaasti lastensa naima-aikeita, vaikka perheen tyttöjä kasvatettiin nimenomaan avioliittoa ajatellen. Mitä hänestä mahtaa kertoa se, että varsin monet ihmiset olivat hänen mielestään pöljiä, murjaaneja tai aaseja?

Lidia-äiti taas oli katolinen, joskaan ei erityisen uskonnollinen. Hänen erityispiirteenään oli kyky olla onnellinen – hän jätti kivun ja pahan taakse pienen huokauksen myötä ja lauloi sitten taas raikuvasti. Toisaalta äiti oli tyttären näkemyksen mukaan varsin lyhytjännitteinen, helposti ikävystyvä, laiska ja tuhlaavainen. Onneksi taloudenhoito oli uskollisen kotiapulaisen käsissä.

Vuonna 1916 syntynyt Natalia oli viisilapsisen perheen kuopus, joka valppaana tarkkaili elämää ympärillään. Perhe oli äänekäs, kinasteleva ja turvallinen. Vaikka tiet jossain vaiheessa erosivatkin, pystyivät tietyt lauseet aina luomaan tuttuuden ja yhtenäisyyden tunteen perheenjäsenten välille. Vain he tiesivät, mitä tarkoittaa ”murjastelu” (tehdä sopimattomia tekoja) tai ”antaa liekaa” (olla seurallinen). Tämä oli se kieli, jota he puhuivat.

Riittää, että joku meistä sanoo ”emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta” tai ”miltäs rikkihappo haisee”, ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin.

Kirjan mielenkiintoisin anti on Natalian hurmaavan hupsun suvun kuvauksessa, erikoisissa ihmisissä ja värikkäissä keskusteluissa. Kirjan alussa elettiin Mussolinin valtakaudella, mikä vankasti antifasistisessa perheessä herätti kirpeitä kommentteja. Monia pidätettiin fasisminvastaisen materiaalin hallussapidosta, myös Beppino Levi. Sota-aika puolestaan merkitsi piilottelua ja huolta kadonneista läheisistä.

Natalia Ginzburg ei juuri kuvaa ihmisten tunteita, vaan sitä, mitä ihmisille tapahtui. Siksi Levin perheen kohdalla voi syntyä sellainen - ilman muuta väärä - vaikutelma, että se selvisi raskaista ajoista keveästi ja ilman kärsimystä. Kirjailija esimerkiksi ohittaa vähin äänin seurustelunsa ensimmäisen aviomiehensä, venäläissyntyisen Leone Ginzburgin, kanssa ja tämän kuoleman vankilassa vuonna 1944 vain 32-vuotiaana.

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kieli jota puhuimme -teos jättää päällimmäiseksi lämpimän ja ehkä hieman haikeankin tunnelman. Sen ihmisiin ennätti jo kiintyä ja heidän käyttäytymiseensä tottua – huutaminen ja suorasukaisten mielipiteiden heittely ei heidän kohdallaan sisällä pahantahtoisuutta. On hienoa, että tämä klassikko saatiin viimeinkin myös suomeksi ja niin kauniisti käännettynä vielä!

14.6.2021

HISLOP, VICTORIA: Ne, joita emme unohda

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: Those Who Are Loved

Suomennos: Laura Jänisniemi

Themis Stavridis täyttää yhdeksänkymmentä vuotta ja päättää vihdoin paljastaa läheisimmille lapsenlapsilleen elämäänsä ja perheeseensä liittyviä asioita, joita kukaan muu tuskin enää tietää tai muistaa. Hänen muistelmansa kattavat Kreikan lähihistoriaa vuodesta 1930 aina vuoteen 2016 asti.

Themisin varhaisimmat muistikuvat liittyvät äidin perimään vanhaan taloon. Nelivuotias Themis on yksin kotona, kun pahasti rappeutunut talo romahtaa, ja tyttö pelastuu vain täpärästi. Isän äiti, kyría Koralis majoittaa perheen luokseen ja ottaa lopulta vastuun myös lasten holhoojana, kun hermoheikko äiti joutuu hoitolaitokseen ja isä muuttaa Amerikkaan. Lapsia on neljä: pojat Thanasis ja Panos sekä tyttäret Margarita ja Themis.

Lasten varttuessa syntyy kaksi keskenään katkerasti riitelevää rintamaa. Thanasis ja Margarita ovat oikeistolaisen hallituksen kannattajia, Eurooppaa valloittamaan lähteneille natseille myötämielisiä ja vihamielisiä pakolaisia kohtaan. Panos ja Themis taas ovat köyhien ja sorrettujen puolella ja kritisoivat sekä Kreikan hallitusta että Saksaa. 

Vuonna 1941 Saksan joukot vyöryvät Kreikkaan ja Ateena antautuu taisteluitta. Thanasis ja Margarita veljeilevät saksalaisten kanssa, mutta Panos liittyy vastarintaliikkeeseen, jota myös Themis auttaa parhaansa mukaan. Miehittäjät ajavat maan kurjuuteen. Ihmisiä nääntyy nälkään, näiden joukossa Themisin paras ystävä Fotini.

Pelkästään Ateenassa oli viime kuukausina kuollut aliravitsemukseen lähes viisikymmentä tuhatta ihmistä. Pakkanen ja elintarvikepula olivat tappava yhdistelmä. Jotkut lapset etsivät elämänsä viimeisinä hetkinä ruokaa tai makasivat täitä kuhisten kadulla niin heikkoina, etteivät kyenneet liikkumaan. He olivat niin tavallinen näky, että ihmiset vain astuivat heidän ylitseen ja jatkoivat matkaa.

Saksalaisten vetäydyttyä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu jatkuu yhä. Panos liittyy Pohjois-Kreikassa valtaa pitäviin kommunistijoukkoihin ja myöhemmin myös Themis kokee velvollisuudekseen lähteä mukaan. Hänen kokemuksensa kommunistisotilaana ja myöhemmin hallituksen armeijan vankina osoittavat, että valtaa pitävien julmuus ja kostonhimo voitettuja kohtaan ovat aatteesta riippumatta aina yhtä ylimitoitettuja.

”Valitettavasti jokainen teistä on poikennut naiselle luontaisesti kuuluvasta käytöksestä… Mutta olette onnekkaita. Tällä saarella voimme auttaa teidät takaisin oikealle tielle. Opitte ymmärtämään virheenne ja katumaan tekojanne. Älkää ajatelko tätä paikkaa vankilana vaan parannuksentekopaikkana.”

Themis on vaikeassa valintatilanteessa: säilyttääkö kommunistinen identiteetti huolimatta siitä koituvista seuraamuksista vai allekirjoittaa katumusilmoitus ja pelastaa itsensä lisäksi myös maailman tärkein henkilö – vaikka silloin pettäisikin aatteen, johon yhä uskoo. Rakkaus voittaa. Themis palaa kotiin.

Tulevat vuodet Themis vaikenee visusti poliittisista näkemyksistään. Oikeistodiktatuuri hallitsee Kreikkaa vielä pitkään, mutta lopulta odotus palkitaan. Järjestetään ensimmäiset vapaat vaalit. Säädetään laki, jossa sisällissotaa ei enää kutsuta ”rosvosodaksi” vaan hallituksen armeijan ja kommunistisen armeijan väliseksi sodaksi. Poltetaan kommunisteista ja vangeista kootut kansiot. Themisin perheessä vallitsee vihdoinkin rauha.

Hislopin sujuvasti etenevä ja tapahtumiltaan uskottava teos paikkaa aukkoja, joita itsekullakin saattaa olla Kreikan lähihistorian kohdalla. Keskiössä on perhe, joka on hajota vastakkaisten ihanteiden synnyttämiin kiistoihin, mutta joka lopulta kuitenkin tarjoaa turvapaikan kaikille jäsenilleen, olivatpa nämä kotimaassa tai maailmalle hajaantuneina. Tiedot suvun jäsenistä pitää siirtää sukupolvelta toiselle: se on Themisin perintö lapsenlapsilleen.

”Ne joita rakastetaan”, hän lainasi. ”Eivät koskaan kuole…”

13.6.2021

OSMAN, RICHARD: Torstain murhakerho

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Thursday Murder Club

Suomennos: Arto Schroderus

Coopers Chasen eläkeläiskylä sijaitsee Kentin vehreässä kreivikunnassa. Luksusluokan asuinalueen keskellä sijaitsee vanha luostarirakennus, josta löytyvät uima-allas, harrastetilat ja tasokas ravintola. Kylässä asuu noin kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta asukasta ja reseptilääkkeiden lisäksi siellä käytetään silmiinpistävän paljon tasokkaita viinejä.

Yksi Coopers Chasen harrastajaryhmistä on Torstain murhakerho, joka tutkii vanhoja ratkaisematta jääneitä rikoksia. Ryhmän muodostavat salaperäisen vaikutusvaltainen Elizabeth, ammattiyhdistysjohtaja Ron, psykiatri Ibrahim ja uutena jäsenenä sairaanhoitaja Joyce. Elizabethin kanssa ryhmän perustanut komisario Penny on nykyisin koomassa hoitokodissa, mutta Elizabeth käy kuitenkin säännöllisesti selostamassa kerhon toimintaa ystävälleen.

Muutama lasi viiniä ja murhamysteeri. Hyvin sosiaalista mutta myös veristä. Onhan se hauskaa puuhaa. He tapasivat aina torstaisin (siitä myös nimi). Torstaisin, koska palapelihuoneessa oli kaksi tuntia vapaata Taidehistorian ja Ranskan kielen keskustelutaidot -ryhmien välissä. Koska huone oli aikoinaan varattu ja varataan yhä edelleen nimellä Japanilainen ooppera – vapaata keskustelua, he saivat aina olla rauhassa.

Yhtäkkiä eläkeläiskylän rauha on uhattuna. Alueen omistaja Ian Ventham aikoo rakennuttaa lisää asuntoja läheiselle kukkulalle, kaataa puita ja repiä luostarissa eläneiden nunnien hautausmaan auki. Luvat hautausmaan siirtämiseen hänellä jo on, mutta lisäksi hän yrittää saada vanhan lammasfarmarin myymään tiluksensa. Tässä yhteydessä Ventham aikoo myös päästä eroon pitkäaikaisesta rakennusurakoitsijastaan Tony Curranista, joka omistaa neljänneksen kaikesta Coopers Chaseen rakentamastaan.

Sitten käykin niin, että joku kalauttaa Tony Curranin kuoliaaksi ja murhakerho saa ensimmäistä kertaa aivan tuoreen tapauksen tutkittavakseen. Kovin moni vaikutusvaltainen henkilö tuntuu olevan Elizabethille ”palveluksen velkaa” ja niin hän onnistuu taktikoimaan nelikon rikosylikomisario Chris Hudsonin ja konstaapeli Donna De Freitasin murharyhmän epäviralliseksi taustavaikuttajaksi.

Ruumiit eivät lopu tähän ja tapahtumaketjun alkupää tuntuu ulottuvan peräti viidenkymmenen vuoden taakse. Amatöörietsiviä eivät muodollisuudet eivätkä lait pidättele – etenkin kun johdossa on Elizabethin kaltainen juonittelija. Välillä yleensä tasapainoinen Chris Hudson kimpaantuu murhakerhon sooloilusta ja vihjeiden jemmaamisesta, mutta uhkailu ei porukkaa hetkauta.

Teillä on neljä epäiltyä, jotka lähtevät mielihyvin oikeuskäsittelyyn hymyilemään iloisesti ja teeskentelemään, että muka luulevat tuomaria pojantyttärekseen, ja kysymään, miksi hän käy niin harvoin kylässä. Koko prosessi on vaikea, kallis ja aikaa vievä, eikä siitä ole mitään hyötyä. Kukaan ei joudu vankilaan, kukaan ei saa sakkorangaistusta, kukaan ei joudu edes keräämään roskia tienvarressa.

Torstain murhakerho on yleisilmeeltään hyväntuulinen, mutta kyllä mukaan mahtuu myös surua, kaipausta ja yksinäisyyttä. Henkilögalleria on värikäs pirteine eläkeläisineen ja heidän apuvoimineen. Miten tapahtumiin liittyvät esimerkiksi isä Mackie, Ronin poika Jason (entinen nyrkkeilijä, nykyinen tosi-tv-tähti) tai puolalainen monitaituri Bogdan? Juoni osoittautuu todella mutkikkaaksi ja kirjan loputtua pitääkin järjestellä ajatuksiaan: kuka oikeastaan murhasi kenet ja miksi?