FLYNN, GILLIAN: Teräviä esineitä

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Sharp Objects

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin teoksista suomennettiin ensin hänen kolmas romaaninsa Kiltti tyttö  (alkuteos 2012, suomennos 2013), sitten Paha paikka (alkuteos 2009, suomennos 2014) ja nyt on vuorossa esikoisromaani Teräviä esineitä (alkuteos 2006). Esikoisromaani voitti vuonna 2007 kaksi Crime Writers -yhdistyksen jakamaa palkintoa: New Blood Fiction Dagger ja Ian Fleming Steel Dagger. Ihan ansaittuja palkintoja, sillä Teräviä esineitä on vetovoimainen trilleri, joka on nopea lukea, muttei ihan helppo unohtaa. Kiltti tyttö saattaa silti taikatemppumaisessa yllätyksellisyydessään olla Flynnin tähänastisista teoksista paras.

Wind Gapin kaupungissa Yhdysvaltain Missourissa paljastuu lyhyen ajan sisällä jo toinen koulutytön katoaminen. Edellinen päättyi kammottavaan murhaan, mutta tekijän jäljille ei silloin päästy. Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Kolmekymppinen Chicagossa asuva toimittaja Camille Preaker on kotoisin Wind Gapista, joten hänet lähetetään seudulle tekemään juttua tapauksista. Pelottava hetki Camillelle, joka on pysytellyt vuosia poissa kotiseudultaan ja erossa perheestään. Hän on psyykkisesti hyvin hauras, johtuen jostakin menneisyyden traumasta.

Tykkään ruksata päiviä kalenterista – sataviisikymmentäyksi päivää ruksattu, eikä mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut. Sataviisikymmentäkaksi, eikä maailma ole tuhoutunut. Sataviisikymmentäkolme, enkä minä ole tuhonnut ketään. Sataviisikymmentäneljä, eikä kukaan oikeasti vihaa minua. Joskus mietin, etten tule koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi, ennen kuin voin laskea viimeiset päiväni yhden käden sormin. Kolme päivää selvittävänä, kunnes ei enää tarvitse hätäillä elämästä.

Camille tunsi jo lapsena olevansa ulkopuolinen ja syrjään sysätty. Äiti torjui hänet osoittelevan kohteliaasti ja koulutoverit käyttivät säälittä hyödykseen hänen kaipuutaan tulla hyväksytyksi. Tunteakseen olevansa olemassa ja hallitsevansa ainakin kehonsa Camille alkoi viillellä siihen sanoja: paha, kissanpentu, alushame, vauva, itku, katoa. Myöhemmin alkoholi ajaa saman asian. Viinaa tarvitaankin paljon nyt, kun Camille pikku hiljaa pääsee syvemmälle murhien ytimeen ja havaitsee niiden yllättävän yhteyden omaan perheeseensä. Samalla paljastuu sukupolvia jatkunut rakkaudettomuuden ja sanattomuuden kierre, jonka seurauksena niin Camille kuin hänen äitinsä ja teini-ikäinen pikkusiskonsa ovat pohjattoman epävarmoja itsestään. Kukin yrittää pärjätä omalla tavallaan. Siinäkö selitys kirjan kannessa olevaan ylänimekkeeseen ”Mistä on pienet tytöt tehty”?

Gillian Flynn on todella hyvä trillerikirjailija. Hän osaa rakentaa juonen, joka pysyy hyvin koossa ja tiivistyy loppua kohti yllätyskäänteiden säestyksellä. Pienillä kokonaisuuteen sulautuvilla yksityiskohdilla hän luo tunteen, että kyse on todellisista paikoista, tapahtumista ja henkilöistä. Henkilöt ovat toki usein jotenkin vinoutuneita, mutta Flynnin selvitettyä syitä ja seurauksia heitä voi jotenkin ymmärtää. Teräviä esineitä -romaanin päähenkilö Camille on ihastuttava haurauden ja sitkeyden yhdistelmä: vaikka fyysinen ja psyykkinen murtumispiste on lähellä, tahdonvoima vie eteenpäin kohti totuutta.

Teräviä esineitä käsittelee rankkoja aiheita – ongelmallista äiti-tytär-suhdetta ja itsetuhoista käyttäytymistä – mutta tarjoaa onneksi myös hienovaraista huumoria, minkä ansiosta lukija ei ahdistu liikaa.

Hän osoitti foliopalloa, joka kieppui kolossa, mistä Natalien ruumis oli löytynyt. Pallossa luki Parane pian.

”Mielestäni tuo”, Richard sanoi, ”kuvaa Wind Gapia täydellisesti.”

FLYNN, GILLIAN: Paha paikka

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Dark Places

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin psykologinen trilleri Kiltti tyttö kolahti suomalaisiin lukijoihin vuosi sitten. Se on taidokkaasti etenevä kertomus, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan vie lukijan sympatioita puolelta toiselle. Paha paikka ei kiristä jännitystä ihan samalla lailla, mutta kiehtoo silti persoonallisten henkilöidensä ja kerroksellisen rakenteensa ansiosta.

Kirjan päähenkilö ja nykyhetkeen sijoittuva kertoja on kolmekymppinen Libby Day. Hän on se tyttö, joka selvisi hengissä tammikuun 2. päivänä 1985 Kansasin Kinnakeen Maatilamurhissa, joissa kuoli Libbyn äiti ja kaksi vanhempaa sisarta. Paljolti seitsenvuotiaan Libbyn todistuksen pohjalta murhista tuomittiin elinkautiseen 15-vuotias isoveli Ben, mutta oliko hän sittenkään syyllinen? Tapahtumasta on kulunut 25 vuotta, kun Libby osuu ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Club -seuran puhuteltavaksi ja lopulta myös palkkalaiseksi. Hänen tehtävänään on haastatella murhiin mahdollisesti liittyneitä henkilöitä, myös Beniä josta Libby on muodostanut mielikuvituksessaan todellisen hirviön. Pala palalta totuus alkaa selvitä ja osoittautuu melko yllätykselliseksi. Lukija tietää kutkuttavasti koko ajan hieman enemmän kuin Libby, sillä joka toinen luku ajoittuu murhapäivään ja näkökulma on joko Benin tai perheen Patty-äidin.

Libby Day ei ole mikään sympatioita herättävä hahmo, ainakaan aluksi. Hän on erakkomainen, varasteleva, valehteleva, siivoton ja laiska. Mitään varsinaista työtä hän ei missään nimessä halua tehdä, vaan elää mieluummin hyväntekeväisyysjärjestöjen keräämillä varoilla. Itseironisesti Libby sanoo näin:

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat.

Jollakin lailla vaurioituneita ovat kirjan muutkin henkilöt: Libbyn vastuuta pakoileva ja sadistinen isä, vakoilemalla valtaa käyttävä Michelle-sisko, päihteistä ja seksistä jännitystä hakevat nuoret, muiden ihmisten kohtaloista itselleen sisältöä etsivät murhaklubilaiset. Aidosti sääliä herättää Patty-äiti, jonka ponnistelee voimiensa äärirajoilla voidakseen huolehtia lapsistaan, vaikka kuristava köyhyys hiipii yhä lähemmäksi. Perhe on jo luokiteltu paikkakunnan pohjasakkaan ja tuomitseva mieliala roihahtaa entisestään huhujen levitessä kulovalkean tavoin tuona kohtalokkaana päivänä tammikuussa 1985. Tragedian väistämätön läheneminen on kuvattu tehokkaasti ja samalla herätellään kysymyksiä. Onko ihmisiä ja perheitä, joissa on jo syntyjään pahaa verta? Onko paikkoja, joissa asuva pahuus myrkyttää asujansa?