25.7.2011

HUSTVEDT, SIRI: Kesä ilman miehiä

Aviomies ilmoittaa kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluavansa pitää paussin (Paussi osoittautuu nuoreksi ranskalaiseksi naiseksi.) Vaimo sekoaa ja joutuu lyhyeksi aikaa mielisairaalan suljetulle osastolle. Toivuttuaan hän matkustaa entiselle kotiseudulleen äitinsä luo. Kesä kuluu tapahtumia sulatellessa. Syksyllä mies haluaa palata takaisin (Paussi on löytänyt uuden miehen).

Kesä ilman miehiä -teos ei huimaa juonenkäänteillään, mutta pitää silti otteessaan. Se on melko ironinen kuvaus eri-ikäisten naisten elämästä, ratkaisuista ja ystävyyssuhteista. Hylätty vaimo eli Mia purkaa turhautuneisuuttaan huutamalla, itkemällä ja puhisemalla, mutta myös kokeellisia runoja kirjoittamalla. Palvelukodissa Mian äiti ja hänen iäkkäät ystävättärensä pitävät sinnikkäästi kiinni elämästä ja välttelevät lähestyvästä kuolemasta puhumista. Poismenneitä ystäviä ei ainakaan keskusteluissa muistella, mutta ajatuksia ei ehkä ole yhtä helppo hallita. Herkullinen tyyppi on 94-vuotias Abigail, joka piilottaa kirjailemiinsa tekstiileihin hurjia, groteskeja ja eroottisia kuvia – ne ovat hänen salahuvejaan. Nuorella naapurinvaimolla on kesken jäänyt ura, kaksi lasta ja raivoava aviomies, mutta hän elää silti kadehdittavan rennosti ja huolettomasti. Huomaako hän kuitenkaan hätää lähellään: pienen Floran uppoutuminen mielikuvitusmaailmaan kertoo suuresta ahdistuksesta. Mian vetämän runopiirin tytöt puolestaan ajautuvat julmaan kiusantekoon kadehtimaansa toveria kohtaan. Mia selvittää tilanteen laittamalla osapuolet kirjoittamaan tarinan toistensa näkökulmasta, jolloin paljastuu yllättäviä väärinkäsityksiä ja tuskallisia salaisuuksia.

Tässä kirjassa Hustvedt puhuttelee lukijaa hyvin suoraan ja lämpimästi, mikä lisää kirjan intiimiä tunnelmaa. Tosin hän paikoin yltyy esittelemään liian perinpohjaisesti tietämystään esimerkiksi filosofiasta tai sukupuolieroihin liittyvistä teorioista, mutta muuten teos pysyy helppolukuisena. Yllättäen mukana on myös piirroksia, luultavasti Siri Hustvedtin omia.

18.7.2011

SCHMIDT, KATHRIN: Et sinä kuole

Et sinä kuole on Kathrin Schmidtin osittain omaelämäkerrallinen romaani. Se sai arvostetun Deutscher Buchpreis – palkinnon vuonna 2009.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Helene Wesendahl herää sairaalassa. Kaikki on outoa. Oikea käsi ja jalka eivät toimi. Sanoja ei synny. Unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Tuntemattomilta vaikuttavat ihmiset osoittautuvat lähiomaisiksi. Selviää, että Helenellä on aivoverenvuodon seurauksena toispuoleinen halvaus ja afasia. Alkaa rankka fyysinen kuntouttaminen ja samalla menneen elämän kokoaminen. Jokin pieni yksityiskohta, lause tai kuva saattaa tuoda mieleen ihmisiä ja tapahtumia. Suurin yllätys paljastuu tunnepuolelta: Helenen rakastettu ei taida ollakaan aviopuoliso vaan ihan joku muu. Kuka? Miksi tämä ei tule tapaamaan Heleneä sairaalaan? Entä voiko avioliitto Mattheksen kanssa jatkua toipumisen jälkeen?

Kirjassa pysytään koko ajan Helenen pään sisällä. Lukija seuraa vierestä Helenen tajunnan vähittäistä palaamista, muistisirpaleiden etsintää, toipumiskauden voittoja ja pettymyksiä. Suorasukaista ja paikoin vallan humoristista! Schmidtin runoilijantausta näkyy kielen vivahteikkuutena, osuvuutena ja yllätyksellisyytenä.

Kirjan nimi avautuu teoksen viimeisissä lauseissa:

Hän seisoo ikkunassa, pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin… Sammuttaa savukkeen. Katsoo ympärilleen, koska hänestä tuntuu, että joku on ampunut häntä ritsalla päähän. Ei kipua. (Ei vielä.)… Polvet pettävät.
Hän taistelee vastaan, pääsee portaat alas.
Matthes istuu olohuoneessa lukemassa. Hän istuu hiljaa viereiseen nojatuoliin, Matthes katsoo häntä kysyvästi.
Minä kuolen, hän sanoo tyynesti.

Et sinä kuole, Matthes sanoo tyynesti.

5.7.2011

FRIMANSSON, INGER: Pahaa pelkäämättä

Inger Frimanssonin edellisessä teoksessa Rotanpyytäjä aikuinen nainen joutuu mieleltään sairaan henkilön vangiksi ja kuolemanvaaraan. Uusimmassa teoksessa Pahaa pelkäämättä uhrina on teini-ikäinen tyttö, joka epätoivon hetkellä turvautuu väärään henkilöön.

Monika on vanhemmilleen kauan odotettu lahja, jota he hellivät ja hemmottelevat parhaansa mukaan. Monika ei kuitenkaan ole onnellinen lapsi, vaan yksinäinen ja hieman erikoinen. Yvonne-serkku käyttää pientä Monikaa sadistisissa leikeissä nukkena ja ainoa ystävätär Barbara Ann usuttaa Monikaa vaarallisiin ja hurjiin koetuksiin. Teini-iän haaveet jäävät vaille täyttymystä, sillä poikia ei pullea ja väritön Monika kiinnosta. Sitten Barbara Ann hukkuu epäselvissä olosuhteissa ja Monika lukkiutuu täysin suruunsa. Suomenlaivalla Monika tutustuu keski-ikäiseen Josef Anderssoniin, joka kohtelee hienotunteisesti nuorta tyttöä ja kuuntelee myötätuntoisesti hänen surujaan. Josefista tulee Monikalle pelastaja, kun perhe ei ymmärrä – vai tuleeko?

Frimansson kuvaa taitavasti, miten tavallisen oloisesta ihmisestä paljastuu vähitellen pimeä puoli. Tuo henkilö uskoo toimivansa rationaalisesti ja pyrkii ohjaamaan muitakin oikeaan – tarvittaessa varsin kovakouraisesti. Hänellä ei ole mitään rajoja eikä myötätuntoa. Uhrin tunteita Frimansson käsittelee myös hyvin. Millainen lamaannuttava kauhu valtaa ihmisen, kun hänelle vähitellen valkenee, ettei olekaan kiltin pelastajan turvissa vaan psykopaatin armoilla! Onko Monika kuitenkaan avuton? Hänessä on jo jonkin aikaa ollut kasvussa kova ja röyhkeä Nika-niminen persoona…