SOUDAKOVA, ANNA: Haikara levittää siipensä

Kustantaja: Atena 2024

Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi 1995 ja kymmenvuotias Andréi on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät unohdusta viinasta ja päihteistä.

Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään. Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?

Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa, harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.

Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?

Koulusta päästyään Andréi keskittyy tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän. Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata, vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat sisarusten välistä yhteyttä.

Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi. Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille, haikaralle.

…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä, suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää. Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin lyhyen aikaa.

Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?

Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.

Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.

SOUDAKOVA, ANNA: Varjele varjoani

Kustantaja: Atena 2022

Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)

Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone, jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.

Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille. Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.

Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy, mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa pois rumuudesta ja köyhyydestä.

Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta, kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä. Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.

Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy kuoreensa.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.

Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä, ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?

Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan. Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.

”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.

Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa. Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.

SOUDAKOVA, ANNA: Mitä männyt näkevät

Kustantaja: Atena 2020

Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan: ”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”

Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri (Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria; äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin. Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.

Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja. Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.

Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?

Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan. Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä, pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.

Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären. Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.

He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena. Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.

Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta.  Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.