FERRANTE, ELENA: Kadonneen lapsen tarina

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia della bambina perduta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kadonneen lapsen tarina. Kouluaikoina ystävystyneet Elena ja Lila ovat tilanteessa, jossa Elena on naimakaupan ansiosta päässyt arvostetun ja varakkaan suvun jäseneksi ja saavuttanut kirjoillaan hieman omaakin kuuluisuutta. Lila puolestaan on loistavan muistinsa ja oivalluskykynsä ansiosta saamassa nimeä tietotekniikan alalla. Ystävät ovat etääntyneet toisistaan, satunnaiset yhteydenotot tapahtuvat puhelimen välityksellä.

Kaikki muuttuu, kun Elena tapaa jälleen lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ihastuksen Ninon. Nuoren Elenan Nino näki ainoastaan Lilan ystävättärenä, mutta sivistyneen seurapiirirouvan hän kokee kiinnostavana valloituksen kohteena. Hullaantunut Elena on valmis jättämään perheensä ja seuraamaan Ninoa jopa Napoliin, jonka luuli jo jättäneensä lopullisesti taakseen. Ninon rakastajattarena Elena tuntee olevansa moderni ja vapaa nainen.

Huumaa kestää aikansa, sitten seuraavat epäilyt. Elena on pitänyt itseään tasapainoisena ja diplomaattisena ihmisenä, mutta yhtäkkiä hän onkin karkea, musasukkainen raivotar, joka vahtii joka hetki kumppaniaan. Suhteen alusta alkaen tuominnut Lila lisää öljyä tuleen vihjailuillaan.

Elena ei itse sitä tajua pitkään aikaan, mutta hän on osa Lilan laatimaa suunnitelmaa kotikorttelin epäkohtien poistamiseksi. Huumekauppa laajenee. Korruptio ulottuu vallan huipulle saakka. Kaiken annetaan rapistua. Ihmiset on vallannut turtumus.

Elena ja Lila unohtavat miehet, asuvat lähes yhteistaloudessa, tekevät töitä paremman tulevaisuuden hyväksi yhdessä, hoitavat ja kasvattavat lapsiaan yhteisvoimin ja huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan. Välillä tuntuu, että lasten ja vanhusten kiintymys kohdistuukin enemmän ystävään kuin omaan äitiin tai tyttäreen.

Sisimpäänsä Lila paljastaa Elenallekin vain kerran, keskellä vuoden 1980 maanjäristystä. Silloin tavallisesti niin itsevarma nainen lamaantuu täysin.

Hän mutisi, että hänen täytyi aina pysyä tarkkaavaisena, sillä jos hänen ajatuksensa harhautuivat, niin todelliset asiat, jotka hirvittivät häntä rajuine, kivuliaine vääristelyineen, pääsivät voitolle niistä kuvitelluista asioista, jotka fyysisessä ja henkisessä kiinteydessään rauhoittivat häntä, ja hän vajosi sekavaan, tahmeaan todellisuuteen jossa hän ei pystynyt enää erottamaan tuntemuksiaan selvärajaisesti. Tuntoaisti sekoittui näköaistiin ja näköaisti hajuaistiin…

Loppujen lopuksi Elenasta ei ole täyttämään Lilan suuria toiveita ja ystävyys viilenee. Tapahtuu asioita, joiden seurauksena Lila katkaisee välit lopullisesti ja katoaa hävitettyään ensin kaikki todisteet olemassaolostaan. Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävyyden tarinaa.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Pitkän kirjoitusurakkansa aikana Elena tarkastelee myös itseään kriittisin silmin. Onko hän ollut tarpeeksi hyvä tytär, aviopuoliso, äiti ja ystävä? Entä teokset, joista hän oli aikoinaan niin ylpeä. Onko niillä mitään arvoa?

… minun kirjani – joka toki oli saanut paljon huomiota – oli surkea, ja se oli surkea juuri siksi että se oli niin hyvin jäsennelty ja maanisen huolellisesti kirjoitettu, siksi etten ollut osannut jäljitellä elämän sekavaa, epäesteettistä, epäloogista, muodotonta banaaliutta.

Elenan kaipaama elämän epäloogisuus ja muodottomuus heijastuu Napoli-sarjassa. Valmista ei tule kenenkään kohdalla, vaan monia kysymyksiä jää vaille vastausta. Mitä tapahtui kadonneelle lapselle? Kuka murhasi Elenan ja Lilan tuntemia ihmisiä? Miksi Lila katosi ja mihin? Siksiköhän sarja ei todellakaan ole surkea, vaan pala todentuntuista elämää?

FERRANTE, ELENA: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarja kertoo kahden naisen, Elenan ja Lilan, ystävyydestä kouluajoista vanhuuteen saakka. Tuntuu siltä kuin näiden kahden välillä käytäisiin koko ajan osittain tiedostamatonta kilpailua siitä, kumpi on menestyksekkäämpi ja onnellisempi. 

Loistava ystäväni -teoksessa superlahjakas Lila on niskan päällä. Perhe sallii hänen käydä koulua vain minimimäärän, mutta hän opiskelee omin päin ja valmentaa Elenaakin yliopistotasolle asti. Jo 16-vuotiaana Lila solmii avioliiton, jonka uskoo takaavan itselleen ja perheelleen turvallisen ja vauraan elämän. Avioliitto on kuitenkin katastrofi, kerrotaan Uuden nimen tarina -romaanissa. Lila muuttaa omilleen ja elättää itsensä ja pienen poikansa makkaratehtaalla sen raskaimmissa ja epämiellyttävimmissä töissä. Samaan aikaan Elena valmistuu Pisan yliopistosta, kirjoittaa menestysromaanin ja pääsee avioliittonsa ansiosta sivistyneistöpiireihin Firenzeen.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät keikauttaa Elenan ja Lilan tarinaa taas. Ollaan 1970-luvulla ja Italiassa kuohuu. Työläiset ja opiskelijat osoittavat mieltä. On väkivaltaisuuksia, murhia. Napolista jo vieraantunutta Elenaa kaikki kauhistuttaa.

Tuntui kuin kaupunki olisi hautonut sisuksissaan raivoa, joka ei löytänyt purkautumistietä ja kulutti sitä siksi sisältäpäin, tai se puhkesi pintaan myrkyllisinä mätäpaiseina uhaten kaikkia, lapsia, aikuisia, vanhuksia, muista kaupungeista tulevia, Naton amerikkalaissotilaita, ulkomaalaisia turisteja, itse napolilaisia.

Muutenkin Elena pettyy. Aviomiehestä Pietrosta ei tule akateemisten piirien kansainvälistä tähteä, vaan hieman naurettava jääräpää professori. Hän keskittyy omiin tutkimuksiinsa ja vaimo saa hoitaa kodin ja tyttäret – eikä Elenan sydäntä lähellä tunnu olevan sen paremmin kodin- kuin lastenhoitokaan. Vaimon kirjailijantyöhön Pietro suhtautuu väheksyvästi, mutta ei Elena itsekään jaksa siihen aina uskoa. Lilasta ei enää ole pelastajaksi. Hän elää Napolissa ja on fyysisen välimatkan lisäksi aina vain kauempana henkisesti. Lila on ääni puhelimessa, tulkitsematon.

Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mitä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin – tämä oli asian ydin – vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Naisen asema on yksi kirjan keskeisistä teemoista. Lila on kehittelemässä uutta uraa ja nousemassa naiselle ennen kuulumattomaan itsenäisyyteen, asemaan ja palkkatasoon, kun taas Elena tuntuu juuttuneen paikalleen. Ystäväpiirissä vaaditaan entistä rohkeammin naisen vapautta määrätä omasta ruumiistaan ja sukupuolielämästään. Yhä useampi etsii nautintoa ja seikkailua avioliiton ulkopuolelta, mutta onko se todellista vapautta vai ajautumista uuteen ansaan?

Napoli-sarjassa näkökulma on koko ajan Elenan eli lukija tietää asioista vain sen, mitä hän päättää kertoa. Hyvin avoimesti hän kyllä tässä kirjassa paljastaa oman pimeän puolensa, jonka aiemmin on paljolti kätkenyt kiltin tytön kuoren alle: sisimmässä kuohahtelevan vihan ja tyytymättömyyden, kiihkeän seksuaalisuuden, kunnianhimoon sekoittuvan alemmuudentunteen. Mihin nämä tunteet valloilleen päästessään johtavat? Mitä sarjan viimeisessä osassa vielä tapahtuu Elenan ja Lilan välillä?

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on taattua Ferrantea. Se on sujuvasti kerrottu ja viihdyttävä romaani, joka tutustuttaa lukijan Italian kuohuvaan 1970-lukuun naisten kannalta katsottuna.

YSTÄVÄTTÄRET, KILPAILIJATTARET: ZADIE SMITH / ELENA FERRANTE

SMITH, ZADIE: Swing time

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Swing Time

Suomennos: Irmeli Ruuska

Näin kaikki elämäni vuodet kerralla, mutta ne eivät olleet päällekkäin, kokemus kokemuksen perään, ja muodostaneet kiinteää kokonaisuutta – päinvastoin. Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Kirjan nimetön kertoja on valkoisen isän ja mustan äidin tytär ja tuntee siksi olevansa vain puoliksi oikea. Traceyn ystävyyttä hän etsii paljolti samanlaisen kullanruskean ihon vuoksi, mutta kilpailun, kateuden ja lojaalisuuden sekainen suhde jatkuu silti aikuisikään saakka. Voimakastahtoinen Tracey haluaa tanssijaksi ja näyttää unelmansa toteuttavankin, mutta ystävätär joutuu etsimään omaa tietään pitkään. Joitakin mahdollisuuksia hän jättää käyttämättä pelkästään mielenosoituksena äitiään kohtaan, sillä sinnikkäästi tietään menestykseen raivaava äiti ei toimi rohkaisevana esimerkkinä, vaan pikemminkin varjostaa lastaan. Kertojan valonlähteeksi tuleekin pitkäksi aikaa kuuluisa ja palvottu laulaja Aimee, jonka avustajakunnassa hän elää siloteltua luksuselämää. Käännekohdaksi muodostuu lopulta aika Länsi-Afrikassa, jonne Aimee perustaa tyttökoulun. Hyvä tarkoitus, mutta seurauksineen monessa suhteessa kohtalokas.

Swing time kuljettaa tarinaa vuoron perään kahdessa tasossa kohti nykyhetkeä. Yhtenä tasona on kertojan lapsuus- ja nuoruusaika 1980-luvulla, jolloin elämää hallitsevat kipeähköt suhteet äitiin ja Tracey-ystävään. Toisena tasona ovat Aimeen kanssa vietetyt vuodet vuosituhannen vaihteessa. Kertoja puhelee kaikesta suoraan lukijalle, vihjailee kohahduttaviin asioihin ja tapahtumiin, panttaa paljastuksia. Mihin skandaaliin kertoja sotkeutui? Mitä sellaista Tracey teki, että kertojan koko elämä tuntui romahtavan? Yksityiskohtia ja aiheita on miltei liikaa, mutta on myös nautinnollisia elämänmakuisia välähdyksiä.

Vapauden kaipuu on Swing time -romaanin henkilöitä yhdistävä piirre. On taistelua sukupuolen tuomia rajoituksia vastaan ja myös ihonvärin aiheuttamia haasteita vastaan. On ihmissuhteiden välttelyä, halua vapautua rakkauden ja perhe-elämän siteistä. Jonkinlainen pettyneisyyden tunne leijuu kertomuksen yllä, mutta viimeisiin lauseisiin sisältyy kuitenkin toivoa ja swingin lupausta. Sehän sopii: tanssi on ollut kertomuksessa mukana joka käänteessä ja monessa muodossa alkaen Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä Swing time -elokuvasta ja päätyen afrikkalaiseen initaatiotanssiin.

FERRANTE, ELENA: Uuden nimen tarina

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjasta ilmestyi suomeksi ensimmäinen osa Loistava ystäväni vuonna 2016 ja keräsi paljon kiitosta kriitikoiden ja lukijoiden taholta. Teoksessa kerrotaan, miten kaksi koulutyttöä, Lenú ja Lila, ystävystyvät ja varttuvat nuoriksi naisiksi kumpikin omaa tietään kulkien ja silti toinen toistaan kirittäen. Kirjan lopussa 16-vuotias Lila nai Stefanon, josta kuvittelee saavansa hellän ja anteliaan aviomiehen.

Avioliitto on katastrofi. Stefano osoittautuu rikollisten Solaran veljesten nöyristeleväksi palkolliseksi, joka välillä tuntuu olevan valmis myymään vaimonsakin. Aviomiehenä hän on tulisen mustasukkainen ja käyttää nopeasti väkivaltaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Tosin miesten väkivalta on Napolin köyhissä kortteleissa niin tavanomaista, ettei edes Lilan äiti katso asiaa kommentoinnin arvoiseksi. Naisten pitää houkutella miestään niin kauan, kun hehkeyttä riittää, sitten nuoruus on jo ohi. Miehet hakeutuvat uusille markkinoille, salaiset tai julkiset suhteet risteilevät.

Ja hyvä luoja, he olivat vain kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempia. Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikeillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet ehistä yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä?

Lila itse ei anna periksi niin helposti, vaan käyttää kaiken älynsä ja ilkeytensä Stefanolle kostamiseen. Ja sitten yhtäkkiä Lila löytää miehen, jonka syliin heittäytyy välittämättä mistään muusta. Voiko napolilaisessa yhteisössä seurauksena olla muuta kuin tuhoa?

Samaan aikaan Lenú menestyy uutteruutensa ansiosta hyvin opinnoissaan, pääsee sivistyneistön pariin ja alkaa erkaantua yhteiskuntaluokastaan. Enää hän ei sopeudu kotiseudulleen, muttei myöskään täysin uusiin piireihin.

Kuuluin niihin, jotka paahtoivat yötä päivää ja saivat hyviä arvosanoja, joihin suhtauduttiin hyväksyvästi ja jopa arvostavasi mutta joille ei koskaan kehittyisi korkeaa koulutustaan vastaavaa itsevarmuutta ja säteilyä. Tulisin aina pelkäämään: pelkäämään, että möhläisin, että puhuisin ja pukeutuisin väärällä tavalla, paljastaisin pikkumaiset tunteeni, epäkiinnostavat ajatukseni.

Lilan ja Lenún välit ovat koetuksella. Lenú kadehtii Lilan rikkautta ja mukavaa elämää ja myöhemmin suurta kaikkinielevää rakkautta. Lila tuntuu aina olevan edellä ja kokevan asioita, joita vaille Lenú itse jää. Mutta yhtä hyvin Lila tuntee jääneensä ystävästään jälkeen, tietämättömäksi ja vangituksi. Loistava ystäväni -romaanissa Lila tuntui kiinnostavammalta hahmolta, mutta nyt Lenú nousee etualalle. Hänelle on aukeamassa uusi yllättävä tie.

Uuden nimen tarina ei lumoa samalla tavalla kuin Loistava ystäväni, vaan paikoin suorastaan kauhistuttaa raadollisuudellaan. Niin sujuvaa ja viihdyttävää kerrontaa se silti on, että seuraavia osia odottelee kiinnostuneena. Mitä Lilan ja Lenún elämässä tulee vielä tapahtumaan? Nyt jo tuntee elävänsä tapahtumia kirjassa, jonka sisällä kehittyy toinen kirja.

FERRANTE, ELENA: Loistava ystäväni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: L’amica geniale

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferrante on salanimi, jonka taakse kätkeytyvän henkilön tietää vain kustantaja. Ferrante suojelee yksityisyyttään: ei esiinny julkisuudessa eikä suostu usein haastatteluihinkaan. Häntä pidetään Italian merkittävimpänä nykykirjailijana ja etenkin hänen Napoliin sijoittuva romaanikvartologiansa on osoittautunut maailmanmenestykseksi. Sarjan ensimmäinen osa on Loistava ystäväni, jossa kuvataan päähenkilöiden lapsuutta ja nuoruutta 1950-luvun Napolissa. Kirjan kertoja on Elena Greco (Lenuccia tai Lenù) ja hänen kuvaamansa loistava ystävä on Raffaella Cerullo (muille Lina, mutta Lenùlle Lila).

Romaanin alussa 66-vuotias Lila on kadonnut ja vielä ennen katoamistaan yrittänyt pyyhkiä pois koko menneisyytensä. Loukkaantunut Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävysten yhteistä tarinaa.

Loistava ystäväni sijoittuu Napolin köyhään kaupunginosaan. Väkivalta ja karkeus leimaavat ihmisten elämää. Koulusivistystä ei ole kellään eivätkä kaikki osaa edes italian kirjakieltä. Liehittelyä saavat osakseen hieman varakkaammat ja etenkin comorraan kuuluva perhe. Riitelyt, tappelut ja juonittelut ovat julkista näytelmää, joita kaikki seuraavat ja kommentoivat. Raivoisimpia ja pitkävihaisimpia ovat naiset.

Pahan tekeminen oli sairaus. Lapsena kuvittelin pikkuruisten, lähes näkymättömien eläinten nousevan yöllä lammista, hylätyistä junavaunuista maavallin takaa, pahanhajuisista heinistä joita kutsuttiin nimellä fetienti, sammakoista, salamantereista, kärpäsistä, kivistä, pölystä ja tunkeutuvan kotikorttelimme veteen ja ruokaan ja ilmaan tehden äideistämme ja mummoistamme raivoisia kuin vesikauhuiset koirat.

Vahtimestarin tytär Elena ja suutarin tytär Lila tutustuvat koulussa ja pienen tunnustelun jälkeen ystävystyvät. Lila on varhaiskypsä ja tavattoman älykäs. Hän oppii kaiken leikiten, jos vain haluaa. Lila on myös lujatahtoinen ja kuriton, ei kuuntele kieltoja eikä nuhteita vaan noudattaa jotain sisäistä ääntä. Jotkut luonnehtivat häntä pahaksi tai suorastaan vaaralliseksi.

Hänellä oli takkuinen tukka, hän oli likainen, polvet ja kyynärpäät olivat aina ruvella tai haavoilla, jotka eivät koskaan ehtineet kunnolla parantua. Suuret eloisat silmät siristyivät viivoiksi, ja ennen täsmällistä vastausta niissä välähti katse, jossa ei ollut lapsekkuutta eikä ehkä inhimillisyyttäkään. Hänen kaikki eleensä viestittivät,

että hänelle ei kannattanut tehdä pahaa, sillä mitä tahansa joku yrittäisikin, hän kyllä keksisi jotakin vielä pahempaa.

Lila saa käydä vain kansakoulun, kun taas Elenalle aukeaa tie lukioon ja ehkä pitemmällekin. Silti Elena menestyy niin hyvin kuin menestyy, koska toisaalta kilpailee koko ajan Lilaa vastaan ja toisaalta saa tältä opastusta ja tuoreita ajattelutapoja. Välillä Elena tuntee olevansa niskan päällä, kokeneempi ja kauniimpi, mutta sitten Lila yllättää taas.  Loppujen lopuksi jää auki, kumpi on kirjan nimessä mainittu ”loistava ystävä”.

Kirjassa on henkilöitä korttelin verran, mutta onneksi kaikki esitellään lyhyesti heti kirjan alussa. Tarina on niin todentuntuinen, että mielellään kuvittelisi sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin – tosin ei ole tietoa sitäkään, onko Ferrante nainen vai mies. Korttelin värikäs ja meluisa elämä, köyhyys eri muodoissaan, ihmiset ominaispiirteineen – kaikki tulevat tutuiksi ja hyvin lähelle lukijaa. Kiinnostavin hahmo on tietenkin Lila, vaikka hänen ja lukijan välissä toimiikin suodattimena Elena. Lilan syvimmät tunteet ja ajatukset – esimerkiksi mystiset kokemukset - eivät aukea hänellekään. Nähtäväksi jää, miten asioita kehitellään jatko-osissa, mutta varmasti sykähdyttäviä lukukokemuksia on vielä edessä.