KETTU, KATJA: Brita-Kajsa

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Piia Aho

Kirkonkirjoissa mie olen Brita Catarina Alstadius, syntynyt vuonna 1805 Peurauressa nybyggaren talohon. Vaan sehän ei koko tottuus ole. Nimiltäni mie olen ollu ainaki Brita-Kajsa, Riitu, Lassin-Riitta, Peuratyttö, lapinlortto, saunanoita, sikiönpäästäjä, pallinpurija.

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa kertoo Lapin profeetan Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ja hänen vaimonsa Brita-Kajsan (1805–1888) tarinan. Brita-Kajsa on kirjan minäkertoja, joka verevällä pohjoisen murteella kertoo avioliittonsa ylä- ja alamäistä sekä aviopuolisonsa kaksijakoisesta luonteesta. Tarina etenee suurimmalta osin kronologisesti ja aika ja paikka näkyvät luvun otsikossa.

Romaanin alussa ollaan Lars Levi Laestadiuksen kuolinvuoteen ääressä Pajalassa vuonna 1861. Ruumiilliset kivut raastavat miestä, mutta suuri on myös hänen henkinen tuskansa. Synnintunto kalvaa eikä Brita-Kajsa pysty estämään mielessään häivähtävää katkeraa ajatusta: on kyllä syytäkin!

Brita-Kajsa lohdutti jo pienenä naapurin Leeviä, väkivaltaista isää pelkäävää poikaa – joskin tämä luuli auttajaansa tytön hahmossa esiintyväksi neitsyt Mariaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin Karesuandon papiksi valittu Lars Levi esiintyykin jo kosijana ja Brita-Kajsa lähtee luottavaisena kotoaan tämän matkaan.

Eipä vie mies neitoa pappilaan, vaan jättää piiaksi Jokkmokkiin luvaten toki kirjeessään tulla tätä pian hakemaan. Kun miestä ei ala kuulua, hiihtää kuudennella kuulla raskaana oleva Brita-Kajsa yksinään Karesuandoon. Nuoren naisen määrätietoisuus on Lars Leville yllätys, mutta kirjallisesta lupauksestaan hän ei pysty rimpuilemaan irti. Pariskunta vihitään avioliittoon Enontekiön Markkinassa vuonna 1827.

Syntyy ensimmäinen lapsi ja pian ollaan jo tekemässä seuraavaa. Niin kulkee Brita-Kajsan elämä vuoteen 1851 asti, jolloin syntyy perheen viidestoista lapsi. Joku lapsista kuolee pienenä ja joku vähän suurempana, mutta moni sentään saavuttaa aikuisiänkin. Fyysinen vetovoima ei pariskunnan välillä häviä koskaan kokonaan, vaikka vaikeitakin aikoja on ollut.

Olet sie minua rakastanut, ja mie sinua, kumpikin omalla vajavaisella tavallaan olemme elänhet tämän kaunihin ja kiihkiän ajan, Lapinmaan suuressa sylissä teuteroinhet, koittanhet muuttua ja se on meät murtanu, kummatki. Nyt mie ymmärrän senki, kuinka met oleme joutunhet noyrtymään kumpiki tahoillamme. Et sie ole helppo ollu. Välillä sie olet ollu ko märkivä haava minussa. Ja kuitenki mie olen sinua rakastanu. Jyrkkyyttä. Typeryyttä. Silkkaa kiivasta älyä.

Brita-Kajsa hoitaa lapset ja talouden, lääkitsee sairaita ja pitää puolisoaan koossa tämän ahdistuksen hetkinä. Lars Levi kiertelee saarnamatkoillaan ja yrittää kiihkeästi saavuttaa mainetta ja kunniaa, ensin luonnontieteilijänä ja myöhemmin myös saamelaisen muinaisuskon tuntijana toimiessaan ranskalaisen tutkimusretkikunnan oppaana.

Tullaan 1840-luvulle ja Lars Levi kokee poikansa kuoleman ja oman vakavan sairautensa ravistelemana hengellisen herätyksen. Nyt miehen saarnoihin tulee uutta syvyyttä ja sydämen paloa, kun hän puhuu kansan kielellä. Viina pois! Synnit julki ja kaikki anteeksi! Väkeä tulee kauempaakin saarnoja kuuntelemaan ja kokoukset muuttuvat hihhuloinniksi. Britaa-Kajsa seuraa vierestä surren naisten alistettua asemaa.

Ja päästyään synnintuskista ja helevetin kauhuista, kaikki tuli liikutuksiin, hihku ja hyppi ilosta ko meäät, tunturin lapset, oli toistettu Taivahan Jumalan kläpeiksi ja Kristuksen veljiksi, sisariksi ja morsiamiksi. Ja oli siinä jotaki aistia kiihottavaaki. Kovasti sillon naitiin ja kosketeltiin ja suueltiin sinuaki suulle, etkä sie kethän poies kääntäny…

Lars Levin tärkeä sanoma on: ei pidä paikkaansa, että Jumala rakastaisi enemmän lantalaista kun lappalaista! Nimenomaan Lapin lapset ovat Jumalan valittua kansaa ja vastuussa valkeuden levittämisestä pohjoisen kairoille ja tuntureille. Eivät pysty Norjan tai Ruotsin kruunu eikä Venäjän tsaari alistamaan niitä, jotka elävät todellisen uskon ja Jumalan vallassa.

Lars Levin saarnoista valitetaan ja hänet siirretään Pajalaan, mutta sielläkin hän lataa korkeiden herrojen päälle tulta ja tulikiveä. Samaan aikaan tunturien kansa nousee kapinaan valtaapitävien  epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He odottavat apua Lars Leviltä, mutta tämä vaikenee. Monelta Brita-Kajsan läheiseltä menee elanto, joiltakin myös henki.

Aina välillä tarinassa on poikettu vuodessa 1861 tarkistamassa tilanne herätysliikkeen perustajan kuolinvuoteen äärellä ja Brita-Kajsan muisteluiden loputtua sinne palataan taas. Lars Levi oli valo Brita-Kajsan elämässä, mutta ei miehen tuikkeen sammumisen tarvitse silti tarkoittaa, että koko maailman pimenisi. Brita-Kajsalla on nyt mahdollisuus itsenäisiin ratkaisuihin.

Sinun rinnalla mie elin sen seitsemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen. Ja se on minun oma.

Brita-Kajsa-romaanin tarjoama ajankuva sekä henkilöiden, tapahtumien ja luonnon kuvaus on niin uskottavaa ja eloisaa, että tuntuu kuin olisi itsekin Brita-Kajsan vierellä tätä näytelmää katselemassa. Kaiken kruunaa pakottomasti ronskista lyyriseen liukuva kieli, jonka poljento miltei hypnotisoi lukijan.

Viime aikoina on ilmestynyt useita suurmiesten vaimoista kertovia romaaneja. Brita-Kajsan tarinaan rinnastuu ehkä parhaiten Laura Lähteenmäen romaaniin Marian kirja, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Mariasta. Sekä Maria että Brita-Kajsa olivat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä naisia, jotka lapsikatraan ja talouden ohella saivat hoidettavakseen epäkäytännöllisen, suurista asioista haaveksivan puolison. Ja selvisivät. 

KETTU, KATJA: Erään kissan tutkimuksia

Kustantaja: Otava 2023

Olen Henkiopas ja hyvä sellainen, sivistynyt ja miellyttävä persoona… Minun osuuteni on jo aikojen ajan ollut laskeutua maahan, ottaa jokin ennalta-arvaamaton muoto ja suorittaa Tehtävä, joka selkenee minulle vasta matkan varrella ja muodon otettuani.

Kirkkauden Tietotoimiston antaman ohjeen mukaan Henkiopas on tällä kertaa menossa ihmisten ajanlaskua noudattaen 2020-luvulle ja Helsinki-nimiseen pohjoiseen kaupunkiin, Eiran hienostokaupunginosaan. Siellä hänen tulisi tavata jonkinlainen Kirjailija. Jotain ennakoimatonta tapahtuu kuitenkin matkan varrella: henki ei siirrykään ihmissikiöön, vaan hänestä tulee kissanpentu.

Ajankohta ja paikkakin ovat ihan väärät, sillä Kissa löytää itsensä vuodesta 1917 Nälkämaassa lähellä Suomen itäistä rajaa. Pentu ollaan vähällä hukuttaa, mutta sen pelastaa huutolaistyttö Eeva, joka on lappalaisesta taustastaan huolimatta herättänyt suojeluskuntalaisessa Hartikassa kiihkeitä tunteita. Eeva ei tätä miestä halua.

Sen sijaan hetki, jolloin Eeva kohtaa Saaressa talollisen pojan Mahten lempeän katseen, on alku koko loppuelämän kestävälle rakkaudelle. Mahte on vauraasta taustastaan huolimatta kommunisti, joka aatteensa levittämiseen haluaa käyttää aseiden sijaan sanoja. Tulevina vuosina Mahte saa tuntea nahoissaan, miten Hartikka kostaa kokemansa nöyryytyksen: Tammisaaren vankileiri, turvasäilö, kotitalon poltattaminen…

Eeva on loitsut ja rohdot tunteva kansanparantaja, mutta ei silti ihan ymmärrä miehensä kiinnostusta vegetarismista tai esoteerisista opeista. Silti häntäkin kannattelee Mahten horjumaton usko parempaan tulevaisuuteen silloinkin, kun on laitettava lahjakas Tytti koulun sijasta piiaksi, elettävä epätietoisuudessa Neuvostomaahan lähteneiden kohtaloista tai seurattava liian nuorena sotaan joutuneen Pojun romahdusta. 

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahva. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa.

Aina välillä Kissa pääsee sentään siihenkin aikaan ja paikaan, johon sen alun perin piti tulla. Kissan saapuessa Kirjailija – joka paljastuu Eevan lapsenlapsenlapseksi - on juuri saanut keskenmenon. Sikiö hänen sisältään on lipsahtanut vessanpönttöön, mikä selittää Henkioppaan oudot kokemukset matkansa aikana.

Kaikki on kesken ja samalla lopullisesti päättynyt, olen tiputtanut sisältäni auringon, muttei se kellu pöntössä kuin munankeltuainen, ei siinä ole valoa eikä elämää…

Kirjailija on roikkunut kustantamonsa toimitusjohtajan kumppanina oikeastaan vain saadakseen perheen. Keskenmenon jälkeen suhde Isopomon kanssa päättyy ja ilkeämielisen vallankäytön seurauksena turmeltuu myös Kirjailijan maine, horjahtaa mielenterveys ja lopahtaa luomiskyky. Sanat katoavat.

Kissan ehdotuksesta Kirjailija on tutustunut esivanhempiensa asumuksiin ja palaa nytkin Saareen toipumaan. Kissa puhuu Kirjailijalle, komentaa kirjoittamaan, johdattaapa naisen auttamaan pelättyä hornanhevostakin. Jokin kirous laukeaa, menneisyyden näkyjä alkaa kieppua Kirjailijan mielessä ja sanoja virrata. Ja kuin loppusinettinä löytyvät Eevan päiväkirjatkin, joista teokseen on poimittu otteita. Kissa voi nyt palata Kirkkauteen – ehdittyään sitä ennen ujuttautua mukaan tarinaan.

Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.

Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyvinä.

Katja Kettu kirjoittaa verevää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa kaikki yksityiskohdat niin menneisyyden kuin nykyhetkenkin osalta saavat selityksensä – tosin hieman myyttisyyttä säilyttäen. Monipuolisuutta tarinaan tulee siitä, että kertojina vuorottelevat Eeva, Kissa ja Kirjailija, kukin omalla äänellään ja omasta näkökulmastaan maailmaa tarkkaillen. Naisen asema ja oikeudet puhuttavat kaikkina aikakausina.

Oikein hyvä lukukokemus!

KETTU, KATJA: Rose on poissa

Kustantaja: WSOY 2018

…tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen, ojiwba-intiaanin ja anishinaaben, Kolmen Tulen Lapsen, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua. Heidän kauttaan se on samalla esi-isieni tarina, heidän jotka asuivat täällä Ensimmäisinä Ihmisinä ja kuolivat valkoisten antamiin isorokkopeittoihin, ja Ettun kautta se on myös isoäitini Helmin tarina, joka saapui laivalla valtameren ylitse sodan jälkeen ja sairastui kuppaan eikä koskaan antanut sitä kenellekään anteeksi eikä oppinut muita kieliä kuin sen kitkerän minkä toi mukanaan Suomesta, ja niin ikään tämä on isoisäni Heinarin tarina, lakkopukarin ja syndikalistin jonka mursivat FBI:n kommunistivainot…

Lempi palaa vuonna 2018 Minnesotassa sijaitsevaan intiaanireservaattiin oltuaan sieltä vuosikymmeniä poissa. Lempi on fintiaani eli suomalaisen Ettun ja ojiwba-intiaanin Rosen lapsi. Aina hän on tuntenut itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi, ei amerikkalaiseksi, ei finskiksi, ei punanahkaksi. Reservaatissa hän sentään on Pikku Käpälä, Rosen tytär ja Pattin, Suden klaanin Näkijän ja Muuttujan, tyttärentytär.

Lempi palaa reservaattiin, koska poliisi epäilee pahasti muistisairasta Ettua syylliseksi nuoren tytön katoamiseen. Vielä enemmän Lempiä vetää kuitenkin takaisin tieto siitä, että on löytynyt hänelle itselleen osoitettuja kirjeitä. Kirjeitä Rose-äidiltä, joka katosi neljäkymmentäviisi vuotta sitten.

Kirjeissään Rose eli intiaaninimeltään Kolmen Tulen Lapsi tai Sudenruusu kertoo, miten hänet on viety muiden intiaanilasten tavoin pois kotoaan ja sijoitettu katoliseen sisäoppilaitokseen. Siellä hänelle on annettu valkoisille sopiva nimi Rose Feathers, hänet on erotettu veljistään, hänet on pakotettu puhumaan Jeesuksen kieltä eli englantia ja omaksumaan valkoisten tavat. Uhmasta ja pakoyrityksistä on seurannut ankara rangaistus.

Aikuinen Rose on rohkea ja ehdoton taistellessaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Eniten häntä huolettavat kotireservaatissa tapahtuvat tyttöjen ja nuorten naisten katoamaiset, joita poliisi ei tunnu pitävään mitenkään hälyttävinä. Ei ole tutkimuksia, ei tutkimusraportteja. Rose uskoo, että liikkeellä on myyttinen hahmo Weendigo, joka kyltymättä janoaa tuoretta lihaa ja verta. Miten voittaa hirviö? Suden avullako – kuuluuhan Rose suden klaaniin?

…se oli ikiaikainen luuraajainen henki, joka saattoi muuttua valkeaksi pöllöksi tai kojootiksi tai mikä pahinta, ottaa ihmisen muodon… Etenkin se väijyi tyttölapsia, jotka kuumina kesäöinä menivät haarat levällään ulos nukkumaan.

Lempi jatkaa äitinsä työtä, sillä tyttöjä katoaa edelleenkin. Kuka tai ketkä ovat oikeasti kaiken takana? Onko Lempi itse vaarassa?

Katja Ketun runsas ja maalaileva kieli sopii hyvin kuvaamaan intiaanikulttuuria. Mukana on suomalaista murretta, ojiwba-intiaanien sanastoa ja uudelleenmuodostettuja ilmauksia: vitsanpitoinen hoiva, villankirveltävä pyhämekko, juoksevanlämmin helpotuksen aalto, ilmaväsyjen haukkominen… Rosen vuonna 1973 kirjoittamien kirjeiden teksti on tyyliltään tunteikkaampaa ja vuolaampaa kuin Lempin lemmitylleen Jim Harmaaturkille laatima ”raportti” tapahtumista vuonna 2018.

Rakkaudesta Kettu kirjoittaa verevästi ja samalla hellästi. On äidin väkevä rakkaus lastaan kohtaan. On lapsen kaipaus äidin syliin. On tyttären ja isän välinen kunnioitus ja kiintymys. Ennen kaikkea on miestä ja naista yhdistävä hurmio.

Sinä liikut minussa ja minä sinussa niin kuin ei kukaan koskaan ennen, lintu sisälläni herää vuosikymmenten jälkeen. Sisälleni kasvaa mesikukkia joiden emit avautuvat ja täyttävät linnun, ja sen ääni purkautuu minusta samanlaisena kiihkeänä elämänriemuna kuin silloin kerran, kauan sitten sinut kohdatessani.

Rose on poissa -teos kertoo romaanimuodossa siitä, mistä kertoi Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja dokumentaristi Maria Seppälän vuonna 2016 julkaisema tietokirja Fintiaanien mailla. Kummassakin teoksessa kuvataan intiaanien ja suomalaisten pitkää yhteistä historiaa ja heidän kohtaamiaan vääryyksiä niin ihmisoikeuksien kuin maanomistusoikeuksien saralla. Yhteisenä uhkana ovat huumeet ja alkoholi. Onneksi tulevaisuus ei näytä täysin synkältä, vaan selviytymistarinoitakin on.

KETTU, KATJA: Yöperhonen

Kustantaja: WSOY 2015

Katja Kettu (s. 1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen kolmannella romaanillaan Kätilö, joka sai vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2012 sekä Runeberg-palkinnon että Kiitos kirjasta -mitalin. Uutuusromaani Yöperhonen oli itse asiassa tekeillä jo ennen Kätilöä, mutta jäi hautumaan, kun Kätilö alkoi vyöryä Ketun tajuntaan valtavalla voimalla. Nyt Kettu tyytyväinen; ajan kuluessa on tullut uskallusta vetää laajempia linjoja venäläisestä yhteiskunnasta ja taitoa tiivistää ajatuksia.

Yöperhonen liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä mennään. Toisaalta ollaan 1930-luvulla, jolloin valkokenraalin tytär Irga hiihtää sisupäissään Suomen Petsamosta Neuvostoliittoon. Irga odottaa lasta venäläiselle akiteeraaja Suenhampaalle ja uskoo rakkauden olevan rajan takana odottamassa. Toisin käy. Tie vie Siperiaan Vorkutan vankileirille, missä ”Poliittiset” ovat pohjasakkaa. Irga selviää lähes 20 vuoden nälästä ja piinasta toisaalta oman sisunsa ja toisaalta muutaman tärkeän ihmisen avulla. On siskoksi löytynyt marilainen Elna, on juutalainen lääkäri Olga, on rakastettu Aleksei.

Toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa eli vuotta 2015. Suomalainen Verna saapuu Volgan mutkassa sijaitsevaan Lavran kylään isänsä hälyttämänä. Isä Henrik, hullunpuoleinen kansatieteilijä, uskoi löytäneensä uutta tietoa siperialaisella vankileirillä kuolleesta äidistään, mutta Vernan saapuessa kylään isä onkin kuollut. Verna joutuu siis selvittelemään sekä isänsä että isoäitinsä kohtaloita, mutta vaikealta tietojen kerääminen tuntuu. Ihmiset vaikenevat, pelkäävät. Koko Lavran marilaiskylään tuntuu kohdistuvan selittämätön uhka. Silti Verna löytää sieltä suurenmoisen, kuuman rakkauden.

Kettu kirjoittaa Yöperhosessakin tunnusomaisella tyylillään, pohjoisen murretta viljellen. Välillä erikoisten sanojen käyttö tuntuu liialliselta ja tarkoitushakuiselta, mutta sitten teksti imaisee taas mukaansa. Verevää ja suorasukaista on toiminta, kiima kiehuu ja vetää ihmisiä toistensa puoleen.

Kaksi vierasta olentoa sulaa yhdeksi liikkeeksi. Minun mahlani sulaa maan mahlaan, tulivanat pakenevat jossain laskevan auringon tieltä, illansyntyneet liskot hierovat pergamentinohuita vatsojaan toisiaan vasten, vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kirjassa tapahtuu kuvottavia asioita, kun kamppaillaan vallasta tai pelkästään mahdollisuudesta elää. Etenkin naisten osa on hirveä silloin, kun mielivalta pääsee valloilleen ja inhimillisyys karisee pois. Tämä kärjistyy vankileirillä, mutta onko nykyhetki paljonkaan parempi? Kirjassa kuvattu Vova, valtaa juuri nyt pitävä Tsaari, on hyytävä esimerkki tästä.

Kettu on tehnyt kirjaansa varten paljon pohjatyötä, mistä todistaa mittava lähdeluettelo. Historialliset faktat ovat kohdallaan, mutta lisänä on vielä mytologinen ulottuvuus: marilainen kulttuuri uhrilehtoineen ja taikoineen. Se tuo kirjaan kiehtovan epätodellisen tunnelman, joka lähentelee painajaista. Entä selviääkö Yöperhosen eli Motyljokin arvoitus? Onko se ört, jonkun sielu?

PS. Eemil Karilan maalaus kirjan kannessa on kerrassaan upea, kiehtovan surrealistinen.

KETTU, KATJA: Kätilö

Nainen on ”vikasilimä, punikkiäpärä”. Hänen äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isä luultavasti teloitettu vuonna 1918. Häneen suhtaudutaan paikkakunnalla ristiriitaisin tuntein – toisaalta kunnioittaen, toisaalta halveksuen. Hänellä on auttamisen lahja sekä kätilönä että yrtit tuntevana kansanparantajajana, mutta ei vientiä avioliittoon. Kun hän näkee SS-upseeri Johann Angelhurstin, hän päättää välittömästi: ”Tuon miehen mie haluan.” Rakkaus lähentelee pakkomiellettä häikäilemättömyydessään ja horjumattomuudessaan.

Mies on suomalaisen äidin ja saksalaisen jääkärin jälkeläinen. Hän on paatoksellisen isänmaallinen ja halveksuu isäänsä, jonka epäluulo kansallissosialismia kohtaan vaikuttaa heikkoudelta. Mutta onko Johann eli Johannes vahva itsekään? Miksi muistot Ukrainan Babi Jarissa vuonna 1941 tapahtuneista joukkoteloituksista ahdistavat vuosia myöhemminkin mielipuolisuuden rajoille? Naisten kanssa pelehtiminen on yksi keino työntää painajaisia taaemmaksi, mutta voisiko Villisilmä tarjota Johannekselle pysyvän rauhan?

Kirja koostuu Kätilön, Johanneksen ja salaperäisen Kuolleen Miehen puheenvuoroista, jolloin yhteen ja samaan tapahtumaan saatetaan saada useampi näkökulma. Jokaisen luvun otsakkeessa on päiväys, johon kannattaa kiinnittää huomiota – niiden avulla tapahtumien oikea järjestys pysyy hallinnassa. Lähinnä on kyse vuosista 1944–1945, joiden aikana saksalaiset muuttuivat hyödyllisistä aseveljistä vihollisiksi ja Lapin tuhoajiksi. Tapahtumapaikkoina ovat Petsamossa Parkkinan kylä ja Titovkan vankileiri sekä outo Kuolleen miehen vuono, jonka sijaintia ei magneettisen säteilyn vuoksi pysty paikantamaan (omiaan vakoilijoille).

Kätilö – romaanissa kiehtoo ennen kaikkea pohjoisen verevä kieli, jossa sana sanotaan sellaisena kuin se on. Se kuvaa hajut, maut, äänet ja ennen kaikkea kosketuksen toisinaan runollisesti ja toisinaan miltei inhorealistisesti. Siinä on myös yllättävää huumoria.

Kaiken tietämäni olen oppinut sodan viime kuukausina mulkun ja verisen mullan kautta. Sen tiesin ennestään, että syntymän hetkellä pääsee meistä kaikista välilihanmakuinen parku. Nyt tiedän, että eläessä ehtii meistä kaikista monta kyyneltä vierua, monta porua ja itkuvirttä ulvotella ja että ihminen itkee niin juoksuhaudassa kuin Wehrmachtin esikunnassakin, Kuolajärven Motti-teltoissa, vähän väliä, joskus iloonsa ja joskus suruunsa ja joskus malkaa silmässään tai kiväärinpiippua ohimollaan muuten vain, ja sillä kyynelten mitalla on jokainen tällä pallolla kituvainen Jumalan edessä kelvollinen elämään.

Katja Kettu on Rovaniemeltä kotoisin oleva kirjailija ja kolumnisti sekä Turun taideakatemiasta valmistunut animaatio-ohjaaja. Esikoisteos Surujenkerääjä (2005) voitti Tampereen yliopiston Teema-ainejärjestön jakaman Tiiliskivipalkinnon ja Kätilö – romaani vuoden 2012 Runeberg-palkinnon. Kätilö oli myös vuoden 2011 myydyimpiä teoksia Suomessa. Todenmakuinen ja monikerroksinen romaani on vaatinut varmasti valtavasti pohjatyötä, mutta niin siihen on sitten saatukin mukaan monta sotaan liittyvää ilmiötä: ideologiat, vastarintaliike, vakoilu puolin ja toisin, vankileirien kauheus. Tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.