20.6.2022

MÄKI, MERJA: Ennen lintuja

Kustantaja: Gummerus 2022

Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka.

Haavuksen saarella Laatokalla asuvan parikymppisen Allin unelmana ovat meri, veneet ja verkot, mutta äiti lähettää hänet Sortavalan kaupunkiin Inkerön-buabon eli parantajanaisen oppiin. Sortavalan pommitukset helmikuussa 1940 saavat tytön jättämään ramman opettajansa pommisuojaan ja hiihtämään paniikissa kotiin.

Äiti ei ota tytärtään avosylin vastaan, mutta tekeillä on niin monta asiaa, että Alli saa jäädä. Saaren asumuksia yritetään kätkeä pommikoneilta. Valmistellaan Allin pikkuveljen Tuomaan häitä. Kuunnellaan sotauutisia. Sitten tulee päivä, jolloin radiossa tiedotetaan rauhansopimuksesta ja Suomen uudesta rajalinjasta:

”Voi pyhä Neitsyt Maria, tule meidän avuksemme”, kuiskasin. ”Me olemme jääneet väärälle puolelle rajaa.”

Aikaa luovutetulta alueelta poistumiseen on annettu vain muutama päivä, mutta armonaika kutistuu entisestään, kun venäläiset alkavat hyökkäyksensä - leipätaikinakin jää pirtin pöydälle liinan alle kohoamaan. Äiti, isä ja pikkusisko Ilmi lähtevät junalla kohti Seinäjokea, missä isän vanhemmalla veljellä on maatila.

Alli ja raskaana oleva Sylvi-käly lähtevät vapaaehtoisina kuljettamaan maanteitä pitkin karjaa Seinäjoelle. Pommitukset ja kipakka pakkanen koettelevat niin ihmisiä kuin eläimiä ja vastasyntynyt vasikkakin joudutaan lopettamaan. Kauppiaan tytär Sylvi osoittautuu henkisesti hämmästyttävän vahvaksi ja tukee Alliakin silloin, kun tämän usko on loppua.

Seinäjoella kaikki on Allista kovin vierasta ja outoa: luonto, ihmisten puhe, ruoat, tavat. Koko perhe on sedän armon varassa ja kotona jämäkkänä päämiehenä toiminut isä täällä nöyrä renki. Jotkut paikalliset eivät tunnu lainkaan tajuavan sitä, että ihmisten on ollut pakko lähteä Karjalasta, vaan kuvittelevat näiden tulleen kerjuulle suurin piirtein laiskuuttaan.

”Tämä sota on maksettu meidän karjalaisten mailla!” äiti sähähti. ”Meiltä jäi kotitanhuvat ja elinkeino rajan taa, ja te saitte pitää oman loppuun kalutun maanne vain, koska meillä oli antaa viholliselle kaikkein kaunein ja rikkain pala Suomea!”

Toisaalta Allin perhekään ei asetu täydestä sydämestään Seinäjoen seudulle. Kaikilla uskovat, että uusi sota alkaa pian ja silloin paluu takaisin kotiseudulle onnistuu taas. Ehkä jo keväällä, ennen muuttolintujen saapumista? Mutta linnut tulevat, pesivät ja lähtevät eikä paluuta kotiin ole näkyvissä.

Joenrannan kasvit olivat erilaisia kuin kotona, eivätkä pääskyt olleet kesällä lennelleet rantaruovikossa, Koivut kurottivat oksiaan hereästi pintaan ja rikkoivat virrankalvon… Ei joessa ollut mitään samaa kuin Laatokassa.

Allin ja äidin välit ovat myrskyisät. Äiti syyttää tytärtään esimerkiksi Sylvin sairastumisesta keuhkotautiin – tytön pitäisi olla parantaja, mutta mitään hyötyä hänestä ei perheelle ole ollut. Selviäminen raskaasta matkasta Karjalasta Seinäjoelle on kuitenkin kasvattanut tytön itsetuntoa eikä hän enää alistu vaiti äidin moitteisiin, vaan antaa sanan sanasta. Lopulta äiti karkottaa Allin pois kotoa selviämään omillaan.

Syyt äidin hyljeksivään asenteeseen selviävät myöhemmin, mutta se ei tee tilanteesta helpompaa. Sylvi-kälyn seuralaisena Alli saa sentään jäädä henkilöstöpulasta kärsivään sairaalaan avustamaan erilaisissa hanttitehtävissä, esimerkiksi puhelinpiikana. Taas hän on vieroksuttu ja vailla arvoa, mutta kuolevien, monenlaisista fyysisistä ja psyykkisistä ongelmista kärsivien ja orpojen keskellä hän silti löytää keinoja auttaa. Voisiko hänestä tulla sairaanhoitaja!

Kun Aili lopulta palaa Haavuksen saarelle vastassa ovat vain kodin rauniot ja edelleen yrmeä äiti. Se ei enää nuorta naista satuta, sillä hän on löytänyt oman paikkansa ja oman mielekkään tehtävänsä. Äidin halveksima haaveksija on alkanut työntää juuriaan Pohjanmaan multaan ympäristössä, jossa hänet hyväksytään ja häntä rakastetaan.

Ennen lintuja -romaani on helposti seurattava, koska se etenee kronologisesti ja näkökulma on koko ajan Allin. Lukuisat yksityiskohdat elävöittävät ja tukevat tarinaa ja esimerkiksi karjalaisuus pilkahtaa joissakin sanoissa sekä tapojen ja uskomusten kuvauksissa. Allin kohdalla keskenään sekoittuvat toisaalta kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja toisaalta parantaja-buabon kansanparannustaitoihin ja kansanuskomuksiin liittyvät opit.

Alli on moniulotteisuudessaan todella kiinnostava hahmo ja hänen kehittymistään arasta ja itseään aliarvioivasta neidosta toimeliaaksi, nokkelaksi ja itsenäiseksi naiseksi seuraa myötätuntoisesti ja hieman huolissaan. Tämä on hieno ja omaääninen esikoisteos, jonka eteen on taatusti tehty paljon taustatyötä! Tulisikohan tarinaan jatkoa?

 

19.6.2022

WAHLDÉN, CHRISTINA: Älä puhu kuolleista

Kustantaja: Minerva 2022

Alkuteos: Nämn inte de döda

Suomennos: Jänis Louhivuori

Ruotsalainen kirjailija ja journalisti Christina Wahldén (s. 1965) rakastui Australiaan opiskellessaan Sydneyn yliopistossa dramaturgiaa ja matkustellessaan ympäri maata. Toimiessaan Svenska Dagbladetin rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta rikollisuudesta, parisuhde- ja kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta. Australiaan sijoittuvassa Darwin-sarjassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät.  

Älä puhu kuolleista -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Australian Pohjoisterritorion pääkaupunkiin Darwiniin. Territorio poikkeaa vapaamielisyydessään muusta Australiasta jopa oikeuskäytännöissä. Tämä saattaa houkuttaa vapaudenkaipuisia muuttamaan alueelle, mutta trooppisen kostea ilmanala sopii harvalle. Pysyvästi paikalle jäävät lopulta vain aidot territorion asukkaan, joista kaksikymmentäviisi prosenttia on aboriginaaleja.

Tähän aikaan vuodesta, ennen sadekautta, ihmiset ajautuvat mangohulluuden valtaan, sekoavat tropiikin kuumuudesta. Väkivaltarikokset lisääntyvät. Ihmiset menevät järjiltään kuumuudesta ja kosteudesta, sateesta jota ei kuulu.

Rikoskomisario Patrick O’Boyle on isokokoinen ja punatukkainen, joten hänen lempinimensä on aussilogiikan mukaan tietenkin Bluey. Bluey rakastaa Abbaa ja etenkin Agnetha Fältskogia. Hän unelmoi naisystävästä ja on viimeisimmän eron jälkeen lopettanut alkoholinkäytön. Hän on myös lempeä karskista ulkomuodostaan huolimatta ja ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen wallabinpoikasen, jonka nimeää Mangoksi.

Darwinin rikospoliisin työ koostuu lähinnä pyromaaniepäillyistä, autovarkauksista, murroista ja kadonneista turisteista, mutta eräänä maanantaina ruotsalainen reppureissaaja, traumojaan Australiaan paennut Greta, löytää merenrannalta pahoin runnellun ruumiin. Ensi silmäyksellä kuolema vaikuttaa krokotiilin aiheuttamalta, mutta ruumiinavaus paljastaa sen murhaksi. Suurta poliisioperaatiota tästä ei kuitenkaan seuraa, koska uhri kuuluu alkuperäisväestöön.

Kukaan ei tiedä, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ole ollut selvin päin, osa ei ole ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista.

Uhrin henkilöllisyys selviää nopeasti, sillä aboriginaalitaustainen poliisiharjoittelija Jess tietää pienessä yhteisössä vain yhden tuntomerkkeihin sopivan naisen. Bluey puolestaan on varma murhaajasta, koska tilastojen mukaan se on miltei aina poikaystävä. Jess ei ole vakuuttunut, mutta kukapa kuuntelisi nuorta harjoittelijaa, joka on muista poikkeava sekä sukupuolensa että taustansa vuoksi?

Ei Jessiin luoteta alkuperäisväestön keskuudessakaan, mutta lopulta hän saa yhden naisen puhumaan. On kuulemma eräs mies, joka houkuttelee aboriginaalinaisia taloonsa luvaten heille mahdollisuuden käydä suihkussa ja saada puhtaita vaatteita. Nainen osaa valitettavasti kertoa miehestä vain sen, että tällä on oudot silmät, sininen aita puutarhan ympärillä ja ovissa paljon lukkoja.

Sinisen aidan etsintä keskeytyy, kun Banksia House -nimisestä laitoksesta tulee tieto itsemurhan tehneestä teinitytöstä. Vankilamainen laitos on tarkoitettu kymmenen-kuusitoistavuotiaille huostaanotetuille ja rikoksista tuomituille tytöille, joista lähes kaikki kuuluvat alkuperäisväestöön. Bluey ja Jess aistivat oitis, että jokin on pahasti vinossa, mutta Greta on se, joka löytää tärkeän johtolangan. Paljastuneet asiat ovat kammottavia.

Juoni on taitava ja sisältää yllätyksiäkin. Yksi yllätyksistä on ”poika varjoissa”, jonka kertomukset omista elämänvaiheista ja kieroutuneen maailmankatsomuksen muotoutumisesta limittyvät murhatutkimuksen lomaan. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan hyvää, mutta erityiskiitos mielenkiintoisesta aisaparista eli oikeudenmukaisesta (joskin valkoisen miehen asenteeseen kasvaneesta) Blueysta ja kansansa aseman parantamista tavoittelevasta Jessistä.

Parasta antia Wahldénin teoksessa on monipuolinen tietopaketti Australian alkuperäisväestöstä. Lumoavan henkistyneen ajatusmaailman ja hienon kulttuurin luoneet aboriginaalit ovat valkoisten saapumisen jälkeen vajonneet alennustilaan; alkoholin suurkuluttajiksi, köyhiksi, syrjityiksi ja syrjäytyneiksi. Valtion asettamat tavoitteet alkuperäisväestön elinolojen parantamiseksi ovat jääneet totuttamatta ja etenkin naisten asema on surkea. Vanhat tavat elävät silti yhä, mihin viittaa kirjan nimikin:

Vastikään kuolleen henkilön valokuvan esillä pitäminen on tabu. Suruaika voi vaihdella parista kuukaudesta useaan vuoteen riippuen siitä, miten merkittävä henkilö vainaja oli, eikä sen aikana saa mainita kuolleen nimeä. Jos jollakulla muulla sattuu olemaan sama nimi, sitäkään ei saa sanoa ääneen, kuten ei myöskään sanoja, jotka muistuttavat kyseistä nimeä.

18.6.2022

HUNTER, CARA: Pimeyteen

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: In The Dark

Suomennos: Sirpa Parviainen

Olin kellarissa arkkitehtini kanssa, ja osa seinästä antoi periksi. Siellä oli tyttö.

Oxfordissa sijaitsevassa paritaloasunnossa on meneillään remontti, kun naapurin kellarista löytyy lukitun oven takaa aliravittu ja nestehukasta kärsivä nuori nainen sekä parivuotias poika. Asunnon omistaa iäkäs ja muistisairas William Harper, joka ei tunnu tietävän mitään siitä, mitä hänen kellarissaan on tapahtunut ja jonka vakiovastaus kaikkeen on typerä lehmä.

Tutkinnasta vastaa kunnioitettu ja taitava rikoskomisario Adam Fawley joukkoineen. Kuka nuori nainen on ja kuinka kauan hän on ollut kellarissa? Tyttö kärsii selvästikin traumaperäisestä stressihäiriöstä; ei pysty puhumaan, mutta kirkuu heti pojan nähdessään. Onko William Harper kidnapannut ja raiskannut tytön? Onko poika syntynyt kellarissa ja viettänyt siellä koko ikänsä?

Fawleyn mieleen palaa kaksi vuotta aiempi toimittaja Hannah Gardinerin tapaus. Toimittaja ei saapunut koskaan sovittuun tapaamiseen, mutta hänen pieni poikansa löytyi maastosta kylmettyneenä ja peloissaan. Gardinerien talo on näköetäisyydellä William Harperin asunnosta, joten mies olisi rauhallisella asuinalueella saattanut hyvinkin tehdä tekosiaan kenenkään huomamatta. Pari vuotta aiemmin hänen kuntonsakin oli luultavasti huomattavasti nykyistä parempi.

   ”Pahus, voisiko näillä olla jokin yhteys?”
   Quinn katsoo minua kysyvästi. ”Yhteensattuma?” hän kysyy hiljaa.
   Katson jälleen karttaa, tytön valokuvaa, ja muistan Hannah Gardinerin kasvot – kuvan, joka oli kiinnitettynä tauluun juuri samalla tavalla, kuukausi toisensa jälkeen, kunnes lopulta otimme sen pois. Hän ei ollut paljon vanhempi kuin tämä tyttö.
   ”En usko yhteensattumiin”, vastaan.

Poliisin työ etenee hitaasti ja takkuillen. Todistajiin ei voi aina luottaa, sillä osa jättää kertomatta asioita, joiden ei usko liittyvän tutkintaan. Osa muistaa tai on alun perinkin tulkinnut asioita väärin. Osa sepittelee valheita ihan tarkoituksella. Joskus todisteet osoittavat yhteen henkilöön, kumoutuvat uusien tietojen valossa ja vahvistuvat yhtäkkiä taas. Mutkikkaan juonen takana tuntuu olevan itsekeskeinen ja tunteeton psykopaatti – vai onko?

Pimeyteen- dekkarissa vuorottelevat kaikkitietävä kertoja ja minämuodossa puhuva Adam Fawley, jonka elämään pääsee kiinnostavasti tutustumaan myös henkilökohtaisella tasolla. Varsinaisen tekstin väliin on liitetty lehtien uutissivuja, kuulustelupöytäkirjoja, todistajalausuntoja, sähköposteja ja rikospaikkapiirustuksia, mikä lisää uskottavuutta ja antaa tunteen siitä, että lukija on samalla viivalla rikostutkijoiden kanssa. Vihjeitä tulee, mutta yllätyksellisyys säilyy.

17.6.2022

PROSE, NITA: Huonesiivooja

Kustantaja: Bazar 2022

Alkuteos: The Maid

Suomennos: Katariina Kallio

Kaksikymmentäviisivuotias Molly Gay on hienostohotellissa huonesiivoojana – ja onkin paras siivooja ikinä. Ahkera ja järjestelmällinen Molly ei malta pitää lounastaukojakaan, mistä syystä työtoverit nimittelevät häntä Moppi-Mollyksi, Mutantti-Mollyksi tai Roomba-robotiksi. Molly kuitenkin rakastaa työtään aivan aidosti – hänelle kauneinta maailmassa on hotellisiivoojan täysin varusteltu kärry. Tai ehkä varmuutta antava työpuku.

Jos rakastaa työtään, elämässä ei ole yhtään raskaan raadannan päivää.

Molly on hieman erilainen, sillä hän ei pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei osaa tulkita ihmisten ilmeitä eikä kehonkieltä. Hän loukkaa ihmisiä, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi ollut kehua. Hän ottaa muiden puheet kirjaimellisesti, ei ymmärrä vertauksia eikä ironiaa. Onneksi työpaikan selkeät säännöt ja rutiinit auttavat, samaten vajaa vuosi sitten kuolleen mummin toistelemat lauseet.

Mitä siitä, mitä muut ajattelevat – vain se on tärkeää, mitä itse ajattelet.

Hotellissa on muutama ihminen, jotka ovat Mollylle ystävällisiä. Ovimies Preston on tuntenut Mollyn mummin ja pitää lempeästi huolta tämän lapsenlapsesta. Keittiössä työskentelevä meksikolaistaustainen Juan Manuel on aina kohtelias, joten Molly auttaa häntä mielellään siinä vaiheessa, kun Juanin oleskelulupa umpeutuu ja mies jää kodittomaksi. Ravintolan baarimikko Rodney puolestaan on Mollyn unelmien kohde.

Ole kiitollinen siitä hyvästä, mitä sinulla on.

Hotellissa on muutamia vakiovieraita, jotka asuvat neljännen kerroksen sviiteissä ja antavat reilusti juomarahaa - esimerkiksi kiinteistöpohatta Black ja tämän nuori toinen vaimo Giselle. Muista hotellivieraista poiketen Giselle juttelee Mollylle, kyselee tämän kuulumisia ja tilittää omaa elämäänsä, joka ei töykeän miehen rinnalla ole kuulemma ollenkaan niin hohdokasta kuin luulisi. Naisista tulee miltei ystävät.

Jokaisella on joskus huonoja päiviä. Mutta jos kaikki päivät ovat huonoja eikä väliin mahdu yhtään hyvää, silloin on aika pysähtyä miettimään.

Eräänä päivänä Molly löytää siivoamaan tullessaan herra Blackin kuolleena. Tunnolliseen tapaansa hän siivoaa sviitissä vallinneen kaaoksen ja sotkun ennen hotellin keskuksen hälyttämistä, joten kuolinsyyksi arvellaan ensin sydänkohtausta. Myöhemmin tapaus paljastuu murhaksi ja samalla Molly siirtyy avaintodistajasta pääepäillyksi. Hän on ymmärtämättään auttanut murhatyön takana olevia henkilöitä ja vaiennut tärkeistä asioista, jottei saattaisi ketään pulaan. Nyt hän itse on pulassa.

Oikein on se, mikä oikein on.

Huonesiivoja-teoksen takakansi puhuu suljetun paikan mysteeristä, mutta hotellihuonetta tuskin voi pitää kovin suljettuna paikkana. Mysteerikään kirja ei oikeastaan ole, sillä lukija osaa kyllä tulkita Mollyn näkemiä tapahtumia ja hänen kuulemiaan asioita, vaikka viaton tyttö itse meneekin lankaan. Oikeastaan Huonesiivooja on kepeä ja herttainen kertomus tytöstä tilanteessa, jossa kaikki muut tuntuvat pelaavan eri säännöillä kuin hän itse.

Lopulta kaikki kyllä järjestyy. Jos ei tunnu järjestyvän, loppu ei ole vielä tullut.

Nita Prose -pseudonyymin taakse kätkeytyy Kanadan Simon & Schuster -kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Provost. Hänen esikoisteoksensa Huonesiivooja on ammattitaitoisesti ja sujuvasti kirjoitettu, mutta elää kyllä ennen kaikkea hyväsydämisen ja rakastettavan päähenkilönsä Mollyn ansiosta. On hienoa, että erilaisuudesta puhutaan kirjallisuudessa näin lempeään ja ymmärtävään sävyyn.

Olemme samaa hiekkaa erilaisissa astioissa.

PS. Prosen kirjasta on tekeillä elokuva, jossa Mollya esittää näyttelijä Florence Pugh

 

16.6.2022

ANDERSSON, LAURA: Kuolema Kulosaaressa

Kustantaja: Otava 2022

Kuopiolaislähtöinen Lyyli Huttunen meni Amerikkaan piikomaan jo ennen toista maailmansotaa, mutta nyt on vuosi 1946 ja Lyyli on isäntäväkensä kannustamana palaamassa takaisin Suomeen. Hän on 37-vuotias ja huolissaan tulevaisuudesta: löytyykö sodan jäljiltä toipuvasta kotimaasta töitä?

Kun olin asiaa hetkeksikään pysähtynyt pohtimaan, olin todennut alistuneena, että kun sen ikäinen entinen kotiapulainen seilaisi takaisin Helsinkiin, edessä olisi luultavasti vain kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai piikominen. Kovin suurta eroa niissä ei olisi. Tarjolla olisi pyykkäystä, ruoanlaittoa ja siivousta.

Laivalla Lyyli tapaa amerikkalaisessa sirkuksessa jonglööranneen Riku Loimolan, joka hänkin toivoo löytävänsä sopivaa työtä Suomesta. Sattumalta Lyylin ja Rikun tietoon tulee laivalla tehty kiristysyritys, ja sattumalta he onnistuvat rikoksen myös ratkaisemaan. Helsinkiin rantautuvien Lyylin ja Rikun elämä on jo merkittävästi muuttunut: he ovat saaneet mukavan rahapalkkion ja solmineet avioliiton, jonka pääasiallinen tarkoitus on suojata homoseksuaalista Rikua, mutta myös taata Liliksi muuttuneelle Lyylille rouvan aseman.

Helsingissä pariskunta on tuskin asettunut aloilleen, kun heille jo tarjotaan ratkaistavaksi uutta kiristystapausta. Tosin tässä tapauksessa asiakas onkin itse kiristäjä, joka poliisin pelossa haluaisi Lilin ja Rikun vaivihkaa hankkivan takaisin lähettämänsä kirjeet. Kiristyksen kohde puolestaan on autoliikkeen omistaja Henry Aaltokoski, jonka uskotaan sodan aikana käyneen kauppaa Saksan kanssa ja jonka vihjaillaan etsivän öisin Esplanadinpuistossa homoseksuaalien seuraa.

- On varmasti lukuisia rikoksia, suuria tai pieniä, jotka eivät päädy poliisin korviin, koska uhrit eivät uskalla puhua, Riku sanoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan taakseen, kumartui lähemmäs ja sanoi hiljaisella äänellä: - Tai koska he pelkäävät poliisia. Mutta entä jos olisi joku, joka voisi auttaa heitä? Entä jos me voisimme auttaa heitä?

Lili ja Riku päättävät nyt ruveta yksityisetsiviksi oikein tosimielellä. Sosiaalisesti lahjakas Riku hankkisi asiakkaita ja nokkela ja utelias Lili hoitaisi ajattelutyön ja johtaisi toimintaa. Ensin heidän on kuitenkin muututtava seurapiirikelpoisiksi, joten hyvälaatuiset vanhat vaatteet ompelutetaan uusiksi ja Riku rupeaa viettämään aikaa Fazerin kahvilassa kertoilemassa vuosistaan Amerikassa ja perijätärvaimostaan.

Pian Lili ja Riku saavatkin kutsun sadonkorjuujuhliin Kulosaaren komeimpaan taloon, jossa asuvat Henry Aaltokosken lisäksi hänen kaksi sisartaan ja sodassa pahoin loukkaantunut isoäiti Helena Aaltokoski. Juhlien aikana Lili saa kuulla yöllä salaperäisesti kadonneesta palvelustytöstä. Kukaan muu ei pidä asiaa kovin merkittävänä, mutta Lili huolestuu ja onnistuu taivuttelemaan Henry Aaltokosken ystävän, komisario Elias Huhdan, tutkimaan asiaa. Huoli osoittautuu aiheelliseksi: Kulosaaren huvila-alue kätkee ikäviä salaisuuksia.

Laura Andersson on kirja-alan ammattilainen, joka rakastaa Agatha Christietä ja 1930–40-lukujen screwballkomedioita. Esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, jossa nostalginen vanhan ajan henki yhtyy realismiin. Taustana toimii oivallisesti sodan murjoma Helsinki raunioineen ja invalideineen, mutta myös loistokkaine juhlineen.

Kertojina vuorottelevat Lili ja Riku ovat kiinnostavia, sillä kummankin on taisteltava ajan asenteita vastaan. Homoseksuaali Riku joutuu etsimään seuraa yön pimeydessä ja pelkäämään väkivaltaa ja poliisin ratsioita. Lili puolestaan törmää sukupuolensa vuoksi aliarviointiin, mutta aiheuttaa kyllä harkitsemattomuudessaan itsekin harmillisia tilanteita.

Kuolema Kulosaaressa -romaani on juoneltaan melko epäuskottava, mutta sopii kepeydessään ja sujuvuudessaan oikein hyvin kesälukemiseksi. Syyllisen viittaa tulee soviteltua monelle (jopa komealle komisariolle), mutta loppu onnistuu silti yllättämään. Tästä on hyvä jatkaa Lili Loimola ratkaisee -sarjaa!

15.6.2022

STONEX, EMMA: Majakanvartijat

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Lamplighters

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Maiden Rock on Viktorian aikainen kasuunimajakka, jonka viisikymmentä metriä korkea graniittirakennelma nousee suoraan merestä viidentoista meripeninkulman päässä Cornwallin rannikosta. Majakalla työskentelevillä miehillä on myrskyisän meren keskellä useimmiten mahdollisuus liikkua vain majakan sisätiloissa, joten parin kuukauden päivystysjakson aikana vaaditaan hyvää yhteishenkeä.

Vaatii tietynlaista luonnetta kestää elämää jumissa. Yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Yksitoikkoisuutta. Peninkulmakaupalla pelkkää merta, merta ja merta. Ei ystäviä. Ei naisia. Ainoastaan kaksi muuta miestä päivä toisensa perään, eikä heistä pääse eroon; se on niin karua että voi tehdä hulluksi.

Joulukuussa 1972 yhteysveneen saapuessa majakalle ovi on lukossa, sisällä sängyt pedattuina ja kaiteet kiillotettuina, mutta miehiä ei missään. Poissa on Maidenilla parikymmentä vuotta työskennellyt, kunnioitettu majakkamestari Arthur Black. Poissa on kolmekymppinen Bill Walker, joka jatkaa sukunsa perinteitä majakanvartijana ja on työskennellyt Maidenissa pari vuotta. Poissa on nuori majankanvartijaoppilas Vince Bourne.

Jolla ja miesten päällysvaatteet ovat paikallaan, joten kukaan tuskin on lähtenyt esimerkiksi kalastamaan. Pari mystistä piirrettä majakalla on: keittiössä pöytä on katettu vain kahdelle, majakan molemmat kellot ovat pysähtyneet täsmälleen samaan aikaan eli varttia vaille yhdeksään ja lokikirjaan merkityt säätiedot kertovat hirmumyrskystä, vaikka mantereella ei sellaista ole havaittu. Olisiko hyökyaalto pyyhkäissyt kaikki miehet mukanaan?

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin seikkailukertomuksilla maineeseen noussut kirjailija Dan Sharp ryhtyy tutkimaan Maiden Rockin tapausta, joka yhä on avoin, sillä majakalla kadonneita miehiä ei ole missään vaiheessa julistettu kuolleiksi. Sharp haastattelee Arthur Blackin leskeä Heleniä ja Bill Walkerin leskeä Jennyä sekä Vince Bournen tyttöystävää Michelleä. Naisia pelottaa puhua, sillä miesten työnantaja maksaa heille vuosittaista korvausta vain, jos he vaikenevat.

Kaikkien henkilöiden kohdalla alkaa paljastua salaisuuksia, joista jotkut viattomampia ja jotkut synkempiä. Tarinat kietoutuvat toisiinsa ja niihin tulee puolia, joissa sekoittuvat surut, pettymykset, pelot ja väärät tulkinnat. Paljastuiko jokin näistä salaisuuksista jouluna 1972? Sysäsikö paljastuminen liikkeelle kauhistuttavan ketjureaktion?

Sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava Majakanvartijat-teos on dekkari, koska siihen todennäköisesti sisältyy rikos. Se on kauhukertomus kuvatessaan salaperäisesti ilmaantuvaa Hopeamiestä ja jättikokoista vitivalkoista varista, jotka kenties ovat yksi ja sama olento ja joka ehkä on vienyt miehet mukanaan. Se on myös hieno kuvaus kesyttömästä merestä, sen petollisuudesta, voimasta ja kauneudesta.

Aallokko nousi, aallonharjat murtuivat, pärskeitä lensi hillittömässä meressä. Salamaniskut repivät vellovaa pimeyttä, pikimustaa merta, sysimustaa taivasta, valtameri tyrskysi ja kuohusi. Hänen torninsa tärähteli hyökkäyksen kourissa pärskeiden sinkoillessa koko sen mitalta, kasuunista valokojuun saakka.

14.6.2022

EDVINSSON, ANKI: Lumienkeli

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Snöängeln

Suomennos: Leena Virtanen

Ollaan tammikuisessa Uumajassa. Kuusitoistavuotias Anton tekee itsemurhan hyppäämällä jokeen kaupungin korkeimmalta sillalta. Hän on koko ikänsä kärsinyt OCD-häiriön tuottamasta ahdistuksesta ja pakko-oireista ja päättää nyt luopua liian raskaasta elämästä. Anton on aikansa yrittänyt lääkitä itseään mieliala- ja kipulääkkeillä ja omaa poliisin hämmästykseksi ison varaston tabletteja. Mistä hän on hankkinut ne? Onko nuorukainen ollut huumediileri?

Sitten löytyy kotoaan murhattuna ja häpäistynä proviisori Unni Olofsson, joka on apteekkityön ohella toiminut opettajana yliopistolla. Opiskelijoiden kertoman mukaan Unni oli juuri ennen kuolemaansa tiedustellut ryhmältään tiukkaan sävyyn, myydäänkö kampuksella huumeita ja kuka niitä myy. Ja kaikkihan toki tiesivät sen, että myyjä on William. Poliisit eivät kuitenkaan ennätä puhuttaa nuorta miestä, kun tämä jo löytyy murhattuna yliopiston alueelta.

Seuraavaksi poliisia askarruttaa kadonneen Frida-tytön tapaus. Fridan isä Viggo on nettipokerin mestari, joka kieltäytyi aikoinaan huumeparoni Tony Israelssonin ehdotuksesta ruveta pesemään tälle rahaa ja pakeni mieluummin Tukholmasta Uumajaan. Perheen henkilötiedot on salattu eikä Frida voi muiden nuorten tavoin käyttää somea. Onko juuri vankilasta vapautunut Israelsson silti löytänyt ja kidnapannut hänet?

Rikospoliisin edustajat Charlotte von Klint ja Per Berg pohtivat ankarasti, voiko näillä tapauksilla olla yhteyttä keskenään. Onko asialla yksi murhaaja, esimerkiksi Tony Israelsson? Vähitellen paljastuu, että ihmisten välillä vallitsee mitä erilaisimpia ja yllättävämpiä suhteita, ja että yksi yllättäjistä on Charlotta.

Juoni on vauhdikas, monimutkainen ja aika yllättäväkin, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään nykynuorten elämään liittyviä huolestuttavia piirteitä. Ensinnäkin laihuuden ihailu, joka saa tytöt oksentamaan syömänsä ruoan ja mittailemaan, onko jo tarpeeksi skinny. Ikävää kyllä jotkut vanhemmat lisäävät paineita huomauttelemalla pömpöttävästä vatsasta tai liikakiloista. Toinen huolettava asia on nuorten henkinen pahoinvointi ja psyykkiset ongelmat. Kolmas on huumeiden ja huumeenkaltaisten lääkkeiden aivan liian helppo saatavuus.

Äiti, eikö sinulla ole hajuakaan, miten moni minunkin kavereistani voi huonosti ja vetää tyyliin bentsoja? Tramadolia, Dolcontinia sun muuta. Kaikkihan sen tietää.

13.6.2022

FRENCH, TANA: Pimennossa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: In the Woods

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Ennen kuin alatte lukea tarinaani kerron siis nämä kaksi asiaa: Minä janoan totuutta. Ja minä valehtelen.

Knocknareessa Dublinin lähellä tapahtuu 14. elokuuta 1984 jotain outoa. Kolme kaksitoistavuotiasta ystävystä menee metsään, jonka tuntee kuin omat taskunsa, mutta vain yksi heistä, Adam Ryan, löytyy myöhemmin katatonisessa tilassa, kengät veressä ja muistinsa menettäneenä. Kahta muuta ei löydetä koskaan. Adamin vanhemmat lähettävät pojan oitis pahoja puheita pakoon Englantiin sisäoppilaitokseen.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Adam on jälleen Dublinissa, missä on päässyt rikostutkijaksi murharyhmään. Hän on vaihtanut etunimensä Robiksi, koska ei halua tulla yhdistetyksi vuoden 1984 tapahtumiin, ja pitänyt taustansa salassa myös esimiehiltään. Työparikseen Rob saa nuoren naisen, Cassie Maddoxin. Näiden kahden välille syntyy toverillinen ja lämmin suhde, johon sisältyy toisaalta miltei kakaramaista kujeilua ja toisaalta lempeää huolenpitoa.

Tytöt, joista haaveilen, ovat lempeitä, he istuvat kaihoisina korkeiden ikkunoiden ääressä tai laulavat suloisia vanhoja lauluja pianon säestyksellä pitkät hiukset lainehtien, herkkinä kuin omenankukat. Mutta tyttö, joka astelee rinnallasi taisteluun ja suojaa selustan, on tyystin eri asia; hän aiheuttaa väristyksiä.

Sitten Robin ja Cassien tutkittavaksi tulee Konocknareessa tapahtunut kaksitoistavuotiaan Katy Devlinin murha. Koko seutukunnan ylpeys, kuninkaalliseen balettikouluun Englantiin hyväksytty Katy, löytyy vanhan metsän lähellä sijaitsevilta arkeologisilta kaivauksilta aseteltuna muinaishistorialliselle uhrikivelle. Voiko Katyn kuolemalla olla jotain yhteyttä ratkaisematta jääneisiin vanhoihin katoamisiin? Onko molempien tapausten takana jokin uskonnollinen kultti?

Periaatteessa Robin ei pitäisi lainkaan olla tutkinnassa mukana, mutta hän uskoo, ettei Katyn murha liity mitenkään hänen omaan menneisyyteensä. Eivätkö epäilyttävämpiä ole esimerkiksi tiedot vireillä olevasta moottoritiehankkeesta, jossa tie kulkisi juuri arkeologisten kaivausten kohdalta. Suuret maa-alueet ovat vaihtaneet yhtäkkiä omistajaa, myös aiemmin myyntikiellossa olleet. Lisäksi tien rakentamista vastustavan Moottoritie muualle -kampanjan vetäjä Jonathan Devlin eli Katyn isä on saanut useita nimettömiä uhkaussoittoja.

Toisaalta itse Devlinin perheessä kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Kuka on omituisen ilmapiirin takana: väkivaltaiseksi väitetty isä, omiin maailmoihinsa vetäytynyt äiti, pikkuäidin roolin ottanut Rosalind, erityislapsi Jessica vai kotoa kohta lähtevä Katy?

Suuri määrä poliiseja ahertaa ja tutkii keräämäänsä aineistoa yhä uudestaan, mutta jokainen lupaava johtolanka tuntuu johtavan pelkkään turhautumiseen. Yksityiskohtien paljouden takia kokonaisuus jää piiloon myös lukijalta.

Viikot olivat täpötäynnä pieniä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat merkityksettömiltä ja toisiinsa kuulumattomilta, niin kuin esinekokoelma jossakin eriskummallisessa seurapelissä: kasvot, lauseet, olohuoneet, puhelut, kaikki sulautuivat yhdeksi sekavaksi strobovalon välkkeeksi. Vasta paljon myöhemmin, jälkiviisauden ankean kylmässä valossa, nuo pienet asiat nousivat esiin, järjestäytyivät uudelleen ja solahtivat siististi paikoilleen muodostamaan kuviot, jotka meidän olisi kuulunut nähdä alusta pitäen.

Murhatutkinnan ollessa käynnissä Rob uskaltautuu ensimmäistä kertaa yrittämään parinkymmenen vuoden takaisten hetkien kaivamista muistin kätköistä. Joitakin asioita palaakin mieleen: riehakas riemu ystävysten mitätöidessä aikuisten petollisia suunnitelmia, metsän ylenpalttinen voima ja vapaus – mutta myös häivähdys jostakin pelottavasta. Rob on muistavinaan ilkkuvan naurun, joka ei ehkä tullut inhimillisen olennon suusta.

Metsä ei ollut ikinä ollut niin rehevä tai kesytön. Lehdet heijastelivat auringonsäteitä kuin ilotulitusväkkärät, ja värit olivat niin kirkkaat, että niillä olisi voinut elää, hedelmällisen maan tuoksu oli voimistunut yhtä huumaavaksi kuin ehtoollisviini. Kiisimme läpi hyrisevien itikkapilvien, loikimme yli ojien ja lahojen puunrunkojen, oksat virtasivat ympärillämme kuin vesi, pääskyset sirkustelivat polkumme yllä, ja vannon, että vierellämme juoksi puiden lomassa kolme kaurista samaa tahtia.

Tässä vaiheessa on selvää, ettei Rob pysty käsittelemään tilannetta. Henkisen romahduksen partaalla hän tekee niin monta kohtalokasta virhettä sekä työssään että yksityiselämässään, ettei edes uskollinen ja urhea Cassie onnistu enää suojelemaan ystäväänsä. Tosin juuri Rob oivaltaa, kuka on murhaaja – vai oivaltaako sittenkään?

Pimennossa on ensimmäinen osa Tana Frenchin kirjoittamasta Dublinin murhat -dekkarisarjasta, josta on alkukielellä ilmestynyt jo kuusi osaa. Pimennossa on mielenkiintoinen yhdistelmä trilleriä ja psykologista romaania, mutta olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Nautittavaksi sen tekevät kauniit lauseet, hyvä henkilökuvaus ja tietynlainen salaperäisyys ja yllätyksellisyys. Kirjasta on tehty tv-sarja.

6.6.2022

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Tämäkin hämärä katoaa

Kustantaja: Atena 2022

Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa. On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.

Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo, designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?

Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä, mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.

Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan lapsia.

Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.

Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.

Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma vierailukielto.

Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun, vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.

Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.

Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan yllättävä kuusivuotias Alma?

Vielä pari ajatusta mietittäväksi:

Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme itseämme kohdella.

 

30.5.2022

DOERR, ANTHONY: Taivaanrannan taa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Cloud Cuckoo Land

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Doerrin romaani Taivaanrannan taa on taidokas rakennelma, jossa kirjailija asettelee hallussaan olevia palasia paikalleen yhden toisensa jälkeen ja paljastaa vähitellen yhtymäkohtia eri aikakausien henkilöiden ja tapahtumien välillä. Lukija puolestaan kokoaa samaa palapeliä kertomuksen parissa.

Taivaanrannan taa -teos alkaa kahdesta hämmentävästä tilanteesta. Ensin tavataan Argos-avaruusaluksen holviin lukittu neljätoistavuotias Konstance etsimässä tietoa Antonios Diogeneen antiikinaikaisesta proosateoksesta Kukkupilvelä ja seuraavaksi joudutaankin jo keskelle pommiuhkaa Lakeportin kaupunginkirjastossa 20. helmikuuta 2020. Seymour-niminen nuorukainen kätkee pommia kirjaston alakerrassa samaan aikaan kun yläkerrassa hänen tietämättään viisi koululaista harjoittelee Kukkupilvelä-näytelmää 86-vuotiaan Zeno Niniksen ohjaamana.

Kirjan viidestä keskeisestä henkilöstä kaksi elää 1400-luvun puolivälissä. Orpo Anna on kristitty ja asuu Konstantinopolissa, islaminuskoinen Omeir puolestaan pakotetaan sulttaanin joukoissa piirittämään Konstantinopolia. Nämä noin kolmetoistavuotiaat lapset tapaavat toisensa paetessaan hävitystä ja heidän mukanaan pääsee turvaan luostarikirjaston raunioista löytynyt pieni kirjanen.

Näytelmää vuonna 2020 ohjaava Zeno puolestaan tutustuu 1940-luvulla Lakeportin kirjastossa antiikin tarinoihin, innostuu muinaiskreikan kielestä vankileirillä Koreassa ja löytää itselleen sopivan käännöstyön vuonna 2019, kun Vatikaanin kirjastossa säilytetty pergamenttiklöntti paljastuu uusimman tekniikan ansiosta Diogeneen proosateokseksi ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta. Ja sitten viisi nuorta innostuu Zenon yritelmästä ja sovittaa siitä näytelmän!

Pommin kanssa Lakeportin kirjastossa hääräilevä nuori Seymour tulee tulevaisuudessa liittymään ratkaisevasti Kukkupilvelä-teokseen, mutta vuonna 2020 hän on luonnonsuojelun asialla. Aistiyliherkkyydestä kärsivä autistinen Seymour pystyy rauhoittumaan täysin vain lähimetsässä, puiden huminassa ja Luottoystäväksi nimetyn lapinpöllön seurassa. Sitten metsää ruvetaan kaatamaan uusien talojen tieltä…

Seymour tuijottaa ison kelopuun juurelta ylöspäin ja pöllö tuijottaa alaspäin ja metsä hengittää ja jotakin tapahtuu: pojan jokaisen valvehetken laitamilla mumiseva levottomuus – pauhu – vaimenee.

Päähenkilöistä viides on Argos-avaruusaluksella matkaava Konstance. Hän on syntynyt tällä aluksella, joka jätti luonnonkatastrofien runteleman maapallon jo 65 vuotta sitten ja lähti etsimään uutta asuinkelpoista planeettaa. Elämä Argoksella vaikuttaa olevan kaikkitietävän tekoälyn Sybilin hallinnassa, kunnes tappava virus pääsee valloilleen. Onkohan elossa ketään muuta kuin Konstance, joka aluksen virtuaalitekniikkaa hyödyntävässä kirjastossa etsii vihjeitä menneisyydestä?

Argos on tähtienvälinen sukupolvialus, joka on rakennettu kiekon muotoiseksi. Ei ikkunoita, ei portaita, ei ramppeja, ei hissejä. Aluksessa asuu kahdeksankymmentäkuusi ihmistä. Kuusikymmentä heistä on syntynyt aluksella.

Kirjan päähenkilöiden vaiheiden lomassa etenee jakso kerrallaan myös Kukkupilvelä-tarina, joka kertoo Aethon-nimisen paimenen seikkailuista. Mies haluaisi muuttua linnuksi päästäkseen lentämään taivaalla sijaitsevaan paratiisikaupunkiin, mutta onnistuu vain sotkemaan asiansa ja elämään esimerkiksi aasina tai kalana. Tarina on alun perin kirjoitettu sairaan lapsen iloksi ja myös Taivaanrannan taa -romaanissa sitä luetaan sekä nuorille että sairaille. Ikävä kyllä, Antonios Diogeneen utopia ei ole oikeasti säilynyt nykyaikaan.

Taivaanrannan taa vaikuttaa ensin hieman sekavalta, mutta selkiintyy, kun henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Jokainen heistä on tavalla tai toisella tekemisissä Kukkupilvelä-kertomuksen kanssa, mutta heitä yhdistävät myös rohkeus ja halu säilyttää arvokkaina pitämiään asioita: kirja, luonto, lähimmäinen, totuus. Kaikissa on kiinnostavia piirteitä, mutta eniten taitaa kuitenkin koskettaa herkkä ja lempeä Zeno. Tosin Konstanceen liittyy kirjan todellinen jättiyllätys.

Mikä on kirjan sanoma? Ehkä nuorten näytelmänharrastajien lisäys Kukkupilvelä-käsikirjoitukseen: Maailma riittää sellaisenaan. 

23.5.2022

GILBERT, ELIZABETH: Tämä kokonainen maailmani

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: The Signature of All Things

Suomennos: Taina Helkamo

Henry Whittaker on vailla koulusivistystä, mutta on oppinut isältään – Kew Gardensin hedelmäpuutarhurilta – kaiken puista. Henry omaa myös liikemiesvainua ja on jo 31-vuotiaana upporikas. Hän valitsee vaimokseen amsterdamilaista tutkimuspuutarhaa hallinnoivan suvun jäsenen Beatrixin ja ostaa Yhdysvaltain Philadelphiasta tontin, jolle rakennuttaa komean White Acren kartanon ja puutarhan lämmitettyine kasvihuoneineen.

Alma Whittaker syntyy tammikuun 5. päivänä 1800. Isänsä kolhon ulkonäön ja äitinsä terävän älyn perinyt tyttö imee valistusajan oppia kummaltakin vanhemmaltaan ja tutustuu näiden rohkaisemana ympäröivään luontoon. Hän oppii tunnistamaan kellonajan siitä, miten tietyt kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa. Hän oppii kirjaamaan muistiin ja piirtämään kaiken näkemänsä. Jo neljävuotiaana Alma on sovelias keskustelemaan vieraiden kanssa illallispöydässä.

Alma on yhdeksänvuotias, kun Beatrix ja Henry adoptoivat orvoksi jääneen Prudencen. Alma ei kiinny kuvankauniiseen, pidättyväiseen ja totiseen siskoonsa, mutta yhdessä naapurin hurmaavan höpsön Rettan kanssa nämä samanikäiset tytöt muodostavat kuitenkin hetkeksi huolettoman kolmikon. Myöhemmin epäonniset miesasiat erottavat neitoset toisistaan. Alma tajuaa ulkonäön olevan hänen elämäänsä määrittävä tekijä.

Kuka hänet huolisi? Kuka ottaisi vaimokseen naisen, joka oli yli kuusi jalkaa pitkä ja aivan liian oppinut ja jonka hiukset olivat sekä samaa väriä että mallia kuin kukon heltta?

Äidin kuoltua Almalle on langennut vastuu White Acren emännyydestä ja Henryn liikeasioiden hoidosta, mikä sitoo hänet tiukasti kotitilalleen. Löytyykö sieltä mitään tiedemaailman kannalta uutta ja mullistavaa? Löytyy kyllä: sammalet. Sammalten hiljainen, hidas ja mittaamaton pienoismaailma tarjoaa luokittelua ja luettelointia rakastavalle Almalle tutkittavaa koko loppuelämäksi.

Sammalet näyttivät kaikin puolin arkisilta, tylsiltä, vaatimattomilta, jopa alkeellisilta. Yksinkertaisinkin vaatimattoman jalkakäytävän raosta itävä rikkaruoho vaikutti suunnattoman paljon hienostuneemmalta kasvilta kuin ne. Vain harva kuitenkaan ymmärsi sitä, minkä Alma pian oppi: sammalet ovat käsittämättömän vahvoja.

Luonnontutkijan uteliaisuutta kutkuttaa myös seksuaalisuus, johon Alma tutustuu kirjojen kuvauksissa ja komeron yksinäisyydessä omakohtaisestikin. Miestä hän ei tunnu löytävän. Nuoren neidon ihastuminen perhetuttuun jää vaille vastakaikua ja kypsään ikään ehtineen naisen hullaantuminen kuivahtaa, kun odotettavissa olisi pelkkä ”sielujen liitto”. Asia olisi tullut lukijalle selväksi hieman niukemmillakin yksityiskohdilla.

Tämä kokonainen maailmani on tarina naisesta, jolla on itsevarmuutta ja myös taloudellinen mahdollisuus kulkea 1800-luvun sovinnaisuussääntöjä vastaan. Jo nuorena Alma on kirjoittanut nimellä A. Whittaker artikkeleita kasvitieteelliseen aikakauslehteen ja kirjat sammalista hän julkaisee jo koko nimellään. Vuosia kestänyt sammalten järjestelmällinen tarkkailu saa Alman myös kehittelemään radikaalia ajatusrakennelmaa, jota kutsuu ”teoriaksi kilpailullisesta mukautumisesta”.

Jatkuva taistelu lajien välillä ja keskuudessa on väistämätöntä samoin kuin lajien katoaminen ja muuntuminen. Lajien kehitys on julmaa matematiikkaa ja ajan pitkä tie on täynnä lukemattomien epäonnistuneiden kokeiden fossilisoituneita jäänteitä.

Alma ei koskaan julkaise tutkielmaansa, koska tietää, että teoriassa on aukko. Vanhuutensa päivinä Alma saa kuitenkin todistaa peräti kahden luonnontutkijan päätyneen samanlaiseen evoluutioteoriaan kuin hän itse eli Charles Darwinin teoksessaan Lajien synty ja Alfred Russel Wallacen esseessään. Hän on ollut oikeassa! Hänen elämänsä ei ole ollut turha!

Tämä kokonainen maailmani on sujuvasti kirjoitettu ja kronologisesti etenevänä helposti seurattava. Historiallinen ajankuva vaikuttaa uskottavalta ja Alman pitkä elämänkaari sivuaa luonnontutkimuksen ohella muitakin tuon ajan keskustelunaiheita kuten esimerkiksi rotuoppia. Hyvä lukuromaani!

 

16.5.2022

ARVELA, HANNA: Ihmeperhe

Kustantaja: Tammi 2022

Saarivuoren lähiö sijaitsee lähellä Helsinkiä, mutta on silti paikka, jonne kukaan ei eksy. Tänne saapuu alakoulun opettajaksi keski-ikäinen perheetön mies, jolla on täysi erityisopettajan pätevyys ja joka on opettanut jo useissa kouluissa, mutta jolla on sielun pohjalla painolastia.

Erityisluokka 4–5 F koostuu kymmenestä oppilaasta, joista useimmilla on maahanmuuttotaustaa. Joillekin tämä ryhmä ei ole lainkaan oikea. Porukan ainoa tyttö, etiopialainen Keisha, on kehitysvammainen ja kuuluisi erityiskouluun. Lahjakas, mutta erilaisista tilanteista ahdistuva ja pakeneva Joose puolestaan jaksaisi paremmin sairaalakoulussa. Silti tähän pienryhmään pääseminen on eräänlainen onnenpotku, josta vain harva pääsee osalliseksi.

Jos ja kun oppilas vihdoin saa paikan meidän pienryhmästä, on hän useimmiten jo menettänyt luottamuksen koulunkäyntiin ja joutunut niin syvälle negatiiviseen kierteeseen, ettei minkään sortin kuntoutuminen ole yleensä enää mahdollista.

Opettajat ovat erityisluokassa vaihtuneet tiheään tahtiin eikä tämäkään mies vaikuta täysin työlleen omistautuneelta. Melko kekseliäästi hän kyllä vie ryhmää eri aineiden pariin, mutta jättää käyttämättä tilaisuuksia auttaa yksittäistä lasta. Onneksi vierellä on ihana koulunkäyntiavustaja, virolainen Marge, joka on pysynyt työssään jo kymmenen vuotta huolimatta siitä, ettei hänen tointaan ole vakinaistettu tai siitä, että joutuu tekemään toista työtä hotellisiivoojana. Koska lapset tarvitsevat edes yhden luotettavan aikuisen!

Erityisluokan arkea ovat yhtäkkiset valloilleen riistäytyvät tunteet – täällä niskalenkin hallitseminen kuuluu henkilökunnan perustaitoihin. Lastensuojeluilmoituksia tehdään lähes päivittäin, käydään kouluterveydenhoitajalla, tiedotetaan tapahtumista lasten vanhemmille ja kirjoitetaan uhka- ja väkivaltaselvityksiä. Täällä opettaja saattaa saada oppilaalta vihantäyteisen lapun ja antaa kehuja siitä, että lauseet alkavat isolla kirjaimella ja päättyvät pisteeseen.

Toisaalta nämä lapset ovat myös hellyttäviä pohtiessaan vaikkapa tasa-arvoa, uskontoa ja oikeudenmukaisuutta tai kuolemansyntien käsitteistöä. Miten löytää käsitteille oikea vastine omista kokemuksista ja omasta kulttuurista käsin? Nämä lapset ovat jääneet niin usein vaille huomiota, että ilahtuvat vähäisestäkin henkilökohtaisesta muistamisesta. Heidän parissaan kyyninen opettajakin oppii jotain ja hänen sisäiset lukkonsa osoittavat aukeamisen merkkejä.

- Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja ukki urallaan! Marge toteaa. – Tere tulemast meidän ihmeperheeseen.

- Ihmeperheeseen? opettaja tarkistaa.

- Etkö tiedä? Meillä on supervoimia, Marge kehuu.

Kirjassa on huumoria etenkin replikoinnissa ja pitkään toivookin, että loppu olisi hyvä. Kaikkien kohdalla toive ei kuitenkaan toteudu. Erityislasten kohtelu koulumaailmassa saa teoksessa osakseen paljon kritiikkiä. Juuri heille annetaan epäpäteviä opettajia, juuri heidän kohdallaan säästetään oppimateriaalissa, juuri heidän asioidensa etenemistä virkaportaissa ei seurata. He vain siirtyvät luokalta toiselle, vaikkeivat osaisi edes lukea. Mitä toivoa heillä on tulevaisuuden suhteen?

Se on ällistyttävää kuinka vähän meillä on lapsiin kohdistuvia tukitoimia ottaen huomioon, että yhden ainoan syrjäytyneen hintalappu on keskimäärin seitsennumeroinen sen lisäksi, että summa kertautuu useimmiten tämän jälkikasvun määrällä…

9.5.2022

MENGISTE, MAAZA: Varjokuningas

Kustantaja: Atena 2022

Alkuteos: The Shadow King

Suomennos: Aleksi Milonoff

Varjokuningas-romaani alkaa ja loppuu tilanteessa, jossa Hirut-niminen nainen istuu vuonna 1974 Addis Abeban rautatieasemalla sylissään metallilaatikko, jonka omistaja on tulossa sitä hakemaan. Laatikossa on lehtileikkeitä, kirjeitä ja ennen kaikkea valokuvia, joita Hirut tarkastelee yksi kerrallaan ja joiden myötä palaa menneeseen.

    Maan todellinen keisari viljelee pientä maatilkkua Hirutin naapurissa. Miehen päässä ei ole koskaan ollut kruunua ja hän elää yksin vailla vihollisia. Tuo hiljainen mies johti kerran Etiopian kansaa teräspetoa vastaan ja Hirut oli hänen luotetuin sotilaansa, varjokuninkaan ylpeä vartija. Kerro heille, Hirut. Nyt on oikea hetki jos koskaan.

   Kuolleet käyvät äänekkäämmiksi: Meitä on kuultava. Meidät on muistettava. Meistä on saatava tietää. Me emme lepää ennen kuin meitä on surtu.

Vuonna 1935 Italian armeija hyökkää Etiopiaan saadakseen revanssin 1890-luvulla koetusta kirvelevästä tappiosta. Etiopiassa hyökkäystä on osattu odotella siitä saakka, kun Italian joukkoja on alkanut kerääntyä Eritreaan rajajoen taakse. Keisari Haile Selassien luottomies Kidane yrittää parhaansa mukaan haalia aseita ja vie jopa perheen palvelustytöltä tämän ainoan aarteen, isältä saadun vanhan kiväärin.

Kidanen kotona vallitsee jännittynyt ilmapiiri. Nuori aviovaimo Aster suree kuollutta poikaansa ja kerjää hemmotellun lapsen lailla miehensä huomiota. Asteria kuohuttaa myös palvelustyttö Hirut, jonka Kidane on tuonut perheeseen tytön jäätyä orvoksi. Mikä on ollut Hirutin äidin ja Kidanen välinen suhde? Onko Kidanen suhde Hirutiin niin isällinen kuin vaikuttaa? Mustasukkainen Aster turvautuu jopa fyysiseen väkivaltaan.

Sitten sota syttyy ja Asterista kuoriutuu yllättäen esiin aivan uudenlainen nainen: johtaja. Hän pitää tulisia puheita kylien naisille ja kannustaa näitä taistelemaan ase kädessä miesten rinnalla. Isältä saaduilla opeilla hän kouluttaa naisia ampumaan ja valmistamaan käytetyistä hylsyistä patruunoita. Hirut on tietenkin avustamassa, vaikka sisimmässä kirvelee.

Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän sanoo. Me olemme enemmän… Naiset kuiskivat sitä keskenään: Me olemme enemmän, me olemme enemmän. He koskettavat kasvojaan, kauniita ja tavallisia, painavat käden rinnalleen ja vatsalleen ja ehkä jalkojen väliinkin ja puhkeavat nauruun. Me olemme enemmän.

Italian asevoimat vyöryvät maahan panssarivaunuineen ja sinappikaasua kylvävine lentokoneineen, mutta eivät etenekään odotetun vauhdikkaasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä raaemmaksi käy italialaisten toiminta. Eversti Carlo Fucellin johtama armeija raunioittaa kokonaisia kyliä, tuhoaa viljelyksiä, tappaa naisia ja lapsia ja kiduttaa vankeja. Italianjuutalainen Ettore Navarra taltioi kaiken kamerallaan, koska on turvassa vain ollessaan Fucellille hyödyllinen. Kalleimman aarteensa, isältä tulleen kirjeen, hän kätkee.

Kun tieto Haile Selassien paosta Britanniaan leviää, on kansalaisten taistelutahto vähällä lamaantua, mutta Hirutin ansiosta asiaan löytyy ratkaisu. Köyhä soittoniekka Minim (eli Ei mikään) muistuttaa hämmästyttävästi keisaria ja pystyy tämän vaatteisiin puettuna toimimaan uskottavasti varjokuninkaana. Henkivartijoiksi hänelle asettuu kaksi kaunista amatsonia eli Aster ja Hirut. Hämäys onnistuu.

Heitä ei pelota laaksossa voimistuva jylinä, joka kumpuaa italialaisten leiristä. He eivät piittaa metelistä vaan katsovat vain Hirutia, uutta äiti Etiopiaa, esikuvaa. Hän edustaa kaikkia niitä naisia, jotka ovat selvinneet sodasta nostaakseen nyt aseensa ja taistellakseen tai syöksyäkseen sotakentälle kantamaan haavoittuneita. Joukot lankeavat polvilleen. Ihmiset painavat otsansa maahan. He kiroavat huhut keisarin paosta ulkomaille. He kiittävät Kaikkivaltiasta siitä, että heidän suuri päällikkönsä on tullut johtamaan heitä sodassa. Ja he vannovat taistelevansa voittoon tai kuolemaan asti.

Varjokuningas-romaani on kuin ooppera. Välinäytöksissä tavataan murheellinen ja mietteliäs keisari Haile Selassie, joka kuuntelee yhä uudestaan Verdin oopperaa Aida voidakseen ymmärtää, miksi Etiopian prinsessa asettuu kansansa vihollisen puolelle. Välillä kuoro puolestaan kohottaa äänensä ja kommentoi tunteikkaan mahtipontisesti tapahtumia ja henkilöitä. Vaikuttava teos saa pohtimaan sitä, mitä kaikkea ihminen voi kestää ja mikä jää lopulta varjojen kätköihin.

Etiopialais-amerikkalainen Maaza Mengiste (s. 1974) sai kirjaansa idean löydettyään tietoja isoisoäidistään, joka lähti vapaaehtoisena armeijaan nuorempien veljiensä sijasta. Varjokuningas kuvaa naisia aktiivisina toimijoina: Aster ja Hirut taistelevat ase kädessä, luksushuoran roolia vetävä Fifi toimii vakoojana italialaisten leirissä ja oma osuutensa on nimettömäksi jäävällä kokillakin. Silti naiset joutuvat pelkäämään koskemattomuutensa puolesta jopa omiensa joukossa: kukaan ei aseta kyseenalaiseksi isännän oikeutta palvelijansa ruumiiseen.

Mengisten kirja ei paksuudestaan huolimatta (500 sivua) ole vaikea, mutta henkisesti sen lukeminen on kyllä raskasta tänä aikana, jolloin eurooppalainen maa on hyökännyt naapurinsa kimppuun. Varjokuningas ilmestyi vuonna 2019 ja oli Booker-palkintoehdokkaana 2020, mutta voisi monelta osin kuvata tätä päivää: silmitöntä tuhoa, tarpeetonta raakuutta, sotarikosten selittelyä ja peittelyä.

2.5.2022

MASON, MEG: Murhe ja autuus

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss

Suomennos: Maria Lyytinen

Murhe ja autuus -romaanin kertoja on nelikymppinen Oxfordissa asuva Martha Friel, joka pitää hupaisaa ruokakolumnia ja on asumuserossa aviomiehestään Patrickista. Kertomuksen edetessä Martha muistelee mennyttä ja kertoo elämänsä ihmisistä, mutta ennen kaikkea itsestään.

Marthan isä on hiljainen huolehtija, joka aikoinaan sai kuuluisuutta erään runonsa ansiosta, muttei ole sittemmin onnistunut kirjoittamaan mitään merkittävää. Kuvanveistäjä-äiti puolestaan tekee romusta taidetta eikä osoita juurikaan kiinnostusta sen paremmin miestään kuin kahta tytärtään kohtaan. Hänellä on taipumus ryypätä liikaa ja nolata humalassa sekä itsensä että perheensä.

Äidillisin hahmo Marthan ja pikkusisko Ingridin elämässä onkin Winsome-täti, joka rahoilla Marthan perhe elää ja jonka luo kaikki kokoontuvat joulunviettoon. Winsomen kotona kuusitoistavuotias Martha tapasi ensi kertaa serkkunsa koulutoverin, äidittömän ja isänsä unohtaman Patrickin, josta tulee jatkossa suvun joulujuhlien vakiovieras. Martha ei kolme vuotta nuorempaan poikaan kiinnittänyt juuri huomiota, mutta tämä rakastui koko sydämestään Marthaan.

Pikkusiskonsa Ingridin kanssa Marthalla on jonkinlainen kilpailuasetelma. Ingrid meni nuorena naimisiin ja oli muutamassa vuodessa kolmen alle viisivuotiaan lapsen äiti. Martha puolestaan sairastui jo viimeisen kouluvuotensa lopussa ahdistukseen ja väsymykseen, joita kesti vain pöydän alle piiloutumalla. Sairausjaksot uusiutuivat tulevina vuosina, lääkärit ja lääkkeet vaihtuivat ilman näkyvää muutosta. Onko Martha kelvoton elämään?

Normaalit ihmiset sanovat, etteivät voi kuvitellakaan, että olisi niin paha olla, että haluaisi oikeasti kuolla. En edes yritä selittää, ettei kyse ole halusta kuolla. Kyse on siitä, että tietää, ettei kuuluisi olla enää elossa, että tuntee luidensa murenevan väsymyksestä, tuntee kauhuntäyteistä uupumusta. Silloin elossa olon luonnottomuudelle täytyy lopulta tehdä jotakin.

Ensimmäisen avioliittonsa Martha solmi kaksikymmentäviisivuotiaana lyhyen tuttavuuden jälkeen taidemeklari Jonathanin kanssa, koska luuli miestä hauskaksi, ja erosi yhtä nopeasti kun mies ei sitä ollutkaan. Vasta muutaman vuoden kuluttua Martha tapasi uudelleen lääkäriksi opiskelleen Patrickin, jota huomasi ajatelleensa yllättävän paljon. Seurasi avioliitto, jonka aikana Martha koki suorastaan autuutta, mutta kohta jo taas tutuksi tullutta murhetta.

Minä olin ehtinyt muuttaa kerrostaloasuntoon ja takaisin, olla naimisissa, käydä ulkomailla, sairastua ja tulla lempatuksi, kun taas Patrickilla oli yllään sama pusero kuin Jonathanin illallisilla, silloin kun olin hänet viimeksi nähnyt.

Martha vaikuttaa aluksi kovin ristiriitaiselta ja jopa ärsyttävältä hahmolta. Hän saattaa toisaalta vaieta omasta mielipiteestään, jottei aiheuttaisi toisille pahaa mieltä, mutta toisaalta olla pisteliäs ja raivonpuuskassa jopa heitellä esineitä. Hämmästyttävän pitkään Patrick sietää Marthan ailahtelevaisuutta ja jaksaa kääntää loukkaukset leikiksi, mutta lopulta voimat loppuvat.

Myötätuntoa Marthaa kohtaan alkaa tuntea siinä vaiheessa, kun syy hänen käyttäytymiseensä selviää. Martha on vuosikymmeniä saanut lääkäreiltä vääriä diagnooseja ja sen seurauksena myös vääränlaista lääkitystä. Traagisinta on, että Marthaa on kehotettu horjuvan mielenterveytensä vuoksi välttämään lapsen hankkimista, joten hän on alkanut uskotella itselleenkin, ettei pidä lapsista. Tosiasiassa hän kaipaa vauvaa joka solullaan.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat niistä kärsivän lisäksi myös hänen läheisiinsä, jotka tarvitsisivat tukea jaksamiseen ja myös käsillä olevien ongelmien ymmärtämiseen. Murhe ja autuus -teoksessa on ihmisiä, jotka eivät halua tunnustaa rakastamansa henkilön sairautta leimaantumisen pelossa ja puhuvat vain poikkeavasta persoonallisuudesta. Entä haluaako esimerkiksi Martha itse tosiasiassa ollakin erilainen?

Sinä olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin täällä. Mutta se onkin sinulle vielä hankalampaa. Olisit mieluummin joko tai. Et kestä ajatusta siitä, että ehkä oletkin ihan tavallinen.

Murhe ja autuus -romaani ei ihan heti tempaa mukaansa, mutta lakoninen ja ironinen tyyli kantaa ja teos muuttuu kiinnostavammaksi, kun tarinan pohja on rakennettu ja henkilöt esitelty. Aina ei elämä ole helppoa, mutta epätäydellisyyteenkin voi ehkä tyytyä. Kirjan loppu on yllättävän toiveikas.

Kaikki on rikkonaista ja sekaisin ja ihan hyvin. Sellaista elämä on. Vain niiden välinen suhdeluku vaihtelee.

25.4.2022

RAUDASKOSKI, TIINA: Kuudennen kerroksen nainen

Kustantaja: WSOY 2022

Tiina Är on 33-vuotias suomalainen kirjailija. Hän asuu Pariisissa aviopuolisonsa biologi Bastian Chaponin kanssa, joka isänsä puolelta on Algerian ranskalaisia ja kokenut lapsuudessaan näihin kohdistuvaa syrjintää. Tiina on uskonut miehen oudon käytöksen johtuvan ranskalaisesta taustasta, mutta ihmetyttää kyllä, miten hän on tähän nuhjakkeeseen alkujaankaan ihastunut.

Katso nyt itseäsi: rasvainen tukka, liian pienet vaatteet, likaiset, reikäiset kengät, vääntyneet silmälasit, jotka eivät ikinä pysy suorassa, ryhti koko ajan kumara. Silti noin tärkeilevä ilma, noin imelät sanat. Aina yhtä lipevä, aina yhtä pinnallinen.

Kolmen Pariisissa vietetyn vuoden jälkeen avioliitto alkaa olla loppusuorallaan ja Tiina Är suunnittelee jo paluuta Helsinkiin, kun Bastian eräänä päivänä häipyy vieden pariskunnan yhdeksänkuukautisen tyttären mukanaan. Hän vie myös vaimonsa passin, asiakirjat ja pankkitililtä rahat. Huonosti ranskaa puhuva, rahaton ja työtön kuudennen kerroksen nainen jää selviämään yksinään ympäristössä, jonka ajattelumaailmaa ja toimintatapoja ei hallitse.

Tiina Är etsii apua niin läheiseltä poliisilaitokselta kuin prefektuurista, niin yleisestä oikeusavusta kuin Suomen suurlähetystön konsuliavusta, mutta kukaan ei suhtaudu hänen hätäänsä ymmärtäväisesti. Eihän mitään rikosta ole tapahtunut, kun lapsesta pitää huolta hänen oma isänsä! Eikä mikään huono isä – sitä ei Tiinakaan voi väittää. Hätääntynyttä äitiä pidetään lähes naurettavana.

Ranskan viidennen tasavallan on oltava oikeudenmukainen. Näin suurta epäoikeudenmukaisuutta ei voi olla olemassa. Lasta ei voi viedä äidiltä noin vain.

Jotkut yksittäiset ihmisetkin hankaloittavat Tiinan elämää. On portinvartija, joka ei suostu luovuttamaan Tiinalle kirjeitä, jos niissä on sukunimen Är sijasta Chapon. On psykologi, joka sekoittaa asiakkaansa keskenään ja seuraa Tiinan kohdalla muslimitaustaiselle kotiäidille tarkoitettua kysymyslistaa. Onneksi on myös ihmisiä, jotka yrittävät auttaa: algerialaistaustainen transnainen Sonia B, keuhkotautilääkäri Loiseau, suomalainen Ystävä ja myös Bastianin lempeä isä.

Pienen tytön huoltajuutta puidaan lopulta oikeudessa. Bastian maalailee pitkässä puheenvuorossaan Tiinaa naiseksi, jolla ei ole kunnollista ammattia, ei kielitaitoa, ei kykyä hoitaa asioitaan ja joka on lisäksi alkoholisti, mielisairas ja jopa väkivaltainen. Kuinka tällainen nainen voisi tarjota turvallisen kodin lapselleen? Lamaantuneen Tiinan ainoa puheenvuoto on nöyrä:

En yritä esittää itseäni täydellisenä äitinä, en edes hyvänä. Mutta uskon, että niiden kuukausien ajan, jotka tyttäreni sai viettää kanssani, olin hänelle riittävä äiti.

Tuo rehellisyys kääntyy Tiinan eduksi, sillä tuomari määrää tyttären huoltajuuden ”riittävälle äidille”. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, missä tyttö on, sillä Bastian on pettymyksensä jälkeen kadonnut häpeissään ulkomaille. Jälleen Tiina Är jonottaa viranomaisten tiskille, mutta on jo nousemassa lamaannuksestaan ja ryhtymässä toimimaan omin päin lapsensa löytämiseksi. Hän ryhtyy jopa opiskelemaan oikeustiedettä yliopistossa!

Minä elän. Minä olen itse se voima, joka luo tätä elämää, enkä minä pysty itse itseäni elämällä lannistamaan.

Kuudennen kerroksen nainen perustuu Tiina Raudaskosken omiin kokemuksiin, mutta on kuitenkin fiktiota. Paikoin huumori on varsin mustaa, kun kirjailija kuvailee henkilöitä ja tapahtumia, mutta esimerkiksi kuvaus humalaisesta Tiinasta keskustelemassa oman peilikuvansa kanssa on herkullinen. Kirjassa on paljon visuaalisuutta ja kohtaukset lipuvat ohi kuin elokuvassa; dramaturgin ote näkyy.

18.4.2022

MEHR, MARISSA: Rusalka : kuiskaajan muotokuva

Kustantaja: Siltala 2021

Huhtikuussa 2010 kuusikymppinen arvostettu kapellimestari Gerard Monti saa kutsun hautajaisiin. Outoa kyllä, kutsun lähettäjä ja allekirjoittaja Anna on sama henkilö, jonka hautajaisista on kyse. Onko kyseessä pila? Gerard ei ole tavannut Annaa kymmeneen vuoteen, mutta muistaa kyllä naisen erikoislaatuisuuden.

Gerard lähtee omaksikin yllätyksekseen Brysselistä matkaan kohti Riiaa, vaikka hänen pitäisi panostaa täysillä Rusalka-oopperan pian alkaviin harjoituksiin. Matkasta tulee hankala, sillä Euroopan liikenne on kaaoksessa Islannissa purkautuvan tulivuoren takia. Raideliikenteessä vanhentunutkin kalusto on otettu käyttöön, mikä ahdistaa hygienian suhteen miltei neuroottisen tarkkaa Gerardia.

Gerardin reitti vie oikukkaasti pitkin Keski-Eurooppaa. Hänellä olisi yllin kyllin aikaa tutkia Rusalkan partituuria, mutta ajatukset kertaavatkin joko omaa laskujohteista uraa tai lyhyttä tuttavuutta Annan kanssa. Määrätietoisen ja röyhkeän Annan. Välttelevän ja omapäisen Annan. Kiehtovan ja ikimuistoisen Annan.

Parhaiten Gerard muistaa Annan kiukun, jos häneen viitattiin ”itätyttönä”. Gerardin on rehellisyyden nimissä myönnettävä omat ennakkoluulonsa ja omahyväisyytensä tässä asiassa – hän on tottunut pitämään entistä Itä-Eurooppaa jotenkin säälittävämpänä ja huonompana kuin länttä. Voiko hän kuitenkaan luokitella kuutta kieltä hallitsevaa oopperakuiskaajaa toisen luokan kansalaiseksi?

Kun asui musiikissa ei ollut niinkään väliä, missä kohtaa leveys- ja pituusasteita sijaitsi. Hän oli liikkunut tuulen lailla ympäri Euroopan, työstä ja kaupungista toiseen. Oli se ja sama, minne oli rekisteröitynyt. Se oli vain osoite, ei identiteetti. Ainakaan sen ei pitänyt olla.

Gerardin matkaan limittyy Annan näkökulma. Anna on aina tuntenut outoa yhteyttä rusalkoihin eli vedenneitoihin: omat epämuotoiset jalat, Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, rusalkaa esittävä maalaus taidemuseossa (ehkä Anna Vinogradova)… Muuttaessaan idästä länteen hän on kuin vedestä maalle siirtynyt vedenneito, josta jokainen näkee, että hän on toisenlainen. Kuiskaajanakin hän on pinnan alla piilossa, näkymättömänä kuin henkiolento ja silti pitämässä langat käsissään.

Kun vedenneito tahtoo muuttua ihmiseksi, hän joutuu luopumaan äänestään. Niin käy lopulta Annallekin, jolta syöpä vie äänen. Valmistautuessaan kuolemaan Anna muistelee mennyttä, mutta Gerardille niissä muistoissa ei juuri ole sijaa – vain nuiva maininta ”yhdestä kapellimestarista”. Tärkeintä Annalle on aina ollut vapaus muovata itse elämäänsä.

Sitten tapahtuu jotain selittämätöntä: Anna paranee täysin! Hän ei kuitenkaan tunne riemua saatuaan lisää elinaikaa. Ei, hän tuntee itsensä huijatuksi! Hän masentuu, sulkeutuu itseensä, torjuu läheisensä, pakenee kaikkia piristysyrityksiä. Mehr kuvaa tarkkavaistoisesti ja kauniisti Annan sisimmässä risteileviä tunteita.

Aika joka ennen oli niin kiltisti kulkenut uomaansa järkähtämättömänä, välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tahtiaan, oli nyt pysähtynyt täysin. Tai ei pysähtynyt, vaan jonkinlaisella yliajalla – siltä Annasta tuntui… Anna lakkasi näkemästä elämää ja huomasi vain kuoleman: sen luvattoman poissaolon. Hän oli hämmentynyt ja surullinen, kunnes hänessä puhkesi viha. Päällimmäisenä oli tunne, että häntä oli huijattu pahemman kerran.

Annan yhteys vedenneitoihin on selkeä ja jollakin lailla ymmärrettävä, mutta miksi Mehr alkaa yhdistää häntä myös kissoihin? Koska kissa on itsenäinen oman tiensä kulkija? Koska kissalla on yhdeksän elämää? Koska kissa on salaperäinen eläin, joka liitetään myös noituuteen? Tulkinnat sopisivat kirjan maagista realismia lähenevään tyyliin.

Mehr tuntee klassisen musiikin maailman ja kirjoittaa siitä tavalla, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Kerronta on koko ajan tasaista ja saa aikaan tunteen kuin kaikkea katsottaisiin jotenkin vaimennettuna tai tässä tapauksessa ehkä veden alta. Gerard ja Anna ovat mielenkiintoisia hahmoja – eivät aina mukavia, mutta silti ihmisiä, joiden toivoisi saavuttavan mielenrauhan ja löytävän tulevaisuutensa kannalta oikeat ratkaisut.

11.4.2022

LOCKWOOD, PATRICIA: Kukaan ei puhu tästä

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: No One is Talking About This

Suomennos: Einari Aaltonen

Kukaan ei puhu tästä -romaani tuntuu ensin hämmentävältä, sillä teksti koostuu lyhyistä kappaleista, jotka vaikuttavat toisistaan irrallisilta. Ironia ja tarkat huomiot saavat kuitenkin jatkamaan ja kirjailijan tavoite alkaakin vähitellen hahmottua: kappaleethan ovat kuin twiittejä, merkkimäärältään rajattuja viestejä, joissa nojataan iskevyyteen ja yllätyksellisyyteen.

Kirjan kertoja on nainen, jolle on syntynyt riippuvuussuhde portaaliin eli Twitteriin. Välillä hän huomaa viettävänsä portaalissa niin paljon aikaa, että raja nettimaailman ja todellisuuden välillä alkaa hämärtyä, mutta irti hän ei kuitenkaan yrityksistään huolimatta pääse. Hänen on saatava sanoa sanansa ja joskus nämä sanat saattavatkin riemastuttavasti ruveta leviämään portaalissa.

Kun hän sulki portaalin, keskusteluketju nyki häntä takaisin. Hänen oli pakko seurata sitä. Tämä saattoi olla juuri se, joka liitti kaiken yhteen, joka kietoi hänet osaksi järkähtämätöntä yhtenäisyyttä.

Nainen on saanut laajalti näkyvyyttä postauksella Voiko koira olla kaksoset? Teinitytöt pommittavat häntä itkuemojeilla ja esiintymiskutsuja sataa eri puolilta maailmaa. Nainen käy Australiassa ja Jamaikalla, Alankomaissa ja Irlannissa, Itävallassa ja Norjassa, Englannissa ja Suomessa ja puhuu väkijoukoille viestinnän uusista tuulista ja tiedon senhetkisistä virtauksista. Yhden ainoan lauseen ansiosta hänestä on tullut joka alan asiantuntija.

Kirja kuvaa hyvin nettimaailman hektistä vauhtia. Huvittavuus ja kauhu sekoittuvat omituisesti. Yhtä suurta huomiota saavat sotarikolliset kuin perinteiseen ruokareseptiin puuttuneet. Tarinoilla mässäillään, tirkistellään avomielisiä paljastuksia. Kauhistellaan sitä, että juuri Twitter mahdollisti hassun diktaattorin nousun valtaan. Ohi lipuvat kuvat ja striimit. Keskustelunaiheet vaihtuvat nopeasti ja reaktiot aiheisiin vielä nopeammin.

Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä.

Perhe vilahtelee taustalla. Hämmentynyt mutta turvallinen aviomies. Roiseja emojeja käyttävä äiti. Vaikeneva isä. Bitcoineja rakastava eno. Sotaan osallistunut veli. Raskaana oleva pikkusisko. Kollikissa nimeltä Tohtori Pyllynsilmä. Perhe on yhtenäinen ja keskusteluyhteydet kunnossa. Sitten äiti viestittää naiselle: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?

Kukaan ei puhu tästä -teoksen toinen osa onkin ihan eri maailmasta kuin ironinen ensimmäinen ja nostattaa paikoin kyyneleitä silmäkulmaan. Siskon odottamalla vauvalla ei kaikki ole hyvin ja perheen täyttää suru ja pelko. Nainenkaan ei jaksa kiinnostua portaalista, jonka keskustelunaiheet tuntuvat nykyisessä tilanteessa kovin turhanaikaisilta. Vähitellen surun tilalle tulee kuitenkin kiitollisuus ja ilo, sillä pieni tyttö osoittautuu koko perheelle lahjaksi ja elämän valoksi. Hän opettaa, mitä sana Rakkaus tarkoittaa.

Lockwoodin teos on tarkoin mietitty kokonaisuus, jossa joutuu pohtimaan nykyhetken maailmaa sekä nettimaailman keinotekoisuutta tosielämän realiteetteja vastaan. Twiitteiihin uppoutuneelle saattaa jäädä päälle absurdiuden ja leikkisyyden korostaminen, mutta todellisuuden iskiessä se ei enää riitäkään. Jos identiteetti on rakentunut hassuttelun varaan, mitä jää jäljelle vakavaksi muuttuneessa maailmassa?

4.4.2022

MANNINEN, LAURA: Viimeinen sulkee verhot

Kustantaja: Otava 2022

Arto on pätkätöitä tekevä eläintieteilijä. Yksi työjakso yliopistolla on taas ohi, mutta Arto jatkaa kotona oman osuutensa kirjoittamista artikkeliin, jossa käsitellään hiirten ultraäänistä lemmenlaulua. Varsinaisesti Artoa kiinnostavat linnut, joiden ääntelystä kirjassa onkin paljon kuvailuja: kaulushaikaran huohottavat töräytykset, ruokokerttusen säksätys ja siritys, lehtokertun jokellus ja pulputus, sarvipöllön poikasten naukuna…

Koska Arto on joka tapauksessa kotosalla, hänelle lankeaa vastuu Hanna-vaimon äidistä Sirkusta, joka ei kaatumisensa jälkeen voi enää asua omassa kodissaan. Aamuvarhaisella heräilevä Sirkku pistää Arton päiväjärjestyksen uusiksi, mutta silti anopin ja vävyn välille syntyy lämmin suhde. Avarakatseinen ja varsin nokkela Sirkku pelastaa lopulta Arton pahasta pulasta, johon tämä ajattelemattomuuttaan on ajautunut.

Hanna puolestaan on kaikkien tuntema aivovalmentaja, jota kotiasioiden sijasta kiinnostaa uran pönkittäminen. Äiti on hänelle lähinnä painolasti, kuten taitavat olla myös lapset Verna ja Väinö, jotka on sijoitettu kalliiseen yksityiseen sisäoppilaitokseen. Vanhemmat käyvät vierailemassa lastensa luona melko harvoin, mutta Hanna ei kanna huonoa omaatuntoa: maksaahan hän laskut ja reklamoi esimerkiksi rikkoutuneesta trampoliinista.

Arto sen sijaan alkaa aavistella, että koulussa kaikki ei ole kohdillaan. Karkuteillä olevan teinipojan kohtaaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa ruman totuuden: jatkuvan kilpailutuksen seurauksena opetus ja olosuhteet ovat romahtaneet. Henkilöstömitoitukselle asetetut määräykset on saavutettu haamutyöntekijöillä, kun samaan aikaan koulun omistava kansainvälinen sijoitusjätti puolestaan pyörittää miljardiomaisuuttaan maksamatta Suomeen veroja.

lapset olivat koulussa vain säilössä. Kilpailutus tarkoitti uuden ajan lapsikauppaa: kuka halvimmalla suostui ottamaan, sai.

Kukaan koulussa ei tiedä oppilaiden määrää tai nimiä eikä huomaa, jos joku puuttuu. Lapset pidetään huoneissaan, jossa ruoka-automaatti valmistaa heille ateriat ja muistuttaa läksyistä, hampaiden pesusta ja nukkumaanmenoajoista. Häiriöiden välttämiseksi kaikille jaetaan iltaisin unilääkkeet ja aamuisin psyykelääkkeet.

Siellä lapsia oli eristetty huoneeseen mielivaltaisesti, estetty ulkoilemasta ja harrastamasta. Lukittu huoneeseen ennen päivällisaikaa, koska ei ollut henkilökuntaa. Jos lapset olivat uhmanneet eristämistä, heidät oli sidottu sänkyyn. Poika oli antanut lehdelle kuvia arpisista ranteistaan.

Lapsilla oli todettu aliravitsemusta yksipuolisen ruoan takia. Puheen kehityksen ongelmia yksinäisyyden vuoksi. Mädäntyneitä hampaita kehnon huolenpidon ansiosta.

Viimeinen sulkee verhot on satiiri, jossa nykyhetkelle täysin tavanomainen asetelma on käännetty päälaelleen: kirjassa vanhusten sijasta laitokseen on suljettu lapset ja lasten sijasta kotona hoidetaankin perheen ikäihmiset. Tämä herättää yllättävän paljon ajatuksia ja oivalluksia, kun muistissa on kuitenkin vielä parin vuoden takainen kohu yksityisten hoivakotien puutteista ja laiminlyönneistä.

Kirjassa päälaelleen ovat kääntyneet myös sukupuoliroolit. Hanna on se, joka keskittyy tienaamaan rahaa kaikesta idealismista luopuneena ja työnantajan epäeettisestä toiminnasta piittaamatta. Arto taas on hoivaaja ja vastuunkantaja, joka lopulta toteaa, että ihmiselle tärkeintä on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus. Siinä satiirinen ote taittuu lempeäksi huumoriksi.

Mannisen romaanissa ikäihmisten ja lasten aseman kuvailun ohella on myös tietoa biologiasta, laboratoriotyöstä ja lintuharrastuksesta. Teos on siis varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen ja eloisan tyylinsä ansiosta myös helppolukuinen.

28.3.2022

POHJALAINEN, SOILI: Ihon alla

Kustantaja: Atena 2022

Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.

Aino on sievä kiharahiuksinen tyttö, joka osaa pelata jalkapalloa yhtä hyvin kuin pojat ja on siksi poikien suosiossa. Hänellä on myös lievä lukihäiriö. Tämäkö aiheuttaa nälvimisen ja porukoiden ulkopuolelle jättämisen? Tämäkö saa Ainon aloittamaan itsensä viiltelyn – ensin kevyemmin ja sitten jo hengenvaarallisesti? Kun ei tunne olevansa riittävä?

Riittäväksi ei tunne itseään Ainon äitikään. Hän etsii syitä tilanteeseen tekemistään virheistä aivan raskausajoista lähtien, vääristä sanoista, väärästä esimerkistä. Häneen ei mene täydestä se väite, että kyse olisi pelkästään Ainon omasta jutusta – kyllä kyseessä on myös äidin taistelu! Äitihän se seuraa joka hetki valppaana hälyttäviä merkkejä ja vivahteita Ainon käyttäytymisessä ehtiäkseen puuttua tilanteeseen ajoissa.

Viiltelyä on jatkunut niin pitkään, että Ainolla on ennättänyt muodostua siihen riippuvuussuhde. Ajan myötä se on muuttunut rajummaksi, vaikka Aino vakuuttaakin tietävänsä rajan ”tavallisen” ja vaarallisen viiltelyn välillä. Äiti puolestaan tunnistaa yöllä tyttären äänestä välittömästi, milloin edessä on ambulanssikyyti ensiapuun tikattavaksi. Silti pelastuminen saattaa joskus olla kiinni pelkästä onnekkaasta sattumasta.

Tässä perheessä viiltelystä puhutaan suoraan ja usein mustan huumorin sävyttämänä. Joskus äiti väsyy ja purkaa tunteitaan kiivaasti ja äänekkäästi, heittelee ehkä tavaroitakin, kunnes lähtee ulos rauhoittumaan. Aino puolestaan tietää tasan tarkkaan, miten pahiten loukata ja ärsyttää, mutta myös sen, että äiti palaa kyllä takaisin, pyytää ja antaa anteeksi. Vanhempien rakkauteen Aino voi aina luottaa.

 Välillä on rauhallisia kausia. Aikuisuutta lähentyessäänkin Aino voi vielä käpertyä äidin tai isän kylkeen ja pyytää hellittelyä ja huomiota. Äidin mielessä vaihtelevat silloin toiveikkuus ja huoli: onko Aino jo luopunut viiltelystä vai muuttuuko hyvä hetki yhtäkkiä taas pakottavaksi haluksi kuolla?

Ahdistava tilanne kiristää aviopuolisoiden välejä. Äiti syyttää Lauria tosikoksi ja huonoksi lukemaan herkkiä tilanteita. Vaimo ei kuitenkaan tiedä, millaisten menneisyyden demonien kanssa aviopuoliso joka päivä kamppailee. Loppujen lopuksi terapiaa tarvitsevat kaikki perheenjäsenet.

Ihon alla -teos on kasvutarina. Aino muuttuu äidin läheisyyttä kaipaavasta tytöstä uhmakkaaksi teiniksi ja lopulta järkeväksi nuoreksi aikuiseksi. Äiti puolestaan käy läpi kaikki mahdolliset tunteet vihasta hellyyteen ja oppii olemaan kiitollinen pienistä asioista. Muita ihmisiä kuohuttavat ongelmat eivät hetkauta häntä enää ollenkaan tai saattavat jopa huvittaa. Kirjan loppu on toiveikas.

21.3.2022

DE CÉSPEDES, ALBA: Kielletty päiväkirja

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Quaderno Proibito (alkuteos 1952)

Suomennos: Anna Louhivuori

Sunnuntaina 26. marraskuuta 1950 Valeria Cossati ostaa pelkästä mielenjohteesta tupakkakaupasta muistiinpanovihon. Hän aikoo ruveta pitämään päiväkirjaa, mutta salassa perheeltään. Kaikki nimittäin ensinnäkin nauraisivat makeasti koko ajatukselle ja toisekseen haluaisivat lukea Valerian tekstit. Tai sitten jompikumpi lapsista nappaisi vihon omaan käyttöönsä.

Valeria joutuu käymään ansiotyössä, sillä aviopuoliso Michelen palkka ei yksinään riitä elättämään perhettä. Toimistossa työskentelyn lisäksi Valeria hoitaa italialaiselta naiselta odotettuun tapaan kaikki kotityöt pyykinpesusta ruoanlaittoon ja talouskirjanpidosta tiskaamiseen. Niinpä hän pystyy kirjoittamaan vihkoonsa vain silloin, kun muu perhe on poissa tai nukkumassa.

Minäkin tyytyisin pieneen soppeen. Mutta en koskaan onnistu eristäytymään hetkeksikään ja voin saada vähän aikaa kirjoittaa tätä päiväkirjaa vain yöunten kustannuksella. Jos kotona ollessani keskeytän hetkeksi työn, jota olen tekemässä, tai iltaisin vuoteessa lopetan lukemisen tuijottaen tyhjää, aina on joku kysymässä huolehtivaisena, mitä minä ajattelen.

Päiväkirjan myötä Valerialle valkenee, miten tympääntynyt hän on elämäänsä. Köyhyys ja omista tarpeista luopuminen toisten hyväksi katkeroittavat. Välit aviopuolisoon ovat kahdenkymmenen vuoden aikana muuttuneet arkisiksi ja etäisiksi; eihän mies kutsu vaimoaan enää edes nimeltä, vaan nimittää tätä äidiksi! Valeria tuntee itsensä 43-vuotiaana edelleen varsin nuorekkaaksi, mutta onko Michele enää lainkaan kiinnostunut?

»Sanoit aina: ”Tule tänne lepäämään.” Vedit minut luoksesi, puristit minut syliisi, emmekä me levänneet.» Hän alkoi nauraa ja teki välttelevän eleen: »Se kuului siihen ikäkauteen. Mitä ihmettä haudot mielessäsi? Vähitellen määrätyt tavat jäävät pois ja lopulta niitä ei tule ajatelleeksikaan.»

Aikuistuneista lapsistakin on huolta. Kaksikymppinen Mirella-tytär seurustelee itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, mutta näköpiirissä ei ole kihlausta – avioliitosta puhumattakaan. Onko tytär jo miehen rakastajatar? Onko maine menetetty? Isoveli Riccardo puolestaan lepsuilee lakiopinnoissaan, haaveilee muutosta helpon rahan perässä Argentiinaan ja seurustelee (Valerian mielestä) kovin velton ja yksinkertaisen neitosen kanssa.

Valerian itsetuntoa lisää hänen asemansa työssä, missä johtaja uskoo hänelle tavallista arkaluonteisempia tehtäviä. Johtajan ja Valerian välille kasvaa vähitellen lämpö ja luottamus, kun kumpikin alkaa paeta lauantaisin kotoaan toimistoon tekemään töitä ja keskustelemaan. Mitään moitittavaa ei tapahdu, mutta yhteistä matkaa Venetsiaan suunnitellaan tosimielellä. Valeria ihan nuortuu!

Ilma ympärilläni on oudon väkevää ja kaikki esineet ovat saneet silmissäni uuden viehätyksen. En ole enää väsynyt, ja jokainen alkava päivä tekee minut iloiseksi ja on täynnä lupauksia. Olen joskus aikaisemminkin tuntenut samaa, kun kaunis ilma ja puiden vehreys hehkuu auringon paisteessa, mutta ne ovat olleet vain lyhyitä silmänräpäyksiä…

Elämä tuottaa kuitenkin Valerialle suuria – ja loppujen lopuksi melko mieluisia – yllätyksiä. Päiväkirjan kirjoittaminen ei puolen vuoden jälkeen enää tuota vapauden tunnetta, vaan tekee olon levottomaksi ja vainoharhaiseksi. Valeria on ammentanut tekstiin sisimmät ajatuksensa, mutta pelästyy nyt kuvaa, joka alkaa muodostua hänestä itsestään. Päiväkirja on hävitettävä!

Kielletty päiväkirja kuvaa keskiluokkaisen italialaisnaisen pyristelyä sovinnaisuussääntöjä vastaan. Toimistotyöläinen ei istu varakkaiden aviomiesten rahoilla elelevien kouluaikaisten ystäviensä joukkoon, mutta elokuvatuottajana työskentelevä Clara on puolestaan liian boheemi ja vapaamielinen. Mirelle-tytärtä Valeria paheksuu, koska niin kuuluu tehdä, mutta sisimmässään taitaa kadehtia. Ja Riccardon alistuva kihlattu – ei kiitos!

Päiväkirjan teksti on punnittua ja tarkkaa kuvatessaan Valerian ajatuksia, tunteita ja havaintoja. Mitään kovin ihmeellistä tai kuohuttavaa ei tapahdu, mutta silti arjesta kasvaa jotain suurta ja yleispätevää, mikä pystyy yhä puhuttelemaan aivan toisenlaisessa kulttuurissa ja aikakaudessa elävää lukijaa.

Italialais-kuubalainen Alba de Céspedes (1911–1997) oli feminismin pioneeri, jota pidetään nykyhetken kuuluisimman italialaisen naiskirjailijan eli Elena Ferranten esikuvana. De Céspedes työskenteli 1930-luvulla toimittajana, mutta vangittiin vuonna 1935 syytettynä fasisminvastaisesta toiminnasta. Samalla kaksi hänen teoksistaan joutui kiellettyjen kirjojen listalle. Vuonna 1943 hänet vangittiin uudestaan epäiltynä yhteyksistä vastarintaliikkeeseen. Kaikki tämä johti siihen, että de Céspedes muutti sodan jälkeen Pariisiin. Tunnetuimman teoksensa Kielletty päiväkirja hän kirjoitti Yhdysvalloissa aviopuolison työskennellessä siellä suurlähettiläänä.