NISSINEN, CAMILLA: Rihmasto

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Tuomo Parikka

Muistot ovat häilyväisiä joka tapauksessa. Saat kasan tarinoita, eikä mikään niistä ole täysin totta.

Camilla Nissisen (s. 1988) romaani Rihmasto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa eletään 2000-lukua ja tutustutaan Almaan, joka useiden pettymysten jälkeen on saanut vauvan. Yllättäen äitiys ei olekaan hänelle helppoa, vaan vaatisi tarkempaa ohjeistusta. Lotta on itkuinen vauva ja Alma väsyy. Saa raivopuuskia. Pelkää itseään. Lotan syöttökertojen ja uniminuuttien kirjaaminen kuitenkin rauhoittaa.

Vauvan lisäksi Almalla on huoli ukistaan, äidinisästään. Kahdeksankymmentäkaksivuotias Ilmari asuu yksin kotitalossaan autioituvalla maaseudulla. Viime aikoina Alma on huomannut ukissa asioita, joita ei enää voi pistää pelkän vanhuuden, hajamielisyyden tai toheluuden piikkiin. Ukki alkaa olla vaaraksi itselleen, mutta miten asettaa rajoituksia aina raskasta työtä tehneelle miehelle?

Katson ukkia ja ajattelen Lottaa, sitä miten huonosti he kaksi mahtuvat samaan elämään… Kateni ovat köydet, joita ukki ja Lotta repivät eri suuntiin.

Alma miettii ukin menneisyyttä. Mikä saa ukin huutamaan unissaan ”ei ennee”? Miksi ukki on polttanut vanhat valokuvat?  Kuka on vuodelta 1966 säilyneen lehtiartikkelin kuvassa oleva vauva, jota Alman teini-ikäinen äiti Eeva pitää sylissään?  Mitä tapahtui Eevalle myöhemmin? Omiakin muistoja Almalla saattaa yllättäen pompahtaa pintaan, mutta jotenkin sumeina. Miksi ystävyys lapsuuden leikkitoveriin Eeroon katkesi?

Aika on epäluotettava toveri. Päivät, kuukaudet, vuodetkin vain katoavat. Ne kiitävät ohitse huomaamatta, muistijälkiä jättämättä. Sitten on sekunnin murto-osia, katseita, yksittäisiä huokauksia ja sanoja, jotka jäävät leijumaan kaiken ympärille, värittämään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Ne ovat ikuisia. Koskaan ei saa itse päättää, mikä hetki on merkityksellinen ja mikä vain katoaa ajan virtaan.

Kirjan toisessa osassa liikutaan kahdessa aikatasossa, mutta ihmisten ajatuksissa vielä laajemmin. Yhdessä tasossa poimitaan tapahtumia Ilmarin elämästä vuodesta 1930 vuoteen 1966.  Väkivaltainen isä. Köyhyys. Kokemukset sodassa. Pula-ajan häät Rauhan kanssa. Oma koti ja lopulta myös lapsi. Rauhan vaatimat uudistukset. Tyytymätön Eeva-tytär, jolle Ilmari ei osannut olla isä. Tragedia ja Eevan karkaaminen maailmalle.

Ollaan vuodessa 1981, kun Eeva saapuu takaisin kotiseudulleen mukanaan pieni tytär, Alma. Eeva jättää Alman yhä enenevässä määrin Ilmarin luo, missä tyttö pian saa ystävikseen ukin vasikan ja naapurin Eeron. Ukki puolestaan on lapsenlapsensa kohdalla joustavampi kuin tyttärensä ja osoittaa hieman kömpelösti jopa hellyyttä. Ukissa on Alman turva, kun aina vain oudommin käyttäytynyt äiti katoaa.

Kirjan kolmannessa osassa palataan 2000-luvulle. Miten Ilmarille taataan turva ja hyvä hoito? Menevätkö säästötoimenpiteet inhimillisyyden ohi?  Ukin ja äitinsä ongelmia ajatellessaan Alma ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua kasvaakseen äidin rooliin ja ollakseen jatkossa paremmin Lotan tukena ja turvana. Lotassa hän katsoo tulevaan ja kasvavaan, ukissaan menneeseen ja katoavaan, mutta heitä kaikkia yhdistää rakkaus.

Rihmasto on rakenteeltaan hyvä, sillä useimpiin kysymyksiin löytyy vähän kerrassaan myös vastaus. Kirja kuvaa muistoja, jotka rihmojen lailla yhdistävät sukupolvia ja ihmisiä toisiinsa. Muistot voivat olla oikeita tai ajan myötä muotoutuneita tarinoita. Ne voivat olla sukupolvelta toiselle siirtyneitä traumoja, mutta myös rakkautta. Keventävää huumoria on etenkin ukin murteella puhutuissa sutkautuksissa.

-          Perunalaatikko on ku ihmisen elämä, ukki sanoo. – Mautonta, vetistä ja seassa sitkeitä sattumia.

NISSINEN, CAMILLA: Meitä vastaan rikkoneet

Kustantaja: Tammi 2022

Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kertoo Silja-nimisen naisen tiestä pikkutytöstä aikuisuuteen. Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin, mikä tuo elämään turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös paljon vaatimuksia ja erilaisuuden tunnetta.

Lapsena Silja saa isänsä joustavuuden ja ymmärtäväisyyden ansiosta elää melko tavanomaista elämää, vaikka äiti sureekin tyttären kurittomuutta. Vasta kouluaikana Siljalle paljastuu, miten paljon hän poikkeaa luokkatovereistaan: hän ei saa osallistua harrastuksiin eikä vuosittaisiin juhliin, ei solmia ystävyyssuhteita maailmallisten kanssa. Siljalla on kyllä salassa ihana Aapo-ystävä, joka kestää tytön ajoittaisen ailahtelevaisuudenkin.

Istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivänrunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisesti Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkatoverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.

Silja haluaisi kovasti sulautua ikätovereidensa joukkoon ja välttyä selittämästä näille uskonnollista taustaansa. Kun opettaja lukiossa pyytää lahjakasta Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen jutun joulunvietosta, tämä ei nosta erityisesti esiin omaa yhteisöään, vaan mainitsee Jouluton joulu -kirjoituksessaan tasapuolisesti kaikki mahdolliset syyt, miksi joku ei juhli joulua.

Uskon, että kun arvostamme toisiamme ja pyrimme aidosti ymmärtämään erilaisuutta, voimme saada entistä paremman vuodenvaihteen, joulun kera tai ilman. Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus.

Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi.

Toisaalta Silja haluaisi olla esimerkillinen Jehovan todistaja ja päteä etenkin äitinsä silmissä. Hänellä on myös hirveä pelko demonien valtaan joutumisesta. Siksi tyttö kiirehtii yhteisössä portaalta toiselle, vaikka olisikin niihin vielä ihan liian kokematon: kasteelle, kenttätyöhön ja ylioppilastutkinnon jälkeen tienraivaajaksi toiselle paikkakunnalle.

Valtakunnansalissa oli helppo nyökytellä muiden mukana ja sanoa, että tietenkin Jehova on rakkain, tärkein ja arvokkain. Tietenkin haluan käytökselläni osoittaa, että kuulun Jumalan valittuun kansaan. Varmuus haihtui, kun salin ovi sulkeutui ja koulun ovi avautui. Sen takana odotti toisenlainen maailma, jossa pätivät erilaiset säännöt, vieraat lainalaisuudet ja suhdeverkot. Se oli julma, arvaamaton ja muuttuva maailma, jonne Jumalan katse kyllä ylsi mutta suojelus ei.

Vähitellen Siljan voimat kuitenkin ehtyvät ja hän joutuu psykiatriseen sairaalaan, minne sijoittuvat kirjan vaa’alla merkityt luvut. Näennäisesti syynä on Siljan vakava anoreksia, joka juontaa paljolti äidin vinoutuneesta suhtautumisesta omaan ja tyttären kehoon. Äiti kokeilee alinomaa uusia dieettejä ja haukkuu itseään läskiksi paskaksi. Siljan syömisiä hän vahtii haukkana ja nimittelee herkkää teinityttöä mässyttäväksi siaksi. Toki äidin tarkoitus voi olla hyvä, mutta toiminta on taitamatonta.

…miten voi tuon ikäisen kehonkuva niin pahasti vääristyä, ettei tajua lihoneensa. Vai onko se sitä, ettei vaan halua itselleen myöntää, että sillä tavalla mieluummin harhassa elää, vaikka turpoaa kuin pullataikina…

Siljan henkistä tasapainoa järkyttävät silti eniten Jehovan todistajien oppeihin ja käytäntöihin liittyvät epäilyt. Ovatko hallintoelimessä ehdotonta valtaa käyttävät vanhimmat erehtymättömiä? Onko pelastusoppi oikea? Miksi vain miehet kelpaavat johtotehtäviin? Eikö ole tekopyhää, jos nainen erotetaan ja hänet vietellyt mies saa jatkaa tehtävässään? Onko koko toiminta pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen pelkkää näytelmää?

… teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. Hän on meidät luonut ja sillä tavalla suunnitellut, että naisen ja miehen aivot ovat erilaiset. Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävänä on johtaa ja ohjata. Se on miehelle ominaista ja luonnollista. Seurakunta menisi epäjärjestykseen, jos naisilla olisi samanlaisia vastuutehtäviä. Naiselle on varattu toisenlainen rooli, mutta sekään ei ole vähäpätöinen.

Kuvaukset Siljan sairaala-ajasta ja potilaiden hoitotavoista tuntuvat hyvin totuudenmukaisilta. Silja on yhteistyöhaluton potilas, jolle hänen ”vastapäiseksi”-kutsumansa hoitajan puheet luuston haurastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta ovat pitkään yhdentekeviä. Tarina loppuu kuitenkin toiveikkaissa merkeissä, kun Silja päätyy ratkaisuun, jonka kokee itselleen oikeaksi. Ja kun hän sulkee yhden oven, pääsee toinen avautumaan.

Meitä vastaan rikkoneet -romaani on aiheeltaan mielenkiintoinen ja avaa hyvin Jehovan todistajien organisaatiorakennetta ja joskus yllättävääkin säännöstöä. Tarkkailijan asemassa toimiva Silja herättää myötätuntoa, kun hänen henkinen kuormansa kasvaa punnus punnukselta ja vaa’an tasapaino alkaa järkkyä. Asiantuntevasti ja kauniisti kirjoitettu teos kannattaa lukea!

Kirja perustuu Camilla Nissisen (s. 1988) omiin kokemuksiin - ei niinkään tapahtumien, vaan tunteiden osalta. Nissinen sairastui teini-iässä syömishäiriöön ja vietti kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta sairaalan suljetulla osastolla. Samaan aikaan häntä alkoivat ahdistaa sekä jotkut Jehovan todistajien opit että uskonnon autoritäärisyys, minkä seurauksena hän erosi Jehovan todistajista 27-vuotiaana.