SHAMSIE, KAMILA: Joka veljeään vihaa

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Home Fire

Suomennos: Kristiina Drews

Kamila Shamsien teos Joka veljeään vihaa on saanut innoituksen Sofokleen tragediasta Antigone. Siinä Oidipuksen hallituskausi on päättynyt Thebassa ja uudeksi kuninkaaksi on noussut Kreon. Oidipuksen poika Polyneikes on saanut surmansa taistelussa, mutta Kreon kieltää kuoleman uhalla ketään hautaamasta nuorukaista, koska tämä on koettanut valloittaa Thebaa muukalaisten sotajoukon avulla. Antigone ei kuitenkaan voi jättää veljeään hautaamatta. Rangaistus seuraa.

Nykyaikaan sijoitetussa versiossa ollaan pääasiassa Lontoossa pakistanilaistaustaisten Pashan sisarusten parissa. Perheen äidin kuoltua esikoinen Isma on pitänyt huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, mutta nyt nämä ovat jo aikuisia ja Isma pääsee Amerikkaan tekemään väitöskirjaa. Koettuaan ensin Britannian lentokenttäviranomaisten taholta nöyryyttävää kohtelua:

Kuulustelu kesti melkein kaksi tuntia. Mies halusi tietää mitä mieltä Isma oli šiiamuslimeista, homoseksuaaleista, kuningattaresta, demokratiasta, television kokkikilpailusta, Irakin sodasta, Israelista, itsemurhalentäjistä ja treffipalstoista.

Yhdeksäntoistavuotias Aneeka-sisko ei tuota ongelmaa, hän on itsenäinen ja rohkea nainen, tarmokas opiskelija ja toveripiirin sielu. Aneekan ajelehtiva kaksosveli Parvaiz sen sijaan on helppo kohde miehelle, joka esittäytyy hänen isänsä ystäväksi. Isä lähti pian kaksosten syntymän jälkeen taistelemaan Bosniaan, Kašmiriin, Tšetšeniaan ja lopulta Talibanin joukkoihin Afganistaniin. Hän kuoli matkalla Guantánamoon. Nyt Parvaizille kerrotaan sankarista, joka taisteli rohkeasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, piti toveripiirissä henkeä yllä ja kesti murtumatta hirveitä kidutuksia.

Ennen pitkää Parvaizin silmien eteen maalaillaan myös kuvia ihanasta Kalifaatista, jossa miehet ovat miehiä ja elävät kuin prinssit. Jossa harjoitetaan hirmuvaltaa vain niin kauan kuin viholliset käyvät sitä vastaan.

…Hänen näkökykynsä laajeni, ja hän näki autiomaahan polvistuneen muukalaisen ohi kauemmas, hän näki viestin jonka Kalifaatti halusi miehen kuoleman kautta lähettää: Minkä te teette meidän veljillemme, sen me teemme teidän veljillenne.

  Tältä siis tuntui kuulua kansaan, joka tarttui miekkaan sinun puolestasi ja julisti, ettei alistuminen ollut ainoa vaihtoehto. Voi hyvä Jumala, miten nautinnollisesti se sai veren kohisemaan suonissa!

Ennen kuin oikein itsekään tajuaa, on Parvaiz jo perheeltä salaa matkustanut Raqqaan toimiakseen siellä tiedotusyksikössä. Isma ilmiantaa veljensä viranomaisille suojellakseen Aneekaa ja itseään. Aneeka on raivoissaan veljelleen, mutta vielä enemmän sisarelleen.

   ”Parvaiz ei ole meidän isä. Se on minun kaksoseni. Se olen minä. Kun taas sinä, sinä et enää ole meidän sisko.”

   ”Aneeka…”

   ” Minä tarkoitan mitä sanon. Sinä petit meidät, meidät molemmat… Älä soita, älä tekstaa, älä lähetä kuvia, älä lennä meren yli äläkä odota, että minä suostun enää ikinä näkemään sinun naamaasi. Meillä ei ole siskoa.” 

Hyvin nopeasti Parvaiz toteaa haluavansa takaisin kotiin, mutta paluulupa kariutuu tuoreeseen sisäministeriin, muslimitaustaiseen Karamat Loneen. Omat henkilökohtaiset syytkö vaikuttavat, kun mitään vaikutusta ei ole sen paremmin Aneekan teatraalisella mielenosoituksella kuin Aneekaan rakastuneen Eamonn-pojan täysin järkevillä todisteluilla? Terroristi-Parvaiz ei pääse Britanniaan, olipa sitten elävä tai kuollut!

Shamsie kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi. Jännite nousee kertoja kertojalta Isman, Eamonnin ja Parvaizin kautta Aneekaan ja lopulta Karamat Loneen. Samalla tulee käsiteltyä monelta kannalta nykyhetken polttavia asioita. Miksi joku radikalisoituu ja mitkä ovat seuraukset? Miten media vaikuttaa viranomaisten ja kansalaisten asenteisiin? Miten käy taistelijoihin liittyneen perheen? 

Millainen antiikin ajan tragediaan vertautuva tapahtumasarja voikaan syntyä myös nykyaikana, kun toisiaan vastaan joutuvat yhteisön lait, perhesiteet ja henkilökohtainen usko!

SHAMSIE, KAMILA: Jumala joka kivessä

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: A God in every stone

Suomennos: Raimo Salminen

Nuori englantilainen säätyläisnainen Vivian Rose Spencer on päässyt arkeologisten tutkimusten makuun, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen vie hänet vapaaehtoistyöhön sotasairaalaan. Tosiasiassa kyseessä on pikemminkin halu miellyttää isää kuin isänmaallinen innostus. Seurauksena on henkinen romahdus, josta toipuakseen Vivian matkustaa Intiaan. Sieltä, Peshawarista, saattaa löytyä merkittävä muinaisaarre Persian kuningas Dareios I:n ajalta, vaikka monet pitävätkin tietoa pelkkänä myyttinä. Intialaisia itseään maan värikäs menneisyys ei tunnu erityisemmin kiinnostavan, mutta ainakin yhden Vivian saa palavan innostuksen valtaan: nuoren Najib-nimisen pataanin. Najibin vanhempi veli yrittää katkaista ystävyyden alkuunsa. Qayyum on lähtenyt innokkaana Eurooppaan sotimaan Britannian puolesta ja menettänyt Ypresin taistelussa toisen silmänsä. Sankarin kohtelua hän ei ole kuitenkaan saanut, vaan tuntenut toipilasaikanaan Brightonissa olevansa pelkkää epäilyttävää pohjasakkaa.

Kirjassa ohitetaan melko viitteellisesti ensimmäisen maailmansodan kauheudet, joista on runsaasti kuvauksia olemassa jo entisestään. Myös Turkissa vuonna 1915 tapahtunut armenialaisten kansanmurha nousee esiin ainoastaan lyhyinä mainintoina, vaikka sillä onkin erittäin ratkaiseva vaikutus Vivianin elämään ja kehitykseen. Naiivi usko viranomaisiin järkkyy, kun Vivian ymmärtää tulleensa houkutelluksi inhottavaan petokseen. Toinen Viviania rajusti kasvattava tapahtuma sattuu Peshawarissa 1930. Britannian siirtomaa-armeijan sotilaat avaavat tulen väkijoukkoa vastaan ja surmaavat lukuisia väkivallattoman vastarinnan kannattajia – ja yrittävät sitten peittää ja salata tekonsa.

Intialaisten itsenäisyystaistelun ohella tärkeänä teemana on naisen tasa-arvo. Vivian on omaan aikaansa nähden harvinaisen itsenäinen nainen, joka ei jää miesten jalkoihin eikä pelästy arvostelua. Hyvin tulee esille se, että siirtomaavallan aikaisessa Intiassa nuori nainenkin on etuoikeutettu kun vain kuuluu valkoihoiseen herrakansaan.

Jumala joka kivessä on paksu kirja ja sisältää paljon asiaa. Shamsiella on silmää yksityiskohdille, onpa kyse sitten kukkivista puutarhoista, helteen aiheuttamasta tukaluudesta tai palomiehistä huuhtomassa verta pois katukiviltä.

Elettiin yltäkylläisyyden vuodenaikaa: oksat olivat taipuneet hedelmiensä painosta; hyönteiset kiehäsivät kuin humaltuneina puiden lomassa ja törmäilivät päin oksia.

Tarinankertojien katu tulvi. Vettä virtasi sen koko pituudelta kuljettaen mukanaan rojua: kenkiä, lankunpätkiä, vaatteita, puoliksi syöty omena. Paikalle ilmestynyt varis syöksähti kohti jotakin kiiltävää, kastoi nokkansa veteen ja kohosi taas ilmaan hätäisin siiveniskuin. Palomiehet pesivät katua letkuilla, ja ratsuväki piti vartiota.

Missä vainajat olivat, missä loukkautuneet?

Joissakin kohdin kirjan jännite hieman herpoaa ja samalla lukijan tunne siitä, että ollaan tapahtumien keskellä. Kirjan loppupuoli sen sijaan on kuin trilleristä, kun Vivian ja Qayyum alkavat yhdessä etsiä salaperäisesti kadonnutta Najibia. Pataanimiesten välisen rakkaus ja uskollisuus on koskettavaa, sillä se ei rajoitu pelkästään sukulaisiin vaan ulottuu myös ystäviin ja aatetovereihin. Ja sitten se suuri arvoitus: onko muinaisaarre tosiaan olemassa?