SMITH, ALI: Kesä

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Summer (2020)

Suomennos: Kristiina Drews

Englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan päätösosa Kesä kokoaa yhteen aikaisemmista osista tuttuja teemoja ja henkilöitä. Teos alkaa varoituksella siitä, miten vaarallista on nykyhetkelle ominainen välinpitämättömyys maailman tapahtumia kohtaan, vääryyksien kuittaaminen olankohautuksella.

Kun valtaapitävät kaikkialla maailmassa alkoivat painostaa eri ihmisryhmiä uskonnon, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, älyllisen tai poliittisen toisinajattelun perusteella: niin?

Tarina alkaa Brightonista, missä kuusitoistavuotias Sacha asuu yhdessä kolme vuotta nuoremman pikkuveljensä ja näyttelijän uraansa yhä haikailevan äitinsä kanssa. Paritalon toisessa puoliskossa asustaa isä uuden kumppaninsa Ashleyn kanssa. Sacha on hyvin valveutunut ja kantaa huolta niin kodittomista ja pakolaisista kuin ilmastonmuutoksestakin.

Pikkuveli Robert on välkky, mutta saattaa silti laukaista koulutunnilla: mitä vikaa on siinä jos sanoo että mustaihoisilla on vesimelonihymy? Robert ihailee Albert Einsteinia, mutta toisaalta harrastaa ultraväkivaltaista katastrofipeliä. Hänen tuorein jekkunsa on liimata Sachan käteen ohuesta lasista tehty tiimalasin muotoinen munakello, jotta siskolla olisi aina ”aikaa käsillä”.

Sachaa auttamaan osuvat Talvi-teoksessa tavatut Arthur ja Charlotte eli Art in Nature -blogin pitäjät. He ovat toteuttamassa Artin vastikään kuolleen äidin tahtoa ja viemässä suurta marmorikuulaa jollekulle Suffolkissa asuvalle vanhalle miehelle. Matkalle lähtevät spontaanisti mukaan myös Robert ja Sacha sekä äiti Grace.

Marmorikuulan saa sarjan ensimmäisestä osasta Syksy tuttu Daniel Gluck. Hän on nyt 104-vuotias ja elää usein unimaailmassaan joko toisen maailmansodan aikaisilla englantilaisilla internointileireillä tai nuorena ”kesäveljenä” nokkelaälyisen pikkusiskonsa Hannahin luona Saksassa. Danielista huolehtii naapurin tyttö Elisabeth, joten hän ei enää altistu hoivakodin tartunnoille.

Matkan seurauksena henkilöt löytävät uusia tuttavia ja omaksuvat uudenlaisia ajatuksia ja näkemyksiä. Erilaisia kiintymyssuhteita alkaa risteillä heidän välillään eikä perheeseen kuulumiseen vaadita sukulaisuutta, ei ehkä edes kasvokkain tapaamista. Kuin ohimennen kirjailija tulee selittäneeksi senkin, miksi Sacha ja Robert kuuluvat tarinaan niin kiinteästi.

Ali Smith rinnastaa oivaltavasti ihmiskunnan historian eri aikakausia. Maailmansotien aikana kaikki vihollisiksi epäillyt kerättiin vankilamaisille internointileireille; nykyisin hallitus rakentaa piikkilanka-aidan ympäröimiä säilöönottopaikkoja sellaisille ihmisille, jotka eivät kuulu tähän maahan.

Danielin sisko Hannah auttoi toisen maailmansodan aikana henkensäkin uhalla vainottuja ihmisiä turvaan. Arthurin täti Iris puolestaan muuttaa 2020-luvun alkaessa Cornwallissa sijaitsevan suuren talonsa turvapaikaksi pakolaisille, jotka ”vapautetaan” vastaanottokeskuksista viruksen pelossa (ei siis myötätunnosta tai hyvän lainsäädännön ansiosta).

Britannian politiikkaa ja poliitikkoja kirjailija ei päästä vähällä. ”Potra pellavapäinen peto” epäpätevine hallituksineen ei odottanut joutuvansa todella hallitsemaan, vaan aiheutti pandemian aikaan tuhansien ihmisten kuoleman viivyttelyllään. Maan rattaita pitivät tosiasiassa pyörimässä ihmiset, joita ei kunnolla edes arvosteta.

Lakkaisivat käyttämästä sotatermejä ja sota-ajan kuvakieltä. Tämä ei ole sotaa. Tämä on sodan vastakohta. Pandemia tekee muureista ja raja-aidoista ja passeista tasan niin turhia kuin ne luontoäidin mielestä ovatkin.

Taiteen merkitystä ei käy vähätteleminen. Sota-ajan internointileirillä monet kestivät järjissään saadessaan kuunnella musiikkia, kirjoittaa, piirtää tai tehdä taidetta vaikkapa ruoanjätteistä. Puhuttelevista elokuvista kirjailija nostaa esiin erityisesti Lorenza Mazzettin kahdesta kuuromykästä miehestä kertovan filmin Together. Kirjailijoista eniten tilaa saavat Smithille tuttuun tapaan Shakespeare ja Dickens.

Tietenkin kirjassa puhutaan kesästä! Jollakulla on mielessä yksi tietty ihana kesä, toisella nuoruuden kesät talvikaudesta poikkeavine rooleineen, kolmannella taivaalla kiitävät tervapääskyt. Onko täydellistä kesää silti olemassakaan? Nykyaikana vallitsevaan käsitykseen, että kesästä pitäisi nauttia, kirjailija rinnastaa internointileiriläisten katseet aidan takaa ja nimenhuudon aikana palaneet päänahat.

Kesässä keskeistä on sen kuviteltu päämäärä. Me pyrimme vaistomaisesti sitä kohti, niin kuin sillä olisi jokin vääjäämätön tarkoitus. Me etsimme sitä aina, kaipaamme sitä, suuntaamme koko vuoden ajan kulkumme sitä kohti, niin kuin taivaanranta pitää sisällään auringonlaskun lupauksen.

Ali Smith on kaikissa Vuodenaikakvartetin osissa pyrkinyt herättämään kriittisen ajattelun ohella myös toiveikkuutta. Kesässä hän vetoaa useampaankin otteeseen anteeksiantoon, joka on ainut keino muuttaa historian vääjäämätöntä kulkua. Anteeksiannosta on kyse myös Shakespearen näytelmässä Talvinen tarina, josta yksi henkilöistä poimii viestin: älkää huoliko, toinen maailma on mahdollinen.

Ja vielä tämä oivallus:

Pahuus tahtoo vain yhtä: lisää sitä itseään. Se huutaa minä minä minä ei muuta kuin minä yhä uudelleen. Yhtäkkiä tajusin, että se on samanlaista kuin ohut sammal, joka leviää nopeasti kaikkialle, mutta joka on helppo potkia pois, koska se takertuu vain pintaan.

Kesä on todellinen yksityiskohtien ja oivallusten aarreaitta. Siinä on nokkelaa sanailua ja kuivaa huumoria, joka saa välillä nauramaankin. Pohdinnat sanojen taustoista ja sisällöistä ovat mielenkiintoisia. Millaisia merkityksiä englanninkielisistä sanoista löytyy, kun ne puretaan osiin? Miten sanat kääntyvät muille kielille? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka kadottaa sanat?

SMITH, ALI: Kevät

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Spring (2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Kevät jatkaa hänen Vuodenaikakvartetti-sarjaansa. Se on kiivas kannanotto brexitin jälkeiseen Britanniaan ja siihen, miten maahan saapuneita pakolaisia siellä kohdellaan. mutta toisaalta myös hiljaisen toiveikas. Tuleehan luonnossakin talven jälkeen aina kevät, joten eikö ihmisten asenteissa voisi tapahtua sulamista?

Ajan mittaan tilanteet voivat vaihtua, ja se mikä näyttää jossakin elämässä kiveen hakatulta, lukkoon lyödyltä ja suljetulta, voi muuttua ja avautua, ja se mikä jonakin aikana näyttää mielettömältä ja mahdottomalta, voi jonakin toisena aikana olla hyvinkin mahdollista.

Kirjassa on kaksi aluksi aivan erillisiltä tuntuvaa tarinaa, joiden arvaa kuitenkin jossain vaiheessa yhtyvän Ensimmäisessä tarinassa päähenkilönä on ikääntynyt ohjaaja Richard Lease, joka odottaa junaa pienellä asemalla Skotlannissa. Richardilla on surua, sillä rakas ystävä Paddy on kuukausi sitten kuollut syöpään. Lisäksi Richardin ohjaamaksi tarjottu ja Paddyn elegantisti hahmottelema tv-sarja on tuottajan käsissä menossa aivan mahdottomaan suuntaan.

Richard nousi junasta pienellä asemalla nähdessään taivasta vasten erottuvat vuoret, koska näkymä toi hänen mieleensä erään Tacita Deanin työn: seinän kokoiselle mustalle taululle valkoisella liidulla piirrettyn vuoren, jonka rinnettä alas syöksyy lumivyöry kohti katsojaa. Sen näkeminen oli vapauttavaa, mutta nyt aution pikkukaupungin lamaantunut maailmanlopuntunnelma masentaa miestä. Richard haluaa tehdä lopun kaikesta.

Kirjan toinen tarina kertoo Brittany ”Brit” Hallista, joka työskentelee yhdessä Britannian säilöönottoyksiköistä. Sinne jopa vuosikausiksi jumittuneiden ihmisten köyhyys ja turvattomuus on kuin jostakin Charles Dickensin teoksesta. Henkilökunnasta moni suhtautuu ”turvakeihin” välinpitämättömästi kuin esineisiin ja kahden kuukauden työskentelyn jälkeen myös Brit alkaa muuttua.

Ei tämä ole mikään hotelli. Jos ei viihdy, voi painua kotiin. Ettäs kehtaat edes pyytää huopaa. Sinä päivänä, jolloin Brit kuuli itsensä sanovan tuon jälkimmäisen lauseen, hän tiesi että jotain kauheaa oli tapahtumassa – mutta nyt tuntui että se kauheus, yhtä kauhea kuin kuolema, oli jossakin kaukana, ikään kuin sitä ei oikeastaan tapahtuisi hänelle, ikään kuin se tapahtuisi jossain lasin takana…

Sitten yksikössä alkaa kiertää huhu koulutytöstä, joka on saanut johtajan siivouttamaan yksikön vessat ja vapauttanut erääseen ilotaloon pakotetut naiset. Tytön hypnoottisen vaikutuksen kokee myös Brit, joka eräänä aamuna ei menekään työpaikalleen, vaan lähtee virkapuvussaan tytön huoltajana junalla kohti skotlantilaista pikkukaupunkia. Siellä iäkäs ohjaaja saadaan luopumaan itsemurha-aikeista ja joukko jatkaa eteenpäin autolla laulaen ja tarinoita kertoen.

Cullodenin taistelupaikalla, missä 272 vuotta aiemmin Charlie Stuartin ylämaalaiset hävisivät verisesti brittiarmeijalle, esitetään nyt uudenlainen loppunäytös. Joku löytää draamasta uutta sisältöä, joku huomaa työnsä olevan tarpeellista, joku kerää hetken suosionosoituksia ja joku poistuu näyttämöltä kasvavan kohun saattelemana.

Kirjan keskeisin hahmo on Florence-nimeä käyttävä koulutyttö, eräänlainen shakespearelainen henkihahmo, joka saa asioita tapahtumaan ja jota ovet ja portit eivät estä tekemästä taikatemppujaan. Kirjassa puhutaan lapsiin kohdistuvasta vääryyksistä eri puolilla maailmaa: lapsityövoimasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja vanhemmistaan erotetuista maahanmuuttajalapsista. Myös Florencen elämään on kajottu.

Kevät-romaanissa huomio kiinnittyy erilaisiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi se, miten Beethovenin toivolle omistetun teoksen nimestä An die Hoffnung voi väärin ymmärrettynä tulla henkilö Andy Hoffnung. Entä Brittany Hall -nimen ironisuus säilöönottokeskuksen virkailijalla? Kirjan tapahtumat eivät sijoitu yksinomaan kevääseen, mutta muutama tapahtumien väliin ujutettu luku kertoo kauniin runollisesti kevätkuukausien nimiin ja tapoihin liittyvää tietoutta.

Mikä tuo maailmaan heleät värit? Mikä on linnunlaulun avain? Mikä muotoilee nokkaa munan sisään? / Mikä työntää hennoista hennointa versoa läpi kiven, niin että kivi halkeaa?

Ilma kohoaa. Siinä tuoksuu uusi alku, initiaatio, kynnyksen ylittäminen. Ilma antaa juhlallisesti ymmärtää, että jokin on muuttunut. Esikot syvällä muratin kätköissä levittävät lehtensä laajalle. Arkiseen roiskahtaa väriä.

  

SMITH, ALI: Talvi

Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (2017)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Talvi on toinen osa hänen Vuodenaikakvartetistaan. Talvi ei ole jatkoa ensimmäiselle osalle eli Syksylle, joskin tarinaan on kyllä kätketty pieni yhdistävä tekijä. Pääperiaatteeltaan sarjan osat ovat itsenäisiä teoksia, jotka keskittyvät yhdistämään jonkin tietyn vuodenajan ilmapiiriä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin ja samalla myös henkilöiden elämään. Talvi on vuoden pimeintä aikaa ja myös maapallo on juuri nyt käymässä elämässä monessa mielessä synkkää aikaa. Siitä kertoo kirjan alkulukukin:

Jumala oli kuollut: ensi alkuun…

Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli kuollut. Demokratia oli kuollut. Kommunismi, fasismi, neoliberalismi ja kapitalismi, kaikki kuolleet, samoin marksisimi, kuollut, ja feminismi myös kuollut. Poliittinen korrektius, kuollut. Rasismi oli kuollut. Uskonto oli kuollut. Ajattelu oli kuollut. Toivo oli kuollut…

Sangen moni asia oli kuollut.

Jotkut eivät kuitenkaan olleet kuolleet, ainakaan vielä.

Elämä ei ollut vielä kuollut. Vallankumous ei ollut kuollut. Rodullinen tasa-arvo ei ollut kuollut. Viha ei ollut kuollut…

Sitten siirrytään jouluaattoaamuun ja tavataan seitsemänkymppinen Sophia Cleves, jonka seuralaisena on jo neljättä päivää ilmassa itsekseen leijuva lapsen pää. Herttainen, iloinen ja kohtelias pää, joka säteili suurempaa suopeutta kuin mikään Sophian toistaiseksi näkemä Buddhan, kupidon tai pöllämystyneen jouluenkelin pää. Symboloiko pää jotain erityistä, etenkin kun se myöhemmin taitaakin osoittautua kiveksi – sitä voi itse kukin mietiskellä.

Joka tapauksessa kirjailija ilmoittaa lukijalle kesken Sophiasta ja leijuvasta päästä kertovan luvun aloittavansa tarinan uudestaan ja nyt perinteiseen tyyliin. On siis jouluaatto ja Sophian Cornwallissa sijaitsevaan vanhaan kartanoon alkaa kerääntyä ihmisiä joulua viettämään. Joidenkin tulosta on sovittu etukäteen, joku kutsutaan myöhemmin ja jotkut tulevat kutsumatta. Vanhoja ja uusia salaisuuksia paljastuu pyhien aikana.

Ensimmäinen vieraista on Sophian kolmekymppinen poika Art (oikeasti Arthur). Hän ansaitsee elantonsa tutkimalla erityyppisiä medioita mahdollisten tekijänoikeusrikkomusten varalta, mutta nauttii eniten kirjoittaessaan Art in Nature -luontoblogia. Hän on seurustellut Charlotte-nimisen naisen kanssa, mutta juuri joulun alla tämä on pakannut laukkunsa ja lähtenyt, koska ei enää kestänyt Artin välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hätää kohtaan.

Art on kehuskellut äidilleen saapuvansa kumppaninsa kanssa eikä kehtaa kertoa erosta. Sen sijaan hän palkkaa bussikatoksessa tapaamansa nuoren naisen esittämään joulun ajaksi Charlottea.  Nainen sanoo nimekseen Lux. Hän on kroatialaistaustainen ja Shakespearen suurena ihailijana etsiytynyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä Britanniaan. Brexitin jälkeen Lux ei enää voi ansaita rahaa elämiseen ja opiskeluun, joten Artin tarjous on hänelle onnenpotku.

Heti Sophien luo saavuttuaan Art ja Lux tajuavat, ettei kaikki hyvin. Hätiin kutsutaan Sophien isosisko Iris, vaikka siskokset eivät olekaan olleet puheväleissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Syynä välirikkoon ovat näkemyserot. Iris on aina ollut kiihkeä luonnon ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, kun Sophie taas ei usko sen paremmin ilmastonmuutokseen kuin pakolaisten kokemaan hätään. Iris kutsuukin siskoaan Filoksi – ei suinkaan rinnastuksena filosofiin vaan läpinäkyvän ohueen filotaikinaan.

Joulunpyhiä leimaavat kiihkeä mielipiteiden vaihto ja sisarusten välillä sinkoilevat loukkaukset, mutta Lux osoittaa olevansa palkkionsa arvoinen. Hän hoitaa kotiin tilanteen jopa silloin, kun Artin nimissä postattu twiitti tuo kartanon pihaan bussilastillisen lintubongareita. Kirja loppuu ihan joulun hengen mukaisesti rauhaan ja hyvään tahtoon.

Talvi-romaanin keskeisimpiä kysymyksiä on se, ketkä brexitin jälkeen saavat asua ja työskennellä Britanniassa tai ketkä ylipäätään saavat tulla sinne. Eikö ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rakentaa aitoja ja muureja pitämään epätoivotut saaren ulkopuolella?

Toinen teoksen kipeistä kysymyksistä on ilmastokatastrofi, josta puhuttaessa pohjana on selvästikin Rachel Carsonin klassikkoteos Äänetön kevät. William Shakespearen näytelmä Cymbeline puolestaan johdattaa muistelemaan, miten joukko naisia leiriytyi vuonna 1981 Yhdysvaltain aitaaman alueen ulkopuolelle protestina risteilyohjusten sijoittamiselle Britanniaan. Parhaimmillaan mukana oli yli 30 000 naista, mutta risteilyohjusten saapumista se ei estänyt. Yhtymäkohta Cymbelineen on siinä, että näytelmässä Britannia on vaarassa joutua Rooman suurvallan murskaamaksi.

Smithin taidokas ja leikkisä tyyli vaihtelee monologeista huonosti riimitettyihin runoihin. Mukaan heitetään myös ote erään Yhdysvaltain presidentin puheesta sotaveteraaneille heinäkuussa: Ne ovat yrittäneet vaimentaa tämän kauniin pikku toivotuksen. Mutta nyt, porukat, te saatte taas toivottaa hauskaa joulua.

Tähän kirjailija toteaa kuivasti: Keskellä kesää koittaa talvi. Valkea joulu. Jumala meitä armahtakoon, joka ainoaa.

SMITH, ALI: Syksy

 Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (2016)

Suomennos: Kristiina Drews

Skotlantilaista Ali Smithiä (s. 1962) pidetään yhtenä sukupolvensa omaäänisimmistä brittikirjailijoista. Häneltä on suomennettu aiemmin romaanit Satunnainen (Otava, 2006) ja Oli kerran kello nolla (Otava, 2013). Pikaisesti vuoden 2016 kansanäänestyksen jälkeen ilmestynyt Syksy oli ensimmäinen brexitiä käsitellyt romaani ja aloitti samalla Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan.

Vuonna 2016 taidehistorioitsija Elisabeth Demand on 32-vuotias sinkku, joka luennoi nollatuntisopimuksella lontoolaisessa yliopistossa. Kansanäänestys Yhdistyneen kuningaskunnan kuulumisesta Euroopan Unioniin on saanut puolet kansasta tyrmistymään ja puolet iloitsemaan. Muukalaisvihamielisyys kasvaa. Espanjalaisille turisteille huudetaan: ”Tämä ei ole Eurooppa. Menkää takaisin Eurooppaan.” Elisabethin yleensä tv-sarjoihin syventynyt äiti aloittaa yllättäen oman henkilökohtaisen protestiliikkeensä lähistölle nousseita muureja vastaan.

 Kautta koko maan jakautunut valtakunta, aita täällä, muuri tuolla, raja täällä, rajanylitys tuolla…

Elisabeth itse ei kuitenkaan ennätä pohtia kovin paljon maan poliittista tilannetta. Ensinnäkin hänen yrityksensä saada uusi passi vanhentuneen tilalle muuttuu postitoimistossa pitkälliseksi, turhauttavaksi ja absurdiksi näytelmäksi, joka päättyy hakemuksen hylkäämiseen merkinnällä: Pää väärää kokoa. Samantapainen tilanne toistuu, kun Elisabeth yrittää asioida terveysasemalla äitinsä puolesta.

Toisekseen Elisabeth on huolissaan 101-vuotiaasta ystävästään Daniel Gluckista, joka on muuttanut hoitokotiin. Joka kerta Elisabethin saapuessa vierailulle (teeskennellen lähisukulaista) vanha herra nukkuu reagoimatta ympäristöönsä ja hoitajat selittävät, että pidentyneet unijaksot enteilevät lähestyvää kuolemaa. Tosiasiassa Daniel näkee omituisia unia, joissa on jälleen nuori tai kenties sittenkin jo kuollut.

Kesän veli, syksyn sisko / haipui ajan pimeihin, / lentää lehdet syksyn harmaan. / Kerran löydän siskon varmaan / tämän laulun sävelin.

Elisabeth oli kahdeksanvuotias tutustuessaan vuonna 1993 naapuriinsa Danieliin. Paljon elämässään kokeneen kahdeksankymppisen herrasmiehen ja nopeaälyisen koulutytön välille syntyi lämmin suhde, mitä tytön äiti ensin tuki, koska saattoi käyttää Danielia ilmaisena lapsenhoitajana. Elisabethin tullessa teini-ikään äiti alkoi kuitenkin pitää tyttärensä ja Danielin suhdetta luonnottomana ja epänormaalina. Hän yritti kieltää tapaamiset. Turhaan.

Daniel opetti sanaleikkien ja pelien avulla Elisabethia etsimään asioista aina erilaisia ja yllättäviäkin puolia, sillä pienillä yksityiskohdilla saattaa olla yllättävän laaja vaikutus. Mikä on totta? Mitä voi kyseenalaistaa? Mitä voi unohtaa? Mies myös ohjasi tyttöä lukemaan kirjoja ja kysyy vielä myöhemminkin aina tavatessa ensimmäiseksi, mitä Elisabeth sillä hetkellä lukee. Niinpä Elisabeth siirtyi vähitellen hevoskirjoista vaativampiin teoksiin, esimerkiksi Charles Dickensin Kahteen kaupunkiin ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.

Kukaan ei puhunut niin kuin Daniel. / Kukaan ei ollut puhumatta niin kuin Daniel.

Danielin menneisyydestä ei paljon kerrota, mutta se on selvää, että hän rakastaa kirjoja, musiikkia ja kuvataiteita. Ainoan naispuolisen brittiläisen pop-taiteilijan Pauline Botyn (1938–1966) värikkäät maalaukset ja kollaasit ovat hänen sydäntään lähellä siinä määrin, että hän puhuu niistä ainoana todellisena rakkautenaan. Elisabethia tuo lause satuttaa, mutta kyllä hän itsekin viehättyy traagisen kohtalon kokeneesta taiteilijasta, johon liittyen väläytetään myös Britanniaa 1960-luvulla ravistellutta Profumo-skandaalia.

Syksy-teoksessa kritisoidaan Britannian poliittista elämää, mutta hienoiseen huumoriin käärittynä. Muitakin suuria aiheita kirjassa sivutaan: pakolaisten kohtaloita, ilmastonmuutosta ja ihmisten – etenkin naisten – valinnanvapautta. Silti siinä vallitsee unenomainen tunnelma, jossa aika liukuu miltei huomaamatta nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. On oltava tarkkana huomatakseen hienovaraiset viittaukset eri asioihin.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tyylivaihteluja pitkistä luettelorimpsuista lähtien, mutta etenkin luonnonkuvaukset ovat kuin sanallisia maalauksia. Tässä kirjassa ne tietenkin kuvaavat syksyn vaivihkaista etenemistä kohti talvea: kypsyviä hedelmiä, pois muuttavia lintuja, värikkäiksi muuttuvia puita, viimeisiä kukkia. Sumua ja tuulta. Tunnelma ei ole katkera, vaan lempeä ja odottava.

Kesä ei tunnu jääneen vielä kovin kauas taakse, ei oikeastaan, paitsi että päivästä lohkeaa vaivihkaa palanen, hämärän pitsi hiipii yhä lähemmäs kosteine helmoineen, kasvit käpertyvät tyynesti itseensä ja kaiken keskellä riippuvat hämähäkinseitteihin tiivistyneet pisarat.