KORTELAINEN, ANNA: Kulkija

Kustantaja: Tammi 2023

Anna Kortelaisen kirja Kulkija kertoo saksanjuutalaisesta kirjallisuuskriitikosta, filosofista, pasifistista ja marxilaisen aatteen kannattajasta Walter Benjaminista (1892–1940). Faktaa ja fiktiota yhdistelevä romaani kertoo miehestä, joka tekee matkaa sekä fyysisesti paikasta toiseen että omassa mielessään.

Kesällä 1930 Walter B. on ahdistunut koettuaan avioeron ja etäännyttyään sen seurauksena Stefan-pojastaan. Haavekuvaksi tuntuu muuttuneen myös Moskovassa asuva Asja. Eräänä päivänä mies ajautuu Berliinin Zoologischer Garteniin, missä hänen huomiotaan kiinnittää Suomesta näytteille tuotu lappalaisten ryhmä. Hän poistuu ostettuaan pari postikorttia ja varaa matkatoimistosta laivamatkan Bergenistä Tromssaan.

Walter B:n matkatavarat mahtuvat salkkuun - käsikirjoituskin, jota mies on vuosien mittaan vähitellen koonnut ja jota aikoo matkansa aikana jatkaa ja muokata. Työskentely ei kuitenkaan vedä, vaikka kulkija havaitseekin kaikenlaista kiinnostavaa:  laivojen keulakuvat Oslon kansatieteellisessä museossa, Grimmin sadut mieleen tuovat talot Bergenissä, makaaberit näyt Lofooteilla. Muistikirjaan kertyy vain hajanaisia mietteitä ja tekstinpätkiä.

Mutta väkisin ei voinut kirjoittaa. jos kiirehtii, tulee huonoa tekstiä, joka ei ollenkaan vastaa kirjoittajansa odotuksia. Alkuperäisen hyvän ajatuksen raakiletta ei kannata turmella, tulee antaa lauseiden kypsyä omaa tahtiaan. Pitää jaksaa odottaa oikeaa hetkeä, ja hän piti odottamisesta.

Vuonomaisemista Walter B. hurmaantuu, koska ne tuovat mieleen Kaisergalleriessa lapsena nähdyt kuultokuvat. Veden turkoosiin vivahtava sävy taas muistuttaa hetkistä Asjan kanssa Caprilla muutamaa vuotta aikaisemmin. Mies oli hurmaantunut, mutta välittikö Asja hänestä oikeastaan lainkaan? Kovin helposti nainen ainakin jätti Walter B:n.

Tromssa on Walter B:n laivamatkan päätepiste. Hän on suunnitellut lähtevänsä sieltä junalla kotia kohti, mutta perillä hänelle selviääkin, ettei Tromssaan ole raideyhteyttä. Muut ihmiset päättävät matkustustavasta miehen puolesta ja yllättäen Walter B. löytää itsensä patikoimassa tuntureilla lappalaisen oppaan perässä Suomen puolelle.

Kilpisjärvellä sattuu hauska tapaus: Walter B. tunnistaa kolme paimentolaista samoiksi miehiksi, jotka näki Berliinin eläintarhassa. Vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, kokee Walter B. sekä näiden miesten että oppaansa kanssa ystävallisyyttä ja kunniioitusta. Etappimies on hänelle miltei kuin isähahmo, jonka huomaan on turvallista heittäytyä.

Aivan toisenlaiset ovat tunnelmat, kun Walter B. tutustuu suomalaisiin kansanperinteen kerääjiin Samuli ja Jenny Paulaharjuun sekä T. I. Itkoseen, jotka ovat Lapissa kokoamassa aineistoa Oulun uuteen museoon.  Heidän suhtautumisensa lappalaisiin on hyvin alentuva – nämä ovat heille kuin luonnon tarjoama spektaakkeli. Lapsekkaat, mutta jalot villit. Katoava rotu.

Walter B. pääsee suomalaisten kyydissä lopulta junaan, mutta kokee todellisia kauhun hetkiä, kun Paulaharjut alkavat kerskua toiminnastaan kommunismia vastaan. Häiriköinnistä, uhkailusta, kyydityksistä ja muilutuksista, jotka ovat vaatineet kuolonuhrejakin. Kuvaus Lapua-liikkeen marssista Helsingissä tuo Walter B:n mieleen mustapaitaisten fascistien marssin Italiassa ja ruskeapaitaisten Saksassa.

Hän oli kuvitellut kulkevansa herttaisen mutta mitäänsanomattoman pikkuvaltion läpi, hajamielisesti ympärilleen katsoen, poissaolevasti seuralaistensa rupattelua kuunnellen, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli joutunut väijytykseen. Pakokauhu juoksi iholla päästä varpaisiin.

Onneksi matka Oulusta eteenpäin sujuu ongelmitta ja laivalla Helsingistä Sopotiin Walter B. on jo itselleen tuttujen asioiden parissa ja helpotuksesta miltei riehakas. Uskollisesti salkussa kuljetettu käsikirjoitus ei ole edennyt yhtään, mutta matkan viime hetkillä Walter B. ehtii sentään kirjoittamaan muistiinpanojensa pohjalta matkaesseen.

Walter B. kuvataan kirjassa ihmiseksi, joka tuntee olevansa jotenkin erityinen ja joka siksi suhtautuu ironisesti kaikkeen ympärillään, vaikka samalla kaipaakin samanhenkistä keskustelukumppania. Hänen näkemyksensä naisista ei puolla tasa-arvoa, mutta naisen kosketusta hän kyllä ikävöi ja etsii matkansakin aikana.

Kulkija-teoksessa kuvataan todella yksityiskohtaisesti tiloja, maisemia, ruokia ja ihmisiä. Osuvat ja kielellisesti yllätykselliset kuvaukset tarjoavat lukijalle erilaisten hajujen, makujen, äänien ja tuntemusten kirjon. Kuvauksen uskottavuus selittyy sillä, että Kortelainen on matkustanut Walter B:n jalanjäljissä niin Norjassa ja Pohjois-Suomessa kuin Italiassakin.

Epilogissa Kortelainen kertoo kirjassa mainittujen henkilöiden myöhemmistä elämänvaiheista. Walter Benjamin pakeni Saksasta vuonna 1933 natsien noustua valtaan ja edelleen Pariisista kesäkuussa 1940. Syyskuun lopulla hän vaelsi pienen pakolaisjoukon mukana Pyreneiden yli Espanjan puolelle, missä teki itsemurhan Portboussa 26. syyskuuta 1940 pelätessään joutuvansa luovutetuksi natseille.

KORTELAINEN, ANNA: Tulirinta : romaani Erik Edelfeltistä

 Kustantaja: Tammi 2020

Taiteilija Albert Edelfeltin ainoa lapsi Erik Edelfelt syntyi 23.11.1888 ja menehtyi keuhkotuberkuloosiin 29.5.1910. Miten hän eli näiden kahden päivämäärän välisen lyhyen ajan? Anna Kortelainen on vähistä saatavilla olevista tiedonmuruista rakentanut uskottavan kuvan lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka reagoi tulisieluisesti kotimaansa puolesta aikakauden tapahtumiin.

- Ryssät ovat rutto! Ne on häädettävä isänmaastani kuten rutto karkotetaan, tulella ja piellä!... Samoin kaikki luopiot, maanpetturit, konservatiivit, tukahduttavat perheenisät, nuoret miehet joilla on vanhan miehen taantumukselliset käsitykset, vastakihlautuneet houkat, niiailevat lutkat, nahjukset ja pelkurit, Suomen iankaikkiset alaikäiset, alamittaiset ja puolivillaiset porvarit! Heidän on kadottava, heidät on tuhottava!

Koulussa aatelissyntyinen Erik oli ”suuren patriootin” poikana erityisasemassa niin opettajien kuin luokkatovereidenkin keskuudessa; nuorukainen, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Hän kuului koulupoikien perustamaan Verikoirat-ryhmään ja kenties osallistui venäläismielisiksi katsottujen henkilöiden salamurhiinkin ennen tuberkuloosiin sairastumistaan.

…on nähtävä verta ja tunnettava sisuskalujensa repeilevän kivusta, jotta miehistyisi. Sairaalan eturintamassa hän oli ollut nuori sotilaspoika, mutta soturi kuitenkin. Monet hänen sairaalatuttavuuksistaan eivät olleet enää koskaan päässeet kotiin, mutta hän oli palannut elävien kirjoihin. Se on myös minun oma ansioni, Erik tuumi ja ihasteli mahdin tunnetta, joka kulki hänen kehossaan.

Kotielämä ei helpottanut Erikin alakuloa. Isä suhtautui ainoaan (lailliseen) jälkeläiseensä välinpitämättömästi eikä käynyt tämän luona parantolassakaan. Albert Edelfeltiä kiinnosti vain taiteilijan ura, minkä eteen hän oli valmis nöyristelemään valtaapitäviä. Erikiä isän maalaama tsaari Nikolai II:n kruunajaiskuva hävetti suuresti.

Miehensä uskottomuuteen marttyyrimäisesti reagoiva Ellan-äiti taas miltei tukahdutti poikansa hoivaamisellaan. Sairaalle Erikille luulisi olleen yhtä piinaa kokeilla koko ajan uusia ja kummallisia hoitokeinoja yhdistettynä kehotuksiin reipastua. Miehensä äkillistä kuolemaa Ellan suri vain näön vuoksi ja kiinnitti jo katseensa tulevaisuuteen vapaaherratar von Bornina. Tuntuu, että siinä vaiheessa myös Erik painui taka-alalle äitinsä elämässä.

Uusi alku tuntui mahdolliselta, kun Erik pääsi ranskalaiseen Montpellierin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, filosofiaa ja ennen kaikkea professori F:n (Marcel Foucaultin) opettamaa kokeellista sielutiedettä. Ranskassa Erik ei ollut merkkihenkilö, vaan tuntemattomasta maasta saapunut outo hahmo, jonka kiihkeille puheille kokouksissa hieman naurettiinkin. Toisena opiskeluvuotena tuberkuloosi sitten sammutti tulisielun suuret unelmat kotimaansa pelastamisesta.

Erikin ainoan läheisen ystävän Lucin välityksellä kirjaan tulee viinikirva-teema. Viinikirva tuhosi Ranskan viiniviljelmiä 1800–luvun lopulla eikä sen hävittämiseen tuntunut löytyvän keinoja. Erik vertasi viinikirvan aiheuttamaa tuhoa venäläisten toimintaan, mutta myös omaan sairauteensa. Viiniköynnöksen lehdet toivat mieleen omat keuhkot ja nymfien munimat munat siellä leviävät rakkulat.

Kirjassa on surumielinen tunnelma, koska lopputulos on kaiken aikaa tiedossa. Tyyli on enimmäkseen asiallista, mutta paikoin teksti lähtee suorastaan lentoon ja paikoin taas kääntyy herkän runolliseksi. Hyvää aikalaiskuvausta!

... oli linnun siipi rakenteeltaan kuinka täydellinen tahansa, se tarvitsee alleen ilmaa. Vain ilman antama tuki siiven alla nostaa linnun korkeuksiin.