PAASIO, LEENA: Menetetty tyttö

Kustantaja: Kosmos 2017

Kolmekymppinen Johanna Markkanen palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä, värejä ja hajuja.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.

Koulu taas oli oma maailmansa, jossa oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.

Suomessakaan ei ole aluksi helppoa. Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea.  Kokemukset Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja, huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa ”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä. Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.

Leena Paasio kirjoittaa niin vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin läksytettäväksi. Menetetty tyttö herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä toivoa on Afrikassakin.

Ja siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja oranssia poijua tyynessä kevätillassa.

PAASIO, LEENA: Melkein äiti

Kustantaja: Kosmos 2015

Raumalla vuonna 1974 syntynyt Leena Paasio on helsinkiläinen äidinkielenopettaja, tietokirjailija, vuoden 2012 mediakasvattaja ja uusperheen äiti. Äitipuolen näkökulmasta kirjoitettuun esikoisromaaniinsa , Melkein äiti Paasio ammensi omista kokemuksistaan, mutta myös tutkimuksista, internetin keskustelufoorumeista ja muiden uusperheellisten kokemuksista. Aiemmin ei aihetta ole käsitelty näin monipuolisesti.

 Espoolainen matematiikan opettaja Anu Lindfors tapaa lapinvaelluksella Jani Niemelän, eronneen miehen. Anu rakastuu sekä Janiin että tämän eskari-ikäiseen tyttäreen Siiriin ja saa kummaltakin vastarakkautta. Janin ex-vaimo Mira ei osaa suhtautua tilanteeseen kovin kypsästi, mutta eipä Anukaan ole tilanteeseen syytön:

Kun tapasin Siirin ensimmäisen kerran teidän entisessä yhteisessä kodissanne, annoin itseni rakastua heti. Pyydän anteeksi, etten antanut sinulle enkä Siirille riittävästi aikaa. Olin itsekäs, koska halusin perheen niin kovasti. En voinut käsittää, että rakkauteni voisi loukata ketään. Tai jos käsitinkin, en välittänyt. Sinä olit jättänyt Janin. Minä en halunnut kenenkään rippeitä vaan oman unelmani.

Jani yrittää sovitella ja tukea Anua parhaansa mukaan, samaten ihana anoppi. Anu vain on kovin epävarma asemastaan Siirin vanhempana (ihme kyllä, ei niinkään Janin vaimona) ja herkkänahkainen pienimpienkin vihjausten suhteen. Tilanne kärjistyy Siirin tullessa teini-ikään ja alkaessa tehdä pesäeroa vanhempiinsa. Kainaloon käpertyvästä auliista lapsesta tulee sulkeutunut nuori nainen, joka torjuu yrmeästi Anun lähentymisyritykset ja saa tämän tuntemaan itsensä entistä ulkopuolisemmaksi. Samaan aikaan Mira hehkuttaa blogissaan suurenmoista äiti-tytär-suhdettaan.  

Siirin sukunimi on Niemelä. Siiri Niemelä. Hänen isänsä, minun mieheni on Jani Niemelä. Hänen äitinsä, mieheni entinen vaimo taas on Mira Niemelä. Ja minä olen puolikas: en Anu Lindfors enkä Anu Niemelä, vaan Anu Lindfors-Niemelä.

Anun vanhemmuuskuvaa värittää myös se, ettei hän pysty saamaan omaa biologista lasta eli kirjan nimi Melkein äiti onkin tarkemmin ajateltuna aika monivivahteinen. Kestää aikansa ennen kuin Anu pystyy hyväksymään sen, mitä hänen äitinsä on koko ajan vakuuttanut: hän kelpaa sellaisena kuin on, hän on tarpeeksi riittävä ihminen.

Teos muodostuu voittopuolisesti pitkistä dialogeista, joihin lyhyet välitekstit toimivat johdantoina. Lisäksi mukana on kirjeitä, blogitekstejä, kuvitteellisia lehtiartikkeleita ja oppikirjan otteita sekä kansanomaisia tarinoita. Nuo tarinat ovat sinällään viehättäviä, mutta vaikuttavat hieman irrallisilta eivätkä vie juonta merkittävästi eteenpäin eli ne olisi voinut jättää pois. Muuten teksti on varsin sujuvaa, mukaansatempaavaa ja paikoin humorististakin. Silti surun tunteet kuvataan aidosti ja latistamatta. Aika ajoin esiin putkahtava tuulihaukka symboloi ehkä juuri tuskan kouraisua ja tavoittamattoman kaipuuta. Melkein äiti on hyvä esikoisromaani ja herättää toiveita jatkon suhteen.