15.4.2024

KEEGAN, CLAIRE: Kasvatti

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Foster (2010)

Suomennos: Kristiina Rikman

Eräänä päivänä kesällä 1981 isä vie tyttärensä Petalin lapsettoman pariskunnan luo Wexfordiin. Jostain syystä vanhemmat ovat päättäneet, että perheen lapsiparvesta juuri Petal saa asua Kinsellan ja tämän vaimon luona ainakin sen aikaa, että äiti saa synnytettyä perheen seuraavan tulokkaan ja palattua töihinsä..Ja töitä totisesti riittää!

Äidin elämähän on pelkkää työntekoa: hän hoitaa meidät, kirnuaa voin, laittaa ruokaa, tiskaa ja nousee varhain mennäkseen messuun ja laittaakseen meidät kouluun, vierottaa vasikat ja pestaa miehet kyntämään ja äestämään pellot, venyttää penniä ja pitää silmällä kaikkea.

Petal vaistoaa kyllä, etteivät äidin ja isän välit ole kunnossa eikä uusi vauva mieluinen. Köyhyys paistaa kaikesta; vaatteista, hygieniasta, ruoastakin. Kotona tytölle kaikki on kuitenkin tuttua – jopa asiat, joita hän ei ymmärrä ovat aina samat, mutta miten hän selviää vieraiden parissa? Isä ainakin tuntuu uskovan, että tytöstä tulee koitumaan harmia kasvttiperheelle.

Kinsella ja rouva ottavat tytön lämpimästi vastaan. He ovat hienotunteisia ja kuittaavat esimerkiksi yökastelun ”patjan itkuna” ja puhdistavat jäljet yhteisvoimin. He eivät odota Petalista työntekijää, vaan rouvalle seuralaista päivän askareiden pariin. Työn tahti on kiireetön, mutta silti kaikki saadaan valmiiksi. Tilanne on tytölle vapauttava ja rauhoittava.

Ennen kaikkea Petal kiintyy Kinsellaan, joka suhtautuu asioihin vaimoaan järkiperäisemmin, mutta toisaalta osoittaa hellyyttään avoimemmin. Mies ottaa kävellessä tytön kädestä kiinni. opettaa tätä lukemaan ja selittää asioita, joita tyttö ei ole ymmärtänyt. Petal ei voi olla vertaamatta Kinsellaa isäänsä ja tuntee siitä syyllisyyttä.

Kaupunkivierailulla Petalille tulee tunne, että jotkut ihmiset tietävät hänen taustastaan jotain, jonka perusteella tuomitsevat hänetkin. Ihmiset tietävät myös, että Kinsellan pariskunnalla on kuin onkin salaisuus, vaikka rouva on vakuuttanut Petalille hyvin voimakkaasti, ettei talossa sellaisia saa olla. Toisaalta tytölle opetetaan, että joskus asioista onkin viisaampi vaieta.

Petal uskoi saavansa olla Kinsellan pariskunnan luona vähintäänkin vuoden, mutta kutsu kotiin tulee syksyllä ennen koulun alkua. Ero on raastava. Kinsella ja rouva ovat ehtineet kiintyä tyttöön, ja tyttö puolestaan on hukkua tunteisiinsa joutuessaan päästämään irti ihmisistä, joilta on ensi kertaa elämässään saanut hellyyttä ja huomiota.

Tuntuu ettei sydän ole minun rinnassani, että kannan sitä käsissäni, kannan mukanani ja juoksen aivan kuin minusta olisi tullut viestinviejä sille mitä sisälläni tapahtuu.

Pienoisromaanissa Kasvatti on vain 80 sivua, mutta sen lauseet ovat tarkoin muotoiltuja, monikerroksisia ja täynnä hienovaraisia vihjeitä asioista, jotka piilevät sanojen takana. Kirjailija ei selittele mitään, vaan tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja tulkitsemisen mahdollisuuden.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, miten monilla eri tavoilla Petal nimittää emäntäänsä. Tämä on aluksi nainen, sitten rouva tai rouva Kinsella ja ihan kirjan lopulla myös Edna. Se on yksi keino kuvata sitä, miten pienen tytön ajatusmaailma on muuttunut ja näkemys maailmasta avartunut. Claire Keeganin teksti ja Kristiina Rikmanin oivaltava suomennos tarjoavat jälleen kerran sykähdyttävän lukukokemuksen!

Kasvatti voitti vuonna 2009 Davy Byrne’s Short Story -palkinnon ja on nykyisin osana lukion loppututkintoa Irlannissa. Vuonna 2022 teoksesta valmistui elokuva Hiljainen tyttö, joka puolestaan on voittanut lukuisia palkintoja eri puolilla maailmaa.

8.4.2024

ANNOLA, JOHANNA: Valkenee kaukainen ranta

Kustantaja: Siltala 2024

Valkenee kaukainen ranta -romaanin tapahtumat alkavat Kansanvalistusseuran laulujuhliin valmistautuvassa Mikkelissä vuonna 1897. Erityisen ahkerasti juhlien valmisteluun osallistuu 38-vuotias Ulrika Vuorinen, joka toivoo vihdoinkin pääsevänsä Rouvasväenyhdistyksen jäseneksi. Ulrika haluaa seurapiireihin, vaikka Antti-puoliso onkin tyytyväinen asemaansa kaupungin kassanhoitajana.

Ulrikan äiti oli piian avioton lapsi, mutta äidinisä oletettavasti hämäläistä vallassukua. Ulrika katsoo sen vuoksi olevansa itsekin ylempää säätyä ja oikeutettu hyvään asemaan ja näyttävään elämäntapaan. Vertailukohtana hänellä on kouluaikainen ystävä Ottilia, joka on päässyt hyviin naimisiin ja kuuluu kaupungin kermaan.

Ainoa asia, mitä Ulrikalla on ja Ottilialla ei, on lapsi. Ottilia ei ole tullut raskaaksi, kun taas Ulrikalla on lyseon viimeistä luokkaa käyvä lahjakas Väinö. Ehkä kateus saa Ottilian piikittelemään ja ehkä laskelmointi saa Ulrikan piikit sietämään, mutta lukijalle ystävysten keskustelut ovat kyllä kirjan hauskimpia kohtia.

Ulrika saa kuin saakin kutsun Rouvasväenyhdistykseen, mutta hetkellä, jolloin hänen elämänsä jo luhistuu. Antti kuolee ja jättää jälkeensä valtavat velat. Kaikki Ulrikan vaatimat muodikkaat tavarat ja komeat vaatteet on maksettu lainarahoilla, piian palkka on maksettu lainarahalla. Edessä on talon ja irtaimiston myyminen velkojen kuittaamiseksi. Kutsu yhdistykseen vedetään pois.

Ulrika ja Väinö ovat nyt kodittomia ja Väinön unelmat valkolakista ja yliopisto-opinnoista katoamassa, mutta löytyy yllättävä ratkaisu: Ulrika hakee ja pääsee koetusvuodelle Hämeessä sijaitsevan vaivaistalon johtajattaren virkaan. Hänellä ovat tarvittavat edellytykset, joista tärkein tuntuu olevan, että johtajatar on yksin elävä nainen.

Vaivaistalo osoittautuu ulkoa komeaksi kuin kartano, mutta on sisältä siivoton. Edellinen johtajatar oli kuulemma lähtenyt keväällä eikä koko kesänä ole ollut hänen työlleen jatkajaa. Ulrikan odottamia piikoja ja renkejä vaivaistalossa ei ole, vaan hoitolaisten odotetaan tekevän työt johtajattaren opastuksella. Asukkaiden kurja kuntokin tulee Ulrikalle yllätyksenä.

Hän ei ollut odottanut rähmäisiä silmiä ja pitkiä, kellastuneita kynsiä. Vaatteita, joissa oli kuivunutta ruokaa. Nuorempi väkikin näytti luotaantyöntäviltä umpimielisine ilmeineen.

Ulrika tarttuu kuitenkin tomerasti toimeen. Tilat siivotaan perusteellisesti, huoneet tuuletetaan, ihmiset saunotetaan, vaatteet pestään ja korjataan. Hoitolaiset mukisevat ensin työn määrästä, mutta loppujen lopuksi nauttivat siisteydestä. Vaivaishoitohallituksen esimies ja naapurustossa komean maatalon omistava Juho Laurittula alkaa katsella Ulrikaa uudella tavalla.

Ulrikassa tapahtuvaa asennemuutosta on mielenkiintoista seurata. Aluksi hän näkee hoitolaiset heikkolahjaisina olentoina, jotka tarvitsevat tiukkaa kuria ja Ulrikan tapaisen ylemmän henkilön ohjausta pysyäkseen edes jotenkin ihmisinä. Toisaalta Ulrika on epävarma asemastaan ja joutuu siksi kätkeytymään ylimielisyyden ja töykeyden taakse.

…Ulrikassa virtasi käskijöiden veri. Hänen tehtävänsä oli opettaa näille alhaisille olennoille, miten kuului elää. Se oli aina ollut hänenkaltaistensa tehtävä, ja sellaisena myös pysyisi, kunnes maailman akseli kiepsahtaisi kallelleen ja tähdet valuisivat pois kiertoradoiltaan.

Vähitellen kopeus kuitenkin väistyy, kun Ulrika viettää yhdessä hoitolaistensa kanssa arkea ja juhlaa ja näkee heidän ilojaan ja surujaan, jotka ovat tuttuja hänelle itselleenkin. Ei ole helppoa katsoa itseään ja tekemisiään rehellisesti, mutta nyt Ulrika ymmärtää, että kaikki on johdattanut häntä tähän tehtävään. Hoitolaiset tarvitsevat häntä eikä hän aio heitä pettää.

Annolan romaanissa kaikkitietävä kertoja tarkkailee Ulrikan elämää, johon työn ja huolen lisäksi sisältyy myös romantiikkaa. Tarinaan limittyy Väinön päiväkirjasta otteita, jotka kertovat masentuneen ja epävarman nuorukaisen kypsymisestä määrätietoiseksi aikuiseksi, mutta paljastavat ohimennen myös joitakin koko tarinan kannalta tärkeitä yksityiskohtia.

 Annola sai kipinän teokseen oikeasta menneisyyden henkilöstä, vaivaistalonjohtajatar Hanna Tammisesta (1854–1927). Yksilön elämäntarina on etusijalla, mutta mainittua tulevat myös koko Suomea ravistelleet tapahtumat, Zacharias Topeliuksen kuolema ja Venäjän otteen kiristyminen. Tulevaisuuteen puolestaan viittaa naisten virittelemä yhteistoiminta.

Mielenkiintoinen kirja epätavallisesta aiheesta – kannattaa lukea!

1.4.2024

SALVIONI, BEATRICE: En pelkää mitään

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: La Malnata (2022)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

En pelkää mitään -teoksen prologissa ollaan pohjoisitalialaisessa Monzan kaupungissa keväällä 1936. Kaksitoistavuotiaan Frencescan raiskaamista Lambrojoen rannalla yrittänyt nuori mies on kuollut ja tyttö jumissa hänen allaan. Onneksi Maddalena-ystävä tulee avuksi ja tytöt saavat piilotettua ruumiin läheisen sillan alle. Seuraavaksi kirjassa kerrotaan, mikä johti tuohon tilanteeseen ja mitä siitä seurasi.

Kirjan minäkertoja eli Francesca on hyvin toimeentulevasta perheestä.  Äiti on opettanut ainoaa lastaan noudattamaan hyviä tapoja ja olemaan herättämättä epäsuotuisaa huomiota. Francesca on kuitenkin jo pitkään ollut kiinnostunut joella kahden pojan kanssa puuhailevasta tytöstä, joka kaupungissa tunnetaan nimellä Malnata, ”pahan oma”. Jopa aikuiset tekevät ristinmerkin pelkästään mainitessaan hänen nimensä.

Hän oli kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt. Hänellä oli sysimustat, epätasaiset hiukset kuin ne olisi saksittu lihaveitsellä päähän painetun potan reunan mukaisesti, ja kiiluvat kissansilmät.

Francescan ensimmäinen lähempi kosketus kiinnostuksensa kohteen kanssa tapahtuu kesällä 1935 Monzan suojelupyhimyksen juhlapäivänä. Malnata pistää Francescan koetukselle, josta selvittyään tyttö pääsee mukaan Malnatan johtamaan piiriin. Päivisin Francescan isä on hattutehtaallaan ja äiti omilla teillään, joten tytön poistumisista kotoa tietää vain kotiapulainen Carla. Tämä kylläkin luulee retkien takana olevan hedelmäkauppiaan pojan Noè Tresoldin.

Francescan uusista kumppaneista Matteon perhe kuuluu punaisiin ja Filippon isä fasisteihin, mutta taustoilla ei ole väliä ainakaan Malnatan ollessa paikalla. Nelikon harrastamiin seikkailuihin kuuluvat usein erilaiset rohkeustestit, sillä Malnatan tunnuslause on: Minä en pelkää mitään. Mielikuvitusleikkeihin tyttö ei kuitenkaan suostu, sillä hänellä on niistä huonot kokemukset.

Malnatan tai oikeasti Maddalenan vähävarainen perhe asuu vanhan lähiön kerrostalossa. Francesca hieman kadehtii ystäväänsä, sillä sisarusten välillä on lämpöä ja iloa – saattavatpa he ryhtyä tanssimaankin keskellä arkipäivän askareita. Surua on toki ollut, sillä perheen isä ja nuorin lapsista ovat kuolleet tapaturmaisesti – mutta onko syy Maddalenan, vaikka hän itse niin uskookin?

Tarinan vauhti kiihtyy, kun tapahtumiin liittyvät myös nelikon lähiomaiset. Tinkimättömästi oikeudenmukaisuutta tavoitteleva Malnata vaatii naisia hyväksikäyttäneitä tai heitä pahoinpidelleitä miehiä tunnustamaan julkisesti osallisuutensa ja pyytämään anteeksi, mutta arvioiko hän voimansa väärin? Uskaltaako Francesca uhmata äitiään ja tukea ystäväänsä tässä taistelussa?

1630-luvun Italiassa ei ihmisen asemaan vaikuta vain omaisuus, vaan myös jäsenyys fasistipuolueessa. Siirtomaavallaksi havitteleva Italia käy sotaa Etiopiassa, mutta oikeita suhteita omaavat nuoret miehet välttävät armeijan ja jäävät uhoamaan kotikaupunkinsa kaduille. Univormuissaan he uskovat olevansa koskemattomia. Sellaisessa ympäristössä nuori tyttö on turvaton.

Maailma on pelottava paikka, täynnä kaikkea kiellettyä, paikka jossa on liikuttava hissukseen ja varpaisillaan ja varottava koskemasta mihinkään. Etenkin, jos sattui olemaan tyttölapsi.

Italialaisen Beatrice Salvionin (s. 1995) esikoisteos kuvaa kahden tytön ystävyyttä 1930-luvun italialaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa vallitsevat suuret luokkaerot, naapurien tarkkailu, kaksinaismoraali, korruptio, korostunut miehisyys ja väkivaltaisuus sekä naisten heikko asema. Niukkenevat ajat koittavat, kun Kansainyhteisö asettaa Italialle taloudellisia pakotteita Etiopian sodan vuoksi.

Kirjailija käyttää uskonnollista kuvastoa niin pienissä yksityiskohdissa kuin henkilökuvauksessakin. Lumoava Tiziano Colombo edustaa demonisuutta, kun taas Noè Tresoldi on kuin pyhimys, joka kärsii muiden puolesta. Pääsiäisaikaan viittaa loppukohtaus, jossa kiihottunut väkijoukko huutaa tuomiota syylliseksi tahtomalleen. Siihen tarina ykskaks katkeaa.

En pelkää mitään on hyvä lukukokemus, jonka yksityiskohtia jää miettimään. Jos pitää Elena Ferranten teoksista, pitää varmasti tästäkin.

25.3.2024

MÄKI, MERJA: Itki toisenkin

Kustantaja: Gummerus 2024

Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja (2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.

Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä 1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä. Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.

Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.

Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla vauhdilla suomalaistaa.

Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa, että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä eteenpäin tuonilmaisiin.

 Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä tehtävässään.

Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.

Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä kohtaan ovatkin jo haalistuneet?

Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi, säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?

Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.

Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee tilanteen.

Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.

Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!

18.3.2024

KOSTET, JENNA: Punainen noita

Kustantaja: Aula & Co 2024

Valpuri syntyi Kuurinmaalla, minne hänen äidinisänsä Eschil Kynders (Esko Kinni) oli aikoinaan paennut Suomessa syttyneitä noitavainoja. Kuurinmaalla Eschil työskenteli omenatarhurina, mutta toimi myös kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana. Oppilaina hänellä olivat Maria-tytär ja tämän tytär Valpuri. Kohtaloaan Eschil ei kuitenkaan voinut paeta loputtomiin, vaan 1620-luvun puolessavälissä hänet mestattiin ja poltettiin noitana.

Isänsä kuoleman jälkeen Maria pakeni Valpurin ja tämän pikkuveljen Tuomaksen kanssa Tukholmaan, mistä oli tarkoitus jatkaa nopeasti perheen sukutilalle Etelä-Satakuntaan. Vielä vuodenkierronkaan jälkeen Marialla ei kuitenkaan ole halua lähteä vilkkaasta kaupungista köyhään Suomeen. Tuomaksella olisi polte päästä Kinnilän isännäksi, mutta edes hän ei uskalla hoputtaa äkkipikaista ja kovakouraista äitiä.

Joutuminen kuulusteltavaksi noitakeinojen käyttämisestä pistää lopulta Mariaankin vauhtia. Perhe purjehtii Turkuun, missä Valpuri saa pahoja ennakkoaavistuksia Turun linnasta ja piispa Isaacus Rothoviuksen tulikivenkatkuisista saarnoista. Marraskuussa 1628 perhe lopulta lähtee kävellen kohti Liitsolan kylää. Seitsemäntoista peninkulman matka metsien halki on raskas ja susien vuoksi pelottavakin.

Kinnin talo osoittautuu vaatimattomaksi savupirtiksi, mutta Tuomas on määrätietoinen. Hän opettelee kylän miehiltä uusia taitoja, rakentaa taloon lisäosan, hankkii eläimiä ja menee naimisiin. Samaan aikaan kasvaa hänen vihansa äitiä ja sisarta kohtaan, mutta miksi? Kokeeko hän sukulaisuussuhteen parantajaeukkoihin mainehaittana? Eivätkö äiti ja isosisko osoita talon isännälle tarpeeksi kunnioitusta?

Ei naisten kuulu olla tuollaisia rääväsuisia narttuja kuin sinä ja äiti. Aina sanomassa mielipidettä ja soutamassa vastahankaan. Naisen kuuluu olla nöyrä ja kunnioittaa miestä perheen päänä.

Maria poltetaan roviolla vuonna 1632, mutta Valpurin kohtalontie on pitkä ja mutkikas. Kahdesti hän joutuu Turun hovioikeuden eteen, mutta ei saa kuolemantuomiota, vaan ensimmäisellä kerralla piiskarangaistuksen ja näennäisen maastakarkoituksen. Toisella kerralla häneltä leikataan korvat irti, mistä syystä häntä ruvetaan kutsumaan punaiseksi noidaksi.

Valpuri ei pidä itseään noitana, vaan tilanteita järkiperäisesti huomioivana ja kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana – mihin kuka tahansa pystyisi, jos viitsisi opetella. Hän ei usko loitsujen sinällään parantavan sairaita, koska jopa eestinkielisen lastenlorun lukeminen tuntuu auttavan. Tärkeintä on se, että sairastunut itse uskoo loitsun mahtiin.

Tietysti hän oli tehnyt juomia, loitsinut, käyttänyt taikakaluja ja uskonut enteisiin siinä missä muutkin ihmiset näillä seuduin. Valpurin juomissa oli vain se ero, että ne toimivat, toisin kuin litkut, joita suurin osa kylien vanhoista naisista keitteli parantaakseen milloin mitäkin vaivaansa.

Olisiko noituussyytteiden takana kirkonisien pelko siitä, että nainen tietäisi asioista enemmän kuin he? Valpuri osaa lukea ja puhua useita kieliä – sekö kirkkoa suututtaa? Vain miehillä on oikeus harjoittaa palpurin tai välskärin ammattia ja opiskella lääketiedettä yliopistossa, mutta monilla paikkakunnilla ihmisten ja karjan parantajina toimivat kuitenkin perinteisen tiedon hallitsevat naiset.

Naisten tekemisiä ei katsota hyvällä. Yksi paha sana naapurilta, yksi väärin ymmärretty huomautus, yksi loitsu, jonka väärä ihminen kuulee.

Punainen noita perustuu 1600-luvulla eläneen Valpuri Kinnin tarinaan, josta Jenna Kostet kiinnostui törmätessään oikeudenkäyntipöytäkirjassa uhmakkaaseen lauseeseen: Miksi minä tunnustaisin sellaista, jonka arvon herrat niin paljon paremmin itse tietävät? Syntyi kuva vahvasta naisesta, joka ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut enää mitään merkitystä. Kaikki olivat jo etukäteen päättäneet, että Valpuri on noita.

Punainen noita -romaani kertoo murrosajasta, jolloin kirkko yrittää voimakeinoin saada kansan omaksumaan luterilaisen uskon ja luopumaan niin pakanallisista tavoista kuin katolilaisuuden muodoista. Kirja kuvaa uskottavasti ihmisten elinoloja maalla ja kaupungissa, tapoja ja uskomuksia. Mielenkiintoisia ovat kuvaukset kasvien käytöstä sekä lääkitsemisessä että ruoassa.

Kirjassa on useita vahvoja henkilöhahmoja, mutta eläimiä rakastava Valpuri nousee muiden yli sisukkuudessaan ja myös kyvyssään ymmärtää inhimillistä heikkoutta. Hänen kohtalonsa saa miettimään, miten usein mahdetaankaan joukkohysterian lietsomina lukittautua tiettyyn näkökantaan ja olla kuuroja järjen äänelle?

11.3.2024

CATTON, ELEANOR; Birnamin metsä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: Birnam Wood (2023)

Suomennos: Tero Valkonen

William Shakespearen näytelmässä Macbeth Birnamin metsän liikkeellelähtö enteilee kuninkaan tuhoa, kun taas Eleanor Cattonin romaanissa Birnamin metsä on uusiseelantilaisen ympäristöaktivistiryhmän nimi. Vasemmistolaishenkinen kollektiivi perustaa hylätyille alueille luomupuutarhoja ja luovuttaa osan sadosta hädänalaisille, mutta toiminta on toistaiseksi pienimuotoista ja hädin tuskin kannattavaa.

Tarina alkaa tilanteesta, jossa tärkeä sola on jouduttu pahan maanvyörymän vuoksi sulkemaan todennäköisesti moneksi kuukaudeksi. Solan toisessa päässä sijaitsevasta kaupungista asukkaat ovat lähteneet muualle, kahvilat ja puodit ovat sulkeneet ovensa ja yli sadan hehtaarin maatila on vedetty vaivihkaa pois myynnistä. Viimeisin yksityiskohta herättää Mira Buntingin mielenkiinnon.

Karismaattinen Mira on selkeästi Birnamin metsän johtohahmo, vaikka kollektiivi korostaakin jäsentensä tasa-arvoisuutta. Mira osaa olla vakuuttava ja asiaa tarpeeksi tärkeänä pitäessään myös pelottavan taitava valehtelija. Hän on visionääri, joka tavoittelee Birnamin metsän välityksellä radikaalia ja pysyvää yhteiskunnallista muutosta:

…se oli täysin saavutettavissa, jos ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon hedelmällistä maata meni kaiken aikaa hukkaan heidän ympärillään, kuinka paljon enemmän maailmassa voitaisiin saavuttaa, jos ihmiset yksinkertaisesti yhdistäisivät tietämyksensä ja resurssinsa, ja miten mielivaltainen ja järjettömän ennakkoluuloinen koko maanomistuksen käsite oli, kun oli kyse muusta kuin sen käytöstä tai sillä asumisesta!

Autioksi jääneellä tilalla olisi mahdollisuus viljellä kasveja suuressa mittakaavassa, joten Mira lähtee kartoittamaan tilannetta ja jää kiinni yksityisalueelle tunkeutumisesta. Hänet tavoittanut mies on aluksi tiukka ja epäluuloinen, mutta tentattuaan aikansa Miraa Birnamin metsän toiminnasta ja tavoitteista tarjoaakin kollektiiville avustusta puutarhan perustamiseen.

Mies on amerikkalainen miljardööri Robert Lemoine, joka kertoo ostaneensa tilan vastikään ritariksi lyödyltä sir Owen Darvishiltä rakentaakseen sinne luksusluokan bunkkerin maailmanlopun varalta. Hän on maassa sijoittajaviisumilla ja valvontadrooneja valmistavan yhtiön kautta sir Owenin liikekumppani, mutta passin saadakseen hänen pitäisi tukea uusiseelantilaista yrittämistä – ja hän valitsee kohteekseen Birnamin metsän!

Kollektiivin kokouksessa Mira maalailee suurenmoisia tulevaisuudennäkymiä, joissa Birnamin metsä olisi kannattava yritys Lemoinen tarjoaman pitkän tähtäyksen rahoituksen ja markkinointituen ansiosta. Lähes kaikki jäsenet innostuvat asiasta. Lukija kuitenkin tietää jo tässä vaiheessa, että Lemoinen on häikäilemätön opportunisti, johon ei kannattaisi luottaa vähääkään.

statussymboleja jahtaava survivalisti joka valmistautui useisiin maailmanlaajuisiin katastrofeihin, joiden estämiseksi ei itse tehnyt kerta kaikkiaan mitään ja joita saattoi jopa tietoisesti edistää, jos siten oli mahdollisuus saavuttaa voittoja tai etuja.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä tilanteeseen. Miran läheisin ystävä Shelley Noakes on huolissaan Miran ja Lemoinen läheisistä väleistä ja tuntee tulleensa sysätyksi syrjään. Shelley on tukenut ystäväänsä, toteuttanut tämän visioita ja järjestellyt kulissien takana asioita, mutta nyt epäluulot, kateus ja kauna ajavat hänet kilpailemaan tämän kanssa vallasta ja Lemoinen huomiosta.

Toinen tyytymätön on Tony Gallo, yksi Birnamin metsän perustajajäsenistä. Hän vihaa superrikkaita, jotka ovat tukevinaan luonnonsuojelua ja omavaraisuutta, mutta tosiasiassa kiertävät veroja. Hän ei luota Uuden-Seelannin hallitukseen, joka sallii tämän. Toisaalta tutkivan journalistin urasta haaveileva Tony havaitsee tilanteessa skandaalin aineksia, jotka paljastamalla saattaisi nousta kuuluisuuteen.

Catton luo muutamilla hyvin muotoilluilla lauseilla henkilöistä uskottavan ja monipuolisen kuvan. Mikä teki heistä sellaisia kuin he ovat? Mitkä syyt ohjaavat heidän toimintaansa? Miten he muuttuvat tapahtumien edetessä? Onko pieni ihanteista joustaminen kovin vakavaa, jos sen seurauksena saavuttaa jotain hyvää? Jyrääkö ahneus hyväuskoisuuden alleen?

Kirjan alkuosa on verkkainen ja esimerkiksi Tonyn palopuheet saavat siinä liikaa tilaa, mutta sitten tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunteet, väärintulkinnat, virhearviot ja ylimitoitetut teot kasaantuvat ja johtavat lopulta katastrofiin. Kirjan verinen loppu noudattaa Shakespearen tragedioiden henkeä, mutta löytyykö tarinasta Macbeth?

Vuonna 1985 syntynyt uusiseelantilainen Eleanor Catton oli kaikkien aikojen nuorin Booker-voittaja saadessaan palkinnon vuonna 2013 romaanillaan Valontuojat, joka puolestaan oli laajin palkinnon saanut teos (832 sivua). Sen jälkeen kuluikin kymmenen vuotta ennen kuin Birnamin metsä ilmestyi. Kaikki Cattonin kolme teosta on suomennettu, myös esikoisromaani Harjoitukset.

4.3.2024

SHIPSTEAD, MAGGIE: Maapallon ympäri

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Great Circle (2021)

Suomennos: Kaisa Sivenius

Yhä kasvavin kehin, yhä laajenevin / teen kiertoa elämän. / Sen viimeistä kehää en saavuta hevin, / ja kuitenkin yritän. Rainer Maria Rilke (suom. Anna-Maija Raittila)

Maggie Shipsteadin romaani Maapallon ympäri vaati seitsemän vuoden työn, mutta olikin sitten ilmestyttyään todellinen arvostelu- ja myyntimenestys. Vuonna 2021 Maapallon ympäri oli arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon ”lyhyellä” listalla ja vuonna 2022 ehdolla Women’s Prize for Fiction -palkintoon.

Maapallon ympäri -teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin kahteen aikatasoon, jotka limittyvät toisiinsa. Luvuissa, jotka sijoittuvat 1900-luvun alkupuolen Amerikkaan ja Eurooppaan, on alussa tarkka määritys ajasta ja paikasta, kun taas tapahtumat 2010-luvun Los Angelesissa ovat ilman otsikointia. On kaksi erillistä tarinaa, joilla silti on yhteys keskenään.

 Kaksoset Marian ja Jamie Graves syntyvät syyskuussa 1914 ja ovat saman vuoden joulukuussa laivalla, joka uppoaa vieden mennessään yli 500 ihmistä. Kuolleiden joukossa on kaksosten äiti. Isä – laivan kapteeni Addison Graves – pelastaa lapsensa ja itsensä ja saa laivan hylkäämisestä yhdeksän vuoden vankilatuomion. Vapauduttaan hän pistäytyy kotonaan Montanassa lasten ollessa jo nukkumassa ja katoaa sitten lopullisesti.

Marianin ja Jamien holhoojaksi määrätään isän veli Wallace, joka on melko tunnettu taidemaalari ja hyväntahtoinen mies, mutta myös peli- ja alkoholiriippuvainen. Lapsilla on vapaus tehdä ystävänsä Calebin kanssa, mitä mielivät. Herkkä Jamie on lupaava taiteilijanalku ja eläinten suojelija eikä syö lihaa. Marian puolestaan korjaa moottoreita, mutta myös käy läpi isänsä kattavaa matkakirjakokoelmaa.

Kaksitoistavuotiaana Marian pääsee lentonäytöksessä koneen kyytiin – vieläpä samana päivänä, kun nuori Charles Lindbergh laskeutuu onnellisesti Pariisiin lennettyään Atlantin yli. Marian tietää heti syvällä sisimmässään ja vailla epäilystä, että hänestä tulee lentäjä. Lentotunteihin tarvittavat rahat hän aikoo hankia ajamalla leipomon autoa sinne kätkettyine viinalasteineen. On kieltolain aika.

Seudun mahdikkaimmalle viinatrokarille Marianista tulee miltei pakkomielle. Mies kustantaa lentotunnit ja kuvittelee näin voivansa hallita neitokaista, mutta Marian vähät välittää rahasta ja asemasta. Hän lähtee Montanasta, hoitaa kuljetuksia Alaskassa ja sodan aikana siirtää koneita tehtaalta lentokentälle tai lentokentältä toiselle Britanniassa. Vain lentäessään hän on vapaa.

Ainoastaan yläilmoissa Marian koki rentoutuvansa täydellisesti. Kun hän lensi, kaikki oli niin kuin piti, ja hän teki, mitä hänen kuuluikin tehdä. Kukaan ei päässyt häneen kiinni eikä pyytämään häneltä mitään.

1940-luvun lopulla Marian on suruja kokenut hahmo, jonka elämässä pysyvyyttä edustaa enää lapsuudenystävä Caleb. Sitten yhtäkkiä ilmaantuu henkilö, joka toteuttaa Marianin suurimman toiveen: lennon maapallon ympäri ylittäen matkan aikana sekä pohjois- että etelänavan.  Uudenvuodenpäivänä vuonna 1950 Marian ja navigoijansa Eddie Bloom starttaavat Uudesta-Seelannista ja maaliskuun alussa he saapuvat viimeiselle välilaskupaikalleen. Sitten he katoavat.

Huimapäisen lentäjän vaiheisiin limittyy tarina näyttelijä Hadley Baxterista, joka vuonna 2014 esittää Marian Gravesia tästä tehtävässä elokuvassa. Hadley on jäänyt orvoksi kaksivuotiaana, noussut tähdeksi yksitoistavuotiaana ja tottunut pintaliitoon, kunnes skandaali vie häneltä suosion ja työpaikan. Marianin rooli itsenäisen tuottajan leivissä on hänelle pelastus. Tarina jopa sisältää yhtymäkohtia Hadleyn omaan elämään.

…Marian ei ollut täysin vieras, vaan kummankin meistä taustalta löytyi katoaminen, orpous, laiminlyönti, lentokoneet ja setä. Marian oli kuten minä eikä kuitenkaan ollut.

Filmin käsikirjoituksen perusteella Hadley muodostaa tulkintansa Marianista, mutta ei malta olla tekemättä myös hieman salapoliisintyötä. Onnekkaiden sattumien ja vinkkien ansiosta hänelle paljastuu vuosikymmeniä salassa pysynyttä tietoa, joka johtaa aivan uuteen käsitykseen Marianin katoamisesta. Onko se siltikään totuus?

Marian on todellinen, se on selvää, mutta ihmisten elämä ei säily niin kuin fossiilit. Ihminen voi vain toivoa, että aika on kovettunut jonkun toisen ihmisen muiston ympärille ja säilyttää hänen hahmonsa sen tyhjyydessä… Joitakin asioita voi saada selville, hän sanoi, mutta ei koskaan tarpeeksi, koskaan ei pääse lähellekään koko totuutta.

Maapallon ympäri -romaanissa on yli 700 sivua, josta olisi ehkä voinut hieman karsia, mutta hyvin tämä rennolla otteella kirjoitettu teos silti pitää otteessaan. Vauhdin ja huumorin lisäksi kirjassa on vakava puolensa: kannanotto naisten kohteluun niin 1900-luvun maailmassa kuin vielä 2010-luvullakin. Kirjan henkilöistä keskeisimmäksi nousee Marian Graves, joka tarkoista ”elämäkertatiedoista” huolimatta on fiktiivinen hahmo, joskin varmasti saanut inspiraatiota kirjassa mainituista naislentäjistä.

 

26.2.2024

SALMENNIEMI, HARRY: Sydänhämärä

Kustantaja: Siltala 2024

Harry Salmenniemeksi esittäytyvä kirjailija sanoo romaanissa Varjotajunta (2023) olevansa riippuvainen vaimonsa ja pienen Joel-poikansa tuomasta voimasta. Perheen tarinaa jatkavassa teoksessa Sydänhämärä tilanne kääntyy niin, että tarvitaan nimenomaan Harryn voimia, jotta koko perhe selviäisi eräästä raskaasta elämänvaiheesta.

Rakastan Joelia ja Mariaa liikaa enkä voi koskaan tottua heihin. Heissä on jotakin pelottavaa, jotakin liian ihmeellistä. Minä tarvitsen heitä liikaa. Ja nyt he tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Sydänhämärä tapahtuu kahdessa noin kuukauden päässä toisistaan olevassa aikatasossa. Kertojana on Harry, joka välillä puhuu itsestään hän-muodossa – silloin hän tuntuu katselevan kaikkea jollakin lailla ulkoapäin. Minä-muoto taas tulee käyttöön silloin, kun Harry uppoaa syvemmälle tunteisiin.

Tapahtumat alkavat vyöryä jouluviikolla. Harryn vaimo Maria on raskaana eikä laskettuun aikaan ole enää kuin runsas viikko. Joel on kaksi- ja puolivuotias taapero. Eräänä aamuna vanhemmat havahtuvat pojan janoisuuteen ja vetämättömyyteen: Joelin verensokeri on noussut äkisti korkeuksiin. Itsesyytöksiä: kauanko Joelilla on ollut huono olo vanhempien huomaamatta mitään?

Seuraavaksi ollaankin jo teho-osastolla. Harry ja Maria ovat paniikissa eivätkä pysty juuri muuta kuin kyynelehtimään. Toipuuko Joel? Mitä on vielä edessä? Lapsensa itkua käytävässä kuunnellessaan Harry ennättää ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Joel kuolisi. Jaksaisiko hän silloin elää? Kyllä, kyllä hän jaksaisi Marian ja tulossa olevan vauvan vuoksi.

Lastenosastolla Joel saa oman huoneen. Mariaa kehotetaan menemään kotiin lepäämään ja valmistautumaan synnytykseen, mutta Harry viipyy lapsensa luona yötä myöten. Isä ja poika tutustuvat yhdessä sairaalan ääniin, rutiineihin ja jatkuvasti ympärillä pyörivään hoitohenkilökuntaan. Näytteenotot ovat piinaa kummallekin, mutta muumikirjat vievät muihin maailmoihin. Ollaan kuplassa erossa maailmasta.

Minä en selviä siitä, mutta selviän. Riittää, että olen Joelin lähellä. Riittää, että jaksan istua. En jaksaisi, mutta jaksan. En jaksa pysytellä hereillä, mutta en nukahda. Minä jaksan kyllä olla siinä. Riittää, että olen olemassa.

Lapsensa hyvinvointia puolustaessaan Harry on ärhäkkä, mutta kokee kyllä sairaalan henkilökunnan enimmäkseen ymmärtäväiseksi ja auttavaiseksi. Diabeteksen hoitoon liittyviä asioita opetellessaan hän ajattelee jo, ettei tilanne ole lainkaan niin paha kuin monella muulla lastenosastolla olevalla perheellä. Sitten käynnistyy Marian synnytys ja uusi kaaos alkaa.

Romaanin toisessa aikatasossa on vuodenvaihteen tapahtumista kulunut kuukausi. Harryn ja Marian päivät täyttyvät pienen vauvan ja diabetesta sairastavan taaperon hoitoon liittyvistä tehtävistä, jotka toistuvat samanlaisina uudestaan ja uudestaan. Iltaisin he kaatuvat lopen uupuneina sänkyyn, mutta kuulostelevat unenkin läpi lastensa ääniä. Parisuhde on koetuksella.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Oma epäkäytännöllisyys harmittaa Harrya; hän tarvitsisi käden taitoja eikä kykyä laatia kaunokirjallisia tekstejä. Toki hän on tyytyväinen teoksiinsa, mutta mitä hyötyä niistä oikeasti on kenellekään? Sairaalassa hän vielä arvelikin, ettei voisi kirjoittaa kokemastaan mitään, mutta jo kuukautta myöhemmin seikkailee hiljaisina aamuhetkinä elämänsä sekavimpien muistojen parissa.

Salmenniemi kuvaa sairastuneen lapsen isän ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita yksityiskohtaisesti ja kielellä, jossa lakonisuus ja runollisuus sekoittuvat. Arkisista asioista tulee näin jotain hieman suurempaa ja yleispätevämpää ja saattaa toimia rohkaisuna muille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille.

Sydänhämärä-teoksesta jää mieleen lukuisia lauseita, joiden monikerroksellisuus kiehtoo. Tässä esimerkkejä:

Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään… mutta paranee perheettömän ihmisen elämästä, jossa on vielä enemmän ansoja ja vähemmän tasoja.

Elämä on niin täyttä, että siihen täytyy mahduttautua sivuttain.

Elämä on suoritusta vailla seikkailua, velvollisuutta ilman iloa, eikä kuitenkaan ole. On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana.

Elämässä totutellaan niihin mahdottomiin olosuhteisiin, joihin meidät on heitetty. Elämä on tottumista. Se on kohtalon kestämistä.

Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä.

Sairaus on todellisuutta. Terveys on sitä, että uskoo olevansa terve kaikkia todisteita vastaan.

 

19.2.2024

MODIANO, PATRICK: Chevreusen vuodet

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Chevreuse (2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Filosofianopettaja oli aikoinaan paljastanut hänelle, että elämän eri vaiheet – lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – olivat yhtä kuolemaa kuoleman perään. Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Chevreusen vuodet -romaanin päähenkilö Jean Bosmans etsii muistojensa punaista lankaa. On seitsemänkymmentävuotias kirjailija Bosmans, joka muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia, ja on kaksikymmentävuotias Bosmans, jonka yrittää tavoittaa muistikuvia ajasta, jolloin oli viisivuotias. Ihmiset, paikat ja tapahtumat sekoittuvat toisiinsa vailla tarkkuutta ja täsmällisyyttä.

Ajan oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut valokuvat.

Parikymppinen Bosmans tutustuu 1960-luvun puolessavälissä pariisilaisessa kahvilassa Camilleen, jota pidättyväisyytensä vuoksi kutsutaan Kivikasvoksi. Eräänä päivänä Bosmans lähtee Camillen ja tämän ystävättären Martinen kanssa katsomaan Chevreusen laaksossa sijaitsevaa taloa, jonka Martine ilmeisesti aikoo vuokrata. Bosmans ei kerro naisille, että on lapsuudessaan asunut tuossa talossa, mutta silti tuntuu, että naiset yrittävät testata hänen muistikuviaan.

Paluumatkalla seurue päätyy Pariisin Auteuil’n kaupunginosassa sijaitsevalle talolle, joka sekin on Bosmansille tuttu. Hän on käynyt eräässä talon asunnoista Camillen kanssa ja muistaa hämärässä salissa sohvilla lojuneet ihmiset, kovaäänisen musiikin ja epämääräisen tunnelman. Nyt parikin ihmistä kehottaa Bosmansia pysymään erillään tuosta porukasta.

On muitakin ihmisiä, joihin Bosmans Camillen välityksellä tutustuu tai joista kuulee puhuttavan. Vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset muodostavat jonkinlaisen verkoston, mutta omaavat myös yhteyksiä eräisiin Bosmansin lapsena tapaamiin henkilöihin. Näihin henkilöihin liittyviä erikoisia esineitäkin putkahtelee nyt esiin: hajustettu hopeinen sytytin ja ”Yhdysvaltain armeijan kello”.

Onko niin, että tilanteita on lavastettu palauttamaan Bosmansin mieleen jokin tietty lapsuuden tapahtuma? Onko Bosmans nähnyt viisivuotiaana jotain tärkeää, mutta vuosien kuluessa unohtanut näkemänsä? Onko hän joidenkuiden mielestä vaarallinen todistaja vai pikemminkin jonkin tärkeän tiedon hallussapitäjä?

Mutta miksi hän olisi huolissaan, hänhän oli jo vuosia elänyt todellisuuden ja unen kapealla rajavyöhykkeellä, antanut niiden valaista toisiaan ja joskus sekoittua…

Lopulta Bosmans alkaa kokea tilanteen sen verran uhkaavaksi, että matkustaa syrjäiseen vuoristokylään kirjoittaakseen kokemuksistaan romaanin - ehkäpä juuri tämän Chevreusen vuodet -teoksen. Menneisyyden haamut tuntuvat vähemmän pelottavilta, kun ne on muutettu romaanihenkilöiksi.

Kirjan ilmestymisen jälkeen yhteys Camilleen ja hänen ystäviinsä katkeaa, mutta Bosmans saa eri tahoilta uutta tietoa näistä henkilöistä. Erään erittäin keskeisen tiedon hänelle tarjoaa – uskomatonta kyllä – lennosta napattu, tuntematon taksikuski. Moni asia osoittautuu valheeksi, mutta silti todelliset henkilöt ja Bosmansin luomat romaanihahmot menevät osittain päällekkäin.

Modiano kuvaa kylämiljöötä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta jättää ihmiset epämääräisemmiksi. Jopa Bosmans tuntuu olevan maailmasta irrallaan, sillä hänen omaisistaan, ystävistään tai elämästään ei puhuta juuri mitään. Kirjailija mainitsee kyllä esimerkiksi Bosmansin mielikirjan, mutta se tieto ei ole mitenkään tärkeä itse tarinan kannalta.

Chevreusen vuodet -romaanin tunnelma on surumielinen käsitellessään ajan kulumista ja yhä kauemmas karkaavia muistoja, mutta toisaalta unenomainen, jopa uhkaava. Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Patrick Modiano (s. 1945) rakentaa teoksensa taiten, joten kiinnostus pysyy eksyttävistä sivupoluista huolimatta yllä aina mysteerin ratkeamiseen saakka. Kiinnostava lukukokemus!

 

12.2.2024

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Vapaaherratar

Kustantaja: Tammi 2024

Historioitsija Riikka-Maria Rosenberg on kirjoittamassa romaanisarjaa Hakoisten kartanosta, jonka emäntä hän itse tällä hetkellä on. Sarjan ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi vuonna 2022 ja kertoi ajasta, jolloin kartanon omisti 1700-luvun loppupuolella ratsumestari Karl Gustaf Uggla vaimonsa Annan kanssa. Vapaaherratar-romaanissa on vuorossa kartanon seuraava omistajapariskunta.

Helena Elisabeth von Burghausen (1763–1838) on vanhempiensa ainoa lapsi ja Joroisissa sijaitsevan Hoviniemen kartanon perijä. Hän ei ehkä ole kaunotar, mutta on saanut aikansa säätyläistytöille kuuluvan koulutuksen ja on luonteeltaan järkevä. Seitsemäntoistavuotiaana hän solmii avioliiton kauniin ja nauravaisen vapaaherra Erik Abraham Leijonhufvudin (1753–1807) kanssa. Liitto on onnellinen.

Vapaaherratar-romaani alkaa syksystä vuonna 1790, jolloin everstiluutnantti Erik Leijonhufvud palaa virkataloonsa Mustialaan taisteltuaan kaksi vuotta sankarillisesti Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan. Iloluontoisen puolison sijaan kotiin saapuu tyhjäkatseinen mies, joka ajoittain pelottelee perhettä raivonpuuskillaan ja ajoittain vajoaa apaattisuuteen. Ulkomaailmalta Erikin rikkinäisyys salataan.

Yksi asia oli kuitenkin varma: Helena seisoisi puolisonsa rinnalla entistä vahvempana, sillä vain se oli soveliasta. Se oli vaimon tehtävä.

Erik innostuu kuullessaan, että ratsumestari Uggla on myymässä Hakoisten kartanoa ja päättää ostaa sen ennen kaikkea ainoaa poikaansa Axelia ajatellen. Kaupanteko osoittautuu mutkikkaaksi ja ratkeaa vasta kuninkaan päätöksellä Erikin ja Helenan eduksi. Jo sitä ennen Helena ja Erik ovat vierailleet kartanossa ja onnistuneet sen hiljaisuudessa ja rauhassa tavoittamaan hetkeksi avioliittonsa alkuaikojen ilon ja hellyyden.

Vanha päärakennus ei ole Leijonhufvudeille tarpeeksi edustava, joten se puretaan ja uutta aletaan rakentaa – ei kuitenkaan Helenan haaveilemaa kolmikerroksista kivitaloa vaan kaksikerroksista hirsirakennusta. Sitten Erik kuolee yllättäen ja Helenalla on kolmekymmentäkolmevuotiaana vastuullaan viiden lapsen elämä, ison maatilan hoito, päärakennuksen rakennustyö ja Erikin ottama velka.

Helena oli säätynsä osa. Hänet oli kasvatettu jatkamaan sukua, sen aateluutta – ja yksin Jumala tiesi, kuinka hän oli sille omistautunut… Ei Helenalla ollut oikeutta omiin tunteisiinsa tahi haluihinsa, hänellä oli edelleen velvollisuutensa.

Koettelemukset eivät lopu tähän. Venäjän armeija miehittää Suomen kohtaamatta juurikaan vastarintaa ja Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 tsaari liittää Suomen autonomisena suurruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Valuutaksi tulee rupla, jolla Tukholmassa vierailijat eivät saa hankittua juuri mitään. Vaikuttaa kutenkin siltä, ettei Helenan perhe sukupolvelta toiselle siirtyneistä peloista huolimatta kärsi vallan vaihtumisessa suuria menetyksiä.

Elämä menee eteenpäin. Helenan osana on kokea läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten menetys, joista pahimpana ehkä Axel-pojan kuolema. Sen seurauksena Hakoisista tulee joksikin aikaa neljän sukupolven asuttama naisten kartano, jonka ehdoton auktoriteetti on Helena. Hänestä on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen, jonka kädenjälki näkyy kartanossa vielä nykyäänkin.

Matka Hakoisiin oli ollut pitkä. Sen aikana Helena oli kokenut rakkautta, syvää ja kaiken lävistävää, menetyksiä, jotka olivat jättäneet loputtomalta tuntuvan kaipauksen, tehneet sydämestä onton ja kohmeisen, rikkoneet häntä monin eri tavoin.

Vapaaherratar-teos kertoo kartanon elämästä vuodenaikojen ja olosuhteiden vaihtuessa huomioiden myös palkollisten työsarkaa niin raskaissa ulkotöissä kuin sisällä kartanossa isäntäväen toiveita toteuttamassa. Päivän tärkein ateria on supé, jonka upeat kattaukset, ranskalaiset viinit ja hienostuneesti maustetut ruokalajit luovat yltäkylläisen tunnelman ja jota varten myös pukeudutaan juhlavammin. Pukuja, koruja ja kampauksia kirjassa kuvaillaankin tarkkaan.

Niin syrjässä ei Hakoisissakaan olla, ettei siellä tiedettäisi maailmalla tapahtuvista asioista, esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta. Pohdittavana on uusia ideoita arkkitehtuurin ja sisustuksen osalta. Tanssitaan valssia, esitetään versioita tunnetuista näytelmistä ja nautitaan samppanjasta. Lemmikkieläimenä on koirien lisäksi äänekäs jalokivenvihreä Papegoija.

Riikka-Maria Rosenbergia kohtasi Vapaaherratar-romaania aloittaessaan todellinen onnenpotku, sillä hän saattoi hyödyntää siinä kartanon ullakolta löytämiään vanhoja asiakirjoja, esimerkiksi Axelin Helena-äidilleen (min söta mamma) kirjoittamia kirjeitä. Tuloksena on sujuvasti etenevä tarina, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät uskottavasti ja joka kertoo ennen kaikkea naisten merkityksestä talouden ja kulttuurin ylläpitäjinä.

5.2.2024

THOMPSON, KATE: Kirjasto sodan keskellä

Kustantaja: Bazar 2023

Alkuteos: The Little Wartime Library (2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Ihmiset tulevat kirjastoon ymmärtääkseen maailmaa. (Carol Stump, Libraries Connected -järjestön puheenjohtaja)

Kate Thompsonin romaani Kirjasto sodan keskellä sijoittuu vuosien 1944–1946 Itä-Lontooseen. Päähenkilö on 25-vuotias lastenkirjastonhoitaja Clara Button, joka joutui ottamaan vastuun Bethnal Greenin pääkirjastosta sen jälkeen, kun se Lontoon ensimmäisissä pommituksissa vaurioitui ja Claran ihana esimies sai surmansa. Työ on Claran voimavara, sillä hänen aviopuolisonsa Duncan kuoli neljä vuotta sitten sodassa eikä pariskunta ehtinyt lyhyen yhteiselonsa aikana saada lasta.

Bethnal Greenin metroasema jäi sodan sytyttyä keskeneräiseksi eikä sillä ollut vielä yhteyttä raideverkostoon. Kolme vuotta pääkirjaston vaurioitumisen jälkeen asema on kaupunginosan asukkaiden turvapaikka. Kaksikymmentäneljä metriä maan alla kulkevassa tunnelissa on kolmikerrossänkyjä viidelletuhannelle hengelle. Siellä on teatteri, jossa pidetään näytöksiä ja jossa on jopa oma flyygeli. Asemalla on lastentarha ja kahvio, sairastupa ja liikkuva kampaaja.

Ennen kaikkea maan alla on 4000 niteen kirjasto, jossa lapsille pidetään joka päivä tarinatuokio. Kirjastolle lahjoitetulla autolla Clara ja ystävänsä Ruby vievät kirjoja tehtaissa pitkiä päiviä uurastavien naisten lainattavaksi ja houkuttelevat naisia myös juuri perustettuun lukupiiriin. Tämä kaikki tukee Britannian ”Lukemalla voittoon”-kampanjaa ja tuo Claralle aivan ansiosta tiedotusministeriön palkinnon.

Kirjasto sodan keskellä -romaani kuvaa uskottavasti sodan kauhuja, ohjusiskuja, raunioita ja kuolemaa, mutta on silti viihteellinen. Sen henkilöt rakastavat, kokevat iloa ja surua, pelkoa ja toiveikkuutta. Yhdessä he ponnistelevat ja monet osoittavat suurta urheutta, mutta on myös ongelmia: väärinkäsityksiä, ilkeyttä ja ennakkoluuloja. Lukija voi kuitenkin melko turvallisesti luottaa siihen, että asiat lopulta järjestyvät.

Thompson nostaa esiin ikuisen kiistakapulan: Mikä on kirjaston tehtävä? Kirjoitetun sanan voimaan uskovan Claran näkemyksen mukaan kirjasto on avoin kaikille ja tarjoaa luettavaksi sitä, mitä ihmiset kulloisellakin hetkellä tarvitsevat. Esimiehen mielestä taas dekkarit ja rakkausromaanit eivät kuulu kirjastoon eivätkä myöskään niitä lukevat asiakkaat. Lapsetkaan eivät ole hänen mielestään kirjastoon tervetulleita kuin ehkä tiettyyn kellonaikaan puoleksi tunniksi.

”Tämän suojan naiset kaipaavat epätoivoisesti pakohetkeä, eivät sivistystä.”

”Elleivät he jaksa lukea muuta kuin roskaa, teemme heille vain palveluksen, jos estämme heitä lukemasta yhtään mitään.”

”Estämme heitä lukemasta! Mitä minun siis pitäisi teidän mielestänne tehdä, kasata kaikki rakkausromaanit laiturille ja tuikata tuleen, vai? Aivan Hitlerin tapaan!”

Naisen asema nousee Kirjasto sodan keskellä -teoksessa vahvasti esiin. Claran äiti ja anoppi vaativat Claraa luopumaan ansiotyöstään, jota pitävät naiselle sopimattomana. Eivätkä he edes tiedä, että Clara tarjoaa kannustavaa luettavaa naisille, jotka harkitsevat jättävänsä henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisen puolisonsa, ja tiskin alta pamfletteja naisille, jotka eivät halua tulla raskaiksi!

Clara painottaa myös sitä, että jokaisella lapsella on oikeus lukemiseen. Räikein esimerkki lapsen huonosta kohtelusta on poika, joka ei usko voivansa oppia lukemaan, koska on vasenkätinen ja siksi koulunsa opettajan mukaan vajaaälyinen. Clara ei myöskään hyväksy jakoa poikien kirjoihin ja tyttöjen kirjoihin; jos tyttö haluaa lukea poikien seikkailuromaania, ei siinä ole mitään sopimatonta.

Kirjan loppuluvuissa Kate Thompson kertoo Bethnal Greenin kirjaston historiasta. Vuonna 2022 vietetyn kirjaston satavuotisjuhlan kunniaksi Thompson kirjoitti romaanin Kirjasto sodan keskellä, jossa hän perusteellisen tutkimustyön lisäksi hyödynsi tekemiään haastatteluja. Ensinnäkin hän haastatteli sataa kirjastotyöntekijää ja poimi haastatteluista lauseita kirjan kunkin luvun alkuun. Hän sai myös mahdollisuuden haastatella henkilöitä, joilla oli omakohtaisia muistoja sota-ajan kirjastosta Bethnal Greenin metroasemalla.

Kirjasto sodan keskellä -teoksessa asioita seurataan vuorotellen Claran ja Rubyn näkökulmasta. Kertomus etenee vauhdikkaasti ja sujuvasti ja on lämminhenkisyydessään viihdyttävä ja miellyttävä. Kirjaston ystäviä lämmittänee erityisesti kirjailijan suitsuttama ylistys kirjallisuudelle, kirjastoille ja kirjastossa työskenteleville. Kate Thompson on kampanjoinut aktiivisesti kirjastojen lakkauttamista ja määräahojen supistamista vastaan.

Kirjasto on ainoa maksuton, turvallinen ja demokraattinen paikka, jonne kuka tahansa voi mennä – kehdosta hautaan – ilman, että hänelle yritetään kaupitella mitään. Maailman ympäri matkustamiseen ei tarvita penniäkään. Kirjasto on asuinalueen sydän, joka tarjoaa arvokkaita resursseja kaikille niitä tarvitseville. Se on paikka, jossa voi vain olla, haaveilla ja paeta arkea – kirjojen kanssa. Mikä sen arvokkaampaa? Nostetaan siis hattua kaikille kirjastotyöntekijöille. Ilman teitä emme tule toimeen.

 

29.1.2024

WOLFF, LINA: Riivaus

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Djävulsgreppet (2022)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kolmekymppinen pohjoismaalainen nainen on sanoutunut irti työstään, ostanut pelkän menolipun Firenzeen ja asettunut asumaan erään tapaamansa eteläitalialaisen miehen luo. Mies on ruma ja tyylitajuton pullukka, mutta muuttuu naisen ohjauksessa vähitellen karheankomeaksi ja hyväkuntoiseksi. Mies on tarkka puhtaudestaan, joten nainen alkaa kutsua häntä Siistiksi. Tai Mikiksi, koska mies kutsuu hiirulaismaista asuinkumppaniaan Minniksi.

Yhtäkkiä muutkin naiset kiinnostuvat kaunottaren kanssa kulkevasta Siististä, eikä huomiosta nauttiva mies tietenkään torju eteensä aukeavia uusia mahdollisuuksia. Nainen alkaa nyt pelätä menettävänsä miehen jollekulle toiselle ja vainuaa petosta tämän puuhissa. Kotona käydään riitoja; nainen kiljuu syytöksiä ja mies vastaa fyysisellä väkivallalla.

Hänen mieleensä palaisi, kuinka Siisti ensin lämmitti hänen routaisen sisimpänsä, sulatti sen kuin kevätaurinko talvisen puutarhan. Kun ihmisenä kokee jotakin sellaista, iloitsee siitä että saa itää, että saa tutustua lihan mysteeriin. Saa muotoutua, versoa toisen ihmisen mullasta ja kylpeä lämmittävässä valossa, joka virtaa virtaamistaan.

Nainen on paljon Siistiä älykkäämpi ja sivistyneempi, mutta sietää silti halveksunnan, jota eteläitalialainen kaupparatsu osoittaa oppineisuutta kohtaan. Siististä on tullut naiselle pakkomielle ennen kaikkea tämän tuottaman seksuaalisen mielihyvän vuoksi eikä siksi vastusta tämän tapaa käyttää valtaa. Nainen nakertaa kyllä miehen itsetuntoa, mutta ei koskaan julkisesti.

Suhde muuttuu hurjaksi ja väkivaltaiseksi. Kumpikin rakastaa toista hulluuteen saakka ja raastaa samalla toista rikki. Nainen uskoo, että heihin kumpaankin on asettunut riivaaja ja että nämä riivaajat taistelevat toisiaan vastaan. Tai sitten suhdetta varjostaa kirous, joka sanelee armottomasti mitä seuraavaksi tapahtuu. Järki saattaa sanoa, että olisi viisainta erota, mutta kumpikaan ei siihen pysty.

Mies puhuu suoraan hänen ruumiilleen, hänen lihalleen. Hänen henkensä voi huutaa täyttä kurkkua, että juokse karkuun, ota jalat alle ja pakene, mutta liha ei tottele henkeä. Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on niemenomaan lihassa, hengen ei auta muu kuin seurata.

Sen verran naista harmittaa, että hän ryhtyy suhteeseen amerikkalaisen Benin kanssa. Louisianan rämemailla kehittyy omituinen ja piinaavan jännittävä seikkailu, jossa Siisti saa sankarin roolin. Tapauksen jälkeen paine suhteessa kasvaa kasvamistaan, kun nainen tekee kaikkensa ollakseen suututtamatta miestä ja mies pinnistelee tukahduttaakseen raivonpuuskansa. Jossakin vaiheessa paineen on pakko purkautua, mutta millaisin seurauksin?

Wolff kirjoittaa toisaalta asiallisen toteavasti ja toisaalta runollisen kuvailevasti. Näkökulma on naisen, mutta jättääkö hän jotain oleellista kertomatta esimerkiksi itsestään? Hengeltään Riivaus muistuttaa ruotsalaisen Sara Stridsbergin teoksia, mutta vaikutteita on luultavasti tullut myös espanjalaisilta ja latinalaisamerikkalaisilta kirjailijoilta, esimerkiksi chileläiseltä Roberto Bolañolta. jota Wolff on kääntänyt ruotsiksi.

Jos nainen voi syntyä rakastamaan, niin minä synnyin. Sen sanon sinulle. Teille. Sinulle ja riivaajalle. Kukaan nainen ei ole rakastanut niin kuin Minni rakasti Mikkiä. Kukaan ei ole sallinut rikkoa itseään niin kuin minä, kukaan ei ole antautunut yhtä täydellisesti.

Lina Wolff (s. 1973) opiskeli Tukholman ja Lundin yliopistoissa ja on filosofian maisteri kirjallisuustieteessä sekä filosofian kandidaatti ranskan ja italian kielissä. Lisäksi hän suoritti kansainvälisen kaupan mestaritutkinnon Madridissa. Teoksellaan De polyglotta älskarna Wolff voitti vuonna 2016 Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon eli August-palkinnon sekä Svenska Dagbladet -lehden kirjallisuuspalkinnon. Riivaus oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2022.

 

22.1.2024

KATOUH, ZOULFA: Sitruunapuiden aika

Kustantaja: Tammi 2023 (2022)

Alkuteos: As Long as the Lemon Trees Grow

Suomennos: Helene Bützow

Jokainen sitruuna tuottaa jälkeläisen, eivätkä sitruunat kuole koskaan. (Nizar Qabbani)

Vielä vuosi sitten 18-vuotiaalla syyrialaisella Salamalla oli kaikki hyvin: turvallinen koti, farmaseutin opinnot alullaan, suunnitteilla tapaaminen sulhasehdokkaan kanssa ja unelma kansan vapautumisesta hirmuhallinnosta. Nyt armeija piirittää Homsin Vanhaa kaupunkia, äiti on kuollut ja koti pommin tuhoama. Mielenosoituksessa vangitut isä ja veli ovat toivottavasti kuolleet eivätkä enää kidutettavina. Vain paras ystävä, raskaana oleva käly Layla, tuntuu olevan enää jäljellä.

Elämämme on nälkää, jäätyneitä raajoja, orvoksi jääneitä sisaruksia, verisiä käsiä, vanhoja sirpaleita, tulevaisuuden pelkoa, äänettömiä kyyneleitä ja tuoreita haavoja. Tulevaisuus ei ole enää omissa käsissämme, vaan se on viety meiltä.

Salama on itsekin loukkaantunut pommituksessa ja näkee posttraumaattisen stressireaktion seurauksena hallusinaatioita. Khawf-hahmo on luultavasti hänen järkevä minänsä, joka toisaalta pelottelemalla ja toisaalta muun maailman ihanuuksia maalailemalla yrittää saada Salaman pakenemaan maasta. Pelkästään itsensä takia Salama ei lähtisi, mutta Laylan takia on kyllä valmis yrittämään.

Kaupungin saartamisen jälkeen Salama on alkanut työskennellä Homsin sairaalassa. Henkilökuntapulan takia nuori farmaseuttiopiskelija joutuu tekemään lääkärin töitä; ompelemaan haavoja, amputoimaan raajoja, poistamaan sirpaleita. Usein hän tuntee itsensä riittämättömäksi ja usein on vastuustaan väsynyt. Ihmisten tuska liikuttaa, mutta myös heidän urheutensa.

   Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

   Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo

Khawfin patistelun ansiosta Salama saa vihdoin kysyttyä mahdollisuutta päästä veneellä Syyriasta Välimeren yli Italiaan. Asioiden järjestelijä Am vaatii liki mahdotonta summaa kuljetuksista, mutta kohtalo tarjoaa Salamalle mahdollisuuden epätoivoiseen tekoon – kiristykseen. Hän kärsii kyllä myöhemmin teostaan ja yrittää korvata sen entistä kovemmalla työnteolla.

Sattumalta Salama tapaa sairaalassa 19-vuotiaan Kenanin, nuorukaisen, jota äiti oli ennen sisällissodan alkua suunnitellut tyttärensä puolisoksi. Nuoret viihtyvät toistensa seurassa ja vähitellen tunteet alkavat voimistua ystävyydestä rakkaudeksi. Sovinnaissääntöjä toki noudatetaan, vaikka tilanne onkin epänormaali. Kenan on kypsä ikäisekseen, onhan hän vanhempiensa kuoleman jälkeen pitänyt huolta pikkusiskostaan ja -veljestään.

Kenan olisi valmis lähettämään sisaruksensa Salaman mukana Eurooppaan, missä sukulaiset tulisivat nämä vastaan, mutta itse hän ei aio lähteä. Hän on ottanut tehtäväkseen taltioida tapahtumia piiritetyssä kaupungissa ja julkaista videoita You Tubessa muistuttamassa ihmisiä siitä, mitä Syyriassa tapahtuu. Hän perustelee: Tämä maa on minä ja minä olen tämä maa. Koko historiani, esi-isäni, sukuni. Me kaikki olemme täällä.

Tilanne muuttuu kuitenkin yhä pahemmaksi. Armeija pystyy murtamaan aika ajoin Vapaa Syyria -liikkeen vastarinnan Vanhassa kaupungissa ja ottaa lopulta käyttöön myös kielletyn kemiallisen aseen. Pommit murskaavat koulun ja sairaalan. Nyt Kenankin taipuu pakenemaan, koska oivaltaa voivansa tehdä Syyrian asiaa paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella.

Pakomatka ei ole helppo. Tarkastuspisteissä sotilaat huvittelevat pelottelemalla ihmisiä ja Välimeren ylitykseen varattu kalastusvene on hutera ja täyteen ahdettu. Salama on kuitenkin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka pelastaakseen itsensä ja rakkaansa. Hän tahtoo elää nähdäkseen sitruunapuun kasvavan vieraillakin mailla.

Sitruunapuiden aika kertoo Syyrian sodasta asioita, joista on kuullut tiedotusvälineissä, mutta jotka romaanimuoto tekee elävämmiksi. Kauheuksia on tapahtunut ja luultavasti tapahtuu yhä, vaikka Ukrainan sota ja Gazan tilanne ovat vieneet huomion niistä pois. Tarinasta jää vahvimpana mieleen syvä rakkaus niin lähimmäisiä kuin kotimaata kohtaan, mutta myös syyllisyydentunne.

Syyrialaistaustainen, tällä hetkellä farmasia-alan maisterintutkintoa Sveitsissä tekevä Zoulfa Katouh (s. 1994) halusi kirjoittaa Syyriasta, Syyrian sisällissodasta ja maasta pakenevista ihmisistä nimenomaan nuorille, mutta kirja sopii erinomaisesti myös aikuisille. Kanadassa syntynyt Katouh ei ole itse käynyt Syyriassa, vaan kirja perustuu haastatteluihin, somessa jaettuihin tarinoihin ja uutislähetyksiin. Kaikki kerrottu on silti totta.

 

15.1.2024

KORTELAINEN, ANNA: Kulkija

Kustantaja: Tammi 2023

Anna Kortelaisen kirja Kulkija kertoo saksanjuutalaisesta kirjallisuuskriitikosta, filosofista, pasifistista ja marxilaisen aatteen kannattajasta Walter Benjaminista (1892–1940). Faktaa ja fiktiota yhdistelevä romaani kertoo miehestä, joka tekee matkaa sekä fyysisesti paikasta toiseen että omassa mielessään.

Kesällä 1930 Walter B. on ahdistunut koettuaan avioeron ja etäännyttyään sen seurauksena Stefan-pojastaan. Haavekuvaksi tuntuu muuttuneen myös Moskovassa asuva Asja. Eräänä päivänä mies ajautuu Berliinin Zoologischer Garteniin, missä hänen huomiotaan kiinnittää Suomesta näytteille tuotu lappalaisten ryhmä. Hän poistuu ostettuaan pari postikorttia ja varaa matkatoimistosta laivamatkan Bergenistä Tromssaan.

Walter B:n matkatavarat mahtuvat salkkuun - käsikirjoituskin, jota mies on vuosien mittaan vähitellen koonnut ja jota aikoo matkansa aikana jatkaa ja muokata. Työskentely ei kuitenkaan vedä, vaikka kulkija havaitseekin kaikenlaista kiinnostavaa:  laivojen keulakuvat Oslon kansatieteellisessä museossa, Grimmin sadut mieleen tuovat talot Bergenissä, makaaberit näyt Lofooteilla. Muistikirjaan kertyy vain hajanaisia mietteitä ja tekstinpätkiä.

Mutta väkisin ei voinut kirjoittaa. jos kiirehtii, tulee huonoa tekstiä, joka ei ollenkaan vastaa kirjoittajansa odotuksia. Alkuperäisen hyvän ajatuksen raakiletta ei kannata turmella, tulee antaa lauseiden kypsyä omaa tahtiaan. Pitää jaksaa odottaa oikeaa hetkeä, ja hän piti odottamisesta.

Vuonomaisemista Walter B. hurmaantuu, koska ne tuovat mieleen Kaisergalleriessa lapsena nähdyt kuultokuvat. Veden turkoosiin vivahtava sävy taas muistuttaa hetkistä Asjan kanssa Caprilla muutamaa vuotta aikaisemmin. Mies oli hurmaantunut, mutta välittikö Asja hänestä oikeastaan lainkaan? Kovin helposti nainen ainakin jätti Walter B:n.

Tromssa on Walter B:n laivamatkan päätepiste. Hän on suunnitellut lähtevänsä sieltä junalla kotia kohti, mutta perillä hänelle selviääkin, ettei Tromssaan ole raideyhteyttä. Muut ihmiset päättävät matkustustavasta miehen puolesta ja yllättäen Walter B. löytää itsensä patikoimassa tuntureilla lappalaisen oppaan perässä Suomen puolelle.

Kilpisjärvellä sattuu hauska tapaus: Walter B. tunnistaa kolme paimentolaista samoiksi miehiksi, jotka näki Berliinin eläintarhassa. Vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, kokee Walter B. sekä näiden miesten että oppaansa kanssa ystävallisyyttä ja kunniioitusta. Etappimies on hänelle miltei kuin isähahmo, jonka huomaan on turvallista heittäytyä.

Aivan toisenlaiset ovat tunnelmat, kun Walter B. tutustuu suomalaisiin kansanperinteen kerääjiin Samuli ja Jenny Paulaharjuun sekä T. I. Itkoseen, jotka ovat Lapissa kokoamassa aineistoa Oulun uuteen museoon.  Heidän suhtautumisensa lappalaisiin on hyvin alentuva – nämä ovat heille kuin luonnon tarjoama spektaakkeli. Lapsekkaat, mutta jalot villit. Katoava rotu.

Walter B. pääsee suomalaisten kyydissä lopulta junaan, mutta kokee todellisia kauhun hetkiä, kun Paulaharjut alkavat kerskua toiminnastaan kommunismia vastaan. Häiriköinnistä, uhkailusta, kyydityksistä ja muilutuksista, jotka ovat vaatineet kuolonuhrejakin. Kuvaus Lapua-liikkeen marssista Helsingissä tuo Walter B:n mieleen mustapaitaisten fascistien marssin Italiassa ja ruskeapaitaisten Saksassa.

Hän oli kuvitellut kulkevansa herttaisen mutta mitäänsanomattoman pikkuvaltion läpi, hajamielisesti ympärilleen katsoen, poissaolevasti seuralaistensa rupattelua kuunnellen, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli joutunut väijytykseen. Pakokauhu juoksi iholla päästä varpaisiin.

Onneksi matka Oulusta eteenpäin sujuu ongelmitta ja laivalla Helsingistä Sopotiin Walter B. on jo itselleen tuttujen asioiden parissa ja helpotuksesta miltei riehakas. Uskollisesti salkussa kuljetettu käsikirjoitus ei ole edennyt yhtään, mutta matkan viime hetkillä Walter B. ehtii sentään kirjoittamaan muistiinpanojensa pohjalta matkaesseen.

Walter B. kuvataan kirjassa ihmiseksi, joka tuntee olevansa jotenkin erityinen ja joka siksi suhtautuu ironisesti kaikkeen ympärillään, vaikka samalla kaipaakin samanhenkistä keskustelukumppania. Hänen näkemyksensä naisista ei puolla tasa-arvoa, mutta naisen kosketusta hän kyllä ikävöi ja etsii matkansakin aikana.

Kulkija-teoksessa kuvataan todella yksityiskohtaisesti tiloja, maisemia, ruokia ja ihmisiä. Osuvat ja kielellisesti yllätykselliset kuvaukset tarjoavat lukijalle erilaisten hajujen, makujen, äänien ja tuntemusten kirjon. Kuvauksen uskottavuus selittyy sillä, että Kortelainen on matkustanut Walter B:n jalanjäljissä niin Norjassa ja Pohjois-Suomessa kuin Italiassakin.

Epilogissa Kortelainen kertoo kirjassa mainittujen henkilöiden myöhemmistä elämänvaiheista. Walter Benjamin pakeni Saksasta vuonna 1933 natsien noustua valtaan ja edelleen Pariisista kesäkuussa 1940. Syyskuun lopulla hän vaelsi pienen pakolaisjoukon mukana Pyreneiden yli Espanjan puolelle, missä teki itsemurhan Portboussa 26. syyskuuta 1940 pelätessään joutuvansa luovutetuksi natseille.


8.1.2024

READ, SHELLEY: Minne virta kuljettaa

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Go as a River (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Vaikka kuinka yrittäisimme vakuuttaa itsellemme muuta, niitä hetkiä, jotka meidät muovaavat, ei voi poimia kuin parhaita ja kypsimpiä persikoita oksasta. Kompuroidessamme loputtomiin itseämme kohti korjaamme sen sadon, joka meille annetaan.

Minne virta kuljettaa -romaanin tapahtumat sijoittuvat Coloradon osavaltioon vuosina 1948–1971. Iolan pikkukaupunki sijaitsee leveän ja vuolaan Gunnisonjoen varrella, erämaan laidalla ja vuorten katveessa. Siellä sijaitsee Gunnsonin piirikunnan ainoa persikkatarha – ja tieteellisellä tarkkuudella hoidetun persikkalajin hedelmät ovatkin ainutlaatuisia makeudessaan ja mehukkuudessaan!

Tilalla asuu Nashin perhe. Äiti hoiti ennen kaikki taloustyöt ja piti perheenjäsenet moraalisesti oikeassa kurssissa, mutta hänen menehdyttyään onnettomuudessa kaksitoistavuotias Victoria joutui ottamaan vastuulleen ”naisten työt”. Vaimon kuoleman kuihduttama isä on vähäpuheinen auktoriteetti. Sotavamman vuoksi pyörätuoliin joutunut Og-setä taas nauttii aiheuttaessaan kahakoita perheenjäsenten kesken. Victorian pikkuveli Seth puolestaan on riiviö, jonka vain äiti pystyi pitämään kurissa.

Tarinan alkaessa on syksy ja Victoria on seitsemäntoistavuotias. Etsiessään juopottelevaa veljeään Iolan keskustassa hän tapaa hiilipölyn likaaman nuoren miehen, jonka tummat ja lempeät silmät sekä peloton rauhallisuus vetoavat häneen. Muiden kaupunkilaisten silmissä tämä Wil on saastainen inkkari, joka etsintäkuulutetaan varkaudesta ja josta luvataan palkkioksi kaksikymmentä taalaa.

… monta poikaa voi noin vain kulkea ohi, mutta yksi vetää puoleensa yhtä kiistattomasti kuin painovoima eikä elämään siitä lähtien mahdu muuta kuin kaipaus.

Victoria ja Wil tapailevat toisiaan salaa, mutta tulee päivä, jolloin Wil ei saavukaan sovittuun paikkaan. Olisiko hän hypännyt junaan ja pelastanut itsensä kaupunkilaisten raivolta? Viikkoja myöhemmin totuus selviää: Wilin ruumis löytyy kanjonin pohjalta sellaisessa kunnossa, että nuorukaista on todennäköisesti raahattu auton perässä. Victoria on varma, että syyllinen on Seth, jota ei ole enää kotona näkynyt.

Näihin aikoihin Victoria ymmärtää olevansa raskaana. Hän onnistuu salaamaan tilansa talven yli, mutta pakenee huhtikuussa kotoa ja piiloutuu kaukana vuoristossa sijaitsevaan hylättyyn metsästysmajaan, jossa sai aikoinaan viettää Wilin kanssa muutamia onnellisia hetkiä. Hänen tarkoituksenaan olisi elää omavaraisesti luonnon antimilla, mutta vuoriston sääolot aiheuttavat jo pian pahoja vaikeuksia.

Heinä-elokuun taitteessa syntyy Victorian pieni poika, Baby Blue. Synnytys ei suju ongelmitta ja jo parin viikon päästä nälästä heikentynyt Victoria ymmärtää, ettei sen paremmin vauva kuin hän itsekään tule selviämään hengissä vuorilla. Toisaalta hän ei voi kuvitellakaan palaavansa kotiin lapsi sylissään. Hänen on siis luovuttava pojasta, vaikka sydän siinä särkyisikin.

On surua joka ylittää surun rajat, joka virtaa kuin kuuma siirappi ihmisen jokaiseen rakoseen, ensin sydämeen ja sieltä soluihin ja verenkiertoon, niin ettei mikään – maa tai taivas – tai edes oma kämmen – näytä enää samalta. Se on surua, joka muuttaa kaiken.

Seuraavina vuosina tapahtuu suuria muutoksia. Hanke Gunnisonjoen patoamisesta etenee ja isänsä kuoleman jälkeen tilasta vastaava Victoria on ensimmäinen, joka myy tekoaltaan alle jäävät maat valtiolle, ostaa maatilan vuorten takaa ja siirrättää sinne Nashin kallisarvoiset persikkapuut. Valtavaa Blue Mesan tekoallasta hän käy katsomassa vain kerran. Tutut tienoot ovat poissa ja uusi vaihe alkanut – mihin elämän virta häntä sitten kuljettaakin.

Minun kotini on järven pohjassa. Meidän farmimme on siellä, liejun vankina, nyt enää raunioina, joita voisi luulla haaksirikoksi. Pulskat taimenet ovat omineet sen jäänteet, sekä minun huoneeni että salin, jossa kerran istuimme koko perhe pyhäpäivää viettämässä. Talli ja sikolätti mätänevät. Sotkuinen piikkilanka ruostuu. Ennen hedelmällinen maa marinoituu joutilaisuudessa.

Minne virta kuljettaa -romaani käsittelee suuria asioita. Rasismia, suvaitsemattomuutta ja erilaisuuden pelkoa. Erilaisuuden tuomaa taakkaa. Äidinrakkautta. Lapsettomuutta. Rakkauden ilmenemistä joskus hyvin hienovaraisessa muodossa. Kovan pinnan alle kätkettyä rakkauden ja huomion kaipuuta. Erityisesti kirjailija tarttuu siihen, miten ihminen rupeaa muokkaamaan luontoa tyydyttääkseen omia tarpeitaan – eikä aina kovin onnistuneesti.

Sujuvan tyylinsä ansiosta Minne virta kuljettaa on mukaansatempaavaa luettavaa ja täyttää myös lukijan toiveet asioiden järjestymisestä suotuisalla tavalla. Romaanista tulee mieleen Delia Owensin suurmenestys Suon villi laulu, sillä kummassakin teoksessa nainen selviytyy miltei musertavista vastoinkäymisistä muutaman tärkeän ihmisen avulla, mutta saa silti suurimman lohdun hakeutuessaan luonnon rauhaan. Tämä kirja nostattaa kyllä tunteita.

1.1.2024

ARMAS, LOIS: Flora

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Flora (2023)

Suomennos: Maria Lyytinen

Kolmekymppinen Flora on kotoisin Latinalaisen Amerikan saarelta, jolla ilma on aina lämmintä ja elämäntahti kiireetöntä. Saatuaan kielitieteen yliopisto-opinnot valmiiksi hän menee kesätöihin rantaravintolaan ja tapaa eräänä päivänä suomalaisen vehnänvaalean reppureissaajapojan. Nuoret rakastuvat. Poika pyytää Floraa luokseen Helsinkiin ja tämä on ensi kertaa elämässään niin hullaantunut, että suostuu oikopäätä.

Suomesta Flora pitää vanhempiinsa yhteyttä Skypen välityksellä. Vanhemmat eivät täysin usko suhteen kestämiseen, joten Rosa-äiti yrittää puheluiden aikana urkkia mahdollisimman paljon tietoa tyttärensä elämästä ja mielialoista. Floran vastaukset ovat aina niin ympäripyöreitä, että keskustelua hiljaa sivusta seuraavan isän sydämen täyttää huoli.

Pojan äiti Ulla on hänkin huolissaan lapsensa nopeasta sitoutumisesta ulkomaalaiseen naiseen, koska on pitänyt pojan ex-kumppanista Katjasta. Äiti kuitenkin helpottuu tavatessaan Floran ja huomatessaan tämän lähes palvovan suhtautumisen poikaan ja vastaavasti pojan avoimen hellän käyttäytymisen. Floran seurassa poika on aivan uudella tavalla nauravainen ja puhelias.

Olen poikani äiti. Opettaja. Koiralleni kaikki kaikessa. Mieheni vaimo. Äitini tytär. Katjalle ikävä muisto. Tuntematon tälle Flora-nimiselle nuorelle naiselle. Itselleni arvoitus.

Flora alkaa heti sitoutua suomalaiseen yhteiskuntaan, opettelee kieltä ja etsii työpaikkaa. Päivät kuluvat asiapapereita täyttäen. Välillä Flora vajoaa epätoivoon, kärsii yksinäisyydestä ja tuntee itsensä taakaksi kääntäjänä elantonsa ansaitsevalle kumppanilleen, vaikka tämä nimenomaan nauttii toisista huolehtimisesta. Lopulta Flora pääsee töihin kahvilaan ja saa ystäviä niin kahvilan asiakkaista kuin työtoveristaan, mustaihoisesta homomies Jessestä.

Flora ei ole sellainen räiskyvä latino kuin odottaisi, vaan pikemminkin vetäytyvä. Toki hän puhuu mieltään hiertävistä asioista ja ilmaisee tunteitaan napakasti, mutta pojan kanssa keskustelut tyrehtyvät usein siihen, että tämä pakenee. Pojan luottouskottu on edelleenkin Katja, josta tulee läheinen myös Floralle. Flora jaksaa kuunnella ja lohduttaa Katjaa, rakkautta kaipaavaa yksinhuoltajaäitiä.

Parin vuoden kuluessa Floran ja pojan välinen hehku hiipuu ja arkisuus astuu tilalle. Rakkautta on yhä, mutta etenkin Floran kohdalla myös kasvavaa pettymystä. Hänen mielestään poika on liian sulkeutunut ja mielialoiltaan ailahteleva, joskus suorastaan pakkomielteinen Pojasta taas tuntuu, että hänen pitäisi jatkuvasti näytellä jotain roolia, jotta täyttäisi Floran odotukset. Jaksaako hän?

Mun on toisinaan vaikea, jopa mahdotonta, olla Floran kanssa rauhassa onnellinen, ottaa onni vastaan ja pulikoida siinä, pidempään kuin pari tuntia kerrallaan. Sen sijaan mun mielialat poukkoilee ylös alas, ensin meitä kumpaakin naurattaa, sitten mä olenkin jo pahastunut jostain.

Ahdistusta Flora ja poika yrittävät häivyttää muuttamalla asunnosta toiseen: Vallilasta Katajanokalle, Katajanokalta Merihakaan. Se auttaakin hieman, mutta riittääkö mieluisa asunto siltikään kodin määreeksi?  Pojan mielestä hänen ainoa kotinsa ja turvasatamansa on Flora paikasta riippumatta, mutta Floralla on kaksi kotia - toinen Suomessa ja toinen, ikävöity, kaukana lämpimällä saarella.

… sille tulee koti-ikävä, koska ulkona on niin pimeää, koska sen uudet ystävät ei vielä ole yhtä hyviä ystäviä kuin ne, jotka se jätti taakseen, koska se ei löytänyt sitä tai tätä ainesta lempiruonkansa valmistamiseen, koska päivät on käsittämättömän lyhyitä…

Kirjassa kuvataan monenlaisia parisuhteita tutustumisvaiheessa olevista vuosikymmeniä kestäneisiin, onnellisista ongelmallisiin ja homosuhteesta vapaaehtoiseen yksinäisyyteen. Myös vanhemmuudesta puhutaan paljon ja monesta eri näkökulmasta. Miten osaa olla äiti, jos ei ole saanut siihen mallia lapsuudessa? Miten tukea hankalaa lasta? Vanhemmista ihanin on Floran lempeä ja huolehtiva isä.

Flora on kirjan nimihenkilö, mutta ei missään vaiheessa puhu lukijalle suoraan. Hänet nähdään ja kuullaan vain muiden välityksellä: pojan ja hänen äitinsä sekä pojan entisen tyttöystävän välityksellä, Floran isän ja työtoverin sekä kahvilan iäkkään asiakkaan välityksellä. Kaikilla heillä on oma, persoonalliset äänensä; puhuessaan Florasta he kertovat jotain myös itsestään.

Lois Armas (s. 1987) on Venezuelassa syntynyt helsinkiläinen kirjailija, joka on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee luovan kirjoittamisen ohjaajana. Esikoisteoksensa Floran Armas kirjoitti englanniksi, mistä Maria Lyytinen käänsi sen suomeksi. Kieli on vivahteikasta ja kaunista, teksti uskottavaa. Toivottavasti jatkoa seuraa!