HILL, NATHAN: Wellness

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Wellness (2023)

Suomennos: Antero Tiittula

Vähävaraiset opiskelijat Elizabeth ja Jack asuvat vuonna 1993 Chicagossa kapean kujan vastakkaisilla puolilla ja tarkkailevat toisiaan salaa ikkunasta. Kun he sitten lopulta tapaavat kasvotusten, tuntuu toinen heti hengenheimolaiselta. He menevät nopeasti naimisiin ja muokkaavat suhteestaan tarinan, jota sitten kertovat itselleen ja muille ihmisille.

…se oli tarina rakkaudesta ensi silmäyksellä, kahdesta haaveilijasta, jotka löysivät toisen puoliskonsa, kahdesta orvosta jotka löysivät kotiin, kahdesta ihmisestä jotka ymmärsivät toisiaan – jotka tosissaan tajusivat toisiaan – helposti ja välittömästi.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin pariskunta alkaa suunnitella itselleen ja pojalleen Tobylle unelmien asuntoa, mutta avioliitosta tuntuu kipinä sammuneen. Jackin järkytykseksi vaimo vaatii uuteen kotiin erilliset makuuhuoneet, koska on alkanut kokea puolison huomionosoitukset takertumisena. Elizabeth kaipaa elämäänsä uudenlaista säpinää. Uutta rakastumista? Parinvaihtoa?

Silloin he eivät olleet halunneet mitään muuta kuin päästä eroon etäisyydestä, joka piti heitä loitolla toisistaan. Ja tässä he nyt olivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hankkimassa sitä takaisin.

Elizabeth on työskennellyt Wellness-instituutissa testaamassa erinäisten hyvinvointituotteiden terveysväittämiä eli sitä, ovatko hoitoja oikeasti saaneiden ihmisten tulokset parempia kuin plasebota käyttäneellä verrokkiryhmällä. Elizabeth tulee siihen tulokseen, että tuotteiden ainoa parantavasti vaikuttava ainesosa on käyttäjän usko.

Tässäpä markkinarako! Elizabeth alkaa hoitaa ihmisiä plasebotuotteilla, koska useimmilla hänen asiakkaistaan ei ole mitään todellisia vaivoja, vaan vain liikaa aikaa. Yksi suosituimmista tuotteista on lemmenrohto. Tässä yhteydessä Elizabeth tutustuu myös ryhmään, joka uskoo positiivisen ajattelun yksinään riittävän ratkaisemaan niin raha- kuin terveysongelmatkin. Millaista itsepetoksen määrää!

Jack puolestaan arvioitiin nuorena taidemaailman tulevaisuuden toivoksi, mutta on jo aikaa jämähtänyt paikoilleen. Hän on opettanut yliopistossa taidehistoriaa vuoden sopimuksella kerrallaan, mutta nyt työpaikka on vaarassa. Yliopistossa käyttöön otetussa tehokkuusajattelussa opettajat pisteytetään sen mukaan, miten paljon heidän julkaisujaan käydään lukemassa netissä. Jack on porukan hännillä.

Happamia pihlajanmarjoja, muovattuna elämänfilosofiaksi.

Kaikkitietävä kertoja limittää nykyhetkeen tietoja Jackin ja Elizabethin lapsuudesta, koska sen vaikutus on merkittävä. Kansasin köyhillä takamailla varttuneen Jackin lapsuutta leimasi yksinäisyys ja selittämätön syyllisyydentunne. New Englandissa Elizabeth puolestaan oli ökyrikkaan perheen väheksytty ja syrjitty tyttölapsi. Kumpikin teki Chicagoon muuttaessaan pesäeron perheeseensä ja salasi lapsuuden kipeimmät asiat jopa kumppaniltaan.

Myöhemmät elämänvaiheet lupauksientäyteisestä opiskeluajasta nykyhetkeen ovat hiljalleen muovanneet Elizabethia ja Jackia uusiksi, mutta nyt he ovat hyvin ratkaisevassa kohdassa: millaisia ihmisiä he jatkossa tulevat olemaan? Jatkuuko heidän tarinansa entistä maanläheisempänä ja todempana, vailla salaisuuksien painolastia?

Nathan Hillin järkälemäinen romaani Wellness sisältää varsin vetävässä muodossa suunnattoman määrän tietoa, tarinoita ja tapahtumia. Teemoja on monia: hyvinvoinnin muuttuminen liiketoiminnaksi, uskomushoidot, positiivisuuskultti, avoin avioliitto ja salaliittoteoriat. Algoritmeja ja niiden toimintaa kirjassa selitetään kiitettävän kansantajuisesti, joskin hieman liian pitkästi.

Kirja kuvaa hienovaraisesti Elizabethin ja Jackin elämää ja muutoksia, joita ihmisissä ajan myötä tapahtuu. Kuvauksista osa hymyilyttää, osa surettaa ja osa raivostuttaa. Henkilöistä ja asioiden todellisesta luonteesta pudotellaan tietoja tipoittain, mutta lopulta erillisiltä tuntuneet juonet yhdistyvät. Yllätyksiä koetaan eikä loppukaan ole ihan odotettu. Nautittavaa luettavaa!

Lopuksi pari puhuttelevaa lausetta:

Jos takerrut liikaa siihen, mitä haluat nähdä, sinulta jää huomaamatta se mitä on oikeasti.

Usko mihin uskot, mutta usko lempeästi. Usko myötätuntoisesti. Usko uteliaasti. Usko nöyrästi. Äläkä luota koppavaan varmuuteen.

 

KÄRKI, KATJA: Evan neljä elämää

Kustantaja: Bazar 2024

Nurmeksesta kotoisin oleva ja Rovaniemellä asuva Katja Kärki (s. 1985) on koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä -opettaja sekä sanataideohjaaja. Hänen kiitetty esikoisteoksensa Jumalan huone ilmestyi vuonna 2019 ja Lappiin sijoittuva romaaninsa Eeled vuonna 2021. Kolmannessa teoksessaan Evan neljä elämää Kärki kertoo tarinan kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä (1915–2021).

Tarinan alussa ollaan 1920-luvulla Vieremällä, missä Åsenbryggin perhe asuu Honkajärven talossa. Perheessä on viisi lasta, joista Eeva toiseksi vanhin. Eeva tarkkailee alati ympäristöään: millainen on hevosen kaulan kaari, millainen vasikan hontelo olemus, millaisia taivaan pilvet. Jo seitsenvuotiaana hän vuolee puusta ilmeikkäitä pieniä eläimiä. Sukan kutominen ei sen sijaan onnistu häneltä lainkaan.

… on vain pakko veistää ja piirtää, koska maailmassa on niin paljon kaunista ja kiinnostavaa, ja ellei sitä pääse tekemään, tuntuu kuin olisi vajaa ja sairas.

Yhdeksäntoistavuotiaana Eeva huomaa isän vanhan, lahon hakkuupölkyn piilottelevan sisällään seitsemää härkien ympäröimän kiven päällä huutavaa veljestä. Veistoksen ansiosta pelkän kansakoulun käynyt neitokainen pääsee opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Tässä vaiheessa koko perhe vaihtaa sukunimensä Honkajärveksi.

Ateneumissa Eeva saa ystäviä ja ihailijoita. Oppilaitoksen järjestämissä suunnittelukilpailuissa hän menestyy loistavasti ja pystyy palkintorahoilla maksamaan huoneensa vuokran, mutta menettää samalla muutamia ystäväkseen luulemiaan. Eeva ei ymmärrä kilpailua ja kateutta, mutta ilkeät puheet kantautuvat kyllä ”maaseudun harrastelijan” korviin.

Rahapulasta johtuva paastoaminen ja tiukan opiskelun aiheuttama stressi väsyttävät välillä Eevan niin pahasti, että hän joutuu lepokotiin toipumaan. Juuri ennen talvisodan syttymistä hän kuitenkin saa kuvanveistäjän tutkintonsa suoritettua ja on siis todistetusti ammatti-ihminen. Kotipuolessa silti ukot ehdottelevat; ”Ruumisarkkuja jootasit veestelemään. Senhän sinä ossoot.”

Jatkosodan aikaan Eeva tapaa tulevan miehensä, luutnantti Paavo Ryynäsen, jonka silmät ovat syvät kuin suolammet. Eevan isä ilahtuu siitä, että mies on maanviljelijä. Eeva taas iloitsee miehen ymmärryksestä taidetta kohtaan. Opiskelutoverit sen sijaan paheksuvat Eevan katoamista Karjalan metsiin. Eihän siellä voi taidetta syntyä!

Lieksan Vuonislahdelle nousee kauniin luonnon keskelle pikkuhiljaa Eevan ja Paavon oma valtakunta. Pienestä saunamökistä aloitetaan ja aina rahatilanteen salliessa rakennetaan lisää. Eeva ahkeroi emäntänä, hoitaa lehmät ja kanat, poimii metsästä marjat ja sienet, auttaa peltotöissä. Kylällä juorutaan ”Paaterin noidasta”, joka kesällä kuljeskelee alasti tiluksillaan.

Viimein Paateriin valmistuu talo, jonka avarassa pirtissä Eevalla on mahdollisuus tehdä veistoksiaan. Ihmisiä saapuu kaukaakin ihmettelemään, mihin kaksi aikuista ihmistä tarvitsee niin paljon tilaa. On nimittäin käynyt niin, että Eevalle ja Paavolle ei ole siunaantunut lapsia, vaikka mitään syytä siihen ei ole löytynytkään. Ovat kuitenkin sisarusten ja naapurien lapset. Kummilapset. Eevan puusta luomat lapset.

Lapsen poski on sileä ja lämmin, pehmeä sormenpäissä. Valo osuu siihen ikkunasta ja saa sen nukan hehkumaan. Silitän ja hyväilen. Hyräilen ja hymyilen. Lapsen kasvot ovat kauniit kuin jumalan.

Suomessa taidepiirit ihannoivat vielä 1960-luvulla nonfiguratiivista ja rajoja rikkovaa taidetta. Eevan töitä pidetään niissä piireissä vanhanaikaisina ja Eevaa itseään ITE-taiteilijana. Amos Anderssonin museossa vuonna 1974 järjestetty Eva Ryynäsen retrospektiivinen näyttely ”Puusta puonnut” todistaa kuitenkin yleisön rakastavan juuri hänen tapaansa kuvata maailmaa. Menestys on valtaisa ja Evalle satelee tilauksia ulkomaita myöten.

Taiteeni on silmiin solahtavaa, se lainaa muotonsa luonnosta niin ettei ihminen aina edes ymmärrä katsovansa taidetta. Taiteeni ei riko arjen pintaa. Se ei ole särö todellisuudessa. Se on arkea, arjessa. Arkeen uinutta unta.

Tyhjilleen jäänyt navetta muuttuu Eevan ateljeeksi ja Paaterista tulee virallinen vierailukohde. Eva saa keskittyä taiteen tekemiseen, sillä hänellä on Paavo! Mies tekee moottorisahalla veistosten aihiot, teroittaa taltat, rauhoittelee turhautumiset ja valvoo, että vaimo muistaa myös syödä ja nukkua. Pariskunnan välinen kiintymys on kuvattu kauniisti, kuten myös taiteilijan luomisen palo.

Kun muut näkevät vain puun, sen syyt ja pinnan ja sileän pökkelön, tiedän sen sisällä olevan jotain muuta. Joskus sen näkee heti. Joskus sen vain tietää. Silloin sillä ei vielä ole hahmoa, muotoa tai nimeä. Käteni etsivät, hapuilevat ja tunnustelevat, ne silittävät sen esiin. Sen, minkä tiedän puussa piilevän. Se ikään kuin haluaa tulla esiin ja nähdyksi, minun kätteni kautta.

Katja Kärki korostaa loppusanoissaan, että kirjassa esiintyvä Eva on fiktiota, vaikka mukaan onkin poimittu todellisia tapahtumia. Tarina on kuitenkin varsin uskottava ja ehjä. Kaikkitietävän kertojan lisäksi näkökulmansa tarinaan tuovat Eeva itse ja henkilöistä ihanin eli Paavo sekä kyläläisten puheita sivusta kuunteleva Elina. Aivan oleellinen osa kirjan tunnelmasta syntyy vuonislahtelaisen murteen käytöstä kirjan repliikeissä.

Kuinkahan moni alkaa tämän kirjan luettuaan suunnitella matkaa Vuonislahteen katselemaan Paaterin taiteilijakotia ja ensimmäistä naisen konsanaan rakentamaa kotikirkkoa?

ARVOLA, INGEBORG: Jäämeren laulu

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Kniven i ilden (2022)

Suomennos: Aki Räsänen

Me olemme karaistuneita, yksinkertaisia metsäsuomalaisia, me liu’umme yötä vasten, hanget kannattelevat meitä, ruokaa tarvitsemme vähän. Meitä pettuleivällä ravittuja, turkiksiin puettuja pohjoissuomalaisia kutsutaan kvääneiksi, kveeneiksi…

Norjalainen Ingeborg Arvola (s. 1974) oppi lapsena isältään suomenkielisiä sanoja ja sanontoja, joita nyt hyödyntää isoisoisoäidistään Priita-Kaisa Seipäjärvestä kertovassa teoksessaan Jäämeren laulu. Norjankielisessä alkuteoksessa nuo suomenkieliset ilmaukset on kirjoitettu kursiivilla ja kursiivilla ne hieman hämmentävästi ovat myös suomennoksessa. Teos ajoittuu enimmäkseen 1860-luvulle.

Kolmekymmentäviisivuotiaalla, kauniilla ja nauravaisella Priitalla on kaksi aviotonta lasta, joilla on eri isät. Saadakseen nuoremman poikansa Heikin kastetuksi Priita alistuu kirkon kuritettavaksi ja asettuu neljänä peräkkäisenä sunnuntaina seurakunnan eteen pilkattavaksi. Suutuksissaan hän päättää lähteä Sodankylästä ja muuttaa Norjan Pykeijaan, jossa entuudestaan jo asuu Pehr-veli perheineen.

… minä hymyilen auringon, hymyilen itseni, minä väsyn harvoin, minulla on tarttuva nauru, sanovat, ajattelematon, sanovat myös. Nyt minä irtoan siitä mitä minusta sanotaan, nyt minusta tullaan sanomaan jotain muuta, toisissa paikoissa, toisia sanoja, toisia tarinoita.

Ruijaa kohti lähtee talvella hiihtämään joukko ihmisiä, mutta pian Priita ja pojat sekä perheen vähäistä omaisuutta ahkiossa vetävä Rakastan-vaadin erkanevat muista. Priita nimittäin on laajalti tunnettu isoisältään perimiensä parantajantaitojen ansiosta ja käy matkansa varrella auttamassa niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Kaksitoistavuotias Aleksi vartioi, ettei äiti haksahda häntä kosiskeleviin miehiin.

Keväällä Priitan perhe saapuu Näätämöön ja majoittuu Askan taloon odottamaan seuraavan talven lumikelejä. Saamansa avun vastineeksi Priita ja Aleksi osallistuvat riuskasti tilan töihin ja kolmevuotias Heikki ilahduttaa talon emäntää Kreetaa, joka ei pysty saamaan omia lapsia. Priitan ja tilan isännän Mikon välillä väreilee jotain, mutta kunnioituksesta Kreetaa kohtaan tunteille ei anneta valtaa.

Lopulta Priita lapsineen saapuu perille Pykeijaan. Pehr-veli oli jo valmistellut muuttoa Amerikkaan, mutta vuoden kalastuskaudesta näyttää tulevan niin tuottoisa, että lähtöä kannattaa lykätä. Aleksi hyväksytään yhteen venekunnista ja Priita ansaitsee rahaa toisaalta perkaamalla muiden naisten joukossa kaloja rannalla ja toisaalta auttamalla kärsiviä lähimmäisiään.

Priitalle olisi puolisoksi tarjolla luotettava leskimies, mutta Mikon saapuminen Pykeijaan täyttää naisen ajatukset. Lopulta molemminpuolinen kiihko vie Priitan ja Mikon toistensa syliin. Asia ei kauan pysy ympäristöltä salassa ja monet tuomitsevat Priitan. Pettynyt Aleksi pistää välit poikki äitiinsä, mutta paheksuu myös Mikkoa. Tämä surettaa Priitaa, mutta pahoille puheille rakastavaiset tuskin lotkauttavat korvaansakaan.

Maailma on suuri, niin suuri on maailma, koko taivas, kaikki meri, kaikki suot, kaikki polut, niin paljon on olemassa, mitäpä merkitsevät toisten pahat sanat, ne ovat vain osa kuhinaa, pienimpiä risuja, pieni osa kaikkea olevaa, niin paljon rakkautta ja ihoa, niin monia huulia ja silmiä… katse näyttää niin nuorelta, leikkisältä ja hilpeätä ja halusta ja ilosta säteilevältä, koska hän katsoo minua, koska tässä olemme me, koska nyt on nyt…

Mikko ja Priita kuvittelevat pystyvänsä järjestämään asiansa niin, ettei heidän suhteestaan koidu kenellekään suurempaa harmia, mutta yllättäviä ongelmia on tulossa. Kestääkö rakkaus tosipaikan edessä? Mitä enteilevät Priitan toistuvasti näkemät unet kuolleesta lapsesta?

Pikkuväki ilmoitti, että jokin tulee muuttumaan, jotain repäistään pois siitä, mitä luullaan vankaksi perustaksi. Ruskeaa vettä. Ruskeaa, sameaa vettä.

Kirjassa kerrotaan tarinoita Ruijan tapahtumista ja ihmisistä, kiistoista ja ennakkoluuloista, mutta myös yhteishengestä ja anteliaisuudesta. Kuvataan saamelaisten, talonpoikien ja kalastajien elämää ja vanhoja tapoja sekä keinoja pitää kaikkialla elävä näkymätön pikkuväki ihmisille myötämielisenä. Huumoria riittää ja oman säväyksensä kirjaan tuo eloisa kieli.

Jäämeren laulu on ensimmäinen osa Ruijan rannalla -trilogiasta. Romaani voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Bragen vuonna 2022 ja oli seuraavana vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. Seuraavia osia odottelee varsin kiinnostuneena, sillä Priitan ja Mikon tulevaisuus näyttää vihjeiden perusteella sisältävän sekä iloa että surua.

 

ATWOOD, MARGARET: Vanhaa rakkautta : kertomuksia

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Old Babes in the Wood (2023)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kanadalaisen Margaret Atwoodin (s. 1939) teos Vanhaa rakkautta sisältää viisitoista kertomusta, jotka on jaettu kolmeen osioon. Osioista ensimmäinen ja kolmas kertovat pariskunnasta nimeltään Nell ja Tig. He esiintyivät jo Atwoodin novellikokoelmassa Poikkeustiloja (2006) ja heidän esikuvinaan lienevät Margaret Atwood itse ja puolisonsa, kirjailija ja kulttuuriaktivisti Graeme Gibson (1934–2019).

Kirjan ensimmäisen osion nimeke on Tig & Nell. Se sisältää kolme kertomusta, joista kukin alkaa jostakin vuosikymmenten takaisesta muistosta ja päättyy sellaiseen nykyhetken tapahtumaan, joka on tuon muiston laukaissut. Oli luontoristeilyä varten käyty ensiapukurssi. Ol9 Provencen talon vuokraisäntä raivokohtauksineen. Oli rakas kissa, jonka kuolemaa itkiessään Nell tosiasiassa suree jo lähestyvää eroa Tigistä.

Kirjan viimeisen osion nimeke on Nell & Tig. Sen sisältämät neljä kertomusta kuvaavat Nellin elämää ja tunteita Tigin kuoleman jälkeen. Tig on poissa, mutta silti Nellille yhä vahvasti läsnä. Hänellä ovat vielä tuoreena mielessä viimeiset yhteiset kuukaudet, jolloin elämästä huolettomasti nautiskellut Tig hiljalleen katosi, mutta syvä rakkaus ei.

Hän piteli Tigiä sylissään, kun tämä nukkui. ”Älä lähde, älä lähde”, hän kuiskaili. Niin hän sanoi vain silloin, kun Tig nukkui. Jos hän sanoisi niin silloin, kun Tig oli valveilla, mitä tämä voisi siihen vastata? Heillä ei kummallakaan ollut vaikutusvaltaa siihen, Tigin vähittäiseen lähtöön. Tig tuntisi vain syyllisyyttä siitä, että oli jättämässä hänet.

Nellille leskeys merkitsee sellaisten asioiden opettelua, joista Tig on aiemmin huolehtinut. Se merkitsee pitkän yhteiselon aikana kertyneiden tavaroiden lajittelua ja päätöksiä siitä, mitä säästää ja mitä hävittää. Raastavan surun voivat herättää Tigin koulussa tekemä puulipas ja viimeinen purkki Tigin valmistamaa marmeladia. Jopa taivaan tähdet.

Kirjan toinen, kahdeksan kertomusta sisältävä osio on nimeltään Paha äitini. Samannimisessä novellissa viisitoistavuotias tytär ei uskalla olla tottelematta äitiään, koska puolittain uskoo tämän olevan noita. Luultavasti äiti vihjailee salaisista kyvyistään, koska haluaa tyttären tuntevan olonsa korkeampien voimien varjelemaksi.

Osion novelleissa on mielikuvituksen leikkiä avaruusolioita myöten, mutta ne sisältävät myös kärjekkäitä huomioita yhteiskunnasta. Osansa saavat politiikka, ilmastonmuutos, internet, nettihuijarit ja ihmisten puhelinkäyttäytyminen. Ovat menneet, nykyiset ja tulevat pandemiat. On 1960-luvun seksuaalinen vapautuminen ja 1970-luvun feminismi. Jokainen aikakausi tuhoaa vanhaa, mutta saattaa myös nostaa esiin jotain omana aikanaan hyljeksittyä ja luoda siitä jotain uutta.

Joustamattomuus on rajoittuneen mielen merkki…. Monet erehtyivät pitämään päähänpinttymiä ajatteluna.

Moni kertomuksista liittyy naisen asemaan. Tuntuu siltä, ettei nainen saisi olla liian oppinut tai hänelle käy kuten Hypatia Aleksandrialaiselle tai yliopistollisesta kaavasta poikkeavalle naistutkijalle. Kertomuksista hupaisin on Metempsykoosi eli sielun matka, missä maakotilon sielu tempautuu yhtäkkiä naisen ruumiiseen ja joutuu totuttautumaan sen kummalliseen toimintaan. Vai onko sittenkin niin, että nainen kuvittelee olevansa kotilo? Auttaisiko käynti psykiatrilla?

Atwood ryydittää kertomuksiaan toisaalta lakonisella huumorilla ja toisaalta pontevalla paisuttelulla. Kaikesta paistaa hänen laaja historian, kirjallisuuden ja luonnontieteiden tuntemuksensa. Vanheneminen voi olla pelottavaa ja masentavaa, mutta se saattaa olla myös vapauttava vaihe elämässä. Ehkä silloin ennättää nauttia arjen ohikiitävistä iloistakin.

Hänellä oli tapana sanoa, että kun vuosia kertyy tarpeeksi, voi vaikka tanssia pöydällä, jos pystyy vielä kiipeämään sille… Ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään. Voi hölmöillä vaikka kuinka, koska vanha ihminen on joka tapauksessa hölmö.

ZIDAN, IRENE: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kustantaja: WSOY 2024

Amira Mansurin äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen. He muuttivat Suomeen 1980-luvulla kuvitellen tulevansa suvaitsevaiseen maahan – ja kyllähän lehdissä hehkutettiinkin sitä, miten perheessä oli yhdistetty kaksi kulttuuria. Amira kuitenkin koki kantasuomalaisesta poikkeavan ulkonäkönsä rasitteeksi: automaattisesti oletettiin, ettei hän osaa suomea eikä tunne maan tapoja. Nyt samat epäilyt kohdistuvat Amiran omiin lapsiin – jälleen pelkän ulkonäön perusteella.

Amiran sukutausta on yhtenä syynä siihen, että hänen työnsä lehden muistokirjoitusten laatijana vaihtuu toimittajaksi ulkomaanosastolle siinä vaiheessa, kun joukko palestiinalaisia tekee terrori-iskun Valtioon eli Israeliin ja Valtio vastaa täysmittaisella sodalla. Sukulaistensa avulla Amira pystyy löytämään sopivia haastateltavia artikkeleihinsa; hän on arvokas lisä lehdelle.

Amira pyrkii jutuissaan olemaan mahdollisimman puolueeton. Hän myöntää, että Valtiolla on oikeus puolustautua, kun sen kansalaisten kimppuun käydään. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei väkivalta alueella alkanut palestiinalaisten iskusta, vaan sitä edelsi Valtion pitkä miehityskausi, Kaistaleen saarto ja Valtion siirtokuntien hivuttautuminen yhä edemmäs palestiinalaisten alueelle.

Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on vain paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena.

Israeliin liittyvät lehtijutut aiheuttavat väistämättä kriittisten kommenttien vyöryn. Pelkästään Amiran nimen perusteella ihmiset tekevät päätelmiä hänen tietämyksensä tasosta, tarkoitusperistään ja uskonnostaan. Moni korostaa, että Israel on Jumalan valittu kansa ja ”se toinen kansa” myöhemmin keksitty. Amira alkaa tuntea olevansa lehdelle rasite ja turvallisuusuhka.

Nykyhetkeen lomittuu muistoja Amiran lapsuudesta ja nuoruudesta, jonka hallitsevin hahmo oli isä. Isä leikki pienten lastensa kanssa, isä oli iloinen, isä teki herkullista ruokaa, isä selitti asioita. Koko perhe pääsi käymään sukulaisissa isän kotimaassa, joskin lapsille jäi vierailusta mieleen vain yksittäisiä tapahtumia ja tunnelmia.

Tytärten kasvaessa tilanne muuttui. Tytöt alkoivat hävetä isäänsä, joka ei hallinnut suomen kielen vivahteita, joka oli liian äänekäs ja jota vartijat seurasivat kaupassa. Isäkään ei ollut enää onnellinen muulloin kuin muiden kaukaa tulleiden miesten seurassa. Hänellä oli vaikeuksia löytää töitä ja vaimon kanssa alkoi tulla riitaa. Tyttäret eivät olleet lainkaan kiinnostuneita isänsä kielestä tai uskonnosta.

Ajattelin isää istumassa ison liikenneympyrän kupeessa huoltoasemalla iltaisin muiden kaukaa saapuneiden miesten kanssa. Heitä yhdisti kieli ja ymmärrys paikoista ja tapahtumista, joita heidän suomalaiset lapsensa, vaimonsa ja työtoverinsa eivät voineet täysin käsittää. Kieli soljui vaivattomasti ja miehet nauttivat, vaikka naapuripöydän yrmykasvoiset suomalaiset vilkuilivat kahvikuppiensa takaa.

Seitsemäntoistavuotiaana Amira matkusti yksinään tapaamaan isänsä omaisia, ennen kaikkea iäkästä isoäitiään eli sittiä. Edes Suomen passi ei auttanut, vaan hän joutui lentokentällä arabinimensä takia pitkälliseen kuulusteluun. Virkailijat saattoivat oikeasti pitää häntä mahdollisena turvallisuusuhkana Valtiolle tai sitten kyseessä oli valta-aseman näyttäminen.

Asuessaan sukulaistensa luona Rannalla Amairalle valkeni, miten monin tavoin Valtio rajoitti ja kontrolloi palestiinalaisten elämää ja miten toivottomalta tulevaisuus näiden silmissä näytti. Hän oppi hieman ymmärtämään etenkin nuorissa miehissä Valtiota kohtaan kytevää vihaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä leimahtaa väkivaltaisuudeksi.

Ei Amira silti solahtanut täysin palestiinalaistenkaan joukkoon. Hänen lyhythihainen ja -helmainen kesämekkonsa aiheutti pahastusta ja pilkkaa, huivittomuutensa ja puuttuva arabiantaitonsa kummastusta. Yhä uudestaan sukulaiset joutuivat selittämään ihmisille, että Amira on ulkomaalainen eikä siksi hallitse tapoja.

Tunsin olevani vääränlainen. En oikeutettu olemaan osa isäni kansaa. Samalla koin kasvavaa ärtymystä perheeni puolesta. Oli helppoa valittaa, käskeä oppimaan kieltä ja uskontoa. Täältä käsin oli vaikeaa ymmärtää elämää vieraassa maassa, ja sitä, ettei sodan kouraa pääse pakoon, vaikka lähtisi pois.

Nyt nämä sukulaiset ovat keskellä sotaa, josta virtaa lehden toimitukseen toinen toistaan järkyttävämpiä kuvia. Amiran huoli omaisten turvallisuudesta yhdistettynä häneen itseensä kohdistuvaan raakaan maalittamiseen saa Amiran terveyden murtumaan. Psyykkisitä ongelmista ajoittain kärsinyt isä sen sijaan saa itseensä uutta puhtia. Hän muuttaa Turkkiin, koska on siellä läheistensä kanssa ainakin saman meren äärellä ja ehkä saa tuntea appelsiininkukkien tuoksunkin.

Muistan sen tuoksun varmasti vielä silloin, kun kuolen. Sen, miten tuuli puhalsi appelsiininkukkien tuoksua Välimeren rannoilla, Jaffasta asti.

Isäni appelsiinienkukkien maasta -teoksen teksti on napakkaa ja luvut lyhyitä. Kaikesta heijastuu vankka asiantuntemus ja ehkä myös Irene Zidanin (s. 1986) omat kokemukset – onhan hänenkin äitinsä suomalainen ja isänsä palestiinalaistaustainen. Hän on toiminut nimellä Aishi Zidan Lähi-idän kirjeenvaihtajana ja saanut vuonna 2018 Journalistiliiton Sananvapauden kunniastipendin.

Irene Zidanin teos kannattaa lukea, sillä se auttaa ymmärtämään hieman paremmin sitä, mikä johti Lähi-idässä tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Juuret ovat vuosikymmenten takana.

Jos kysyisin tarpeeksi monelta paenneelta, kidutetulta, johtajalta, kapinallissotilaalta, tappajalta, menettäneeltä, ehkä silloin ymmärtäisin jatkuvaa, monisyisen mädättävää onnettomuutta, jota kutsutaan laimeasti sodaksi.

HAN KANG; Älä jätä hyvästejä

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Jagbyeolhaji anhneunda

Suomennos: Taru Salminen

Eteläkorealainen kirjailija Han Kang (s.1970) voitti vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja teki historiaa olemalla ensimmäinen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut nainen koko Aasiassa. Suomeksi häneltä ovat aiemmin ilmestyneet romaanit Vegetaristi (2017) ja Ihmisen teot (2018) sekä omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja (2021). Älä jätä hyvästejä ilmestyi suomeksi sopivasti juhlistamaan Nobel-palkintoa.

Älä jätä hyvästejä -teoksessa näkökulma on soulilaisen Gyeongha-nimisen kirjailijan. Toimittajanuransa aikana Gyeongha ystävystyi valokuvaaja Inseonin kanssa, mutta naisten välit etääntyivät, kun Inseon muutti Jejun saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään ja hankki uuden ammatin puuseppänä. Gyeonghan puoleen Inseon kuitenkin kääntyy jouduttuaan työtapaturman vuoksi Soulin sairaalaan. Gyeonghan pitää oitis matkustaa Jejulle hoitamaan Inseonin lemmikkipapukaijaa!

Lähteminen Soulista Jejun saarelle pelkän linnun vuoksi arveluttaa Gyeonghaa, mutta ystävän tuskan nähdessään hän lopulta suostuu. Matka olisi jo muutenkin pitkä ja monivaiheinen, mutta nyt sitä hankaloittaa sankka lumipyry. Mantereella lumihiutaleet sulavat heti maahan osuessaan, mutta Jejun vuorilla lumi kasaantuu puolireiteen yltäviksi nietoksiksi, joissa Gyeongha joutuu illan pimeydessä rämpimään.

Gyeongha pääsee lopulta perille, mutta lintu on ennättänyt jo menehtyä. Naisen on jäätävä yöksi Inseonin taloon, vaikka sähkökatkon vuoksi joutuukin pärjäämään nopeasti kohoavan kuumeen kourissa ilman valoa ja lämpöä. Aamulla hän herää auringonpaisteeseen ja löytää Inseonin tämän verstaalta täysin vammattomana, mutta jotenkin hämmentyneenä.

Inseonilla tuntuu päällimmäisenä olevan tarve kertoa ystävälleen vuoden 1948 tapahtumista Jejun saarella. Tuolloin amerikkalaisten sotilashallitus halusi estää kommunismin leviämisen alueella hinnalla millä hyvänsä ja löysi käsikassarakseen äärioikeistolaisen nuorisojärjestön. Ryhmän jäsenet hyökkäsivät kyliin, polttivat talot ja teloittivat tuhatmäärin ihmisiä. Vauvojakaan ei säästetty.

Inseonin tuolloin kaksitoistavuotias äiti oli isonsiskonsa kanssa sattumalta poissa kotoa joukkojen saapuessa ja kohtasi palattuaan kammottavan näyn: lumen hunnuttamat ruumiit, joiden joukossa omat vanhemmat ja pikkusisko. Isoveli oli viety vankilaan, mutta jossain vaiheessa hän katosi jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin omaiset saivat tietoa läheistensä lopullisesta kohtalosta.

Sillä kaikki vaikenivat; leimatut omaiset ja kaikki muutkin ihmiset, jotka leimautuisivat vihollisiksi sillä hetkellä, kun he avaisivat suunsa. Niin vierähti kymmeniä vuosia, kunnes helmiläjiä ja pikkuruisia, lävistettyjä pääkalloja alettiin kaivaa laaksoista, kaivoksista ja kiitoradan alta, missä luut ovat edelleen sikin sokin hautautuneina.

Älä jätä hyvästejä -teosta lukiessa silmien edessä välähtelevät vuoroin sydäntä kouraisevan kauheat ja runollisen kauniit kuvat, joihin eleetön kieli luo miltei mystistä ulottuvuutta. Mitä ovat Gyeonghan unissa toistuvasti esiintyvät mustat puut, jotka ovat inspiraationa Inseonin työstämälle Älä jätä hyvästejä -muistomerkille? Mitä ovat ääneti lentelevät linnut? Mitä symboloi valkea lumi, joka peittää rumuuden, hiljentää maailman, on petollisen pehmeää?

Metsä huojuu huutaen. Lumi pöllähtää puiden päältä ilmaan. Nojaan särkymäisillään olevaa otsaani ikkunaan ja ajattelen rantatiellä näkemääni lumituiskua. Ajattelen taivaanrannan yllä leijailevia pilviä ja lumihiutaleita, jotka lensivät matalalla kuin kymmenien tuhansien lintujen parvi.

Tarinan loppupuolisko jää pohdituttamaan. Onko Inseon kuollut sairaalassa ja vierailee henkenä Gyeonghan luona? Onko kaikki vain Gyeonghan kuumehouretta? Vai onko Gyeonghakin henki? Aasialaiseen kulttuuriin kuuluvat kuolleiden henget, välitilaan jääneet ja aaveet, mutta osaako länsimainen lukija tulkita kirjailijan tarjoamia vihjeitä oikein? Vaan onko sillä oikeastaan väliä – kirjan tärkein sisältö tulee kyllä selväksi…

Etelä-Korean kirjalliseksi omaksitunnoksi kutsuttu Han Kang nostaa Älä jätä hyvästejä -teoksessa esiin yhden kotimaansa historian häpeätahroista, koska sen unohtaminen merkitsisi myös kuolleiden unohtamista. Suru voi parhaimmassa tapauksessa yhdistää ihmisiä ja synnyttää rohkeutta, joka muuttaa maailmaa. Siinä piilee hauras toiveikkuus, kuin kynttilänliekki lumessa.

Suuri kiitos Taru Salmiselle, joka on suomentanut teoksen suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä!

STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

SAISIO, PIRKKO: Suliko

Kustantaja: Siltala 2024

Pirkko Saision romaani Suliko kulkee kahdessa aikatasossa, mutta ei mitenkään tiukkaa kronologiaa noudattaen. Toisessa tasossa kerrotaan lyhyin välähdyksin niistä ratkaisevista elämänvaiheista ja ihmissuhteista, jotka muovaavat Georgian kartveleihin kuuluvasta lapsesta ja nuorukaisesta koko Venäjänmaan otteessaan pitävän julman diktaattorin.

Kymmenvuotias Ioseb Besarionis dze Jughasvili on köyhästä perheestä ja tottunut nälkään ja kuritukseen. Gorin teologisessa koulussa muut oppilaat yrittävät kiusata lainavaatteissa kulkevaa ja venäjää taitamatonta tulokasta, mutta tämä on karaistunut sellaista vastaan. Opettajien kuritoimenpiteet eivät nekään lannista lahjakasta poikaa, joka imee voimaa Mtkvari-joesta.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä.

Pappisseminaarista erotettu nuori Ioseb luopuu uskonnosta ja alkaa ajaa sosialismin asiaa, joutuu Siperiaan ja pakenee. Hänestä tulee Vladimir Iljitš Uljanovin oppilas, joka päättää ryhtyä venäläiseksi ja vaihtaa nimensäkin muotoon Josif Vissarionivitš Džugašvili. Hän saa aina vain enemmän valtaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hänestä tulee Josif Vissarionivitš Stalin. Teräsmies, joka uskoo pystyvänsä muokkaamaan maan ja sen kansan uusiksi.

Vladimir Iljitš on älystään, suuresta tietämyksestään, rohkeudestaan ja peräänantamattomuudestaan huolimatta sopimaton johtamaan vastasyntynyttä, internationalistista suurvaltaa, joka on väistämättä synnyttävä myös uuden ihmisen, joka… luottaa omaan voimaansa ja jakaa voimastaan niillekin, joiden tietoisuus on vielä heikko.

Perhe-elämä ei Stalinilta luonnistu. Kaunis Jekaterina (Ketevan) kuolee synnytyksen jälkeen ja toinen vaimo Nadežda tekee itsemurhan. Esikoispoika Jakov kuolee saksalaisella vankileirillä, koska isä ei halua pelastaa viholliselle antautunutta poikaansa. Nuoremmat lapset Vasili ja Svetlana saavat isältään ehkä aineellista hyvää, mutta tuskinpa hellyyttä. Kuka lienee Stalinin ajatuksissa alati viipyvä Suliko? Laulun hahmoko vain?

Kirjan nykyhetkessä ollaan vuodessa 1953. Stalinista on tullut itsevaltias, jonka edessä kaikki matelevat ja jonka äkkipikaisuutta ja oikullisuutta kaikki pelkäävät. Aina välillä joku pääsee paistattelemaan johtajan suosiossa, mutta edes ystäviksi luokitellut eivät ole turvassa öisiltä pidätyksiltä, vankeudelta tai yllättäviltä kuolemilta. Vain lähipiiri tietää 74-vuotiaan Stalinin muistiongelmista ja harhoista

Stalin ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka vertakin on hänen käskystään jouduttu vuodattamaan. Eikö ole sentään juuri hänen ansiotaan, että vuosituhansia nälässä ja pelossa elänyt kansa saa nyt nauttia hyvinvoinnista? Se kylläkin miestä huolettaa, vievätkö heikot johtajat maan kaaokseen hänen kuolemansa jälkeen, mutta kuolema sinällään ei häntä pelota.

Saisio on pysynyt historiallisissa tosiasioissa, mutta sukeltanut samalla syvälle Josif Stalinin sisimpään ja luonut diktaattorista kuvan, jossa paljastuvat hänen häikäilemättömyytensä ja raakuutensa, mutta myös yksinäisyytensä. Missään vaiheessa tunteellinen huokailu ei saa unohtamaan miehen pahuutta, mutta kirjan loppu on todella kaunis.

Mtkvarin kirkkaaseen veteen uppoan ja unohdun, sinun kanssasi, Suliko, ja Goridžvarin kellot soivat, heleästi ja surullisesti, ja joen pinnan alla niiden ääni vaimenee ja yhtyy hiljaiseen, viileään solinaan, se on jatkuva ajasta aikaan.

Tulisit jo, Suliko.

Suliko ei ole ihan yhtä puhutteleva kuin vuonna 2021 ilmestynyt lumoava Passio-romaani, mutta kyllä tämäkin teos sopisi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  Kirja on taidokas, salavihkaisesti ironinen.

KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!

ELSTON, ASHLEY: Ratkaiseva valhe

Kustantaja: Publiva 2024

Alkuteos: First Lie Wins

Suomennos: Salla Korpela

Ryan Sumnerin ja Evelyn Porterin eli Evien ensitapaamisesta on vain pari kuukautta, kun Evie jo muuttaa hulppeaan taloon, jonka Ryan on perinyt isoisältään. Ryan on perinyt myös paksun tukon rahaa ja hyvin menestyvän kuorma-auto- ja kuljetusliikkeen, joten on ymmärrettävää, että hänet lapsuudesta asti tunteneet ystävät ovat huolissaan Evien tarkoitusperistä – etenkin kun tämä on varsin niukkasanainen menneisyytensä suhteen.

Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen valhe voittaa. Sillä ei viitata niihin pieniin valkoisiin valheisiin, joita sanotaan ihan huomaamattakin, vaan oikeaan emävalheeseen. Siihen joka muuttaa pelin kulun. Sellaiseen, joka kerrotaan tarkoituksella. Valheeseen, joka luo pohjan kaikelle, mitä sen jälkeen tulee. Kun tuo valhe on kerrottu, useimmat uskovat sen olevan totta. Ensimmäisen valheen on oltava vahvin. Tärkein. Se, joka on pakko kertoa.

Ilmeisesti Ryanin tapaaminen rekkakuskien taukopaikalla on tosiaan ollut Evien järjestämä juttu, mutta miksi? Tilanteen outous vain kasvaa, kun suuressa seurapiiritapahtumassa Evie tapaa Ryanin hyvän ystävän Jamesin ja tämän Lucca Marinoksi esittäytyvän uuden tyttöystävän. On nimittäin niin, että Evie Porter on vain peiterooli ja sen esittäjän oikea nimi nimenomaan Lucca Marino. Mitä ihmettä on meneillään?

Kymmenen vuotta aiemmin seitsemäntoistavuotias Lucca eli rintasyöpää sairastavan äitinsä kanssa asuntovaunussa hyvin vähissä varoissa. Pystyäkseen hankkimaan ruokaa ja lääkkeitä tyttö alkoi hankkia rahaa laittomin keinoin ja nokkeluutensa ansiosta selvisikin pari vuotta jäämättä kiinni. Äidiltään hän oli oppinut muuttamaan ulkonäköään vaatteiden, peruukkien ja meikkien avulla.

Luccan toiminta ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta, vaan äidin kuoleman jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta tehdä tuottoisia keikkoja salaperäisen organisaation suojeluksessa. Luccalle annettiin tehtäviä, tarkat tiedot kulloisestakin kohdehenkilöstä ja tämän ympäristöstä ja aina uusi henkilöllisyys tarvittavine asiapapereineen ja ulkonäköön liittyvine ohjeineen. Joskus piti etsiä muistioita, joskus järjestää tärkeässä asemassa oleva henkilö alttiiksi kiristykselle.

Lucca on kahdeksan työvuotensa aikana yleensä ollut luotettava, mutta viimeisimmällä keikallaan hän ei saanut hankittua sitä, mitä pyydettiin. Lucca on jo ymmärtänyt, että toimintaa johtava ”herra Smith” on säälimätön epäonnistujia kohtaan eikä epäröi turvautua murhiinkaan. Miksi hän on lähettänyt Evien perään tuon naisen, joka on omaksunut Luccan henkilöllisyyden ja myös ulkonäöltään muistuttaa tätä hämmästyttävän paljon?

Evie on fiksu ja juonikas, mutta pystyykö hän kuitenkaan taistelemaan Smithin joukkoa vastaan, joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle ja havaitsevan jokaisen Evien tekemän liikkeen? Keihin Evie uskaltaa luottaa tietäessään Ryaninkin salailevan häneltä tärkeitä asioita? Evie ei todellakaan ole puhdas pulmunen, mutta silti hänen toivoisi selviävän.

Ratkaiseva valhe on vetävä trilleri, jossa jännitys kasvaa kerronnan vuorotellessa nykyhetken ja kronologisesti etenevän menneisyyden välillä. Herra Shithin henkilöllisyys askarruttaa ja myös hänen toimintansa tarkoitus: pelaako hän pelejä vain omaksi huvikseen vai onko takana jokin vielä suurempi ja vakavampi voima?

SOUDAKOVA, ANNA: Haikara levittää siipensä

Kustantaja: Atena 2024

Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi 1995 ja kymmenvuotias Andréi on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät unohdusta viinasta ja päihteistä.

Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään. Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?

Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa, harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.

Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?

Koulusta päästyään Andréi keskittyy tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän. Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata, vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat sisarusten välistä yhteyttä.

Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi. Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille, haikaralle.

…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä, suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää. Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin lyhyen aikaa.

Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?

Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.

Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.

PALMGREN, REIDAR: Veli jota minulla ei ollut

 Kustantaja: Otava 2024

Muistan paljon. Olen kuitenkin unohtanut vielä enemmän. Olen unohtanut paljon junamatkasta, mutta myös sitä seuraavista tapahtumista, kohtaamastani miehestä ja meidän välillämme syntyvästä yhteydestä, sodasta, sen seurauksista ja tulevista vuosikymmenistä… Kerron kuitenkin asiat sellaisina kuin ne muistan. Kerron ne sellaisina kuin katson voivani ne kertoa. Kerron ne sellaisina kuin katson ne kertomisen arvoisiksi, ja se jolle tämä ei kelpaa, voi minun puolestani haistaa pitkän paskan ja kertoa oman tarinansa.

Veli jota minulla ei ollut -kirja alkaa vuodesta 1918, jolloin sen kertoja Axel Kannasto eli Aksu on oikeustieteen opinnot aloittanut yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Matkustaessaan Mikkeliin hän tapaa junassa lukiolaisen Urho Kekkosen, joka hänkin on jo perehtynyt oikeustieteeseen ja Axelin tavoin kutsuttu toimimaan apuna punaisten vankien oikeuskäsittelyssä. Kokemattomat nuorukaiset aiheuttavat sekasotkun, jonka seurauksena vapauteen livahtaa punaisten häikäilemätön päällikkö Lehikoinen.

Sisällissodan loputtua Axel ja Urho pääsevät Etsivän keskuspoliisin palvelukseen jahtaamaan valtakunnan vihollisia. He muodostavat työparin, jossa kovanyrkkinen ja röyhkeä Urho taiteilee lain rajamailla pyrkiessään nopeisiin ratkaisuihin ja harkitseva Axel puolestaan kokoaa hitaasti ja kärsivällisesti palapeliä, joka olisi tarpeeksi vakuuttava oikeudessa.

Aksulle Urho on kuin veli, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka vuoksi uhraudutaan, mutta Urholle ystäväkin on kilpailija etenkin naisasioissa. Kun Aksu vielä empii, on Urho jo hurmannut naisen, vaikkei oikeastaan olisi tästä edes kiinnostunut. Käviköhän näin Sylvinkin kohdalla? Onneksi vahvatahtoinen Sara rakastuu Aksuun ja tarjoaa mahdollisuuden onnelliseen avioliittoon – mitä Kekkosilla ei ole.

Useampikin seikka vaikuttaa siihen, ettei Axel pääse lahjakkuudestaan ja luotettavuudestaan huolimatta nousemaan urallaan. Kekkonen sen sijaan etenee askel askeleelta yhä korkeammalle. Valtaa saadessaan hän kyllä järjestää ystävälleen töitä, tarjoaa virkamiesapua ja rahaa, mutta selän takana kaivaa kuoppaa. Aksun puhdasmielisyys tuntuu häiritsevän Kekkosta:

Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.

Kirjan lopussa Kekkosesta on tullut Suomen tasavallan presidentti, joka uskoo vakaasti, että vain hän pystyy pelaamaan tasaveroisena maailman mahtimiesten kanssa ja pitämään Suomen pystyssä. Urho ei tunne syyllisyyttä valheista, petoksista tai tuhotuista ihmisistä, mutta Aksu ei pysty sellaista miestä tukemaan. Ollaan merkityksellisessä kohdassa, josta alkaa hänen oma tarinansa.

Katsoin taakseni, torin poikki, kauppiaiden ohi ja Presidentinlinnaan päin. Yläkerran ikkunassa näkyi yksinäinen, kalju, silmälasipäinen mies.

Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut -romaani on mielenkiintoinen. Toinen päähenkilöistä on Urho Kekkonen, jonka kohdalta mainitaan kyllä tärkeimmät historialliset rajapyykit, mutta joka henkilönä suodattuu Axelin silmien läpi. Hahmo solahtaa fiktiiviseen tarinaan saumattomasti ja on varsin uskottava. Aksu on kuitenkin se, jonka elämänvaiheisiin lukija eläytyy ja jolle toivoo hyvää.

Kirjan alussa kerrotut Mikkelin tapahtumat vaikuttavat jatkossakin monin tavoin henkilöiden elämään. Esimerkiksi Lehikoinen putkahtelee useammankin kerran esiin aiheuttamaan sekaannusta ja uusia kiemuroita tarinaan. Jotkut tapahtumat ovat yhtä aikaa kauheita ja omituisen humoristisia. Joskus taas liikuttuu vahvoista tunteista. Todennäköisesti tekstiin on kätketty ovelia yksityiskohtia, joita ei lukiessa huomaakaan, mutta nautinnollista lukeminen kyllä on!

NAPOLITANO, ANN: Kaunokaisia

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Hello Beautiful (2023)

Suomennos: Minna Kujamäki

William Waters ja Julia Padavano tapaavat vuonna 1978 Chicagon yliopistossa. Heidän taustansa ovat varsin erilaiset. William on melko varakkaasta perheestä, mutta viettänyt lapsuuden ja nuoruuden yksinäisenä vanhempien keskittyessä suremaan tytärtään Carolinea, joka kuoli pian Williamin syntymän jälkeen. Koripallo tuo Williamin elämään hyväksyntää ja huomiota, mutta alakulo on ennättänyt jo pesiytyä hänen sisimpäänsä.

Padavanon työläistaustaisessa perheessä taas pidetään kiinteästi yhtä, lapsille puhutaan ja heitä rakastetaan. Rose-äiti on hieman jyrkkä mielipiteissään, mutta isä Charlie hyväksyy kaikki juuri sellaisina kuin he ovat - jokainen perheen naisista on hänen kaunokaisensa. Neljästä tyttärestä Julia on ongelmien ratkoja ja Sylvie suurta rakkautta odottava haaveilija, kun taas kaksosista Emeline on hoivaaja ja Cecelia taiteilija. He ovat myös napanneet L. M. Alcottin Pikku naisia -teoksesta esikuvia itselleen.

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Eloisat Padavanot ottavat Williamin oitis perheenjäseneksi, onhan tämä kunnollinen ja raitis. Ehtymättömän tarmokas Julia näkee Williamin keinona päästä pois vanhempien luota, joiden kaltainen hän ei kiintymyksestään huolimatta tahdo olla, ja alkaa ohjailla tätä kohti omaa käsitystään ihanneaviomiehestä. William taas on kiitollinen, kun joku todella haluaa hänet ja tekee päätökset hänen puolestaan.

Julian tarkat suunnitelmat näyttävätkin etenevän kohti mieluisaa lopputulosta, mutta sitten tapahtuu asioita, jotka rikkovat perheenjäsenten välit. Jotkut pettävät heihiin kohdistuneet odotukset, Joistakin paljastuu puolia, joita muut eivät ainakaan heti voi hyväksyä. Jotkut pakenevat ongelmia kauas pois Chicagosta. Puhevälejä katkeaa. Asioita salaillaan. Jokaisen elämään jää jonkinlainen aukko, mutta yllättävästi kaikki silti löytävät ennen pitkää uuden sijansa maailmassa.

Yksi Padavanon siskoksista on kuin onkin Beth, jonka poismeno kerää toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet uudelleen yhteen. Nyt vihdoinkin puhutaan välejä hiertäneistä asioista. Nyt uskalletaan nähdä niitäkin virheitä, joita on itse tehnyt. Nyt annetaan anteeksi toisille ja myös itselle. Löytyy surun ohella myös iloa siitä, mitä on saatu yhdessä kokea. Ja joku pääsee ensi kertaa kokemaan suvun läsnäolon ja voiman!

Yhdysvaltalaisen Ann Napolitanon teos Kaunokaisia on kerännyt paljon kiitosta, ja sekä Barack Obama että Oprah ovat valinneet sen kirjalistoilleen. Eikä syyttä, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu ja lämminhenkinen perheromaani, josta löytyy elämän eri kerrostumia. Tarina etenee kronologisesti helmikuusta1960 marraskuuhun 2008, mutta kertojat vaihtuvat, jolloin tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia. Lukija pysyy kyllä kärryillä lukujen otsikoiden avulla.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja sopivasti särmikkäitä: esimerkiksi Charlie on varmaankin vastuuton alkoholisti ja taivaanrannanmaalari, mutta silti monet muistavat nimenomaan hänen hyvyytensä. Tunteiden heilahdukset kuvataan tarkasti ja myötäeläen, mutta toisinaan myös pieni hymy huulilla. Kirjan loppu on ehkä liiankin sopuisa, mutta silti herää ajatus: Mitä näille ihmisille jatkossa tapahtuu? Tässä on ehkä tämän vuoden ihastuttavin lukuromaani!

LYKKE, NINA: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Vi er ikke her for å ha det morsomt

Suomennos: Sanna Manninen

Knut A. Pettersen on kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija, jonka ainoa menestysteos ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän on saanut äkkinäisen kutsun Lillehammerin festivaaleille keskustelemaan aiheesta ”Uskottomuus elämässä ja kirjallisuudessa”. Knut ymmärtää kyllä olevansa jonkun korvike, mutta kirjallisuustapahtuman palkkiot ovat hyvät ja Knut on rahapulassa.

Miestä kuitenkin huolettaa se, että samaan paneelikeskusteluun tulevat osallistumaan hänen ex-vaimonsa nykyinen puoliso Terje (jota Knut vihaa) ja "Todellisuuskirjailija" eli nainen, joka viimeisimmässä romaanissaan esitteli Knutin nuorta ja epävarmaa naiskirjailijaa ahdistelevana vanhana irstailijana (mikä Knutin mielestä ei ole totta).

Mikä totuus tapahtumista sitten onkin, on Knut kirjan ilmestymisen jälkeen muuttunut mies. Hän luulee olevansa koko ajan tarkkailun kohteena ja pelkää, mitä muut hänestä ajattelevat. Sen seurauksena hän alkaa itsekin tarkkailla tekemisiään, mutta ei silti ymmärrä, mikä hänessä saa ihmiset loukkaantumaan. Hänestä tulee ärtyisä.

Tuntuu kuin hän menettäisi päivä päivältä aina vain enemmän jonkinlaista sietokykyä, jota hänellä on täytynyt olla ennen. Ihmisten ulkonäkö ja käyttäytyminen ovat alkaneet ärsyttää häntä siinä määrin, että tuntuu hankalalta mennä ulos.

Knutilla on hyvin vähän läheisiä ihmisiä. Suhde omaan isään ja ainoaan lapseen Lukasiin on etäinen – tuntuu siltä, ettei kumpikaan halua tavata Knutia. Ex-vaimo Lene on pysynyt lojaalina ystävänä ja välillä mies ihmetteleekin, miksi he aikoinaan erosivat. Jonkinlainen ystäväntapainen on naapurissa asuva Frank, joka on vuosikausia elänyt on-off-homosuhteessa perheellisen M:n kanssa.

Lillehammerissa Knut juo ihan liikaa ja nukkuu liian vähän. Paine sisimmässä kasvaa. Paneelikeskustelusta tulee mielipiteitä herättävä ja värikäs näytös, jonka aikana Knut tuntee jakaantuneensa kahteen osaan: on tavallinen Knut ja on ilmeisesti otsalohkodementiaa sairastava Knut. Kenelle mahtaa tilaisuudesta olla eniten hyötyä?

Kirjassa ruoditaan mustan huumorin keinoin kirjailijantyön eettisiä puolia. Voiko todellisesta henkilöstä kirjoittaa mitä vain, jos sanoo teoksen olevan romaani tai kirjailijan oma näkemys asiasta? Entäpä, jos mieskirjailija luonnehtisi naista samaan tapaan kuin Todellisuuskirjailija Knutia? Onko tämä #metoo-liikkeen kääntöpuoli?

Onko kirjallisuuden arvostus romahtanut? Kirjoja jaetaan kirpputoreilla ilmaiseksi. Lukiolaisen ei edellytetä lukevan teosta, josta on tekemässä esitelmää. Kulttuuriministeri vaatii provosoivaa ja myyttejä murtavaa kirjallisuutta, mutta suurta yleisöä tuntuu kiinnostavan pikemminkin paljastuksia ja seksiä sisältävä autofiktio. Knut ei ole vakuuttunut:

Tarvitaanko taas yksi valkoinen keski-ikäinen mies kertomaan meille ahdistuksestaan, huoraamisestaan ja alkoholin väärinkäytöstään?

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -teoksen alkupuolella alkaa hieman väsyä Knutin tuskailuihin, mutta sitten sukelletaan lähes absurdeihin tilanteisiin, joissa Lykken terävän (mutta ei tuomitsevan) katseen kohteeksi joutuvat niin kirjailijat ja kustantajat kuin kulttuurityöntekijät ja kulttuurin kuluttajatkin. Ajatuksia herättävä teos!

HAUSMANN, ROMY: Verenpuna

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Perfect Day (2022)

Suomennos: Veera Kaski

Ann menetti äitinsä jo pienenä, mutta hänellä on edelleen maailman paras isä! Berliinin yliopiston suosittu ja moninkertaisesti palkittu filosofisen antropologian professori Walter Lesniak on horjumatta tukenut tytärtään (lempinimeltään Leppäkerttu eli Leppis) tämän eri kehitysvaiheissa äitiään surevasta pikkutytöstä kapinalliseksi teini-ikäiseksi ja aikuiseksi saakka.

Alati hallittu ja luotettava. Kertaakaan, yhtä ainoa kertaa elämässäni isä ei ole huutanut minulle, ei yhtään edes korottanut ääntään tai menettänyt malttiaan, puhumattakaan mistään oikuttelevan murkkunaamani läpsimisestä tai muusta käsiksi käymisestä.

Muiden berliiniläisten tavoin myös Ann on tietoinen kaupunkia kuohuttavasta rikossarjasta, jossa rusettimurhaajaksi kutsuttu henkilö on siepannut ja surmannut lukuisia 6–10-vuotiaita-pikkutyttöjä. Kolmentoista vuoden aikana on muutamaa välivuotta lukuun ottamatta kuollut yksi tyttö joka vuosi. Lasten ruumiit on löydetty punaisesta nauhasta tehtyjen rusettien avulla, joita on sidottu puiden oksiin.

Joulukuussa 2017 poliisi pidättää Walter Lesniakin rusettimurhista epäiltynä. Ann on järkyttynyt: hänen lempeä isänsä, jolla itselläänkin on tytär, ei todellakaan aiheuta sellaista tuskaa muille vanhemmille! Todisteet ovat pelkkiä aihetodisteita, mutta isä pahentaa tilannettaan kieltäytymällä puhumasta ja hänen asianajajansa tuntuu tyytyvän pyörittelemään peukaloitaan.

Annille jää vain yksi mahdollisuus: hänen itsensä on löydettävä oikea syyllinen. Kohtalollakin on sormensa pelissä, kun Ann pääsee haastattelemaan joidenkin surmansa saaneiden tyttöjen omaisia ja löytää murhaajan profiiliin sopivia henkilöitä. Apuna hänellä on Jakob, joka haluaa kirjoittaa rusettimurhaajasta lehtiartikkelin tai peräti kirjan.

Verenpuna on ennen kaikkea psykologinen tutkielma ihmismielestä. Miten ihmiset käyttäytyvät kriisitilanteissa? Mihin huhut ja väärät tulkinnat voivat johtaa? Voiko kuka tahansa ajautua tilanteeseen, jossa katsoo väkivallan oikeutetuksi?  Kirjailija sirottelee tarinaan murhaajaan liittyviä pieniä vinkkejä, mutta onnistuu silti yllättämään.

Varsinaiseen kertomukseen limittyy myös erilaisia tekstejä, jotka lisäävät sen monipuolisuutta. On Annin seitsemänvuotiaana kirjoittamia lyhyitä määritelmiä tunteista ja on Me-otsikoituja lukuja, joissa joku aikuinen lepertelee pikkutytölle. Hyytävimpiä ovat haastattelut, joissa ylimielinen murhaaja paljastaa vähitellen syyt tekoihinsa.

Romy Hausmann syntyi vuonna 1981 entisessä Itä-Saksassa. Hän työskenteli elokuvayhtiössä ja lapsensa syntymän jälkeen freelance-toimittajana. Kirjailijanura ei auennut Hausmannille ihan helposti, sillä vasta 18. käsikirjoitus löysi kustantajan, mutta Lapsikulta-trilleri osoittautui ilmestyttyään myyntimenestykseksi. Nykyisin Hausmann on yksi Saksan suosituimmista jännityskirjailijoista.

ENORANTA, SIIRI: Keuhkopuiden uni

Kustantaja: Gummerus 2024

Tamperelaiskirjailija Siiri Enorannan (s. 1987) yhdestätoista romaanista monet on luokiteltu genreen nuoret aikuiset tai nuorten fantasia, mutta soveltuvat tosiasiassa yhtä hyvin aikuisten luettaviksi. Keuhkopuiden uni -romaani puolestaan sijoittuu aikuisten osastolle, mutta sopii aivan mainiosti myös nuorille lukijoille. Kirjailija voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2018 romaanillaan Tuhatkuolevan kirous.

Keuhkopuiden uni jakaantuu kahteentoista lyhyehköön lukuun. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu edestakaisin vuosien 1023–1025 välillä. Tämä ajanlasku perustuu kuulemma 300-luvulla eläneen trubaduurin laskelmaan, jonka hän takautuvasti aloitti ensimmäisen koskaan lauletun laulun syntymävuoden perusteella. Ihastuttavaa!

Kyseisen maailman asukkaat kuuluvat Homo arboris -heimoon. He ovat iholtaan vihreitä, heillä on siivet ja suonissaan mahlaa. Jokainen asukas elää symbioosissa oman keuhkopuunsa kanssa, johon kytkeytyy illalla imeäkseen siitä siipiensä rihmastolla voimaa ja saadakseen siiville kukkien siitepölyä. Samalla hän aistii puiden välittämää kollektiivista viestiä. Irrottautuminen puusta tapahtuu yhteisymmärryksessä, kun kumpikin on valmis.

Hän ei koskaan hereillä ollessaan saattanut täsmälleen tavoittaa sitä, millaista oli luopua minuudestaan ja tulla osaksi maailman keuhkoja, mutta kiistattomasti hän tiesi, että oli ollut turvassa.

Yhä on olemassa kaikkien keuhkopuiden vanha emopuu, mutta jo satoja vuosia sitten heimon enemmistö lähti sen luota laajentaakseen elinpiiriään. Lähtijöistä menestyneimmät ja vaikutusvaltaisimmat nimesivät itsensä aatelisiksi, ottivat itselleen hienoja titteleitä ja nimiä ja rakensivat palatseja. Emopuun luokse jäivät juurtuneet, jotka eristivät palvomansa puun tiukasti ympäröivästä maailmasta.

Koskenpuolen alueen merkkihenkilö on tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio, jonka dekadenttia hedonismia henkivien juhlien etikettiin kuuluvat niin naisilla kuin miehillä puuteroidut peruukit, korsetit ja vannehameet laajoine helmoineen. Berenicen kehittelemän siirapin avulla ihmiset jaksavat olla yötä myöten erossa puistaan, päihtyä, ahmia herkkuja (esimerkiksi torakkakeksejä), tanssia ja paritella kaiken muun unohtaen.

Tarinan päähenkilö on parikymppinen kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius eli Katica, eloisa ja kapinallinen neitokainen, joka halutessaan hurmaa sekä miehet että naiset ja saa nämä matkimaan itseään. Kun Katica kaksikymmentäkolmevuotiaana tapaa mesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen eli Seran, on kummallekin selvää, että heistä tulee rakastavaiset. Liitto sisältää kiihkoa ja hellyyttä, mutta myös kilpailua valta-asemasta.

Katican pikkuveli Aingeru puolestaan on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut lentämisestä. Esivanhemmat pystyivät vielä käyttämään siipiään, mutta nykyihmisten surkastuneet siivet on kahlittu tohtorimarkiisin suunnittelemilla valjailla suppuun selkää vasten. Aingurun unelmissa on rakentaa lihasvoimalla toimiva lehtokone, mistä Berenice ei ollenkaan innostu.

Jo kirjan toisessa luvussa paljastuu, ettei Katicalla ole enää siipiä, mutta selitystä niiden katoamiseen saa odottaa pitkään. Siivettömänä Katica ei ole enää riippuvainen keuhkopuustaan, mutta on toisaalta menettänyt syvällisen yhteyden luontoon. Enää hän ei näe pimeässä, ei kuule hyönteisten ja sienien elämää maan alla, ei haista puiden hengitystä. Hän on Aikaterina Siivetön, seurapiirien inhon ja hämmästelyn kohde.

Katkeroitunut Katica alkaa punoa monimutkaista juonta, jonka seurauksena Homo arboris -heimon maailma muuttuu peruuttamattomasti. Kosto kenties on yksi Katican vaikuttimista, mutta sitäkin suurempana halu avata yhteisöille tie uuteen aikakuteen. Onko hänellä kuitenkaan oikeutta pakottaa muita muutoksiin, joiden täysiä seuraamuksia kukaan ei pysty ennustamaan?

Keuhkopuiden uni kuvaa kauniisti luontoa, mutta on tunnelmaltaan jännittynyt, väkivaltaa enteilevä. Enoranta hyödyntää taitavasti kirjan rakennetta tarjoamalla uutta tietoa vähän kerrassaan ja pitämällä samalla lukijan uteliaisuutta yllä. Ajatuksia herää. Etääntyykö ihminen vapauden ja vallan kaipuussaan niin kauas luonnosta, ettei enää ymmärrä sen viestejä? Voiko luonto toipua, jos ihminen jättää sen rauhaan?

Vaikka Keuhkopuiden unessa eletäänkin fantasian maailmassa, löytyy sen käsittelemistä teemoista yhtymäkohtia omaan aikaamme ja ehkä uutta näkökulmaakin. Kannattaa lukea!

KARI, SALLI: Vedestä ja surusta

Kustantaja: Siltala 2024

Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan  entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä, joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia kestävän leikkauksen yksityiskohdista.

Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista, kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy, esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:

Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.

Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.

Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen. Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.

Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.

Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin jäätiköt ja kuumat joet.

Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä, sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä sittenkin kantaa!

Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille, sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on  vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus lauseet kiteytyvät aforismeiksi:

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.

Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla

Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?

Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut, se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle. Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.

Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.