22.7.2024

STENROOS, LOTTA: Jossain on aina päivä

Kustantaja: Tammi 2024

Eräänä elokuisena yönä vuonna 1993 yhdeksänvuotias Riina herää pimeässä huoneessa ja tuntee olonsa jotenkin oudoksi; ihan kuin hän olisi vaarassa, vaikka mikään ei ole hätänä. Hän ei kuitenkaan osaa pukea ahdistustaan sanoiksi eikä unesta herätetty äiti ota häntä tosissaan. Äidin taas nukahdettua Riina yrittää vain hengitellä aamunkoittoon asti.

Pitkin syksyä kolmasluokkalaisella Riinalla on mahakipua, mutta lokakuussa paniikki iskee häneen täydellä voimalla kesken matematiikantunnin. Kädet tärisevät, numerot pomppivat silmissä, sydän hakkaa ja oksettaa. Lopulta Riina pakenee luvatta kotiin. Isä on huolissaan ja äiti raivoaa ”temppuilusta”.  Riinaa ei ole koulussa kiusattu, joten mistä on kyse?

En osaa sanoa mitään, kaikki selitykset mitä keksin katoavat päästäni yksi kerrallaan. En osaa kertoa mitä tapahtui. En oikeastaan enää itsekään muista. Tiedän vain, että koulusta tuli pelottava paikka, josta halusin pois.

Äidin yritykset viedä Riina kouluun kilpistyvät tytön saamiin hysteerisiin kohtauksiin. Lopulta vanhemmat etsivät apua sairaalan lastenpsykiatrian osastolta. Aikuiset puhuvat Riinan ylitse hänen ongelmastaan, mutta tyttö itse ei ymmärrä, mikä hänessä oikein vaatii korjaamista. Keskustelun päätteeksi Riina viedään väkivalloin osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin.

Lyhyen osastokokeilun jälkeen etsitään vielä muita keinoja, mutta loppujen lopuksi Riina ei palaa kouluun puoleentoista vuoteen, vaan opiskelee kotona opettajaisänsä ohjaamana. Pelkoonsa hän ei saa apua sen paremmin koulun taholta kuin vanhemmiltaankaan, vaan päinvastoin pahaan oloon lisätään vielä syyllisyydentunne. Lopulta Riina päättää salata ahdistuksensa ja esittää reipasta.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2018. Riina on kolmetoistavuotiaan Maisan äiti ja menestynyt tv-ohjelmien tuottaja. Luulisi hänen omien kokemustensa pohjalta osaavan hoitaa tilanteen, kun tytär huutaa hysteerisenä osaamatta kertoa syytä kohtaukseensa, vaan ei! Riina yrittää selvitä puhumalla, vaikka lapsi kaipaisi vain pääsyä syliin.

Myös äitiin Riinan suhde on hankala. Riina haluaisi tietää juuristaan, mutta äiti ei suostu puhumaan omasta äidistään mitään. Liittyykö Alma-mummiin jokin häpeällinen salaisuus? Riinan asioihin äiti kyllä puuttuu sumeilematta ikään kuin tämä olisi yhä taitamaton lapsi. Jos Riina uskaltaa sanoa haluavansa elää omassa kodissaan omalla tavallaan, seurauksena on marttyyrimäinen vuodatus.

Käsität kaiken väärin ja kuulet ihan väärin. Ihan kuin jollekin vajakille puhuisi. Ihme, että oot ylipäätään tässä yhteiskunnassa mukana. Vaikka et sä kyllä ihan ookkaan. En mä ihmettele, ettei sun parisuhteetkaan ikinä kestä.

Kotielämän lisäksi Riinaa on alkanut ahdistaa työkin. Hän on tottunut hoitamaan samanaikaisesti kymmeniä asioita, tekemään nopeita ratkaisuja, aikatauluttamaan ja järjestämään projekteja, mutta nyt ajatukset ovat yhtä puuroa. Työtovereiden huolestuneet kysymykset Riinan voinnista ja jaksamisesta tämä kokee epäluottamuksen osoituksena ja arvosteluna. Uhkaavatko potkut?

Joskus tuntuu, että ympärillä ei ole mitään eikä ketään. Pelkkää harmaata autiota tilaa, johon valo ei pääse.

Riina pinnistelee, mutta lopulta hektinen työtahti johtaa romahdukseen kesken kuvausmatkan. Yllättäen häntä tuetaan ja ymmärretään jopa työnantajan taholta, mitä raa’assa tosielämässä ei ehkä tapahtuisi. Uusi tieto suvussa esiintyneestä mielen oireilusta kasvattaa Riinan ymmärrytä niin omaa itseä kuin tytärtä ja edellisiä sukupolvia kohtaan. On lupa olla rikkinäinen.

Freelancetoimittajana, käsikirjoittajana ja tuottajana työskentelevä Lotta Stenroos (s. 1984) kirjoittaa esikoisteoksessaan Jossain on aina päivä asioista, jollaisia on itsekin kokenut: lapsuuden selittämättömästä koulupelosta ja aikuisena työelämän hurjien vaatimusten laukaisemasta loppuunpalamisesta. Samankaltaisten ongelmien kanssa taisteleville tästä asialliseen sävyyn kirjoitetusta teoksesta saattaisi löytyä hyvää vertaistukea.

20.7.2024

RAMQVIST, KAROLINA: Leipää ja maitoa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Bröd och mjölk (2022)

Suomennos: Laura Kulmala

Ruotsalainen Karolina Ramqvist (s. 1976) on kirjoittanut romaaneja, novelleja, esseitä, kritiikkejä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä työskennellyt toimittajana ja kolumnistina. Dagens Nyheter -lehti valitsi hänen autofiktiivisen romaaninsa Leipää ja maitoa vuoden 2022 parhaaksi kirjaksi.

Ruoka on rakkautta. Sitä hoetaan jatkuvasti; kuulen niin sanottavan yhä useammin ja tiedän sen olevan totta. Minulle se tarkoitti kuitenkin myös, että rakkaus on ruokaa.

Kertojan ongelmallinen suhde ruokaan näkyy jo hänen varhaisimmassa ruokamuistossaan. Yksinhuoltajaäiti oli ostanut viikonlopuksi pussillisen mandariineja - ehkä kolmetoista kappaletta - ja ne käsiinsä saanut kolmevuotias tytär ahmi kaikki kerralla kirpeänraikkaan maun lumoamana äidin tehdessä töitä naapurihuoneessa.

Äidiltään tyttö oppii inhoamaan kermaa, voita, lihaa ja rasvaista maitoa. Äitiin yhdistyy tytön ruokamuistoissa myös hylkäämisen ja pelon tunteita. Kun kotona alkaa leijua lettujen tuoksu, kertoja tietää joutuvansa olemaan kotona yksinään yömyöhäiseen, kenties koko yönkin. Mikroaaltouunin ostettuaan äiti alkaa jättää tyttärelle jääkaappiin valmisaterioita lämmitettäväksi.

Kaikki joulu- ja kesälomat tyttö viettää äidin vanhempien luona. Mummun ja vaarin lapsuus on ollut köyhä ja nälkääkin he ovat nähneet, mutta nyt he nauttivat tuhdista kotiruoasta. Mummu ei kylläkään syö lihaa, vaan tyytyy pöydässä kasviksiin ja kastikkeeseen, mutta vaarin vuoksi liharuokia on aina tarjolla. Eikä mummukaan pelkillä kasviksilla elä, vaan napostelee pitkin päivää jotakin hyvää.

Ruoan tuputtaminen on mummun tapa osoittaa rakkautta. Mummun ja vaarin mielestä ruoista parhain on riisivanukas, mutta vuodet kuluvat eikä lapsenlapsi maanittelusta huolimatta uskalla maistaa vanukasta – kunnes eräänä päivänä aika on otollinen ja tyttö alkaa isovanhempien iloksi suorastaan ahmia samettista herkkua.

Uusi vaihe kertojan ruokakokemuksissa alkaa, kun hänen äitinsä uuden miesystävän myötä pääsee taloudellisesti parempaan asemaan ja pystyy tavallisinakin arki-iltoina nauttimaan hummerista ja muista luksustuotteista. Ulkomailla asuvaan isään tutustuttuaan tyttö pääsee kansainvälisten herkkujen pariin ja huippuravintoloihin.

Oman asunnon saatuaan kertoja haluaa hemmotella läheisiään ruoilla. Päiväkoti-ikäisen tyttären kohdalla yksi yritys menee kuitenkin mönkään, sillä McDonald'sin tuotteita rakastava tytär ei suostu edes maistamaan riisivanukasta, jota nainen tarjoaa kertoakseen suvun juurista. Kertoja menettää malttinsa täysin – ei taida muistaa itseään lapsena vastaavassa tilanteessa.

Ystävät puolestaan saavat nauttia kasvisaterioista, joita nainen valmistaa vaivojaan säästelemättä. Hyödyllistä työtä tehdessään hän pystyy unohtamaan omaan persoonaansa liittyvät epävarmuudet, vaikka toisaalta hieman häpeääkin emännän rooliaan, jota pitää vanhanaikaisena. On kuitenkin nautinto vaikuttaa ruoan avulla ihmisten tunteisiin!

Lopulta kertoja ymmärtää, että hänen on saatava apua syömishäiriön voittamiseksi. Hän ei enää nauti ruoasta, vaan syöminen on tehtävän suorittamista: kaiken käsillä olevan ruoan hamuamista, pureskelua, nielemistä ja joskus oksentamistakin. Hän on ruoan vanki.

Ruoka merkitsi minulle lukemattomia asioita. Fyysisellä nälällä oli osansa, mutta jonkin muun nälkä ja tarve oli sitäkin suurempi. Olin tottunut täyttämään kaikki tarpeeni ruoalla, ja syömisen vaikutukset olivat tunkeutuneet jo niin syvälle, etten enää hahmottanut mistä oikeastaan oli kyse.

Ehkä äidillä ja mummullakin oli ongelmia suhteessa ruokaan? Ehkä heillä oli ihannekuva oman aikansa naisesta, naisen tavasta syödä ja naiselle oikeasta ulkonäöstä? Omaan syömishäiriöönsä syitä etsiessään kertoja arvelee ruoan ja syömisen tuoneen hänen elämäänsä turvallisuuden tunnetta. Ruoka on täyttänyt sisimmässä piilevän tyhjän tilan.

Ramqvistin teos on avoin ja rohkea henkilökohtainen tilitys, mutta myös mielenkiintoinen katsaus siihen miten ruokatottumukset ovat muuttuneet neljän sukupolven aikana. Sujuvan tyylinsä ansiosta kirja on myös kerrassaan vetävä. Lukiessa voi mietiskellä omia ruokamuistojaan; herkkuja ja inhokkeja, ruokakokemuksiin liittyviä paikkoja ja ihmisiä.

18.7.2024

CLINE, EMMA: Vieras

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The Guest (2023)

Suomennos: Cristina Sandu

New Yorkissa asuva Alex on kaunis 22-vuotias nainen, joka ansaitsee elantonsa seuralaispalvelussa. Viime aikoina asiakkaat ovat kuitenkin jostain syystä vähentyneet. Kimppakämpästä Alex potkaistaan pois siinä vaiheessa, kun hän ei enää pysty maksamaan osuuttaan vuokrasta, mutta myös varkauksien vuoksi. Alex on riippuvainen kipulääkkeistä ja käy usein verottamassa asuinkumppaniensa varastoja.

Sitten Alex tapaa varakkaan viisikymppisen Simonin ja näyttelee puhdashenkisen ja kainon nuoren naisen roolia niin uskottavasti, että pääsee asumaan miehen luo Long Islandille. Elämä Simonin rantatalossa on yltäkylläistä, ympärivuorokautinen palvelu pelaa ja kalliita lahjoja satelee. Alex itse asiassa pitää miehestä eikä koe tämän vaatimia palveluita liian rasittavana korvauksena mukavuudesta.

Sen Alex kyllä ymmärtää, ettei hänen sovi seurassa esittää omia mielipiteitään, vaan kuunnella muita kainosti nyökkäillen. Hän on vain nuoren naisen kokoinen ja muotoinen liikkumaton osa sosiaalista kalustusta ja helposti korvattavissa. Eräissä seurapiirijuhlissa Alex kuitenkin heittäytyy humalapäissään liian rohkeaksi ja saa seuraavana päivänä kyydin rautatieasemalle ja käteensä menolipun kaupunkiin.

Alex uskoo, että kyseessä on vain pieni näpäytys – tosiasiassa Simon odottaa hänen palaavan pian takaisin. Otollisin hetki paluulle olisi todennäköisesti Simonin vuosittain järjestämä Labor Day -juhla, johon on aikaa vajaa viikko. On toinenkin syy, miksi Alex ei halua lähteä saarelta: hän on suuria summia velkaa rikollispiireissä liikkuvalle miehelle.

Seuraavat päivät Alex viettää lähitienoolla lyöttäytyen pahaa aavistamattomien ihmisten seuraan. Hän on yksi viikonloppuvieraista, perheystävä, luotettava seuralainen. Alex ei välttämättä tarkoita pahaa, mutta kaikkialla hänen jälkeensä jää tuhoa. Joskus hän aiheuttaa kolhuja parisuhteeseen, joskus vie ihmisen viattomuuden. Joskus hän vahingoittaa tavaraa, joskus järkyttää mielenterveyttä.

Homma meni aina saman kaavan mukaan. Alex työntyi kyllin lähelle että veti toisen huomion puoleensa, sai tämän olon hieman kireäksi. Kireys oli helppo kääntää adrenaliiniksi, mielenkiinnoksi, suopeudeksi.

Alex on ristiriitainen hahmo. Hän näkee asiat ympärillään kaunistelemattoman selkeinä ja tietää, miten saavuttaa haluamansa, mutta ei pysty aina hallitsemaan itsetuhoista puoltaan. Hän kuitenkin uskoo pystyvänsä korjaamaan tilanteen kuin tilanteen, kunhan vain jaksaa olla sinnikäs. Sopiva tarina auttaa myös, sillä tosiasiat eivät kiinnosta etenkään joutilasta yläluokkaa.

Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenisen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version… Ihmiset olivat helpottuneita ja kiitollisia saadessaan loksahtaa osaksi jotakin suurempaa, jotakin helpompaa.

Kirjan suomenkielinen nimi Vieras on oivaltavasti moniselitteinen. Ihmiset ottavat Alexin vieraakseen, mutta joskus Alex tuntee silti olevansa ulkopuolinen – kuin aave elävien maailmassa. Arvoitukseksi Alex jää myös lukijalle, sillä kirjailija ei tarjoa mitään selitystä hänen toiminnalleen. Alex onkin oikeastaan vain peili, jonka avulla kirjailija näyttää rikkaiden tyhjän ja itsekeskeisen elämäntavan sekä heistä riippuvuussuhteessa olevien alistetun ja turvattoman aseman.

15.7.2024

CHUNG, SERANG: Sisunin maailma


Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Siseoneurobuteo (2020)

Suomennos: Janne Tynkkynen ja Riina Vuokko

Vuonna 1984 syntynyt Chung Serang tunnetaan Etelä-Koreassa fantasiateoksistaan, mutta kansainvälisen läpimurtonsa hän teki 2020 ilmestyneellä sukutarinallaan Sisunin maailma. Länsimaista lukijaa auttaa kirjan alussa oleva Sisunin sukupuu, sillä korealaisista nimistä ei aina tiedä edes, onko kyseessä mies vai nainen. Lisäksi esimerkiksi Sisunin kolmen biologisen lapsen nimet muistuttavat erehdyttävästi toisiaan.

Kun Sisunin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta päättää hänen vanhin tyttärensä järjestää äidilleen muistojuhlan, vaikka Sisun onkin sanonut pitävänsä kuolemaan liittyviä riittejä täysin turhina. Sisunilla ei ole edes hautaa, vaan hänen tuhkansa on siroteltu mereen. Myunghyen mielestä juhla on järjestettävä nimenomaan Havaijilla, minne nuori Sisun pakeni 1950-luvulla Korean armeijan surmattua hänen sukulaisensa.

Mitä järkeä kuolleita on juhlia pöydät notkuen?

Kaksitoistahenkinen seurue koostuu Sisunin lapsista ja lapsenlapsista sekä heidän puolisoistaan. Porukka hajaantuu nopeasti eri tahoille sen mukaan, mikä kutakin kiinnostaa. Myunghye on ohjeistanut, että kaikkien pitää tuoda muistojuhlaan jotakin, minkä on kokenut Havaijilla parhaimmaksi tai vaikuttavimmaksi. Se voi olla kertomus hyvästä kokemuksesta tai tuota kokemusta symboloiva tavara.

Hyvää kokemusta metsästävien ihmisten seuraaminen tutustuttaa lukijan vähän kerrassaan heidän taustoihinsa ja ajatuksiinsa sekä suhteisiinsa sukulaisiin. Jotkut kuljeskelevat yksinään, jotkut muodostavat pieniä porukoita. Jokaisella on hieman erilainen mielikuva kantaäiti Sisunista, joten hyvin erilaisia ovat myös ne asia, joita he katsovat muistotilaisuuteen sopiviksi.

Me polveudumme ihmisestä, joka löysi kauneutta joka päivästä, vaikka eli elämänsä kamalaan aikaan. Jopa silloin, kun epäonnistuimme ja sorruimme uupumuksesta, hän auttoi väsymättä meitä eteenpäin. Hän jaksaa hämmästyttää maailmaa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen, ja palasia hänestä on kaikissa meissä.

Myunghye opettelee tanssimaan hulaa ja hänen sisarpuolensa ja yhtiökumppaninsa Kyung-a etsii maailman parhaita kahvipapuja. Myunghyen vanhempi tytär Hwasu toipuu työpaikallaan tapahtuneen suolahappohyökkäyksen aiheuttamista fyysisitä ja psyykkisistä vaivoista eikä jaksa liikkua paljon, mutta löytää majapaikan läheltä kahvilan ihanine lettuineen.

Hwasun huoleton pikkusisko, DJ:n urasta haaveileva Jisu, haluaa ottaa kuvan täydellisestä sateenkaaresta ja saa apua uudelta sateenkarriystävältään. Hwasun ja Jisun paljon sairastellut serkku Uyun puolestaan opettelee sinnikkäästi surffaamaan, koska haluaa näyttää, että heikkous on mennyttä aikaa. Muiden ei todellakaan tarvitse kantaa huolta Los Angelesissa elokuvahirviöitä suunnittelevasta Uyunista!

Jotkut porukan jäsenistä saavat inspiraationsa Havaijin ainutlaatuisesta luonnosta. Sisunin toiseksi vanhin tytär, ilman perhettä ja vakinaista osoitetta elävä arkeologi Myung-eun, tuo laavakentältä löytämänsä kukan ja Kyung-an lukioikäinen poika Kyurim kustantaa viisi Sisunin mukaan nimettyä korallia istutettavaksi mereen lähelle Tahitia.

Sisunin ajoittain rankkoja elämänvaiheita lukija joutuu kokoamaan hänen jälkeläistensä muisteluista ja keskusteluista. Havaijilla pesulassa työskennelleestä Sisunista tuli saksalaisen taidemaalari Mathias Mauerin malli, joka seurasi miestä Düsseldorffiin ja alkoi opiskella kuvaamataiteita. Mauer osoittautui kuitenkin väkivaltaiseksi ja sabotoi häijysti Sisunun elämää ja uraa.

Lopulta Sisun pakeni Saksasta Etelä-Koreaan, jätti maalaamisen ja ryhtyi kirjailijaksi, vaikka joutuikin opettelemaan uudelleen äidinkielensä hienoudet. Sisunin maailma -teoksen lukujen alussa on otteita hänen teoksistaan tai haastatteluistaan. Ne kertovat pelottomasta naisesta, jolla oli vahvat mielipiteet ja vahva oikeudenmukaisuudentaju.

Isoäiti oli ollut poikkeuksellinen ihminen. Luonteenlaatunsa vuoksi hän oli joutunut usein kiistoihin, antanut periksi vain harvoin ja saanut suurelta yleisöltä kepeää rakkautta ja pieneltä joukolta jääräpäistä paheksuntaa. Isoäiti ei ollut niitä, jotka unohtuivat helposti.

Sisun oli modernin ja itsenäisen naisen esikuva Etelä-Koreassa, jossa naisen asema on pitkään ollut perinteiden raskauttama. Vielä nykyäänkin nainen nähdään ensisijaisesti synnyttäjänä, mutta Sisunin jälkeläisistä moni on päättänyt olla hankkimatta lasta maailmaan, joka on pelottavan epävakaa ja luonnonkatastrofien koettelema.

Sisunin maailma -teoksen jälkisanoissa Chung Serang kertoo romaania kirjoittaessaan ajatelleensa omaa isoäitiään ja tämän elämää. Kirjassa ei kaihdeta puhumasta vaikeistakaan asioista, mutta perusvire on kuitenkin lempeä ja ymmärtäväinen.

 

8.7.2024

SOLLA, GIANNI: Ystävyyden oppimäärä

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Il ladro di quaderni (2023)

Suomennos: Helinä Kangas

Ystävyyden oppimäärä -romaanin kertoja on teini-ikäinen Davide, joka asuu Napolista pohjoiseen sijaitsevassa Tora e Piccillin pikkukylässä. Muut nuoret pilkkaavat Davidea, koska hän on syntynyt toinen jalka viallisena ja työskentelee isänsä sikatilalla. Fasismin miehisyyttä ihannoiva isä puolestaan häpeää poikaansa. Poika ei ole päässyt käymään edes kansakoulua, koska luku- ja kirjoitustaidoton isä pitää sitä tarpeettomana.

Davide on kuitenkin tiedonhaluinen ja suorastaan imee sanoja itseensä. Köysitehtailijan tytär Teresa opettaa hänelle salaa aakkosia ja numeroita ja rohkeasti myös puolustaa poikaa kiusaajia vastaan. Tyttö on päässyt näkemään maailmaa kotikylänsä ulkopuolella eikä enää oikein viihdy kylän takapajuisessa, Mussolinin ja kirkon ohjailemassa ilmapiirissä.

Todellinen käänne Daviden elämässä tapahtuu vuonna 1942, kun hallitus määrää joukon juutalaisia peltotöihin Toraan. Kyläläiset suhtautuvat asiaan torjuvasti – onhan heitä opetettu vihaamaan juutalaisia, vaikka he eivät oikeasti tiedä näistä yhtään mitään. Koko kylä on vastaanottamassa juutalaisia kuljettavaa kuorma-autoa, josta ensimmäisenä ulos astuu Nicolas ja häikäisee Daviden.

En ollut eläessäni nähnyt kauniimpaa poikaa. Ajatus tuntui minusta kielletyltä monestakin eri syystä, jotka olivat toinen toistaan raskauttavampia: hän oli poika, ja minä ihastelin hänen ulkonäköään, hän oli juutalainen, jonka fasistit olivat pakkosiirtäneet, ja fasistit tiesivät aina, mikä meille oli hyväksi.

Hienostunut Nicolas herättää Davidessa monenlaisia tunteita: ihailua, uteliaisuutta ja kateutta. Ennen pitkää pojat ystävystyvät. Nicolasin isän opettamana Daviden luku- ja kirjoitustaito kehittyy vauhdilla, hän löytää kirjallisuuden ja alkaa itsekin kirjoitella. Daviden isä rankaisee turhaan poikaansa juutalaisten kanssa vehkeilystä: Davide ei enää pelkää eikä kunnioita isäänsä.

Tietenkin Davide haluaa Nicolasin ja Teresan tutustuvan toisiinsa ja niinpä nämä kolme seikkailevat metsässä ja testaavat rohkeuttaan joella. Asiat etenevät kuitenkin tavalla, joka etäännyttää Daviden ystävistään ja saa hänet pakenemaan kenellekään kertomatta Napoliin. Siellä sinnikkyys ja onnekkuus vievät hänet jo aiemminkin kiinnostaneelle näyttelijän uralle.

Perhettään tai kotikyläänsä Davide ei missään vaiheessa ajattele tietoisesti, mutta kaikki koettu on silti pohjana hänen monologeilleen, jotka naurattavat pinnan alle kätkeytyvästä kivusta tietämättömiä katsojia. Teresaan ja etenkin Nicolasiin liittyvät ajatukset ovat sekavat, mutta lopulta Davide alkaa etsiä entisiä ystäviään. Onko Nicolas enää hengissäkään?

Alkuvuosina yritin säilyttää sen vahvan tunteen, joka oli liittänyt minut Nicolasiin ja Teresaan. He olivat minulle nyt vielä välttämättömämpiä kuin silloin, koska he määrittivät, millainen halusin olla, syyn, miksi olin lähtenyt, ja ainoan syyn, miksi voisin palata. On piikkejä, jotka tekevät kipeää vasta silloin, kun niitä yrittää vetää ulos lihasta. Minun tapauksessani piikillä oli nuo kaksi nimeä.

Ystävyyden oppimäärä on näkökulma Mussolinin aikaan, mutta ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, johon sisältyy monia eri vaiheita ja muotoja. Minäkertoja on Davide, joka kuvailee itseään, läheisiään ja maailmaa ympärillään tarkasti ja asiallisesti. Kieltä eri muodoissaan. Ymmärtämystä eläimiä ja luontoa kohtaan. Mainintoja puiden juurista eri yhteyksissä, myös kirjan kauniissa ja sovinnollisessa loppuhuipentumassa.

1.7.2024

DAVERLEY, CLAIRE: Öisiä keskusteluja

Kustantaja: Bazar 2024

Alkuteos: Talking at Night (2023)

Suomennos: Riitta Kurki

Rosie Winter on kiltti 17-vuotias tyttö, jonka elämä on jo valmiiksi suunniteltu. Hän soittaa eri instrumentteja, laulaa ja säveltää, mutta aikoo silti opiskella yliopistossa vanhempien haluamaa kaupallista alaa. Mielen sekasorto heijastuu pakko-oireina; asioiden toistuvana tarkisteluna, sormien naputteluna, esineiden kosketteluna.

Rosien koulutoveri Will White puolestaan on maineeltaan arveluttava. Hän on prätkäkundi, kuumakalle ja naistenkaataja, joka asuu isoäitinsä luona äidin lähdettyä omille teilleen. Hän on matemaattinen lahjakkuus, mutta ei silti aio pyrkiä yliopistoon, vaan tyytyy mekaanikon hommiin. Suurimpana haaveena hänellä on matkustelu maailmalla.

Osuessaan vierekkäin nuorten nuotioillassa Rosie ja Will alkavat keskustella ja keskustelu jatkuu myöhäiseen yöhön. Will viehättyy Rosien tavasta keskittyä kuuntelemaan ja osua kysymyksillään asian ytimeen. Parhaan ystävänkin tylsäksi vaniljaksi kutsuma Rosie puolestaan yllättyy, kun joku ymmärtää häntä jo muutamasta sanasta ja on huolissaan hänen tekemistään valinnoista.

Minusta tuntuu, että me kaikki kuollaan vähän joka päivä, Will sanoo. Ja ennen kuin se todella tapahtuu, me voidaan yhtä hyvin tehdä mitä halutaan.

Rosiella on vahva yhteys energiseen ja idealistiseen kaksosveljeensä Joshiin, joten hän huomaa pian, ettei tällä ole kaikki kunnossa. Mitä Rosien pitäisi tehdä, kun Joshin pahan olon syyksi paljastuu ihastuminen Williin? Tilanne muuttuu entistä traagisemmaksi, kun Josh kuolee. Rosie ja Will tuntevat syyllisyyttä hänen kohtalostaan, mutta erilaisista syistä.

Rosie ei saa surussaan tukea kotona. Ankara äiti haluaa tyttärensä yltävän elämässä parhaimpaansa eikä Will ole sille tielle oikeanlainen kumppani – vaikka äiti kyllä aavistaa nuorten välisen vetovoiman.  Niinpä Rosie lähtee suunnitelmien mukaisesti Oxfordiin ja Will jää kotikaupunkiin.

Vastoin äidin toiveita Rosien yhteys Williin jatkuu kaikessa hiljaisuudessa. Rosie kärsii usein unettomuudesta ja vain Willin jutustelu puhelimessa saa hänet nukahtamaan. Masennukseen taipuvainen Will puolestaan alkaa turvautua alkoholiin aivan liian suurissa määrin, vaikka isoäiti ja suorapuheinen pikkusisko yrittävätkin auttaa.

Aikanaan sekä Rosie että Will löytävät rinnalleen hyvän kumppanin, mutta vakaa ja turvallinen elämä ei näytä riittävän heille pidemmän päälle. Aina vain he palaavat luottavaisina toistensa luo, olipa välissä kuinka pitkä hiljainen kausi tahansa. Ja aina tapahtuu jotain, mikä vie heidät taas erilleen toisistaan.

… ystävyys heidän välillään on puhjennut kukkaan ja lakastunut ja aina versonut uudelleen. Joskus he keskustelevat viikoittain, ja toisinaan arkipäiväinen elämä vie kaiken ajan, ja silloin molemmat vaikenevat, kunnes jompikumpi ottaa yhteyttä.

Suurimpana syynä suhteen poukkoiluun on Rosien ylikorostunut velvollisuudentunne. Hän saattaa hetkeksi livetä äitinsä asettamista suuntaviivoista, mutta palaa heti ruotuun huomatessaan äidin pettymyksen. Vaatii kypsymistä ja elämänkokemusta ennen kuin Rosie ymmärtää, mitä Will on alusta alkaen yrittänyt hänelle sanoa.

Rosie luuli aina tietävänsä mitä haluaa, mutta hän ymmärtääkin noudattaneensa sääntöjä ja tapoja ja ajatuksia, jotka hän oli omaksunut äidiltään, Marleylta tai vanhoista elokuvista, noudattanut jonkun toisen käsitystä oikeasta ja väärästä…

Claire Daverley luo henkilöistään hienovaraisin keinoin hyvin uskottavia. Rosien kovapintaista äitiä lukuun ottamatta henkilöt ovat sympaattisia – myös Rosien ja Willin ihmeen ymmärtäväiset kumppanit. Huumoriakin teoksessa on, sillä öiset keskustelut lipsahtavat usein naljailun puolelle. Repliikkejä ei ole erotettu muusta tekstistä mitenkään, mutta se ei vaikeuta lukemista.

Öisiä keskusteluja -romaanin jotkut piirteet saavat aluksi tekemään vertailuja Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä, mutta kyllä Daverleylla ovat ihan omat tavoitteensa, keinonsa ja vahvuutensa. Lukemisen arvoinen!

24.6.2024

QUINN, JOANNA: Valaanluuteatteri

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: The Whalebone Theatre (2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Joanna Quinnin (s. 1976) esikoisromaani Valaanluuteatteri kertoo erään suvun tarinaa parin sukupolven ajalta. Tarina etenee kronologisesti vuodesta 1919 vuoteen 1945 ja teatteriteemaan viitaten sen luvut on nimetty näytöksiksi eli kirjassa on viisi näytöstä ja encore. Valaanluuteatteri on ollut ehdolla lukuisiin palkintoihin, ja kuningatar Camilla on valinnut se lukupiiriinsä.

Talon ääriviivoista hahmottuu joukko notkuvia päätykolmioita ja korkeita savupiippuja, ja se on kyyhöttänyt meren yllä metsäisellä jyrkänteellä neljäsataa vuotta, lyijylasisten kapeat viirut uhmaavat merituulia ja historian kulkua, ja yleisvaikutelmaksi jää vähittäinen luhistuminen.

Uudenvuodenaattona 1919 Jasper Seagrave tuo Dorsetissa sijaitsevaan Chilcomben kartanoon uuden vaimonsa Rosalindin. Avioliitto perustuu hyötyyn: Jasper tarvitsee äidin ensimmäisessä liitossa syntyneelle kolmivuotiaalle Cristabelille ja poikalapsen perijäkseen. Rosalind puolestaan on ”ylijjäämänainen”, jonka kosijat sota on vienyt. Nyt hän yrittää parhaansa mukaan esittää tyytyväistä vaimoa ja äitiä.

Yksinäinen Cristabel (Crista) odottelee innokkaana pikkuveljen saapumista, mutta tulokas onkin Florence-tyttö (Flossie), joka Rosalindin mielestä näyttää yhtä arkipäiväiseltä kuin nauris. Mitenkään pahaa tarkoittamatta perhe kutsuukin tyttöä monta vuotta Nauriiksi. Kyllä Crista veljenkin aikanaan saa, mutta Digbyn isä on Jasperin pikkuveli Willoughby, joka nai Rosalindin tämän jäätyä leskeksi.

Seagraven lapsia epämääräiset sukulaisuussuhteet eivät askarruta. Cristan johdolla he seikkailevat kartanossa ja tiluksilla kenenkään seuraamatta heidän tekemisiään. Aikuiset viettävät joutilasta elämää, siemailevat cocktaileja, tanssivat jazzin tahdissa ja vierailevat toistensa sängyissä. Tiuhaan vaihtuvat ranskalaiset kotiopettajat eivät juuri viitsi lasten opetukseen panostaa.

Maaliskuussa 1928 tapahtuu jotain erikoista: myrsky-yönä kylän rantaan huuhtoutuu kuollut sillivalas. Heti asiasta kuultuaan Crista päättää omia valaan, vaikka joutuisi käymään asiasta oikeutta itse kuninkaan kanssa! Ja hyvin käy lopulta, sillä kyläläisten hyväntahtoisella avulla valaan luista tulevat jännittävät lavasteet Cristan ideoimaan kesäteatteriin.

Valaan isot kylkiluut on irrotettu ruhosta, puhdistettu lihasta ja pystytetty ladon ja mökin väliin maahan lähes parin metrin korkuiseksi kaarevaksi tilaksi. Ne ovat kuin jättimäisten norsujen syöksyhampaiden muodostama parijono kaartuessaan ylöspäin, niin että mieleen tulee kaljuunan kyljet. Takana hohtaa ilta-auringon kultaama meri.

Cristan innokkuus tempaa kartanon asukkaat, vierailijat ja työntekijät esittämään persoonallisia tulkintoja esimerkiksi Cristan rakastamasta Ilias-eepoksesta ja Shakespearen näytelmästä Myrsky. Katsojia saapuu kaukaakin ja lehdet kirjoittavat amatööriporukan esityksistä myönteiseen sävyyn. Toiminta loppuu, kun sota leviää Euroopassa.

Rosalind ja Willoughby eivät osoita lapsilleen hyvää esimerkkiä sotaponnisteluissa, mutta lapsista Digby liittyy vapaaehtoisena armeijaan alle kaksikymppisenä ja Cristakin löytää sieltä henkilökohtaisten suhteiden avulla lopulta paikkansa. Kumpikin päätyy mannermaalle auttamaan vastarintataistelijoita. Peiterooleissa selviämisessä on teatterikokemuksista suurta hyötyä.

Flossie puolestaan hoitaa uskollisen palvelusväen avustamana Chilcombea yllättävän taitavasti. Hän tekee maatöitä sotavankien kanssa. Hän säihkyy tyylikkäänä emäntänä sotilaille järjestetyissä musiikki-illoissa. Hän pohjustaa sodan jälkeistä elämää, missä valaanluuteatterilla tulee olemaan jälleen oma tehtävänsä..

Valaanluuteatteri on vetävä lukuromaani, joka pursuaa tapahtumia, henkilöitä ja tunteita. Värikkyyttä tekstiin lisäävät mukaan liitetyt kirjeet, päiväkirjaotteet, runot ja erilaiset listaukset. Kuvaus sotaa edeltävältä huolettomuuden aikakaudelta on kiinnostava, mutta agenttien seikkailut sodan pyörteissä vasta jännittäviä ovat! Siinä sivussa käsitellään myös brittiläistä luokkajakoa, suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja naisen asemaa eli jokaiselle jotakin.

17.6.2024

MAGGA, INGA: Puolikas

Kustantaja: Like 2024

Inga Maggan teos Puolikas tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuosiin 1949–1961 sijoittuvassa osuudessa päähenkilönä on saamelaispoika Heaika, jonka perhe asuu Kutturan kylässä Inarissa. Eletään aikaa, jolloin saamelaisia pidetään takapajuisina, sivistymättöminä ja suomalaisiin verrattuina alempiarvoisina. Eihän heidän vailla kirjoitusasua ja kielioppia oleva kielikään ole mikään oikea kieli!

Saamelaislapset sulautetaan järjestelmällisesti valtaväestöön. Heidät sijoitetaan kaukana kotoa oleviin asuntolakouluihin, jossa he saavat puhua vain suomea ja jossa viettävät koko lukukauden. Heaika veljineen on onneksi oppinut suomea kotona, koska Niillas-isä palasi sodasta saamen kielestä luopuneena, ehkä pitäen sitä tulevaisuuden kannalta järkevimpänä.

Suomi on nyt tässä maassa sivistyksen kieli, ja vaikkei se olekaan sinun äitisi kieli, niin sillä kuitenkin opetetaan koulussa sellaisia tietoja ja taitoja, joiden avulla sie, Heaika, voit osallistua yhteisten asijoien ja oman elämäsi järjestämiseen.

Koulussa oppilaiden kesken on selvä hierarkia: suomalaiset tietenkin ylimpänä, seuraavina muita runsaammin edustetut pohjoissaamelaiset ja alimpana kolttasaamelaisten parin hengen ryhmä. Monelle saamelaislapselle jää kouluajasta syvä häpeän tunne: heitä ei pidetä yhteiskuntakelpoisina. Muutamat pyrkivätkin jatkossa salaamaan taustansa.

Heaika ja veljensä Ánde eivät oikein sopeudu kuriin. Kumpikin veljeksistä on jossain vaiheessa jättämässä koulunkäynnin kesken, mutta onneksi on olemassa opettajatar Sunkku, joka välittää oppilaistaan. Hänen tukeminaan ja rohkaiseminaan nuoret innostuvat jatkamaan ja tie viekin sitten yllättävän pitkälle.

Toisessa aikatasossa ollaan vuosissa 2018–2019. Tässä päähenkilöksi nousee Heaikan tytär Ibbá, jonka äiti on suomalainen. Onko Ibbá siksi jossain täysvaltaisuuden ja ulkopuolisuuden välimaastossa eli saamelaisena vain puolikas? Siitä, onko hänenlaisellaan oikeus käyttää saamelaispukua, esittävät kärkkäästi mielipiteitään niin saamelaiset kuin suomalaisetkin takkipoliisit. Joka tapauksessa Ibbá alkaa tehdä itselleen gáktia.

Suurin ongelma Ibbálle on se, ettei hän osaa saamen kieltä, jota monet pitävät saamelaisuuden edellytyksenä. Isä eli áhčči ei ole opettanut sitä lapsilleen eikä tunnu kantavan huolta siitä, millaiseksi näiden identiteetti tällaisessa tilanteessa muodostuu. Tampereella asuva Ibbá on vasta aikuisena kiinnostunut juuristaan ja alkanut opiskella saamea. Se ei ole helppoa – etenkin kun joku tyrmää yrityksenkin:

Saat heittää saamen kielen kaivoon … jos ei ole lapsesta asti kieltä oppinut ja sen parissa kasvanut, niin pilaat vain kielen puhumalla sitä vaillinaisesti. Yrittäisit vain hyväksyä, ettet sinä ole enää saamelainen etkä sellaiseksi voi opiskella.

Onneksi on olemassa myös myönteisempiä näkökantoja. Toki yhteinen kieli lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta muitakin tekijöitä on: sielussa mukana kulkeva kotiseutu, yhteiset tavat ja asenteet, saamelainen kulttuuri kokonaisuudessaan. Jokaisen sukupolven pitäisi myös saada tuoda tuohon kulttuuriin omat lisänsä. Esimerkiksi aikoinaan syntisenä pidetyt joiut ovat saaneet nykyään uusia muotoja.

Tämä aika, paikka ja ihmiset itse piirsivät siihen oman kuvansa, eikä kulttuuri niinkään sitonut meitä vaan vapautti olemaan sitä, mitä olimme. Kulttuurilla oli meidän kasvomme.

Puolikas-romaanin rakenne on toimiva ja tarinaa on helppo seurata. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, mutta sisältävät myös tragediaa ja jännitystä. Henkilöiden tunnemaailma on kuvattu uskottavasti, mutta keskusteluissa on paikoin luennoinnin makua. Se johtuu siitä, että lukijalle halutaan välittää mahdollisimman paljon tietoa esimerkiksi gáktien malleista ja käytöstä. Käsillä tekeminen ja kielen opiskelu kulkevat kirjassa rinnakkain.

Saamelaisten historiasta kirjassa mainitaan kolttasaamelaisten evakuointi toisen maailmansodan yhteydessä Neuvostoliiton valtaamalta alueelta Suomeen, mistä koitunut häpeän ja turvattomuuden tunne on seurannut ihmisiä nykyaikaan saakka. Sotien jälkeen voimistui myös saamelaisten sulauttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan, minkä seurauksena syntyi kielensä menettänyt sukupolvi.

Nykyisin kielen opiskelu koulussa on lisännyt saamea taitavien nuorten määrää ja samalla oman kulttuurin arvostusta. Arvostusta on tullut muualtakin – valittiinhan Inarissa sijaitseva Saamelaismuseo Siida vuoden 2024 eurooppalaiseksi museoksi ja Ravintola Aanaar vuonna 2020 vuoden ravintolaksi. Mutta uhkiakin on, esimerkiksi tuulimyllyhankkeet saamelaisten pyhille paikoille. On hyvä, että näitä asioita nostetaan esiin..

PS. Kirjan etukannen valkoisista palloista muodostuu sana Bealleoassi eli puolikas.

 

 

12.6.2024

HJULSTRÖM, CARIN: Pikku murha vain

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Bara ett litet mord (2020)

Suomennos: Nina Mäki-Kihniä

Lähemmä kuusikymppinen Siri Ehrensvärd on ollut vuosikausia Tukholman Kungliga Dramatiska Teartenin tähtinäyttelijä, mutta matkustaa nyt katkerana ja surullisena Säbyholmiin veljenpoikansa Antonin luo. Sirin suuri rakkaus kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta, teatterinjohtaja Egil Borg, on löytänyt nuoremman naisen ja tulossa isäksi. Siri saa potkut sekä suhteesta että teatterista.

Antonin kohdalla Sirillä on huono omatunto, sillä hän lupasi aikoinaan veljelleen pitää tämän pojasta huolta.  Mummi kuitenkin oli se, joka otti vastuun Antonista, kun kuusivuotiaan pojan vanhemmat mystisesti katosivat jäljettömiin. Nyt Anton on 25-vuotias ja saamassa elämäänsä järjestykseen sekavan nuoruuden jälkeen. Jollakin konstilla hänestä on tullut Säbyholmissa sijaitsevan pienen punaisen tuvan ja kolmen kasvihuoneen omistaja.

Siri ja Anton ovat hädin tuskin ennättäneet asettua aloilleen, kun lähipellolta nilkuttaa paniikissa nainen kirkuen, että kotka on yrittänyt napata miehen. Niityltä löytyy kuin löytyykin sulkien, höyhenten ja veren ympäröimänä miehen ruumis, joka tunnistetaan metsästyksenvalvoja Petter Stridhiksi, mutta tuskinpa häntä lintu on tylpällä esineellä päähän kalauttanut.

Paikallispoliisi Olle Magnusson on ihmeissään, sillä spektaakkelimaiset kuolemat ovat kylässä jotain ennenkuulumatonta. Tukholman poliisi on pahasti ylikuormittunut lukuisien ampumavälikohtauksien takia eikä muutenkaan pidä kuolemaa maalaiskylässä kovin kiinnostavana. Olle saa hoitaa paikkakunnalla kuulustelut ja huomaa niissä epäilyttäviä piirteitä.

Myös Siri pohdiskelee Stridhin kuolemaa ja muita kylällä tapahtuneita outoja asioita. Thorestan linnassa tarjoiltavan iltapäiväteen aikana ikkunasta heitetään tiiliskivi, jonka mukana on viesti: Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Sitten linnan yleismiehen Rättäri-Larsin metsästysterrieri kuolee myrkkyyn. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa? Onko takana jotain metsästykseen liittyvää?

Epäilyttäviä henkilöitä löytyy kyllä. Esimerkiksi Ålbrunnan Nissen tiedetään harjoittavan salametsästystä, vaikka todisteita siitä ei ole koskaan löytynytkään. Kiihkeä eläinoikeusaktivisti Samuel Skogsberg puolestaan on sitä mieltä, että eläimetkin ovat ihmisiä!  Entäpä Thorestan omistajat Carl-Henric ja Viveca Lagercrantz, jotka suunnittelevat tilalle metsästysturismia ja vihaavat riistakantaa verottavia kotkia, jotka ovat suojeltua kruununriistaa?

Käytännöllinen Siri pistää tuulemaan myös kasvihuoneella, missä siivous ja kukkien istuttaminen onnistuvat odotettua paremmin. Pubi-illan aikana keksitään taimitarhalle nimikin: Säbyholmin viherpeukalot.  Henkilökohtaiset asiat tosin häiritsevät sekä Siriä että Antonia. Egil alkaa anoa Siriä takaisin suhteeseen lupaillen kaikenlaista hyvää ja Antonia lähestyvät vanhat tuttavat houkuttelevine ehdotuksineen.

Vielä kylää kuohuttavat traagiset tapahtumat, ennen kuin kaikki alkaa selkiintyä tietojen yhdistelyn, onnekkaiden sattumusten, salaa kuultujen keskusteluiden ja koiranpaskan avulla. Ihmisten väliset suhteet osoittautuvat toisenlaisiksi kuin julkisuudessa on esitetty ja kaikilla tuntuu olevan salaisuuksia.

Pikku murha vain kuuluu cozy crime -dekkareihin. Maalaiskylä on idyllinen peltoineen, järvineen ja linnoineen, mutta sisältää kähmintää ja likaista peliä, jotka lopulta johtavat rikoksiin. Tapaukset eivät ole hirvittävän raakoja, joten lukijan mielenrauha ei niistä juuri järky. Ote on hieman ironinen, mutta kyllä kirjailija ihan tosissaan puhuu eläinten oikeuksiin puuttumisesta ja luonnon alistamisesta kaupallisiin tarkoituksiin.

Pikku murha vain on ensimmäinen osa televisiojuontaja, toimittaja ja kirjailija Carin Hjulströmin (s. 1963) Taimitarhamurhat-sarjassa. Toinen, itsenäinen osa Vain pisara verta ilmestyy lokakuussa 2024.

10.6.2024

MUSSO, GUILLAUME: Kirjailijoiden salattu elämä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: La Vie secrète des écrivains (2019)

Suomennos: Anna Nurminen

Nathan Fawles on ennättänyt saavuttaa hittikirjailijan maineen kolmella teoksellaan ja Pulitzer-palkinnollaan, kun hän vuonna 1999 ilmoittaa lopettavansa kirjailijantyön kokonaan. Hän on vain 35-vuotias, joten ilmoitus aiheuttaa erilaisia spekulaatioita. Onko hän tosiaan kyllästynyt, kuten viimeisessä haastattelussaan sanoo?

Fawlesin pakopaikka on Välimerellä sijaitseva idyllinen Beaumont-saari, jonne pääsee asumaan vain joko perheiden sisäisillä järjestelyillä tai henkilökohtaisilla suhteilla. Fawlesin talo sijaitsee erään jyrkkärinteisen niemen kärjessä korkeiden muurien ja summerittoman portin takana. Jos joku uskaltautuu kapuamaan jyrkännettä alas, vastassa on kirjailija haulikoineen, jota hän osaa myös käyttää.

Miksi kunniansa kukkuloilla oleva mies oli yhtäkkiä jättänyt kaiken, mitä rakasti ja mikä antoi hänelle elinvoimaa, vain sulkeutuakseen yksinäisyyteen?

Kirjailijan tavoittelijoita kyllä riittää. Yksi näistä on nuori Raphaël Bataille, joka syksyllä 2018 saa pestin saaren kirjakauppaan. Hän haaveilee kirjailijan urasta ja haluaisi Fawlesilta arvion monella kustantajalla kiertäneestä käsikirjoituksestaan. Loppujen lopuksi se onnistuukin, mutta vastineeksi ilman älypuhelinta ja tietokonetta elävä kirjailija pyytää Raphaëlilta erinäisiä palveluksia.

Toinen Fawlesia tavoitteleva henkilö on nuori toimittaja Mathilde Monney, jonka oveluus ja elegantti kauneus riisuvat miehen aseista. Mathilde kertoo Fawlesille monimutkaisen tarinan, jossa esiintyvät viisitoista vuotta meressä uiskennellut kamera, kameran muistikortilta löytyneet valokuvat ja Pariisissa erään perheen vuonna 2000 tuhonnut verilöyly. Fawles pelästyy, mutta miksi?

Hän oli ottanut riskin ja päästänyt suden lammastarhaan. Kukaan ei ollut vielä ollut yhtä lähellä salaisuutta, jota hän oli piilotellut kaksikymmentä vuotta.

Samaan aikaan paratiisisaaren muidenkin asukkaiden rauha järkkyy, sillä yhdeltä sen rannoista löytyy naisen ruumis naulattuna saarelaisten yhtenäisyyttä symboloivan eukalyptuspuun runkoon. Naista on kidutettu – ja mikä oudointa – ruumis on ollut jäässä ennen puuhun kiinnittämistä. Saarta ympäröivälle alueelle julistetaan merenkulkukielto rikostutkimuksen ajaksi.

Naisen murha ei jää ainoaksi. Tapahtumat vyöryvät nyt eteenpäin kiihtyvää vauhtia. Ihmisten väliltä löytyy yllättäviä yhteyksiä ja monista paljastuu asioita, joita on vaikea uskoa todeksi. Lopulta sukelletaan syvälle kiillotetun julkisivun takana tapahtuvaan rikolliseen toimintaan. Tapahtumaketju tuntuu kuitenkin loogiselta, kun yksityiskohdat napsahtavat kohdilleen.

Kirjailijoiden salattu elämä -teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista ja kirjallisuutta, mistä kertovat esimerkiksi lukujen alussa olevat sitaatit. Kirjailija puurtaa yksinäisyydessä, koska häntä ajaa kirjoittamisen pakko, mutta sopiiko sellainen työ mieleltään terveelle? Toisaalta voi olla suorastaan euforinen kokemus. kun oikeat sanat ja tunteet löytyvät. Vaan onko kirjoilla enää lukijoita?

Nykyään kaikki haluavat olla kirjailijoita, mutta kukaan ei lue.

Ranskalainen Guillaume Musso (s. 1974) on kotimaassaan todella suosittu dekkarikirjailija eikä syyttä. Kirjailijoiden salattu elämä -teoksessa on ovela juoni, minipuolinen henkilögalleria, eloisaa ympäristönkuvausta, huumorin pilkahduksia ja myös vakavaa asiaa. Helppolukuisuudessaan sopiva kirja kesähelteille!

3.6.2024

KAWAGUCHI, TOSHIKAZU: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Kustantaja: Bazar 2024

Alkuteos: Koohii ga samenai uchi ni

Suomennos: Markus Juslin

Pienen sivukujan varrella Tokiossa sijaitsee 140 vuotta vanha pikkuruinen kellarikahvila. Legendan mukaan kahvilan erääseen tiettyyn tuoliin istuessaan voi matkustaa haluamaansa aikaan, mutta tähän liittyy useita rasittavia sääntöjä. Eniten halukkaita masentanee se, että nykyhetki tulee joka tapauksessa pysymään sellaisena kuin se on eli mitä hyötyä on menneisyyteen palaamisessa?

Kahvilan henkilökuntaan kuuluvat sen äreä omistaja Nagare ja hänen raskaana oleva vaimonsa Kei sekä tarjoilija Kazu, joka vastaa menneisyyteen pyrkivien opastamisesta ja käytännön järjestelyistä. Matka menneeseen alkaa, kun Kazu saa kaadettua asiakkaan kahvikupin täyteen tuoretta kahvia ja loppuu kahvin jäähdyttyä täysin. Lisäksi kuppi on juotava tyhjäksi ennen kuin se on kylmää, muuten tapahtuu kauheita.

Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.

Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kuppiin kaadetusta kahvista väreili höyryä, ja siinä samassa myös näkymä pöydän ympärillä alkoi vääristyä ja väreillä.

Kirjassa kerrotaan neljä tarinaa, joiden henkilöt todella pääsevät matkaamaan haluamaansa aikaan. Kuumasta kahvista nouseva höyry kietoutuu heidän ympärilleen ja muuttaa heidätkin höyryksi vieden pois nykyhetkestä siihen tapahtumaan, jossa he haluaisivat tällä kertaa toimia ja puhua toisin. Henkilöitä kuvaillaan kirjassa juuri sopivasti, jotta heidän tarpeensa aikamatkalle ovat ymmärrettäviä.

Kaunis ja lahjakas lääkealan IT-yrityksen projektinjohtaja Fumiko haluaisi palata viikon takaiseen tapaamiseen rakastettunsa Goroon kanssa. Fumiko oli silloin odotellut kosintaa, mutta mies olikin ollut matkalaukku mukanaan lähdössä Yhdysvaltoihin töihin. Tapaaminen päättyi eripuraan, mutta nyt Fumiko koettaisi puhua Goroolle tunteistaan.

Fusagi on yksi kahvilan kanta-asiakkaista. Hän sairastaa nopeasti etenevää nuoruusiän Alzheimerin tautia eikä aina tunnista vaimoaan Kootakea tai muista tämän nimeä. Hän haluaisi palata parin vuoden takaiseen hetkeen ja ojentaa vaimolleen silloin suurella vaivalla kirjoittamansa kirjeen. Kootake ennättää kuitenkin tarttua toimeen ensimmäisenä.

Hirai piti huolta pikkusiskostaan, kunnes nuoruusiän vapaudenkaipuu vei hänet pois kotoa. Pikkusisko Kumi joutui silloin ottamaan vastuun perheen arvostetun majatalon emännöinnistä, mihin pyyteli useaan otteeseen Hirailta apua. Hirai torjui anelut ja jopa piiloutui siskoltaan, mutta haluaisi nyt pyytää anteeksi itsekkyyttään.

Kein raskaus on vasta alussa, mutta tilanne on hänen synnynnäisen sydänvaivansa takia vakava. Naista painaa huoli siitä, että hänen lapsensa joutuu todennäköisesti kasvamaan äidittömänä ja kärsimään yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Siksi Kei haluaakin mennä tulevaisuuteen nähdäkseen, kuinka hänen lapsensa tulee pärjäämään.

Tärkeän hetken saavuttaminen ja halutun henkilön tapaaminen siis onnistuvat näiltä neljältä, mutta itse tilanne voi osoittautua vaikeaksi. Jotain tärkeää he kaikki silti oivaltavat: he ovat omien lähtökohtiensa pohjalta tulkinneet läheistensä tarkoitusperiä, ajatuksia ja tunteita väärin. Uusi näkökulma muuttaa heidän elämäänsä, antaa uutta rauhaa ja rohkeutta tulevaisuuden suhteen.

Ennen kuin kahvi jäähtyy -teos oli alun perin kirjoitettu näytelmäksi, mistä näkyy jälkiä romaanissakin. Kaikki tapahtuu yhdessä suljetussa tilassa. Samat henkilöt esiintyvät miltei kaikissa episodeissa – esimerkiksi valkopukuinen aavenainen, joka istuu ”sillä tuolilla”, mutta käy kerran päivässä vessassa. Näytelmätausta selittää senkin, miksi aikamatkailun sääntöjä kerrataan miltei rasittavuuteen saakka.

Kawaguchin teos on keveällä otteella kirjoitettu mielikuvitusleikki, mutta käsittelee pohjimmaltaan varsin raskaita asioita. Kirjan sanoma lienee tämä: nykyhetkeä et pysty muuttamaan, mutta tulevaisuuteesi voit vaikuttaa. Tärkeintä on yrittää suhtautua lähimmäisiin avoimin mielin, kuunnella ja hyväksyä: Ihmiset voivat selviytyä vaikka kuinka raskaista tilanteista sydämensä voimalla…,

Japanilaisen näytelmä- ja romaanikirjailija Toshikazu Kawaguchin (s. 1971) Kahvia ja aikamatkailua -sarjasta on ilmestymässä suomeksi toinen osa Ennen kuin salaisuus paljastuu marraskuussa 2024. Japaniksi sarjassa on ilmestynyt jo viisi osaa.

 

 

 

27.5.2024

KINNUNEN, TOMMI: Kaarna

Kustantaja: WSOY 2024

Tommi Kinnunen käsittelee Kaarna-romaanissa elinikäistä traumaa, joka sai alkunsa eräästä neuvostopartisaanien tekemästä iskusta Suomen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Sodan jälkeen Suomen viranomaiset jättivät rajaseudun tapahtumat tutkimatta, koska Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä sodan aikana partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin. Asiaan puututtiin vasta 1990-luvun lopulla.

Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-luvun alkua. Martti on lääkärin kehotuksesta ilmoittanut Etelä-Suomessa asuville siskolleen, että heidän pitäisi tulla mahdollisimman pikaisesti käymään Kuusamossa; äiti on nyt hyvin lähellä kuolemaa. Kaksossiskokset Marja ja Eeva eivät ole juuri vierailleet entisellä kotiseudullaan lähdettyään siltä opiskelemaan 1990-luvulla eivätkä ole nytkään paikalla kuin velvollisuudentunnosta.

Sairaalevuoteelle käpertynyt tiedoton vanhus ei herätä kuusikymppisissä tyttärissä myötätuntoa. Päinvastoin – toinen on välinpitämätön ja toinen huutaa: ”Kuole jo, että sinusta päästään”. He muistavat äitinsä joko raivoavana hirviönä tai täysin lamaantuneena, mutta kotikylään jääneen ja siskoja muutaman vuoden vanhemman Martin mielestä Laina oli onneton ja tarvitsi suojelua. Vaikuttaisivatkohan siihen jotkut kaukaiset muistot?

Ikään kuin äidin sielusta olisi puuttunut pala, jota se koko ikänsä täytti perunankuorimisella, huudolla ja karkuunjuoksemisella.

Laina tiesi toki itsekin olevansa tyttäriään kohtaan ankara, mutta oli kuin hän ei osaisi enää mitään muuta kuin huutaa ja kirota. Osa esityksestä oli myös tarkoituksellista: Laina halusi Marjan ja Eevan vihaavan kotiaan ja rajaseutua niin paljon etteivät he koskaan enää haluaisi muuttaa sinne takaisin. Silloin he olisivat äidin mielestä turvassa, vaan turvassa miltä?

Selitys Lainan käytökselle löytyy hänen menneisyydestään, jota nykyhetkeen limitettynä kuoritaan esiin edeten ajassa taaksepäin aina kohtalokkaisiin päiviin heinäkuussa 1944. Sota-aikana vain parin kilometrin päässä Suomen itärajasta sijaitsevassa kylässä asukkaat olivat valppaina partisaanien varalta, mutta läheisessä sotilasosastossa ei asukkaiden pelkoja otettu todesta. Sen seuraukset olivat hirveät: moni kuoli, moni raiskattiin, moni katosi.

Kaksikymmentäneljävuotias Laina oli tapahtumien aikaan jo leski ja äiti. Kun itäisen Lapin alueet myöhemmin hyökkäyksen pelossa evakuoitiin ja lapset aiottiin viedä Ruotsin puolelle turvaan, rauhoitti matkustajien joukossa ollut nuori sotilas paniikkikohtauksen saanutta Lainaa niin ymmärtäväisesti, että myöhemmin seurasi avioliitto ja yhteisen kodin rakentaminen. Kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jos ehjä Laina olisi tavannut rikkoutumattoman Antin.

Kuten niin monet sodasta enemmän tai vähemmän särkyneinä palanneet miehet, helpottaa myös Antti oloaan runsaalla alkoholinkäytöllä. Joskus Lainaan iskee katkeruus: kyllähän sota jätti jälkensä naisiin ja lapsiinkin, mutta muistaako sitä kukaan? Kotirintamalla naiset pelkäsivät, kärsivät nälkää, menettivät lapsiaan, olivat turvattomia, mutta sankarihaudoissa heille ei silti ollut sijaa.

Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Martin toivomaa sovinnon ja yhteisen surun hetkeä ei Lainan kuolinvuoteen äärellä tule. Marja ja Eeva eivät jää odottamaan viimeistä henkäystä, vaan palaavat alustavien hautajaisvalmistelujen jälkeen koteihinsa etelään. Martti uumoilee, että siskot tulevat hautajaisten jälkeen hiljalleen katkaisemaan yhteyden häneenkin – onhan hän aina ollut jotenkin muusta perheestä erillinen. Onneksi hautaustoimistoa hoitavan Tertun hymy lupailee jotain hyvää.

Kaarna-romaanin rakenne on taidokas, sillä vasta kirjan loppuun päästyään lukija saa tietoonsa kaikki vaietut salaisuudet. Osan niistä on matkan varrella pystynyt jo arvaamaan ja osan olisi ehkä voinut oivaltaa tarkkaan harkituista sanamuodoista, mutta jotkut asiat tulevat kyllä täytenä yllätyksenä. Myös siirtymät eri aikatasojen välillä ovat tehokkaita.

Tommi Kinnunen kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kuvastuu Kaarna-romaanissa kauniisti. Laina ei pystynyt pukemaan kokemaansa sanoiksi eikä kukaan osannut häneltä siitä kysyä, joten hänen sielunsa ympärille kasvoi lopulta kova ja hiertävä kaarna. Tyttäret puolestaan rakensivat hatarista muistoistaan heille sopivan tarinan, jota pitivät totuutena.

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, miten sota voi ulottaa varjonsa vielä seuraavienkin sukupolvien ylle. On hyvä, että tämä ihan liian pitkään salattu ja Suomen rajaseutujen asukkaita satuttanut historian vaihe on vihdoinkin puettu hienoon kaunokirjalliseen muotoon!

Vielä yksi esimerkki Kinnusen oivaltavasta tekstistä:

… kun äiti kuolee, ei maailmasta katoa yksi ihminen, vaan monta erilaista: Sairaalavuoteessa makaava, pelkäävä vanhus. Yksinään pöydän ääressä istuva vanha nainen. Kyläkoulua siivoava leski. Sammuneelta mieheltä ulosteen tahrimia housuja riisuva vaimo. Tyttäriään avokämmenellä lyövä äiti. Rakennuslautaa kantava tuore morsian… Entä millainen pienenä, tyttärenä lapsuudenkodissaan tai leikkikaverina kavereittensa kanssa?

20.5.2024

KANTO, ANNELI: Punaorvot

Kustantaja: Lind & Co 2023

Anneli Kannolta on aiemmin ilmestynyt kaksi Suomen sisällissotaan liittyvää teosta eli punaisten puolella taistelleita naisia kuvaava Veriruusut (2008) ja valkoisten joukkoihin liittyneitä nuorukaisia kuvaava Lahtarit (2017). Teoksessa Punaorvot kohteena ovat sisällissodassa orvoiksi jääneet lapset. Alun perin Punaorvot oli Anneli Kannon yhdessä ohjaaja Lauri Maijalan kanssa Helsingin kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, jonka esitykset jouduttiin koronarajoitusten takia perumaan syksyllä 2020 vain muutaman illan jälkeen.

Ollaan helmikuussa 1918, kun Helsingissä Kallion kaupunginosassa asuva Johanssonin perhe on suuren edessä. Pasilan konepajalla vetureita huoltava ja harmonikkaa erilaisissa tilaisuuksissa soittava Arvo-isä on päättänyt lähteä puolustamaan työväenaatetta myös aseellisesti. Isän mukaan lähtee neljätoistavuotias Aarre, joka toisin kuin isänsä odottelee yhteenottoa innostuneena. Kotiin jäävät odottamaan raskaana oleva Helmi-vaimo, yksitoistavuotias Lahja ja kuusivuotias Ilona.

Punaisten kokeman tappion jälkeen sekä Arvo että Aarre joutuvat Tammisaaren vankileirin epäinhimillisiin oloihin. Arvo kuolee nälkään annettuaan leipäpalaset pojalleen, mutta äärimmäisen kurjassa kunnossa on Aarrekin palattuaan viimein kotiin. Vain taitavan naapurin ansiosta hän toipuu ensin nälkiintymisestä ja sitten espanjantaudista.

Helmin suru puolison kuolemasta on raastavaa. Kun vielä vauvakin menehtyy, ei Helmi enää jaksa muuta kuin käpertyä itseensä. Arvo on aina päättänyt asioista, joten Helmi on nyt aivan tahdoton. Takautumista selviää myöhemmin, miten karu ja turvaton hänen lapsuutensa on ollut, mutta silti hänen itsesäälinsä ja kyvyttömyytensä auttaa lapsiaan tuntuvat todella turhauttavilta.

Uusi koettelemus seuraa. Johanssonit ovat anoneet ja saaneet köyhäinapua ymmärtämättä, että sen jälkeen perhe on holhouksenalainen ja lapset pakkohuostaanotettavia. Avustusjärjestöllä on tässä takana kaunis ajatus: pelastaa lapset kurjuuden ja juoppouden pesästä ja viedä heidät kunnollisten ihmisten luokse oikeaan kotiin. Toisaalta halutaan myös estää punikkiäitejä istuttamasta lapsiinsa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän.

Köyhäinhoitolautakunnassa on päätetty viedä Ilona sijaiskotiin Pohjanmaalle, mutta kahdelta porvarisnaiselta ei lapsen noutaminen kotoaan käykään ihan helposti. Helmi ei pysty kuin vaikeroimaan sängyllä kovaa kohtaloaan, mutta Ilona tappelee naisia vastaan kiroillen, kirkuen ja purren ja Lahja puolestaan yrittää vedota näiden järkeen. Kun muu ei auta, päättää Lahja lähteä mukaan huolehtimaan pikkusiskostaan.

Kauhavan asemalla odottavat sijaisperheiden edustajat - urheat pohjalaiset, jotka avustuskomitean edustajan mukaan ovat ottaneet orvot pyhäksi velvollisuudekseen. Tosiasiassa monet ovat mukana vain, koska eivät ole kehdanneet kieltäytyä. Lahja valikoituu taloon, jonka isäntä olisi halunnut riuskan pojan avukseen tilan töihin, mutta arvioi Lahjankin tarpeeksi hyväksi työntekijäksi. Eli 600 markan arvoiseksi.

Ilonan puolestaan ottavat hoiviinsa kurikkalaiset sisarukset Iida ja Sofia. He olisivat valmiit sijoittamaan kotiinsa Lahjankin, mutta määräyksen mukaan sisarukset on erotettava toisistaan, jottei turmeleva vaikutus enää jatkuisi. Asemalla seuraa huudon, itkun ja kirousten täyttämä näytelmä, josta jää huono maku kaikille: Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia.

Ilona ei ole helppo kesytettävä, mutta Iidalla ja Sofialla on kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa. Vähitellen tyttö kotiutuu. Stadin slangi unohtuu ja eteläpohjalainen puheenparsi astuu tilalle. Nimi muuttuu Ilonasta Siviäksi. Tietoinen minä unohtaa Helsingissä nähdyt asiat, mutta yöllä painajaisissa esiintyvät kuolleet ihmiset ja sota. Tietoinen minä unohtaa äidin ja sisaret, mutta kissinpoika saa nimekseen Aarrelahja.

Lahjan tilanne on aivan päinvastainen. Kaatunutta poikaansa sureva emäntä katkeroituu punaorvon läsnäolosta ja isäntä näkee Lahjassa sodassa teloittamansa nuoret tytöt. Kumpikaan ei tunnu tajuavan sitä, ettei Helsingissä kasvanut tyttö hallitse maatilan töitä – varsinkaan, kun ei ymmärrä leveällä pohjalaismurteella annetuista ohjeista juuri mitään. Osaamattomuudesta seuraa tukkapöllyä ja lyöntejä. Isännän taholta on aistittavissa jotain muutakin uhkaavaa.

Välillä käy melekeen sääliksi, kun se mennä hinttuuttaa vesiämpärin kans ja ämpäri on sitä nilikkoomiin asti ja vesi pläisköttää verhan helemat märjiksi. Sitte taas pistää vihaksi oma säälintunnekin ja tekisi mieli vedellä flikkaa pitkin korvia, kun se on sellaanen kun on. Surkia

Helsingissä viisitoistavuotias Aarre on turhautunut äitiinsä ja katkera koko yhteiskunnalle. Punikkitaustan takia häneltä sulkeutuvan ovet niin työhön kuin koulutukseen, joten kommunisteja kuunnellessaan Aarrea alkaa yhä enemmän kiinnostaa maa, jossa työmieskin on ihminen ja saa mahdollisuuden opiskeluun. Kirja loppuu lukijaa huolestuttavaan tilanteeseen kesäkuussa 1920.

Vaikka Punaorvot ei kaunokirjallisesti nousekaan Kannon aikaisempien teosten tasolle, on se silti hyvää luettavaa. Kieli on kaunista ja väriä tekstiin tuovat stadin slangi ja pohjalaismurteet. Rakenteeltaan kirja on kekseliäs. Näkökulmia punaorpojen tilanteeseen on useita: kaikkitietävä kertoja kuvailee asioita ulkoapäin ja omia tuntojaan tilittävät vuorollaan Lahja, Ilona, pohjalaisisäntä ja Ester Hällström (vuodesta 1920 Ester Ståhlberg).

Ester Ståhlbergia kannustivat punaorpojen auttamiseen aito myötätunto ja huoli siitä, mitä orvoista tulee aikuisina, jos yhteiskunta heidät nyt hylkää. Toisaalta hänen luottamuksensa muita toimijoita kohtaan oli melko naiivia ja osoittautuikin joiltakin osin katteettomaksi. Lähdeluettelossa Kanto kertoo käyttäneensä paikoittain suoria sitaatteja Ester Ståhlbergin kirjoituksista.

Punaorvot-teos kannattaa lukea ennen kaikkea sen käsittelemän aiheen vuoksi. Kuinka moni tietää tai muistaa, mitä Suomessa tapahtui orpolapsille sisällissodan jälkeen? Punaorpoja oli aivan käsittämätön määrä - 25 000. Tästä joukosta tiedetään vain Pohjanmaalle ja Savoon siirrettyjen 600 lapsen kohtalot, vaikka kodeistaan vietiin arviolta 5000–7000 punaorpoa. Punaorvot itse ovat paljolti vaienneet kokemastaan.

 

 

13.5.2024

HART, EMILIA: Taipumattomat

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Weyward (2023)

Suomennos: Viia Viitanen

Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Miehet sillä meidät merkitsivät aikana, jolloin kielemme oli vielä nuori, kuin maasta versova itu. Kun emme suostuneet alistumaan heidän tahtoonsa, he nimittivät meitä sanalla weyward – villi ja taipumaton.

Taipumattomat on vahvasti feministisellä otteella kirjoitettu historiallinen romaani, jossa on myös maagisen realismin piirteitä. Kertojina toimivat vuoron perään kolme eri aikakausina elänyttä naista, joita yhdistää vahva yhteys luontoon, taipumattomuus vaikeissakin tilanteissa ja sukulaisuussuhde. Kunkin luvun otsikossa on kertojan nimi ja kuva hänen tunnuseläimestään.

On vuosi 1619. Kaksikymmentäyksivuotias Altha Weyward on lapsesta saakka auttanut äitiään hoitamaan sairaita tai muuten pulassa olevia ihmisiä sukupolvien aikana hankitun kasvientuntemuksen avulla. Nyt Altha on vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään noituuden avulla tehdystä murhasta. Muualla Englannissa on jo teloitettu useita hänenkaltaisiaan parantajia.

Toinen romaanin päähenkilöistä, kartanontytär Violet Ayres, on menettänyt äitinsä niin pienenä, ettei muista tästä juuri mitään. Kukaan ei myöskään halua vastata hänen kysymyksiinsä siitä, millainen äiti oli ja miten hän kuoli. Sattumalta Violet kuulee jonkun palvelijan luonnehtivan tätä ”toismaailmalliseksi”.

Hieman poikkeava on Violetkin, sillä hän rakastaa hyönteisiä. Isän jakamista nuhteista ja rangaistuksista huolimatta tyttö kiipeilee puissa tutkimassa niissä kuhisevaa elämää – ja katselemassa kaihoten kukkuloiden lomassa siintävää lähikylää. Pikkuveli Graham saa vierailla kylässä, mutta Violetin täytyy pysyä kartanon alueella.

Hänen vankilansa oli toki vehreä ja miellyttävä – siellä oli lintujen laulua ja hentoisia korentoja ja sitä halkoi puro, jossa pulppuili kirkas meripihkanvärinen vesi – mutta vankila se oli yhtä kaikki.

Vuonna 1942 Violet on kuusitoistavuotias. Hän on varsin naiivi elettyään koko elämänsä eristettynä ja vailla ystäviä ja ajautuu tilanteeseen, joka ensin vaikuttaa katastrofilta, mutta kääntyykin voitoksi. Violet pääsee elämään itsenäistä elämää äitinsä omistamaan Weyward Cottageen.

Kolmas kirjan naisista on Grahamin lapsenlapsi, Kate Ayres, joka on lapsena kokemansa trauman vuoksi alkanut pelätä luontoa ja erityisesti lintuja, Hän pitää itseään hirviönä ja täysin arvottomana ja on siksi helppo kohde Simonille, joka vähän kerrassaan eristää Katen muusta maailmasta ensin hurmaavien eleiden ja sitten väkivallan ja kontrolloinnin keinoin.

Vuonna 2019 Katen on kolmekymppinen ja tilanteessa, jossa pakeneminen pois kotoa tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on kenenkään tietämättä perinyt isotätinsä Violetin talon Cumbriassa - uusi elämä alkakoon siellä! Pihapuun varikset saavat Katen kyllä ensin paniikkiin, mutta lopulta nekin vaikuttavat suojelevan häntä.

 Joskus hänestä tuntuu, että hän kuulee aivan uskomattomia juttuja: maassa mönkivän kuoriaisen tuntosarvien napsahtelun, yöperhosten siipien sirinän. Sen, kuinka lintu nappaa madon nokkaansa

Taipumattomat-romaanin kolmesta päähenkilöistä jokainen on jossain vaiheessa ollut miesten julmasti alistama: virkamiesten, isän, rakastajan, puolison. Tätä teemahan käytetään kirjallisuudessa varsin paljon, mutta Althan, Violetin ja Katen hahmoissa on kuitenkin mukavasti särmää ja voimaa. Heidän noitavoimansa on itsenäisyys!

Kirja on varsin vetävä, vaikka jotkut juonenkäänteistä ovatkin ennalta arvattavia. Althan, Violetin ja Katen äänissä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän eroavuutta, mutta on hauskaa huomata tekstistä heitä yhdistäviä lankoja ja pieniä yksityiskohtia. Uutta tietoa paljastuu vähän kerrassaan aina viimeiseen lukuun saakka, esimerkiksi vastaus kysymykseen: oliko Altha syyllinen vai syytön?

6.5.2024

TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.

 

  

29.4.2024

SUTINEN, VILLE-JUHANI: Paratiisista

Kustantaja: Into 2024

Ville-Juhani Sutisen teos Paratiisista sijoittuu 1600-luvun maailmaan. Itämaa eli Suomi on köyhä, joten monet lähtevät sieltä etsimään leveämpää leipää muualta joutuen kokemaan ehkä kahteen kertaan siirtolaisuuden – ensin Suomesta Ruotsiin ja sitten Ruotsista Amerikkaan. Paratiisista-romaani on ensimmäinen osa Uusi maailma -trilogiasta.

Värmlannissa asuvaan suomalaisperheeseen syntyy kaksoset. Poika kuolee, mutta yllättäen Sofie jää henkiin: Likka reistata. Se ei ol saana kuolua. Rutiköyhä perhe ei voi pitää tyttölasta, vaan jättää hänet tienoheen matkatessaan kohti etelää paremman elämän toivossa. Siitä alkaa Sofien tie kohtalon armoilla, mutta aina kuitenkin kaksosveljen varjo vierellään

Viisitoistavuotiaaksi asti Sofie asuu lähes kasvatin asemassa pruukin talossa, mutta joutuu sitten omilleen. Hän on kievarissa keittäjänä ja köyhässä torpassa palkattomana apulaisena. Hän joutuu kärsimään nälkää. Hänet raiskataan, hän tulee raskaaksi ja lähdettää sikiön yrttien avulla, minkä jälkeen hänen seuranaan on yhden varjon sijasta kaksi varjoa.

Jo kauan sitten Sofie oli oppinut, että näkyvän, aineellisen maailman rinnalla tai takana, jossain lähellä mutta vaikeasti havaittavissa ja saavutettavissa, oli toinen todellisuus…Hänestä tuntui, että näkymätön ja näkyvä maailma eivät olleet toisilleen vastakkaisia, vaan toisissaan kiinni niin kuin varjo on kiinni ihmisen jalassa eikä irtoa siitä vaikka kuinka reuhtoisi,

Sofie tuntuu koko ajan ajelehtivan puolittain toisessa maailmassa, mutta onnistuu – kenties noitakeinojen avulla - silti hankkimaan itselleen vakaan aseman. Hän on mukana laivassa, joka vuonna 1638 suuntaa valtameren toisella puolella sijaitsevaan ihmemaahan, jonne ollaan perustamassa Uusi Ruotsi -koloniaa. Se on hänelle uuden elämän ja uuden vapauden alku.

Unelmaa ei voinut syödä, koskettaa tai nähdä, mutta se vei uuteen suuntaan tehokkaammin kuin yksikään merivirta tai taivaan tuuli.

Sofien tarinaan limittyy Lukki-nimisen miehen elämä. Savolaisen tilallisen poika joutuu katovuosien takia lähtemään isänsä kanssa mieroon ja isän menehdyttyä jää Satakuntaan. Kiertelevältä kaupustelijalta Lukki kuulee Ruotsin Värmlannista, jonka metsistä suomalaisilla olisi mahdollisuus saada valtiolta maksutta tila uudisrakentamiseen ja lisäksi muutaman vuoden verovapaus. Kun vaihtoehtona on joutuminen sotaan, on ratkaisu helppo tehdä.

Alku näyttääkin hyvältä, mutta sitten ruotsalaisten viranomaisten mieli muuttuu ja he alkavat ajaa finnejä pois metsistään. Ei kannata antaa siirtolaisten kasketa metsiä peltomaaksi, kun vuorimalmia jalostavien pruukkien puun tarve on pohjaton! Uuteen Ruotsiin päätyy lopulta Lukkikin, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti eikä suurin tulevaisuudenodotuksin.

Kirjan loppuosa kuvaa yksityiskohtaisesti Uuteen Ruotsiin muuttavien vaiheita. Ensin rankka laivamatka Pohjois-Amerikan itärannikolle, nykyisen Delawarejoen alajuoksulle. Sitten alueen ”ostaminen” intiaaneilta, jotka eivät käsitä tapahtumasta yhtään mitään. Heille on riittänyt se, että maa tuottaa antimiaan oman mielensä mukaan ja turkiseläimiä metsästetään omiin tarpeisiin.

Siirtolaiset kuitenkin haluavat kesyttää luonnon ja tuoda tilalle tuotteita, joilla käydä kauppaa ja rikastua. Kunnianhimoinen kuvernööri Printz yrittää rakentaa Fort Kristinasta eurooppalaista yhteisöä komeine taloineen, plantaaseineen ja koneineen, mutta maa köyhtyy, turkiseläimet loppuvat, intiaanit pysyvät pakanoina, ihmisten ylpeys työnsä jäljestä katoaa ja yhteydet emämaahan harvenevat.

Uusi Ruotsi -siirtokunnalla on lyhyt kukoistuskausi, mutta jo 1655 se antautuu Uusille Alankomaille. Kävikö kolonia paratiisista sen paremmin sinne vapaaehtoisesti tulleille kuin Ruotsista lähtemään pakotetuille? Onko niin, ettei paratiisia ei olekaan muualla kuin mielen sisällä? Ainakin Sofie ja Lukki kokevat lopulta jonkinlaista onnea tyytyessään kohtaloonsa.

Jonkinlaista osviittaa kirjailijan ajatuksista antaa ruotsalaisen pastori Holmin ja lukemista harrastavan intiaanitulkki Lenapen pitkä keskustelu siitä, mitä he ajattelevat uskonnosta, sivistyksestä ja siirtomaavallasta. Lopulta Lenape johdattelee ovelasti pastorin umpikujaan:

Ei siis ole peltoja?

Ei, luonto antaa tarpeeksi.

 Eikä tupakkaplantaaseja?

 Paratiisissa ei himoita tai tehdä kauppaa.

 Eikä orjia?

Kaikki ovat saman arvoisia.

Eikä Printziä.

Vain Jumala.

Eli paratiisi on niin kuin tämä maa ennen kuin valkoiset tulivat?

Sutinen kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, joiden päähenkilöt kulkevat lähes toistensa jalanjäljissä ja jossain vaiheessa lyhyesti tapaavatkin, kunnes tiet taas erkanevat kohdatakseen uudelleen jossain muualla. Myös elämän aikana tärkeiksi koettuja henkilöitä saattaa tulla heitä vastaan uusissa ympäristöissä. Lukija voi huvitella yhdistellessään lankoja keskenään.

Sutisen kieli on monimuotoista, joskus varsin koukeroista ja vaikeaselkoistakin erikoisten sanojensa vuoksi. Välillä kerronta on karua, karheaa ja jopa rumaa ja välillä runollista ja kaunista. Historiallisten faktojen lisäksi inspiraatiota on otettu kansanuskomuksista ja vanhoista tavoista sekä Raamatusta. Mielenkiintoinen idea on laittaa Sofia vaeltelemaan kotikonnullaan Amerikassa ja mainita, mitä samalla paikalla on tällä hetkellä. Näin menneisyys asettuu päällekkäin nykyisyyden kanssa.

Minä ei ollut kynänjälki kirkonkirjoissa tai muissa papereissa, sillä kirjoihin laitetuilla merkeillä ei ollut suhdetta todelliseen ihmiseen. Minä ei myöskään ollut aineellinen keho, sillä ruumis muuttui, kasvoi, haavoittui, vanhentui, ja silti ihminen oli olevinaan jatkuvasti yksi minä.

22.4.2024

KEKKONEN, HELMI: Liv!

Kustantaja: Siltala 2024

Helmi Kekkosen romaanissa Liv! kuvaillaan useamman henkilön näkökulmasta parin kesäpäivän tapahtumia ja samalla paloja henkilöiden menneisyydestä ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjan päähenkilö on 22-vuotias opiskelija Liv, joka esiintyy kolmannessa persoonassa, kun taas Livin läheiset eli isä, äiti ja kaksi vanhempaa siskoa sekä paras ystävä Iida puhuvat minämuodossa.

Kesäloma saaressa on kuulunut perheen perinteisiin, mutta vanhempien avioero vaikuttaa yhä tunnelmaan. Perheen kolmesta tyttärestä Ellen ja Telma eivät tuomitse isää, joka asuu Tukholmassa uuden rakastettunsa kanssa, vaan toivovat äidinkin menevän elämässään eteenpäin ja löytävän uuden kumppanin. Liv-kuopus on vihainen isälleen, mutta kapinoi myös äidin asettamia turhauttavia sääntöjä vastaan.

Eräänä päivänä Liv loikoilee rantakallioilla nauttimassa loppukesän raukeasta tunnelmasta, kun viereen istahtaa hieman vanhempi mies. Mies on ilmeisesti tarkkaillut Livin perhettä ja on nyt onkimassa lisää tietoa, mutta kertoo itse vain etunimensä. Jokin miehessä epäilyttää Liviä, mutta samalla myös kiinnostaa ja kiihottaa. Mies ehdottaa ravintolailtaa seuraavalle päivälle.

Hetki kalliolla oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia eikä hän tiedä miehestä mitään, ei sukunimeä tai puhelinnumeroa, etunimenkin vain sinnepäin, ja silti edessä tuntuu aukeavan jotain mikä tekee hänestä tällä tavalla ylivirittyneen, levottoman ja kepeän yhtä aikaa, jotain minkä toiselle puolen hän haluaa kurottaa.

Perhe huomaa kyllä seuraavana päivänä Livin olevan epätavallisen levoton ja mietteliäs, mutta uteluista tämä vain kiukustuu. Hän on sentään jo aikuinen eikä velvollinen kertomaan tekemisistään ja suunnitelmistaan muille! Omaiset eivät tietenkään tarkoita pahaa, vaan ovat huolissaan impulsiivisesta ja herkästä nuorimmaisesta ja siksi ehkä liian tunkeilevia.

Tässä perheessä ei ollut tapana antaa kenenkään hoitaa yhtään itään itse ja omalla tavallaan, kaikilla oli mielipide kaikkeen ja rajoja ylitettiin jatkuvasti. Jos joku yritti ottaa etäisyyttä, häneen takerruttiin entistä lujemmin. Useimmiten se tapahtui rakkaudesta, tai sillä se ainakin selitettiin…

Päivä kuluu ja kokkausvuorollaan ahertava Liv laskee tunteja. Illalla hän tapaa miehen, joka tässä vaiheessa kertoo olevansa arkkitehti ja toimivansa ystävänsä talovahtina, mutta ei mitään sen täsmällisempää. Viiniä kuluu illan aikana paljon. Liv humaltuu, haluaa miestä. Mies lähentelee, mutta Liv ei enää haluakaan. Tapahtuu jotain, jota Liv myöhemmin syvästi häpeää.

…miksi häntä hävettää, eihän hän tehnyt mitään ja niin kuin äitikin sanoi, mitään ei oikeastaan edes tapahtunut, tai olisi voinut jotain paljon pahempaa, hirveitä juttuja tapahtui koko ajan, käsittämättömän kauheita asioita kaikkialla maailmassa, joka päivä ja ilta ja yö, tytöille ja naisille… ja silti, häpeä lyö hänen ylitseen, kihelmöi koko kehossa, ihon alla, suonissa ja lihaksissa.

Liv!-romaanin teemana on naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, Nuoren naisen hämmennyksen, syyllisyyden ja häpeän tunteet on kuvattu uskottavasti, samaten se miten vaikeaa on puhua läheistenkään kesken arkaluontoisista asioista. Keskustelu on haparoivaa ja katkonaista, kun oikeita sanoja ei löydy.

Vaihtelevia ovat myös käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteessa, missä mies ei kunnioita naisen kieltoa, vaan turvautuu väkivaltaan. Siinä näkökulmaan vaikuttavat niin ihmisten luonteet kuin heidän kokemansa asiat, vaikka kaikki yrittävätkin ajatella Livin parasta. Onko tärkeämpää suojella uhria ahdistukselta vai ainakin yrittää saada mies vastuuseen teoistaan? Ja miksi valokiilaan joutuu aina raiskauksen tai pahoinpitelyn uhri, nainen?

Tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan, ellei jokainen nainen joka on raiskattu, jota on ahdisteltu, lyöty ja uhkailtu, joka on joutunut pelkäämään puolisoaan, ystäväänsä tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kerro asiasta eteenpäin. En sano että se olisi helppoa, mutta mitään epäselvää siinä ei ole, ei voi olla.

Helmi Kekkonen kirjoittaa tekstiä, joka toisaalta on tiivistä ja toisaalta ilmavaa. Pienten yksityiskohtien ja jopa yksittäisten sanojen perusteella lukijalle voi jo syntyä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Dialogit miltei sulautuvat muuhun tekstiin, mutta se ei vaikeuta lukemista mitenkään. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan nimi huutomerkkeineen. Se on ikään kuin  voimakas kehotus: uskalla elää! Livin kohdalla on kuitenkin selvää, ettei mikään tule palaamaan täysin ennalleen – rakas saarikaan ei tapahtuneen jälkeen enää tunnu turvalliselta.

15.4.2024

KEEGAN, CLAIRE: Kasvatti

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Foster (2010)

Suomennos: Kristiina Rikman

Eräänä päivänä kesällä 1981 isä vie tyttärensä Petalin lapsettoman pariskunnan luo Wexfordiin. Jostain syystä vanhemmat ovat päättäneet, että perheen lapsiparvesta juuri Petal saa asua Kinsellan ja tämän vaimon luona ainakin sen aikaa, että äiti saa synnytettyä perheen seuraavan tulokkaan ja palattua töihinsä..Ja töitä totisesti riittää!

Äidin elämähän on pelkkää työntekoa: hän hoitaa meidät, kirnuaa voin, laittaa ruokaa, tiskaa ja nousee varhain mennäkseen messuun ja laittaakseen meidät kouluun, vierottaa vasikat ja pestaa miehet kyntämään ja äestämään pellot, venyttää penniä ja pitää silmällä kaikkea.

Petal vaistoaa kyllä, etteivät äidin ja isän välit ole kunnossa eikä uusi vauva mieluinen. Köyhyys paistaa kaikesta; vaatteista, hygieniasta, ruoastakin. Kotona tytölle kaikki on kuitenkin tuttua – jopa asiat, joita hän ei ymmärrä ovat aina samat, mutta miten hän selviää vieraiden parissa? Isä ainakin tuntuu uskovan, että tytöstä tulee koitumaan harmia kasvttiperheelle.

Kinsella ja rouva ottavat tytön lämpimästi vastaan. He ovat hienotunteisia ja kuittaavat esimerkiksi yökastelun ”patjan itkuna” ja puhdistavat jäljet yhteisvoimin. He eivät odota Petalista työntekijää, vaan rouvalle seuralaista päivän askareiden pariin. Työn tahti on kiireetön, mutta silti kaikki saadaan valmiiksi. Tilanne on tytölle vapauttava ja rauhoittava.

Ennen kaikkea Petal kiintyy Kinsellaan, joka suhtautuu asioihin vaimoaan järkiperäisemmin, mutta toisaalta osoittaa hellyyttään avoimemmin. Mies ottaa kävellessä tytön kädestä kiinni. opettaa tätä lukemaan ja selittää asioita, joita tyttö ei ole ymmärtänyt. Petal ei voi olla vertaamatta Kinsellaa isäänsä ja tuntee siitä syyllisyyttä.

Kaupunkivierailulla Petalille tulee tunne, että jotkut ihmiset tietävät hänen taustastaan jotain, jonka perusteella tuomitsevat hänetkin. Ihmiset tietävät myös, että Kinsellan pariskunnalla on kuin onkin salaisuus, vaikka rouva on vakuuttanut Petalille hyvin voimakkaasti, ettei talossa sellaisia saa olla. Toisaalta tytölle opetetaan, että joskus asioista onkin viisaampi vaieta.

Petal uskoi saavansa olla Kinsellan pariskunnan luona vähintäänkin vuoden, mutta kutsu kotiin tulee syksyllä ennen koulun alkua. Ero on raastava. Kinsella ja rouva ovat ehtineet kiintyä tyttöön, ja tyttö puolestaan on hukkua tunteisiinsa joutuessaan päästämään irti ihmisistä, joilta on ensi kertaa elämässään saanut hellyyttä ja huomiota.

Tuntuu ettei sydän ole minun rinnassani, että kannan sitä käsissäni, kannan mukanani ja juoksen aivan kuin minusta olisi tullut viestinviejä sille mitä sisälläni tapahtuu.

Pienoisromaanissa Kasvatti on vain 80 sivua, mutta sen lauseet ovat tarkoin muotoiltuja, monikerroksisia ja täynnä hienovaraisia vihjeitä asioista, jotka piilevät sanojen takana. Kirjailija ei selittele mitään, vaan tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja tulkitsemisen mahdollisuuden.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, miten monilla eri tavoilla Petal nimittää emäntäänsä. Tämä on aluksi nainen, sitten rouva tai rouva Kinsella ja ihan kirjan lopulla myös Edna. Se on yksi keino kuvata sitä, miten pienen tytön ajatusmaailma on muuttunut ja näkemys maailmasta avartunut. Claire Keeganin teksti ja Kristiina Rikmanin oivaltava suomennos tarjoavat jälleen kerran sykähdyttävän lukukokemuksen!

Kasvatti voitti vuonna 2009 Davy Byrne’s Short Story -palkinnon ja on nykyisin osana lukion loppututkintoa Irlannissa. Vuonna 2022 teoksesta valmistui elokuva Hiljainen tyttö, joka puolestaan on voittanut lukuisia palkintoja eri puolilla maailmaa.