28.8.2023

SWAN, KAREN: Kesytön saari

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The Last Summer (2022)

Suomennos: Ilkka Rekiaro

St. Kilda (gaeliksi Hiort) on Ulko-Hebrideihin kuuluva yksinäinen saariryhmä Pohjois-Atlantilla, 64 kilometrin päässä Pohjois-Uistista ja noin 160 kilometrin päässä Skotlannin mantereesta. Saarista suurimmalla, Hirtalla, asuttiin jo esihistoriallisina aikoina. Myrskyisen meren ympäröimät saaret pysyivät pitkään eristyksissä muusta maailmasta, joten siellä säilyi ainutlaatuinen omavarainen elämäntapa. Pääasiallisena ruokana olivat linnut ja linnunmunat. Harva asukkaista osasi englantia, sillä puhekielenä oli gaelin kieli.

Heidän elämäntapansa kuulemma väistyi nopeaa vauhtia muualla maailmassa. Teollistuminen muutti yhteiskuntaa nopeammin kuin mikään asia satoihin vuosiin, ja heistä oli tulossa eläviä reliikkejä, menneiltä ajoilta säilyneitä harvinaisuuksia. (Effie)

Vuonna 1930 St. Kildan saarten maanomistajana oli Skyen saarella asuva MacLeodien MacLeod, joka peri niistä vuokraa mm. villana, tweedkankaana, myrskylinnun öljynä ja untuvina. Tuolloin Hirtalla oli enää 36 asukasta, joista alle kaksikymmentä työkykyisiä. Toimeentulo oli niin kriittisellä tasolla, että kaikki hirtalaiset evakuoitiin mantereelle heidän omasta anomuksestaan. Vuonna 1931 saaret myytiin Dumfriesin jaarlille, joka teki niistä merilintujen suojelualueen.

St. Kildan saaristoa on hallinnoinut vuodesta 1957 lähtien National Trust of Scotland ja vuonna 1986 siitä tuli luontoarvojensa ansiosta Unescon maailmanperintökohde. Vuonna 2005 saarten maailmanperintöstatukseen lisätiin myös niiden kulttuurinen merkitys. Saarella on puolustusministeriön tutkahavaintoasema.

Kesytön saari -teoksen päähenkilö on kahdeksantoistavuotias Effie (Euphemia) Gillies. Effien äiti ja ainoa veli ovat kuolleet, joten tyttö elää kaksistaan reumatismia sairastavan isänsä kanssa. Effien olisi pystyttävä tekemään samat työt kuin kylän miehet, jotta toimeentulo olisi taattu ja maanomistajan vaatimat verot mahdollista suorittaa. Siksi Effie käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet saadakseen lisätienestejä.

Effie on melkoinen rasavilli, joka pukeutuu isoveljeltä jääneisiin housuihin ja kiipeilee köysien avulle kalliorinteillä nopeammin kuin kukaan. Muiden lasten tavoin hänkin on oppinut koulussa lukemaan ja kirjoittamaan sekä puhumaan englantia, mutta huomattava lintujentuntija hänestä on kehittynyt ennen kaikkea luontoa tarkkailemalla.

Toukokuussa 1930 kyläläiset riemastuvat, sillä satamaan saapuu hieno purjealus mukanaan kaksi MacLeodin tuttavaa eli Dumfriesin jaarli ja hänen 28-vuotias poikansa, lordi Sholto. Effietä onnistaa: hänelle luvataan kaksi šillinkiä siitä, että opastaa vieraita lintujen pesimäpaikoille munia keräämään ja opettaa nuorta lordia kiipeilemään kallionjyrkänteellä lintuja pyydystämässä.

Tietenkin Effien ja nuoren lordin välillä herää tunteita. Saarilla kaikki ovat tasa-arvoisia, joten Effie ei pidä ystävystymistään Sholton kanssa mitenkään erikoisena, vaan jopa antaa tämän opettaa itselleen jotain uutta: uimataidon, jota kukaan saarelaisista ei hallitse, Tästä häntä nuhtelee kipakasti maanomistajaa edustava kasööri Frank Mathieson, joka on juuri tuonut kylään lastillisen muonaa. Kasööri kerää maanvuokran, joten hänellä on todellista valtaa.

Sitten postilaiva tuo virallisen kirjeen: hirtalaisten yhdessä allekirjoittama anomus päästä muuttamaan mantereelle on hyväksytty! Jotkut ovat innoissaan, koska uskovat muuton lupaavan uutta alkua ja parempaa elämää, mutta jotkut ovat täysin tyrmistyneitä joutuessaan nyt luopumaan tutusta elämäntavasta ja rakkaista asioista.

Kesytön saari -teoksen jälkipuolisko käsittelee Effien kokemuksia mantereella, jonne muutto tapahtuu 29. elokuuta 1930. Saarelaisten karja ja tavarat on kuljetettu jo etukäteen perille, koirat hyödyttöminä tapettu ja hautausmaalla lepäävät vainajat hyvästelty. Laivaan lastautuminen on hieman kaoottista ja joitakin asioita saattaa jäädä huomaamatta. Ensi kertaa Effiekin näkee kotisaarensa mereltä päin:

Hän katsoi viimeisen kerran siivekkäiden jyrkännevaltakuntaa, johon hän nyt oivalsi itsekin kuuluneensa: korkeimmilla paikoilla pesiviä valkosuulia ja niiden alapuolelle asettuneita myrskylintuja, vielä alempana ulokkeilla pesiviä ruokkeja ja kiisloja ja kallionrakosiin ja niistä ulos putkahtelevia kajavia…

St. Kildan evakuointi on maailmalaajuinen uutinen, joten laivaa on mantereella vastassa suuri väkijoukko. Se huolettaa Effietä, samaten hänelle ja isälle määrätty kolea talo ja etenkin saaren naisille järjestetty työ kutomossa. Onneksi Effien laajasta lintutuntemuksesta vaikuttunut Dumfriesin jaarli tulee hätiin ja tarjoaa Effielle työta kartanossaan Ayrshiren kreivikunnassa.

Tietenkin Effie onnistuu järjestämään odottamattomia tilanteita myös kartanon kellon lailla toimivassa koneistossa. Onkin hauska seurata, miltä luonnonlapsen silmin näyttävät toisaalta palvelusväen asenteet ja toisaalta rikkaiden yltäkylläinen elämä. Hän itse on erilainen, arvaamaton. Tulevaisuus lupaa Effielle onnea, mutta toisaalta eräs rikos luo varjon hänen elämäänsä.

Kesytön saari -teoksen parasta ja kiinnostavinta antia ovat kuvaukset St. Kildan saarilta. Mittakaavoiltaan uskomattomat luonnonmuodostelmat ja niiden karu kauneus. Tuuli, aallot ja linnut. Ihmisten rankka aherrus elantonsa eteen, mutta myös luja yhteishenki. Vanhat tavat ja uskomukset – esimerkiksi naimisiin menoon riittää hyppääminen luudanvarren yli.

Sukupuolirooleja ja luokkarajoja rikkova Effie on niin voimakas hahmo, että muut jäävät paljolti hänen taustakseen. Kirjan rakkaustarina noudattaa romanttisen kirjallisuuden perinnettä ja on ihan hellyttävä, mutta sen takia Swan on joutunut kirjoittamaan Dumfriesin jaarlin perillisineen vanhemmiksi kuin he todellisuudessa olivat vuonna 1930. Eikö olisi ollut mahdollista luoda rakkaustarinaa, jossa kaikki faktat olisivat olleet oikein?

Kesytön saari on ensimmäinen osa Karen Swanin suunnittelemasta historiallisesta sarjasta. Se on viihdyttävä ja hieman jännittävä ja päättyy niin yllättävään paljastukseen, että seuraavakin osa lienee pakko lukea. Siinä sankarittarena tulee seikkailemaan toinen Effien läheisimmistä ystävistä, Mhairi MacKinnon, joka uskoo että hänen sukunsa on kirottu.

Me olemme aina St. Kildan saariston tyttöjä, vaikka päätyisimme minne.

PS. Kuvia Skyen saarelta kesäkuussa 2023: MacLeodien linna Dunvegan ja rannikkoa.






21.8.2023

FRÍÐA JÓHANNA ÍSBERG: Merkintä

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Merking

Suomennos: Tapio Koivukari

Merkintä-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Islantiin. Yleiskäräjien enemmistö on päättänyt vahvistaa kansalaisten luottamusta instituutiota kohtaan määräämällä kaikki kansanedustajat psykologien kehittämään kokeeseen, joka  mittaa sekä osallistujien moraalia että heidän kokemaansa myötätuntoa muiden tuskaa kohtaan. Moni kansanedustajista joutuukin eroamaan testituloksen jäätyä alle tavoitetason.

Myötätunnon testaaminen oli vallankumouksellinen menetelmä sen erottamiseen, pystyikö potilas tajuamaan syyn ja seurauksen. Koe mittasi myötätuntoa ja psykopatiaa, sitä tuottiko toisten ihmisten tuska henkilölle kärsimystä vai nautintoa.

Lainsäädäntövallan edustajien jälkeen aletaan eläytymiskykyä arvioida hoitoalan työntekijöillä, joilla mittaustulos tulee vaikuttamaan myös palkkatasoon. Vähitellen yhä useampi osallistuu kokeeseen vapaaehtoisesti ja saa hyväksytyn testin jälkeen nimensä merkittyjen listaan. Ensin lista on vain viranomaisten käytössä, mutta lukuisten vaatimusten jälkeen siitä tehdään julkinen.

Nyt Islannissa ollaan järjestämässä kansanäänestystä siitä, tulisiko myötätuntokokeen ja merkintävelvollisuuden olla kaikille pakollisia. Asiaa puolustavat korostavat sitä, että hylätyksi tuleminen ei ole häpeä, vaan mahdollisuus. Alle tavoitetason jääneille järjestettäisiin terapiaa - ehkä lääkitystäkin - ja mahdollisuus parantaa tulostaan uusintatestauksessa. ”Moraalihäiriöiset” yksilöt saataisiin näin napattua hoitoon ennen kuin he luisuisivat rikosten tielle ja lisäisivät yhteiskunnan taakkaa.

Meidän on tarkoin ja huolella pidettävä varamme, miten täällä puhutaan asioista ja varsinkin lapsista, joiden mittaustulokset ovat tavoitetason alapuolella. Kuulin mainion neuvon, jonka mukaan lapsesta olisi puhuttava ikään kuin hän kärsisi vitamiinien puutteesta. Missä ei ole mitään hävettävää. Se on vain tehtävä, joka on ratkaistava.

Merkintäpakkoa vastustavat eivät usko, että merkityt suhtautuisivat kovinkaan myötätuntoisesti testissä hylättyihin. Luultavimmin näistä tulisi toisen luokan kansalaisia, joilla olisi vaikeuksia saada töitä, asunto tai pankkilainaa, ja joihin viranomaisetkin suhtautuisivat epäluuloisesti. Entä onko eettisesti oikein paljastaa hylätyt julkisesti? Pojilla empatiakyky kehittyy tyttöjä myöhemmin ja hylkäys saattaisi johtaa heidät rikollisuuteen tai itsetuhoisuuteen.

Merkintä-teoksessa muutamat henkilöt nousevat edustamaan erilaisia ihmistyyppejä ja myös erilaisia suhtautumistapoja myötätuntokokeeseen ja merkintäpakkoon. Myötätuntohankkeen keulakuva ja kiihkein puolustaja on psykologi Óli Tandri, joka aivan aidosti uskoo asiaansa. Häntä eivät horjuta uhkailut eivätkä tihutyöt, eivät edes perhettä jakavat näkemyserot.

Toista ääripäätä edustaa Eyja, jonka on pakko mennä myötätuntokokeeseen. Hän työskentelee yrityksessä, joka on saanut merkinnän ja edellyttää kaikkien työntekijöidensäkin olevan merkittyjä. Eyjan mittaustulos jää alle tavoitetason, mikä ei hämmästytä – niin itsekeskeinen ja juonitteleva hän on. Toisaalta saattaa kyllä olla niin kuin Eyja sanoo: kansainvälisessä sijoitustoiminnassa hän tekee kovaa tulosta juuri aggressiivisuutensa ansiosta.

Yhteiskuntatieteiden opettaja Talvi puolestaan suhtautuu hankkeeseen hieman kaksijakoisesti. Hän on merkitty, mutta on aiemmin haksahtanut seurustelemaan epävakaaksi osoittautuneen kollegan kanssa ja säikähtänyt niin, ettei terapiakaan tunnu auttavan. Merkityn status ja oikeudet tuovat hieman turvallisuutta.

Kirjan sympaattisin hahmo on nuori Tristan. Hän on kasvanut ongelmaperheessä ja saanut vaikeuksiinsa lääkettä, joka myöhemmin luokitellaan huumausaineeksi. Siinä vaiheessa poika on jo jäänyt koukkuun. Lojaalisuudesta vankilassa olevaa veljeään kohtaan Tristan ei halua mennä testiin ja joutuu siksi monenlaisiin vaikeuksiin. Lopulta näyttää siltä, että Tristan-ressu onkin se, josta koko kansanäänestyksen tulos riippuu!

Merkattujen ihmisten elämä ei ole sen tärkeämpää kuin meidänkään elämä. Me synnytään tämän maan päälle. Meillä on ihan yhtä suuri oikeus olla vapaita kuin toisillakin ja saada luottamusta ihan omana itsenämme.

Varsinaisen tarinan väliin on limitetty kahden pitkäaikaisen ystävän, Leilan ja Tean, kirjeenvaihtoa. Aluksi kirjeet tuntuvat kovin irrallisilta, mutta tarkemmin ajatellen ne tuovatkin kiinnostavan lisän. Keskustellaanko asioista erilaiset mielipiteet hyväksyen vai koetaanko omista näkemyksistä poikkeavat mielipiteet hyökkäyksenä?

Merkintä-teos on dystopia, joka osoittaa miten vaarallista on ihmisten luokittelu hyvässäkään tarkoituksessa. Kirjan loppuun olisi odottanut jotain vahvempaa kannanottoa – sovinnollinen loppu tuntuu laimealta. Tai ehkä tässä onkin juuri oikea näkemys ihmisistä: kun mieliä kuohuttavaan asiaan saadaan lopulta ratkaisu, se lakkaa kiinnostamasta.

Tapio Koivukarin suomennos on hyvä kaiken kaikkiaankin, mutta erityisen herkullinen ja onnistunut on Tristanin englantivoittoinen nuorisoslangi.

13.8.2023

SHAFAK, ELIF: Kadotettujen puiden saari

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: The Island of Missing Trees (2021)

Suomennos: Helinä Kangas

   Olipa kerran kaukana Välimerellä sijaitseva ikimuistoinen saari, niin kaunis ja sininen, että monet matkaajat, pyhiinvaeltajat, ristiretkeilijät ja kauppiaat rakastuivat siihen eivätkä olisi halunneet lähteä sieltä ikinä pois, ja oli niitäkin, jotka yrittivät hinata sen hamppuköysillä omaan maahansa.

   Legendaa, ehkä.

   Mutta legendojen on määrä kertoa meille siitä, minkä historia on unohtanut.

Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -romaanin tapahtumat sijoittuvat kirjan nykyhetkeen eli Lontooseen vuonna 2016 sekä käänteentekeviin hetkiin ensinnäkin vuonna 1974 Nikosiassa ja myöhemmin 2000-luvun alussa Nikosiassa ja Lontoossa. Näkökulmat vaihtelevat ja yksi näkökulmista on viikunapuun! Vuonna 1974 viikunapuu oli jo yli yhdeksänkymppinen, mutta sen yhdestä oksasta on 2000-luvulla kasvanut englantilaisessa puutarhassa jälkeläinen.

Nykyhetkessä näkökulma on kuusitoistavuotiaan Ada Kazantzakiksen. Hänen äitinsä Defne on vuosi sitten kuollut ja Kostas-isä tuntuu keskittyvän enemmän luonnontieteellisiin tutkielmiinsa kuin tyttäreensä. Tulppana isän ja tyttären välillä on myös se, ettei isä suostu kertomaan mitään omasta tai vaimonsa menneisyydestä. Tyttö tietää vain heidän saapuneen Kyprokselta ja sen, että äidin tausta on turkkilainen ja isän kreikkalainen. Ja että hänen oma nimensä tarkoittaa saarta.

Viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa opettaja antaa luokalle tehtäväksi haastatella jotakuta vanhaa sukulaista tämän nuoruudesta ja kirjoittaa sen perusteella essee. Ada ei ole koskaan tavannut ketään sukulaisistaan eikä heistä kukaan tullut edes äidin hautajaisiin. Opettajan kysymys Adalle esseen aiheesta saa jotakin hänessä naksahtamaan: Ada huutaa paniikissa kovaa, korkealta ja pitkään.

Onhan se selvää, että video Adan kohtauksesta päätyy someen, missä se irvailujen lisäksi saa myös kannattajia. Ada on edelleenkin häpeissään ja kauhuissaan, kun perheeseen saapuu odottamaton vieras: äidin sisar Meryem. Itsenä hyljeksityksi tunteva Ada ei ollenkaan ymmärrä sitä, että Meryem on luvannut vanhemmilleen pidättäytyä tapaamisista niin kauan kuin nämä ovat elossa.

Meryem on kuitenkin se, jolta Ada lopulta saa paljon tietoa kyproslaisesta kulttuurista tarinoineen, tapoineen ja ruokineen. Täti kertoo myös sähäkän Defnen ja mietiskelevän Kostaksen rakkaustarinasta niin paljon kuin tietää, mutta korostaa sen olevan vain osa totuudesta. Adalle sekin on arvokasta. Meryemin ansiosta hän voi palata loman jälkeen kouluun pystypäin.

Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.

Ja tarinan alku: vuonna 1974  kahdeksantoistavuotias Defne rakastuu koko kiihkeän sydämensä voimalla kreikkalaiseen Kostas Kazantzakikseen. Nuoret tapailevat Iloinen viikunapuu -tavernassa sen turkkilais-kreikkalaisen omistajaparin Yusufin ja Yorgoksen suojeluksessa, mutta tilanne vaarallinen heille kaikille. Aikoinaan sovussa eläneet naapurit kyräilevät nyt toisiaan ja ihmisiä tapetaan, heidän joukossaan myös Defnen ja Kostaksen omaisia. 

Rakkaus on uhkarohkea toivon tunnustus. Kukaan ei uskalla toivoa, kun kuolema ja tuho niittävät satoaan. Kun ympärillä on pelkkiä raunioita ja sirpaleita, silloin ei pukeuduta parhaaseen pukuun ja pistetä kukkaa hiuksiin. Sydäntä ei menetetä toiselle aikana, jolloin sydämen pitää pysyä suljettuna – eikä sitä etenkään menetetä ihmiselle, joka ei edusta samaa uskontokuntaa, puhu samaa kieltä, ole samaa verta… Mutta siinä he kaksi kumminkin nyt olivat.

Kadotettujen puiden saari kertoo Kyproksen historiasta pääpiirteittäin, mutta ei varmastikaan rankimman jälkeen. Kuolleiden määrä maassa on valtava, samaten kadonneiden. Kun kadonneiden etsintä 2000-luvun taitteessa käynnistyy, osallistuu Defne siihen ennen kaikkea löytääkseen ystävänsä Yusufin ja Yorgiksen. Mutta sekasorrosta eivät kärsineet vain ihmiset, vaan luonto kokonaisuudessaan. Vehreältä saarelta katosivat metsät ja metsien suojaamat hyönteiset, eläimet ja kasvit.

Viikunapuu on hauska valinta yhdeksi kertojaksi. Se on pitkän elämänsä aikana nähnyt paljon ja saanut lisää tietoa vierailevilta eläimiltä, Kuvaukset puiden kyvystä aistia asioita ja puiden välisestä solidaarisuudesta tuovat mieleen Richard Powersin teoksen Ikipuut, mutta Shafakin ote on romanttisempi. Pystyyhän tässä tarinassa viikunapuukin rakastumaan kuin nainen. Ja huomio: paratiisissa Aatamia ja Eevaa houkutteli tietenkin viikunapuu eikä omena!

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo.

Shafakin teos on eräänlainen versio Romeosta ja Juliasta, joskin rakastavaiset tässä tapauksessa saavat toisensa. Elävätkö he silti onnellisina elämänsä loppuun saakka? Miksi he parhaansa mukaan yrittävät unohtaa ja salata menneisyytensä? Kun Ada parikymppisenä saapuu ensi kertaa Kyprokselle, hän saapuu saarelaisena – ei pohjoisen turkkilaisena eikä etelän kreikkalaisena.

7.8.2023

PETERS, TORREY: Detransition, baby

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Detransition, Baby

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Yhdysvaltalaisen Torrey Petersin esikoisromaani Detransition, baby palkittiin PEN / Hemingway -palkinnolla ja nimettiin transkirjallisuuden merkkiteokseksi. Peters oli ensimmäinen transnainen, jonka romaani asetettiin ehdolle Women’s Prize for Fiction -palkintoon, mikä herätti tietyillä tahoilla vastustusta. Transnaisen ei katsottu olevan ”oikea” nainen eikä siis oikeutettu kilpailemaan tästä palkinnosta.

Romaanin keskeisin henkilö on transnainen Reese. Hän on käyttänyt estrogeeneja jo pitkään ja haaveilee vielä pystyvänsä leikkauttamaan itselleen vaginan. Vaikka Reese onkin käytökseltään hieman kärkäs, on hän silti edustanut äitihahmoa monelle nuoremmalle transnaiselle. Hänen suurin haaveensa olisikin saada oma lapsi, mutta monen mielestä sellainen halu on outo ja jopa epäilyttävä. Perusteluita vaaditaan.

Eivät ne äidit, jotka minä lapsena tunsin, joutuneet todistamaan, että oli hyväksyttyä haluta lapsia. Totta kai moni tuntemani nainen miettii, haluaako hän oikeasti lasta, mutta eivät he sitä mieti, miksi haluavat. Syytä pidetään itsestään selvänä. Cisnaisille esitetään kysymys: Miksi sinä et halua lapsia?  Ja sitten heidän täytyy perustella se. Jos olisin cis, minun ei olisi ikinä tarvinnut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Ei olisi tarvinnut todistaa, että ansaitsen naiseuden mallini. Mutta minä en ole cis. Minä olen trans. Joten siihen saakka kunnes olen äiti, joudun jatkuvasti todistelemaan, että ansaitsen olla äiti. Että siinä ei ole mitään luonnotonta tai kieroutunutta, että kaipaan lapsen rakkautta.

Reese seurusteli aikoinaan Amy-nimisen transnaisen kanssa. Se oli antoisa ja hyvä lesbosuhde, joka sai parin harkitsemaan tosimielessä lapsen adoptointia tai sijaisvanhemmuutta. Suhde kuitenkin kariutui Reesen uskottomuuteen. Jostain syystä Reese tuntuu olettavan, että muistuttaa eniten cisnaista silloin, kun antautuu suhteisiin väkivaltaisten ja alistavien cismiesten kanssa. Vai eikö hän usko ansaitsevansa parempaa?

Amy jättää Reesen ja detransitioituu takaisin mieheksi koettuaan elämän transnaisena liian turvattomaksi. Ames-nimisenä hän saa paikan mainostoimistossa, missä hänen pomonaan on kiinalaisjuutalainen Katrina. Kukaan toimistossa ei tiedä Amesin elämänjaksosta transnaisena, joten kukaan ei myöskään hämmästy Katrinan ja Amesin alkaessa seurustella. Mutta sitten koittaa yllätys: Katrina tulee raskaaksi, vaikka Ames on uskonut olevansa estrogeenihoitojen seurauksena steriili.

Katrina haluaa kiinteän perheen, mutta Ames ei pysty kuvittelemaan itseään isähahmona. Niinpä hän kehittelee oudon palapelin, jossa myös Reese olisi osa perhettä: Jos myös Reese auttaisi lapsen kasvattamisessa, kaikki saisivat haluamansa. Katrina saisi rakastajansa sitoutumaan perheeseen, Reese saisi lapsen ja Ames, no, hän saisi toteuttaa molempien naisten häntä koskevat toiveet olemalla sitä mitä jo oli: nainen muttei kuitenkaan, isä muttei kuitenkaan.

Hetken tilanne näyttääkin lupaavalta, mutta sitten Reesen elämäntapa kääntyy häntä itseään vastaan. Koko suunnitelma näyttää hajoavan käsiin, joskin kirjan loppu jättää jäljelle pienen toivonhitusen.

Kirja keskittyy transnaisiin, mutta lopulta kaikkien keskeisten henkilöiden on selviteltävä omaa suhtautumistaan sukupuoleen, vanhemmuuteen ja seksuaalisuuteen. Monen transnaisen kohdalla ongelma ei ole siinä, etteivätkö he tietäisi, mitä he ovat, vaan siinä, ettei kukaan opeta heille, kuinka heidän tulisi jatkossa elää.

Detransition, Baby on suorasukainen ja rohkea teos edelleenkin hieman arkaluonteisena pidetystä aiheesta. Hieman kirja olisi kaivannut tiivistämistä ja rönsyjen ja toistojen karsimista, mutta auttaa tällaisenaankin tutustumaan itselleen vieraaseen kulttuuriin ja sanastoon.