ANYURU, JOHANNES: Ixelles

Kustantaja: S&S 2024

Alkuteos: Ixelles (2022)

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin poika Johannes Anyuru (s. 1979) on romaani- ja näytelmäkirjailija sekä runoilija. Hän on ollut ehdolla arvostetun August-palkinnon saajaksi neljä kertaa ja voitti palkinnon vuonna 2017 dystopiallaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani Ixelles on kolmas Anyurulta suomennettu teos.

Ruth asuu kymmenvuotiaan poikansa Emin kanssa merenrantatalossa Ixellesin hienostokaupunginosassa Belgiassa. Hän työskentelee agentuurissa, jolta asiakkaat saavat apua yleisen mielipiteen muokkaamisessa haluttuun suuntaan tai mediassa julkaistavien uutisten sisältöön vaikuttamisessa. Ruthin työnä on laatia tarinoita, luoda valehenkilöitä ja etsiä niihin sopivat näyttelijät. Hän on taitava, mistä kertoo kova palkkakin.

Vuosien varrella hän on luonut ääniä jotka ovat vakuuttaneet poliitikkoja lakimuutoksista ja investoinneista, ääniä jotka ovat saaneet taidemarkkinat hullaantumaan uusista tähdistä…

Lapsuutensa ja nuoruutensa Ruth kuitenkin vietti aivan toisenlaisessa ympäristössä. Antwerpenin lähiössä, jota postinumeron mukaan kutsutaan 2070:ksi ja jota asuttavat maahanmuuttajat, köyhät ja rikolliset. Siellä asuu edelleen Ruthin äiti; Kongosta saapunut pakolainen, alkoholisti ja uhkapeluri. Nyt 2070:n alueelta aiotaan purkaa rakennuksia uusien liikennejärjestelyjen tieltä ja Ruthin tehtävänä on muokata asukkaiden mielipiteitä niin, etteivät he vastustaisi purkusuunnitelmaa.

Äitinsä luona käydessään Ruth kuulee huhuja kultaisesta cd-levystä, jolla kuvataan väkivallan ulkopuolella olevaa paikkaa nimeltä ei-minkään osasto ja jonne 2070:n nuoretkin olisivat tervetulleita.  Ruth saa levyn käsiinsä ja tunnistaa puhujan äänen: Mion, joka oli Ruthin rakastettu ja Emin isä. Mion, joka puukotettiin kävelytunnelissa kuoliaaksi kymmenen vuotta sitten. Mutta puhuja ei voi olla Mio, sillä hän ei ikinä olisi jättänyt Ruthia selviytymään yksinään!

Aallot vyöryy halkeilleiden katujen yli. Pärskyy ovista sisään. Ja kun ne kääntyy ja vetäytyy takaisin, tuntuu kuin niiden mukana menisi kokonainen ihmiselämä – lastensuojeluilmoitukset ja tapaamiset sossun työntekijöiden kanssa, hasis- ja pilleripussit, ahdistuksen vallassa valvotut yöt. Kaikki katoaa aaltoihin… Mä odotan sua täällä. Veli.

Muiden 2070:n nuorukaisten tavoin myös arabipoika Mio (Muhammed) häiriköi ja tappeli, sillä väkivalta oli aina kuulunut hänen elämäänsä. Muiden tavoin hänkin ryösteli, toimi huumediilerinä ja käytti huumeita. Miossa oli kuitenkin myös jotain muuta, hellyyttä tai ehkä sisäistä valoa. Tai vapaudenkaipuuta – uneksihan hän joskus muuttuvansa linnuksi.

Mustaihoinen Ruth puolestaan oli palkittu runotyttö. Monen muun nuoren tavoin kirjasto oli Ruthin turvakeidas ja siellä hän myös tutustui 17-vuotiaana Mioon. Ruth uskaltautui seikkailemaan ja Mio unelmoimaan elämästä Ruthin kanssa jossain muualla kuin 2070:ssä, mutta Ruthista tulikin yksinhuoltajaäiti ja Miosta marttyyri, jonka kuva maalattiin kirjaston ulkoseinälle.

Ruth ei ole halunnut kertoa pojalleen totuutta Mion elämästä ja kuolemasta, mutta Em on alkanut kysellä. Oliko isä hyväntekijä, kuten jotkut sanovat? Vai oliko hän paha? Em on yksinäinen poika, joka purkaa tunteitaan roolipeleihin ja näkee öisin painajaisia ikkunan takaa tuijottavasta hahmosta. Ja nyt Em on tavannut miehen, joka on antanut hänelle lahjaksi linnunsulkakokoelman. Mio keräili ja osteli itselleen sulkia, mutta ei tuo mies voi olla Mio!

Ixelles kertoo lähiöstä, jonka asukkaat tuntevat jääneensä jumiin paikkaan, jossa ei ole tulevaisuudennäkymiä eikä toivoa ja jossa liian moni nuori poika kuolee jengien välienselvittelyissä. Nuo pojat esittävät kovaa ja uhmakasta, mutta sisimmässään he haluaisivat tulla hyväksytyiksi ja saada tukea. Onneksi on ihmisiä, jotka yrittävät nostattaa alueen ihmisten yhteishenkeä. Onneksi on kirjasto ja islaminuskoisilla myös viisaan imaamin johtama moskeija.

Ixelles-romaanissa on keskeisissä rooleissa kaksi henkilöä, jotka yrittävät vaikuttaa muihin ihmisiin kertomusten voimalla. Ruthin asiakkaat ovat varakkaita ja heidän päämääränään on useimmiten saavuttaa hänen avullaan kaupallista- tai poliittista menestystä. Kuinka eettisesti oikeaa se sitten aina onkaan? Kultaisella cd-levyllä puhuva henkilö taas haluaa tuoda tulevaisuudenuskoa ja toivoa kaikkein huonoimmassa asemassa oleville.

Mies sanoo, ettei järjestelmän ulkopuolella ole mitään vaan kaikki on osa järjestelmää, jopa kapinointi sitä vastaan, mutta että täkäläisillä nuorilla, varastetuilla mopoilla ajavilla nuorilla ja vanhemmilla vanhanaikaisine uskontoineen on ainoastaan juuri se - ei mitään. Meillä ei ole mitään. Ja ei-mitään on ainoa, joka voi kaataa järjestelmän – sanaleikki, jonka varaan on rakennettu kokonainen maailmankuva.

Anyurun kaunis ja runollinen kieli luo tarinaan haikean pohjavireen. Toisiinsa sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys, tosi ja kuvitelmat. Näkökulmia on useita, mutta lukujen otsikot kertovat, kenestä on kulloinkin kyse. Kultaa-otsikon alta löytyy kultaiselle cd-levylle tallennettu teksti ja lisäksi on lukuja, jotka kuvaavat vanhemman eli Ruthin ja pelintekijän eli Emin suhdetta. Outi Menna on suomennoksessaan tavoittanut kaikki vivahteet.

Vaikka Ixelles sijoittuukin jonnekin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, ovat sen käsittelemät asiat jo nyt olemassa yhteiskunnassamme: ihmisryhmien välinen eriytyminen, maahanmuuttajat, sopeutumattomuus, rasismi, väkivalta ja huumeet. Pelottavaa on se, mihin päädytään, jos mitään ei tehdä. Tämä kirja kannattaa lukea!

ANYURU, JOHANNES: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kustantaja: S&S 2018

Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin lapsi Johannes Anyuru (1979) on kirjailija ja runoilija, jolta on julkaistu kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Anyurun romaani Myrsky nousee paratiisista oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2012 ja vuonna 2013 Ruotsin ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. August-palkinto Anyurulle tuli vuonna 2017 teoksesta He hukkuvat äitinsä kyyneliin.

Helmikuun seitsemännentoista päivän ilta Göteborgissa. Kirjakaupassa yleisötilaisuus, jossa on tarkoitus keskustella kiistellyn sarjakuvataiteilijan satiirisista profeetta Muhammed -karikatyyreistä ja sananvapaudesta. Kolme Daesh-jihadistijärjestön kannattajaa: kaksi nuorta miestä aseineen ja tyttö videoimassa kännykällä tapahtumia. Panttivankeja. Laukauksia.

Kirjan minäkertoja, islaminuskoinen kirjailija, saa kaksi vuotta kirjakauppaiskun jälkeen kutsun oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siellä on hoidossa terroristikolmikon ainoa elossa oleva jäsen, joka on tunnistettu belgialaiseksi Annika Isegeliksi, mutta jota kirjailija alkaa kutsua Tundra-tytöksi. Tyttö antaa kirjailijalle luettavaksi muistiinpanot, jotka on laatinut elämästään.

Tundra-tyttö uskoo todellisuudessa eläneensä Göteborgissa viidentoista vuoden päässä nykyhetkestä. Jostain syystä hänen sielunsa kuitenkin poistui sieltä, matkusti ajassa taaksepäin, asettui belgialaisen Annikan ruumiiseen ja sekaantui siten helmikuun seitsemännentoista päivän tapahtumiin.

   Sairaalassa hänen väitettiin, että hän oli joku muu. Häntä kutsuttiin nimellä, joka ei ollut hänen, ja hänelle puhuttiin kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.

   Hän oli yksi tuhansista syyskuun yhdennentoista jälkeisistä sieppausten ja kidutusten uhreista. Sen verran hän tietää.

   Sen verran hän arvelee tietävänsä.

Tulevaisuuden maailmassaan tytön elämä oli melko huoletonta, kunnes vanhemmat alkoivat suunnitella pakoa pois Ruotsista. Maahanmuuttajilta oli viety asema ja turvallisuus, koska heidät ruotsalaisten arvojen valossa nähtiin pelkästään uhkatekijöinä, ei ihmisinä. Kaduilla partioivat täysillä valtuuksilla ritarisydämiksi kutsutut kiihkoisänmaalliset joukkiot. Valtion virallisen kansalaissopimuksen allekirjoittamatta jättäneet joutuivat Kaningårdenin rangaistusleirille, jossa nääntyivät nälkään elleivät suostuneet syömään sianlihaa. Teloituksiakin tapahtui. 

  

Tämä tulevaisuuden uhkakuva nousee tytön mieleen kesken terrori-iskun. Hän muistaa nähneensä tuhansia kertoja videon, jossa sarjakuvataiteilija murhataan ja iskuun osallistunut nainen laukaisee räjähdeliivin. Paljon kuolleita. Viha-aalto muslimeja kohtaan. Sitä tyttö ei voi sallia, vaan muuttaa tapahtumien kulun ampumalla Aminin, rakastettunsa ja puolisonsa.

Hän sulkee silmänsä ja tuntee jomottavan päänsäryn kohoavan pintaan ohuina säikeinä ja painuvan takaisin. Hän on jättänyt kertomatta Aminille että sen jälkeen, kun Hamad kertoi mitä he tekisivät, hän on nähnyt mielessään otsikoita. Ikään kuin hän muistaisi mitä tapauksesta tullaan kirjoittamaan jälkeenpäin.

Mitä ajatella tytön tarinasta? Hän on oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, koska hänellä on diagnosoitu monimuotoinen skitsofrenia, johon liittyy psykoottisia jaksoja ja hallusinaatioita. Koko tarina voisi siis olla sairaiden aivojen tuotosta. Toisaalta Annika Isagelin tiedetään joutuneen Belgian tiedustelupalvelun sieppaamana pahamaineiseen al-Miiman vankilaan Jordaniaan. Jotain hirveää siellä varmasti tapahtui, koska tyttö oli kuukausikaupalla täysin katatonisessa tilassa vapautumisensa jälkeen. Kolmas mahdollisuus on sitten se, että tyttö todellakin tuli meidän maailmaamme tulevaisuudesta.

Monella kirjan tapahtumista on esikuvansa nykytodellisuudessa. Terrori-isku kirjakauppaan tuo mieleen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdyn hyökkäyksen vuonna 2015. Al-Miiman kuvaukseen kirjailija on varmasti saanut vaikutteita niin Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalista kuin Guantanamon vankileiristä. Kammoksuttu Kaningårdenin alue puolestaan viittaa Ruotsissa 1960-luvulla rakennettuihin lähiöihin, joista on tullut maahanmuuttajien asuttamia slummeja. Kirjan tarkoitus onkin varoittaa siitä, millaiseen maailmaan saatamme ajautua, jollemme ole varuillamme. Oikea tie löytyy, jos emme sulje silmiämme emmekä pakene vastuutamme.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko, että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään niistä koskaan lopu.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kieleltään kaunista ja hyvää, paikoin suorastaan runollista. Nuorten puheessa esiintyy sellaisia arabiankielisiä sanoja kuin yani, wallah ja balagan muistutuksena heidän muslimitaustastaan.

Kertomus muistuttaa jännittävyydessään trilleriä ja vie mukanaan niin, että uskomattomimmatkin asiat on valmis hyväksymään. Monet kuvaukset ovat päällekäyvän realistisia, mutta mukana on myös ripaus mystiikkaa. Mitä symboloivat tytön kaikkialla näkemät yöperhoset? Mikä merkitys on lumisateella? Anyuru kieputtaa tarinaa kiehtovasti niin, ettei lopultakaan tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ajatuksia jää kytemään.