RYTISALO, MINNA: Sylvia

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Ville Laihonen

Minna Rytisalon kirja Sylvia alkaa nimihenkilön esittelyllä. Sylvia Petronella Antoinette van der Moer syntyi Haagissa vuonna 1923, menetti isänsä parivuotiaana ja eli sen jälkeen äitinsä ja sisarensa kanssa hyvin vaatimattomissa oloissa. Toisen maailmansodan jälkeen Sylvia lähti maailmalle ja avioitui 1946 yhdysvaltalaisen free lance -toimittajan kanssa. Liitto päättyi eroon 1948, mutta Sylvia jatkoi matkustelua.

Helsinkiin Sylvia saapui kesäkuussa 1949 ja eleli amerikkalaisen toimittajan roolissa seurapiireissä, kunnes hotelli teki rikosilmoituksen maksamattomista maksuista. Petronellaksi muuttunut seikkailijatar lähti hankaluuksia pakoon Lappiin ja vaelsi geologi Klaus Säynäjärven mukana Lemmenjoelle toimiakseen kullankaivajien leirissä kokkina. Suojelupoliisi kuitenkin tavoitti Petronellan ja kuljetti Helsinkiin kuulusteluihin. Hänet karkotettiin Suomesta lokakuussa 1949.

Hän on ollut aivan tavallinen tyttö, ei hän ole tehnyt mitään mainetekoja tai mitään, miksi olisi jäänyt historiaan. Miksi hänet yhä muistetaan?

Faktojen jälkeen kirjassa seuraa fiktio. Millainen nainen Sylvia oikein oli? Kertomukset seuraavat toisiaan, kun Sylvia tapaa ihmisiä eri puolilla maailmaa aina erinimisenä ja eri elämäntarinalla varustettuna.  Hän tietää, että maailmassa menestyvät ne, jotka osaavat valita oikeat tarinat, joten seurasta riippuu, onko Sylvia paronitar, leski tai sotasankari.

Sylviassa on sellaista itsevarmuutta ja säteilyä, että ihmiset harvoin kyseenalaistavat hänen tarinoitaan. Hän itse taas ei katso toimivansa väärin hyväuskoisia petkuttaessaan, koska se on hänelle ainoa tapa selvitä päivästä toiseen. Tuskinpa kenenkään kukkaro kevenee liikaa sinä lyhyenä aikana, jonka Petronella yhdessä paikassa viipyy!

Ei ole mikään iso synti, että joku voileipä, kananmuna tai maitolasillinen on jäänyt maksamatta tai hotellihuone kuittaamatta.

Kertomukset Sylvian ja ihmisten kohtaamisista ovat kuin novelleja romaanin sisällä; selkeitä kokonaisuuksia, joista paljastuvat kummankin osapuolen ajatukset. Niihin limittyvät Petronellan kokemukset Lapissa, missä avarat maisemat vaikuttavat maailmaa nähneeseen seikkailijaan todella voimakkaasti ja saavat hänet nöyränä tutkiskelemaan omaa itseään. Tämä on kirjan kauneinta antia.

…minä katson niin kauas etten elämässäni koskaan ennen, ja kutistun sen kaiken edessä. Maisema on avartunut valtavaksi. On pakko istuutua. Olen hiekanjyvä tai vaivaiskoivun pyöreä lehti. Ei ihminen saa maailmaan minkäänlaista merkkiä tai muistoa jätettyä, ja kuollessaan jokainen katoaa jäljettömiin.

Klaus Säynäjärvestä Petronella löytää ystävän. Mies suhtautuu naiseen asiallisesti eikä tuomitse tätä, vaikka näkeekin keksittyjen tarinoiden läpi. Yhteinen huumori löytyy. Kullankaivajat puolestaan mieltyvät kauniiseen ja eloisaan Petronellaan niin paljon, että tarjoutuvat maksamaan tämän velat voidakseen pitää kaunottaren luonaan. Tämä kuitenkin katoaa jäljettömiin kuin aave.

Muuhun tekstiin kietoutuu vielä Supon edustajan Tapio Korhosen kronologialtaan takaperoisesti etenevä selostus Petronellan hakumatkasta Lapista Helsinkiin. Korhonen ei usko Petronellasta mitään hyvää, vaan pitää tämän jokaista sanaa ja elettä todisteena kavaluudesta. Väärällä nimellä ja ilman passia matkustava nainen on varmasti vakooja! Ehkä moni muukin suomalainen ajatteli tuolloin samoin.

Sylvian tarina ei lopu karkotukseen. Hän eli viimeiset vuotensa Yhdysvalloissa, missä kuoli 90 vuoden iässä tammikuussa 2014. Hän ei kuitenkaan unohtanut Lappia, vaan toivoi ennen kuolemaansa, että hänen tuhkansa levitettäisiin Lemmenjoelle. Kesällä 2014 tytär toteutti äitinsä toiveen ja toi tuhkat Lemmenjoelle ja Inarin hautausmaalle. Petronella palasi ystäviensä luo.

Kullankaivajat puolestaan eivät koskaan unohtaneet kaunista Petronellaansa, vaan nimesivät hänen mukaansa Lemmenjoen läheiset tunturit Petronellan kukkuloiksi. Näin nuoresta naisesta muodostui yksi Lapin kultamaiden legendoista, jonka lumoa Rytisalon taidokkaasti rakennettu teos ei vähennä.

Onko sattumaa, mihin on syntynyt, millaisiin oloihin ja keneksi, mitä lopulta voi valita vai voiko mitään? Onko ihmisen oltava kuin tervapääsky, vai voiko valita myös pysähtymisen?

Olin aina ajatellut, että voisin valita kaikki vaihtoehdot, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jokainen valinta on myös valitsematta jättämistä. 

Sylvia Antoinette Petronella van der Moerin muistolaatta Inarin hautausmaan Pyrkyripalstalla.

RYTISALO, MINNA: Jenny Hill

Kustantaja: WSOY 2023

Viidenkympin ikärajaa lähestyvä Jenni Mäki on ollut kaksikymmentäneljä vuotta naimisissa Jussin kanssa ja saanut tämän kanssa kaksi lasta, mutta nyt Jussilla on uusi rakas ja tulossa uusi lapsi. Eräänä päivänä Jenni sitten pakkaa laukkunsa, jättää kotinsa ja muuttaa vuokra-asuntoon. Samalla Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Tämä taitaa olla hänen siihenastisen elämänsä rohkein teko.

… eikä Jenny enää ole kenenkään vaimo eikä juuri äitikään, tytär hän on ja sisko ja ehkä ystäväkin, ja hän on tässä ja hengittää. Yhtäkkiä on aivan rauhallista, ja joskus tällaisissa kohdissa jokin tarina alkaa kirjoittua uudelleen.

Jenny on ollut arka tyttö, joka on halunnut miellyttää kaikkia. Hän on ollut äärimmäisen tunnollinen, pikkutarkka ja ulkonäöltään huoliteltu perheenäiti ja työntekijä. Usein hänestä on kuitenkin tuntunut, ettei tiedä sääntöjä, jotka muille ovat itsestään selviä, ja on siksi vääränlainen ja ulkopuolinen. Ainoa asia, jossa Jenny on tuntenut olleensa pätevä, on ollut äitiys. Siksi hän olisikin halunnut vielä kolmannen lapsen, mutta Jussi kieltäytyi ehdottomasti…

Terapeutin luona Jenny on käynyt jo vuoden verran, mutta edistystä ei ole tapahtunut. Nyt hän on terapeuttinsa kehotuksesta alkanut kirjoittaa ajatuksiaan eräänlaisiin kirjeisiin, joita ei ole tarkoitus lähettää eteenpäin. Jenny osoittaa kirjeensä Brigitte Macronille, jonka rohkeutta ihailee, mutta jota toisaalta moitiskelee lastensa hylkäämisestä. Keino tuntuu tepsivän: vähitellen lyhyet, ynseähköt kirjeet muuttuvat pidemmiksi ja avoimemmiksi. Niissä kuuluu Jennyn oma ääni.

Keskusteluja Jenny käy myös vuotta nuoremman siskonsa Johannan kanssa, etenkin menneisyydestä, josta kummallakin on hieman erilaisia muistoja. Ovatko tapahtumista kerrotut tarinat muokanneet todellisuutta?  Johanna on saanut mainetta ”jumalatarkursseillaan”, joissa pyritään vapauttamaan naisten käyttämättä jääneitä voimavaroja. Jenny ei usko koskaan muuttuvansa jumalattareksi – mutta miksi pitäisikään? Eikö tavallinen riitä?

On vielä yksi taho, joka on kiinnostunut Jennyn hyvinvoinnista: ajattaret, joihin kuuluvat tutut satuhahmot Ruususesta Punahilkkaan. He eivät suinkaan ole mitään yksiulotteisia kiiltokuvaprinsessoja, vaan tavallisia naisia, jotka ovat kapinoineet ja joita on alistettu tai kohdeltu väkivaltaisesti. Myöhemmin heistä on tehty viihdettä tai sitten opettavaisia esimerkkejä – Punahilkkakin on tytöille suunnattu varoitus naiivin luottamuksen ja varomattomuuden vaaroista.

Kukin ajatar yrittää ohjailla Jennyä omalla tavallaan puuttuessaan johonkin naiseuden puoleen. Kerttu murehtii naisten ulkonäköpaineita, nuorekkuusvaatimuksia ja etenkin syömisen kontrollointia. Tähkäpää korostaa ilon ja nautinnon merkitystä ja Ruusunen itsenä hyväksymistä. Lumikki varoittaa toisen ihmisen varaan ripustautumisesta, sillä ihmisen voi pelastaa vain ihminen itse. Ei ole prinssiä tulossa.

Ja hyvinhän siinä käy: Jenny huomaa, ettei hänen tarvitsekaan yrittää miellyttää muita ja elää joidenkin näkymättömien sääntöjen mukaan sen paremmin ulkomuodoltaan kuin teoiltaankaan; hänellä on oikeus tehdä omat valintansa. Edessä on vielä ikäviä yllätyksiä ja raskaita aikoja, mutta Jenny on kyllin vahva kestämään ne itseensä ja tulevaisuuteensa luottaen.

Enää ei ole oikeastaan pettymystä eikä väsynyttä vihaakaan, ei alistumista eikä surua, voi katsoa taakseen ja nähdä, millainen itse silloin oli ja mitä vaille luuli jääneensä, ja sitten voi katsoa eteenpäin ja nähdä yllätyksiä, suloisia sattumia, kaikkea mitä vielä voi olla tulossa, ja paljon on.

Rytisalon teksti on kaunista, sujuvaa ja ajatuksia herättelevää. Millä tavoin sanat sukupuolittuvat? Avioliiton sanotaan pelastavan naisen, mutta miltä? Missä vaiheessa alkaa vanhempien luopumisprosessi – silloinko, kun lapsi alkaa kontata poispäin äidistä? Miksi vaihdevuosia elävä nainen otetaan vitsin kohteeksi? Kuinka moni – tai minkä tyyppinen – nainen kaipaa nimenomaan miehen katseen kohteena olemista? Ihan eri asiahan on haluta tulla nähdyksi ylipäätään – sitä kaipaavat kaikki.

Jenny Hill -romaanissa miellyttävät leikillisyys, monikerroksellisuus ja oivaltavat yksityiskohdat. Esimerkiksi Jennyn tuntemusten sekoittuminen, kun sukkahousut hiertävät ikävästi ja samaan aikaan suussa sulaa ylellinen suklaa. Tai Hill-sukunimellä leikittely: suora käännös Mäestä, muistuma vaihto-oppilasvuoden amerikkalaisesta isäntäperheestä ja viittaus seksistiseen koomikkoon Benny Hilliin.

Minna Rytisalo (s. 1974) työskenteli liki kaksikymmentä vuotta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, mutta irtisanoutui vuosi sitten oltuaan ensin työuupumuksen vuoksi sairauslomalla ja sitten apurahan turvin virkavapaalla. Irtisanoutumisen syynä oli työn luonteen muuttuminen: lukio ei enää ole yleissivistävä oppilaitos. Näistä asioista puhutaan elokuussa ilmestyvässä Huokauksia luokasta -teoksessa, joka perustuu Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen väliseen kirjeenvaihtoon.

 

RYTISALO, MINNA: Rouva C.

Kustantaja: Gummerus 2018

Minna Rytisalon romaani Rouva C. kuvaa Minna Canthin (1844-1897) elämää ennen kirjailijanuraa ja kuuluisuutta. Teoksen alussa vuonna 1863 kuopiolainen kauppiaantytär Mina Johnson lähtee opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Kirjan lopussa leskeksi jäänyt Minna Canth muuttaa vuonna 1880 seitsemän lapsensa kanssa Kuopioon hoitamaan konkurssikypsää lankakauppaa. Paljon ennättää tässä välissä tapahtua.

Mina saa isänsä varallisuuden ansiosta käydä herrasväen tytöille tarkoitettua koulua, mutta sen käsitöihin ja seuratapoihin keskittyvä opetus ei hänen tiedonjanoaan tyydytä. Hän pääsee ensimmäisten naisten joukossa juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Samalla etunimikin vaihtuu vähemmän herraskaiseksi Minnaksi.

Seminaarissa Minnaa kiinnostavat eniten lehtori Ferdinand Canthin selkeät opetukset luonnosta ja sen ilmiöistä. Nuori lehtori on tavoiteltu poikamies, jota myös Minnan ystävätär Flora yrittää määrätietoisesti vampata. Canthin huomion vie kuitenkin tiedonhaluinen, vilkas ja norja Minna. Tämä puolestaan haluaa mieluummin päästä aikanaan opettajaksi kuin jonkun vaimoksi (naisopettajalle perheellisyys ei ole sallittua) ja antaa Canthille rukkaset.

Vallaton Minna ei malta olla uhmaamatta joitakin seminaarin sääntöjä ja joutuu rehtori Uno Cygnaeuksen nuhdeltavaksi. Epäasiallista lähentelyäkin saattaa Cygneuksen taholta olla. Joka tapauksessa Minna päättää olla palaamatta enää seminaariin – kunnes kotona selviää ainoa tarjolla oleva vaihtoehto: naimisiin ja töihin isän kauppaan.

Ferdinand Canthin uusi kosinta on pelastus. Vielä avioituneenakin Minna aikoo miehensä tukemana uhmata sovinnaissääntöjä jatkamalla opiskelua, mutta haave katkeaa lapsen ilmoittaessa tulostaan. Lapsia karttuukin sitten seitsemän kappaletta. Elämä on raskauksia ja synnytyksiä, korsetteja ja käyttäytymissääntöjä. Aina välillä Minna syöksyy syvään masennukseen eikä jaksa edes nousta sängystä.

Minnalle äitiys ja kodinhoito eivät riitä. Yrityksistä huolimatta kakut eivät onnistu ja lastenhoito on paljolti luotettavan piian harteille. Minnaa kiinnostavat tarkka rahankäyttö, oman talon rakentaminen ja yhä enenevässä määrin yhteiskunnalliset asiat. Järvikaupunki saa kauhistua yhä uudestaan, kun sanomalehdessä ilmestyy Minnan kirjoituksia alkoholinkäytön kiroista, köyhien työttömyydestä ja naisten tasa-arvottomasta asemasta. Jopa Flora alkaa vieroksua ja hävetä ystäväänsä.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen. 

Avioliitto Ferdinandin kanssa alkoi ehkä Minnan puolelta jossain määrin laskelmoidusti, mutta siitä muodostuu hyvä. Ferdinand on huomaavainen mies. joka sallii vaimolleen vapautta ja tukee tätä horjumatta epäsovinnaisissakin pyrkimyksissä. Minna on hänen puuhakas kottaraisensa, joka tarttuu asioihin silloin kun Ferdinand itse vielä harkitsee ja arkailee.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa se hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

Aika järvikaupungissa loppuu kohtalon iskiessä syvästi. Kuolee sisko, kuolee isä ja vielä Ferdinandkin. Minnan seitsemäs lapsi syntyy isän ollessa jo poissa. Nyt ei voikaan vajota pitkään lamaannuttavaan masennukseen, vaan on kerättävä voimat ja järjestettävä perheen elämä uudelleen. On palattava Kuopioon.

Minna Maijalan teos Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (2014) on tarjonnut Rytisalolle faktatietoa, mutta kirjailija on jatkanut siitä eteenpäin tavoittelemaan henkilöiden sisintä. Kaikki tuntuu perustellulta, vaikka tietenkään ei voi varmaksi sanoa, lähentelikö Cygnaeus tai oliko Canthien avioliitto näin sopusointuinen ja kannustava. 

Rytisalon kieli on kaunista ja vivahteikasta. Hienovaraisesti kerrotaan kahden ihmisen vähittäisestä lähentymisestä ja turvallisesta yhteishengestä, joka kannattelee pariskuntaa kiireisen elämän pyörteissä. Hauskasti Rytisalo ujuttaa mukaan myös tapahtumia ja henkilöitä, jotka aikanaan esiintyvät Minna Canthin teoksissa. Lukija vierailee niin säätyläisnaisten kokouksissa kuin köyhien ja sairaiden parissa ja ymmärtää sen jälkeen hyvin Minnan sisimmässä riehuvan myrskyn.

Hän oli käyttänyt aikansa saarnatakseen valistuksen kammoa, taikauskoa ja juopumusta vastaan, kirjoittanut markkinamiehet ja tietäjäukot, salapolttajat ja murtovarkaat eläviksi henkilöhahmoiksi, heidän juominkinsa, loitsuseuransa, petoksensa ja varkautensa, suden ulvonnan, raadellut lapset ja karjan…

RYTISALO, MINNA: Lempi

Kustantaja: Gummerus 2016

Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.

Lempi on kauppiaan tytär, ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on haaveensa.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.

Viimeisen puheenvuoron käyttää Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan. Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi on eri maata.

Sinunlaisesi virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,

Siskon mukana koetaan matka haaveen perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa ”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.

Rytisalo hallitsee hienovaraisen kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.

Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä.

Lempi on hieno romaani, jonka lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta menestystä.