FARAH, NURA: Lumimaa

Kustantaja: Otava 2022

Nura Farahin novellikokoelma Lumimaa sisältää neljätoista kertomusta, jotka käsittelevät somalitaustaisia maahanmuuttajia. Kaikki tarinat eivät sijoitu Lumimaahan eli Suomeen, vaan kahdessa tapauksessa Italiaan. Toisessa kerrotaan kotimaastaan mielipiteidensä vuoksi paenneesta miehestä, joka elää kaduilla poliisia pakoillen, ja toisessa työn perässä Eurooppaan saapuneesta nuoresta naisesta, joka luottaa maannaiseensa ja ajautuu prostituoiduksi.

Lumimaassa tarinat eivät ole yhtä rajuja, mutta ihmisten ennakkoluuloihin ja ilkeyteen törmäävät kyllä sielläkin lähes kaikki maahanmuuttajat. Miehiä pidetään tappelijoina ja raiskaajina. Naisia nimitellään kaapunaisiksi, rättipäiksi ja neekerihuoriksi. Koulussa opettaja on tyytyväinen, kun luokassa keskustellaan maahanmuuttajien valtiolta saamista etuuksista, ja selittää, ettei sanassa neekeri ole mitään pahaa:

”Se tarkoittaa mustaa ihmistä. Ja sinä olet musta tyttö”, opettaja oli osoittanut Fardousaa. ”Me muut näemme, että sinä olet erilainen kuin me.”

Uimahallissa uimapukukankaasta tehtyyn burkiniin pukeutunut nainen herättää levottomuutta ja lähes pelkoa. Somalinaiselle ei myydä asuntoa, vaikka hän tekee korkeimman tarjouksen. Syyksi kerrotaan se, että ihmiset pelkäävät somalien alkavan parveilla rappukäytävässä tai että he tuovat mukanaan hajuja. Työnhaussa pelkästään sukunimi voi estää pääsyn haastatteluun.

Hänen tehtävänään oli olla kiitollinen. Hänet oli pelastettu Afrikan kaaoksesta, sodasta ja verilöylystä. Hänen kuului olla kiitollinen koko loppuikänsä.

Suomalaiset voivat loukata maahanmuuttajia ihan tahattomastikin. Miksi he tiedustelevat nuoren somalin taustaa, kun tämä on luultavasti syntynyt Suomessa eikä tiedä Somaliasta mitään? Miksi he ihmettelevät hänen kielitaitoaan tai koulutustaan? Miksi he tinkaavat henkilökohtaisia asioita kuten ympärileikkausta tai lasten määrää perheessä? Onneksi on myös tapauksia, joissa maahanmuuttaja saa valtaväestön parista ystäviä tai tukijoita. Lojaalin luokkatoverin rinnalla kohenee somalitytönkin arvo ja kiusaaminen vähenee.

Erivärinen ihoni ei vähennä rakkauttani Suomeen. Haluaisin että minua pidettäisiin normaalina ihmisenä eikä jonain vieraana tai eksoottisena olentona.

Moni Somaliasta paennut vanhempi uskoo vielä palaavansa takaisin tuttuun ympäristöön. He haluavat pitää myös lapsensa oikeita tapoja ja oikeaa uskontoa noudattavina vaikka väkisin. Nuorten kohdalla tilanne on jo toinen ja vanhempien jyrkkä suhtautuminen saattaa kasvattaa uhmaa. Somalinuoret ovatkin usein kahden tulen välissä. Toisaalla ovat perheen ja klaanin vaatimukset tietynlaisesta käyttäytymisestä ja ajatusmaailmasta ja toisaalla suomalaisten odotukset ja käytännöt.

Jatkuva synnin pelko rajoitti hänen elämäänsä. Isäkin jaksoi muistuttaa: Tämä elämä ei ole ikuinen. Valmistaudu kohtaamaan Luojasi. Hänelle saat selittää huonot valintasi.

Farahin ote on konstailematon, kun hän käsittelee siirtolaistaustaisten ihmisten elämää monesta eri näkökulmasta. Mukana on miehiä ja naisia, nuoria ja aikuisia, perheellisiä ja yksinäisiä, mutta kaikille on yhteistä rohkeus ja kärsivällisyys jatkaa oman tien etsintää vaikeuksista ja hetkellisistä masennuskausista huolimatta. Mieltä jää kutkuttamaan: mitä näille henkilöille tapahtuu kertomuksen viimeisen lauseen jälkeen?

FARAH, NURA: Aurinkotyttö

Kustantaja: Otava 2019

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Hänen vuonna 2014 ilmestynyt esikoisteoksensa Aavikon tyttäret kertoo paimentolaisten elämästä 1940-1960-lukujen Somaliassa. Päähenkilö on Khadija-niminen kapinallinen nuori nainen, joka päätyy itseään huomattavasti vanhemman miehen toiseksi vaimoksi.

Aurinkotyttö on jatkoa Aavikon tyttäret -romaanille. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kuvaa Khadijan vanhimman tyttären Shamsun kehittymistä nuoresta neidosta aikuiseksi. Kun muut tytöt tavoittelevat mahdollisimman varakasta aviopuolisoa, omaa majaa ja lapsia, haluaa Shamsu mieluiten opiskella, lukea kirjoja ja päästä kaupunkiin asumaan. Hänen ihastuksensa kohde on nuori Madar, joka kiertelee aavikkoleireissä opettamassa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Siis myös tyttöjä, vaikka vanhempien käsitys yleisesti onkin, että oppia saavat tytöt joutuvat harhaan ja tahraavat perheensä maineen.

Haaveileva sielu lennä rakkauden luo

levitä siipesi pettymysten yli

haaveileva sielu lennä kohti uskoa

sillä voitat kitkerän vihan

ilman rakkautta ei ole valoa

ilman uskoa ei ole mitään odotettavaa

Janoinen sielu jaksaa odottaa

kaikki on mahdollista mutta kärsivällisyyttä tarvitaan

Khadija on nyt jo yhdentoista lapsen äiti ja kunnioitettu matriarkka. Klaanin naisten keskuudessa hän on ehdoton johtohahmo, jonka luokse tullaan kauempaakin kysymään neuvoja niin kodinhoitoon kuin perheongelmiin. Vanha kapinallisuus heijastuu siinä, että Khadija kannustaa naisia pitämään puolensa eikä aina alistumaan miesten tahtoon.

Kotona Khadija on useimmiten se, joka saa tahtonsa läpi. Lastensakin kohdalla hän uskoo tietävänsä näiden tarpeet paremmin kuin lapset itse eikä juuri pane painoa näiden toiveille ja tunteille. Niinpä Shamsukin – äidin oma Aurinkotyttö - huomaa yhtäkkiä olevansa naimisissa Keysen sukulaispojan Abdullahin kanssa, joka tienaa hyvin Saudi-Arabiassa ja asuu omassa talossa kaupungissa. Miehen luonteesta sen paremmin Keyse kuin Khadijakaan eivät tiedä mitään, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista. Shamsulla saattavat olla vaikeat ajat edessään.

Me naiset kärsimme maailmassa ja me saamme vähemmän. Sinäkin tulet saamaan osasi kärsimyksestä, mutta älä unohda toivoa. Mikään vaikeus ei ole ikuinen, vaikeiden aikojen jälkeen helpottaa. Kuivuuden jälkeen saapuu sade, pidä tämä mielessä, tyttöseni.

Kirjan keskiössä on naisen asema, joka oli etenkin maaseudulla vielä 1970-luvullakin alistettu ja huono. Kenenkään mieleen ei juolahdakaan luopua tyttöjen puhdistusriitistä eli ympärileikkauksesta, koska sukupolvesta toiseen noudatettu tapa on edellytys avioliittoon pääsemiselle. Nuoren tytön koskemattomuutta ja kunniaa valvotaan koko kylän voimin. Avioliitossa miehen määräysvalta on ehdoton niin lasten kuin vaimojen suhteen eikä väkivaltaisuudesta kannata nurkua.

Sateet tulivat ja menivät, aurinko nousi ja laski. Ja hakatut vaimot paransivat haavojaan painamalla puiden lehdillä turvonneita nilkkojaan ja käsiään. Valittamatta he jatkoivat elämäänsä, paimensivat eläimiä, hakivat polttopuita, hoitivat lapsensa ja valmistivat ruokaa. Ensimmäinen kulhollinen meni aina kuninkaalle, aviomiehelle. Lapset saivat odottaa vuoroaan. Heidän kuului ymmärtää, että kuningas oli ensimmäinen.

 Naiset jäivät viimeiseksi. Eivätkä he lähteneet mihinkään, sillä vaihtoehtoja ei ollut eikä parempaakaan tarjolla. Nyrkit saivat heilua ja haavoja paranneltiin yksin. Mutta toisilleen naiset kuiskailivat salaisuuksia, vaikka moni piti suunsa kiinni.

Aurinkotyttö-romaanin mielenkiintoista antia ovat kuvaukset tavoista ja uskomuksista, jotka maaseudulla ja kaupungissa saattavat jo poiketa toisistaan paljonkin. Kaikkialla kuitenkin juhlitaan esimerkiksi karnevaalinomaista Eidiä ja vauvan neljänkymmenen päivän ikään pääsemistä laulaen, tanssien ja runsaista ruuista nauttien. Arvostetuin aines on voi, sillä sitä käytetään ruuanvalmistuksen lisäksi myös hoitoaineena jalkoihin, käsiin, kasvoihin ja hiuksiin.

Farah on kehittynyt kirjailijana paljon esikoisteoksensa jälkeen. Kertomus etenee johdonmukaisesti ja säilyy loppuun asti jännittävänä. Kieli on runollista ja varmaa, rytmikästä. Henkilöhahmoissa naiset ovat etusijalla, kukin erilaista elämänvaihetta ja -katsomusta edustamassa. On katkeroitunut Fatima-mummi, jolle mikään ei riitä. On Keysen ensimmäinen vaimo Luul, joka luovuttaa johtoaseman Khadijalle ja on tämän lapsille ehkä läheisempi kuin oma äiti konsanaan. On Shamsun ystävätär Anab, joka perheen köyhyyden vuoksi hankkiutuu määrätietoisesti vanhan miehen neljänneksi vaimoksi. Ja monia muita.

Shamsun tarina katkeaa kesken tavalla, joka lupailee sille jatkoa. Jos näin on, niin tästä on kehittymässä todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava sarja.

FARAH, NURA: Aavikon tyttäret

Kustantaja: Otava 2014

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Aavikon tyttäret on hänen esikoisteoksensa ja myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomalaisen suomeksi kirjoittama romaani.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940 – 1960-lukujen Somaliaan ja kertoo kolmen sukupolven naisista paimentolaisyhteisössä. Fatima-äiti on ailahtelevainen ja katkera nainen, joka uumoilee aina ja kaikkialla pahinta ja myrkyttää negatiivisuudellaan helposti muidenkin mielet. Hän on menettänyt puolisonsa klaanien välisessä kahakassa, mutta toivoo pojastaan Abdista sankaria joka kostaa isänsä kuoleman. Tytär Khadija jää hemmotellun pojan varjoon, vaikka onkin tätä älykkäämpi ja taitavampi. Toki Fatima hyvänä hetkenä saattaa hänetkin huomioida:

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. ”Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: ”Sinä olet minun käteni.”

Uhmakas ja määrätietoinen Khadija murtaa erään sukupuoltaan koskevan tabun osoittautuessaan synnynnäiseksi runolaulajaksi, mutta muuten hänenkin on alistuttava naiselle määrättyyn osaan. Nuoret tytöt eivät ole kelvollisia yhteisön jäseniä ilman ympärileikkausta. Aviopuolison valitsevat vanhemmat. Avioliitossa päättää asioista mies. Khadija on miehensä Keysen toinen vaimo, mutta nuoruutensa ja kauneutensa ansiosta suosikkiasemassa. Avioliiton nurjan puolen Farah näyttää kuvaamalla Keysen ensimmäisen vaimon Luulin elämää. Luul on pahasti vammainen ja kyläläiset pitävät häntä noitana. Hän ei pysty saamaan lapsia ja on aviomiehensä hyljeksimä, kaunainen ja ilkeä. Aikanaan naiset kuitenkin ystävystyvät, mikä (yllättävää kyllä) harmittaa Keyseä. Khadijan tytär Shamsu on jo uudemman ajan lapsi ja haluaisi opiskella ja päästä seikkailemaan kaupunkiin. Vanhemmat kuitenkin murskaavat unelman: kouluja käyvät tytöt myyvät sielunsa paholaiselle ja tahraavat perheensä.  

Aavikon tyttäret koostuu enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä esitetyistä lyhyistä tuokiokuvista. Hieman töksähtäen nuo tilanteet kuitenkin vaihtuvat ja henkilöiden tunteet ja reaktiot jäävät toisinaan vaille perusteluja. Myös toistoa on jonkin verran liikaa. Kirjan kieli on kuitenkin ilmeikästä ja lyhyet lauseet antavat kerronnalle jännittävän rytmin. Suomalaiselle lukijalle on antoisaa tutustua paimentolaisten elämään luonnon armoilla ja heidän tapoihinsa ja uskomuksiinsa. Taikausko on yhä voimissaan, vaikka islamin sääntöjä noudatetaankin. Yksi näistä säännöistä on naisen ympärileikkaus, jota Aavikon tyttärissä kuvataan yksityiskohtaisesti kuitenkaan asiaa paisuttelematta. Kirjan perusteella tajuaa paremmin sitä, miten paljon ympärileikkaus ihmisille merkitsee - Khadijakin saa sen omasta vaatimuksestaan, vaikka vanha kyläpäällikkö yrittää toppuutella ja siirtää toimenpidettä hieman myöhemmäksi. Tuo kyläpäällikkö eli suldaani on viehättävä hahmo kaikessa lempeydessään ja viisaudessaan. Sovinnollisuus ja toiveikkuus jäävät teoksessa päällimmäisiksi tunteiksi.