25.9.2023

KINCAID, JAMAICA: Lucy

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Lucy (1990)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella. 

Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko paistaisikin.

Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan, vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.

Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.

Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa?  Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.

Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella, koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.

Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.

Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan tosissaan.

Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista, joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire. Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä. Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.

Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171 sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.

Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.

Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa maa oli.

Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.

PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?

18.9.2023

KNIF, DANIELA: Purkautumispiste

Kustantaja: Tammi 2023

Purkautumispiste-romaanin nykyhetki on vuodessa 2019, mutta siihen limitetään henkilöille merkityksellisiä hetkiä vuodesta 2003 lähtien. Menneisyydestä löytyy pohja ja selitys nykyhetken tapahtumille.

Aviopari Moona ja Jori ovat kumpikin menestyneitä yrittäjiä: Jori puuseppänä ja Moona kirjailijana. He viihtyvät toistensa seurassa eivätkä ole aikeissakaan hankkia lasta. Tämä surettaa Jorin äitiä Eilaa, jonka mielestä miniä on liian itsenäinen ja määrätietoinen eikä anna miehen olla perheen pää. Pariskunnan keskinäiseen luottamukseen tällainen ei vaikuta mitenkään.

Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Moona ja Jori ovat viettämässä iltaa Moonan pitkäaikaisen ystävän Helin ja tämän uuden tuttavan Marillan kanssa. Tanssiessaan yökerhossa Marillan kanssa Jori huomaa olevansa yllättävän imarreltu naisen osoittamasta kiinnostuksesta ja suorasukaisesta flirtistä - itsetunto ihan nousee!

Jori ei saa Marillaa mielestään, vaan alkaa kuin huomaamattaan viestitellä tämän kanssa yhä ahkerammin. Tekstit muuttuvat vähitellen vihjailevammiksi ja kuvat rohkeammiksi, mutta mitään konkreettista ei tapahdu eikä siis kai petostakaan? Marilla haluaisi kyllä tapailla, mutta Jori lykkää päätöstä.

Jorin jatkuva puhelimen vilkuilu kiinnittää ennen pitkää Moonan huomiota eikä Jori osaa valehdella, vaan tunnustaa olevansa ihastunut Marillaan tai pikemminkin jonkinlaiseen tästä luomaansa ihannekuvaan – hän näkee kyllä naisen rahvaanomaisuuden. Moona menee tiedosta aivan pois tolaltaan, luottamus Joriin murentuu.

Elämän epäreiluus oli asia, jonka olemassaoloa Moona ei tuntunut kunnolla edes ymmärtävän. Hänelle maailma oli aina ollut selkeä ja avoin, hallittavissa ja valloitettavissa. Se ei ollut väärin eikä Moonan vika, mutta se oli hänen sokea pisteensä.

Moona hautoo kostoa, mutta oloa hieman helpottaa viestittely kirjanjulkistamistilaisuudessa tavatun Erikin kanssa. Moona ei tunne vetoa miestä kohtaan eikä pidä tämän viestien imelästä sävystä, mutta saa silti mielihyvää miehen osoittamasta ylenpalttisesta ihailusta. Moona rohkenee lähettää pari vihjailevaa kuvaa hänkin - se ei kai ole petos?

Jorin ja Moonan aviollisia vaikeuksia kiinnostavampi on Jorin Risto-veljen tarina. Risto on lahjakas muusikko ja etenkin urkuimprovisoinnin mestari, mutta jäänyt kiinni alkoholiin jo nuorena. Silti työ seurakunnan kanttorina on sujunut huomautuksitta, kunnes urkukorjaaja löytää soittimen sisältä valtavan määrän pulloja. Kirkkoherra vaatii Ristoa ottamaan yhteyttä A-klinikkaan.

A-klinikan sijaan Risto lähtee lomalle Italiaan Gardajärvelle. Siellä hän pelastaa nuoren naisen jäämästä auton alle ja saa tästä loppulomaksi viehättävän seuralaisen. Yhteisen kielen puutekaan ei estä suhteen syvenemistä ja Risto alkaa uskoa, että hänen pitkäaikainen toiveensa vaimosta ja lapsista saattaisi vihdoinkin toteutua. Suran (Sourahin) seurassa juominenkin jää vähiin.

Tapahtuu kuitenkin asioita, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Ensinnäkin Risto joutuu muuttamaan takaisin äitinsä luo ja yltyy Suran yhteydenottoa odotellessa juomaan holtittomasti. Eila passaa ja suree, mutta säilyttää silti lapsenomaisen uskonsa Jumalan kaikkivoipaisuuteen: Pelastukseen tarvitaan armoa eikä mitään katkaisua. Äidin tilanne ahdistaa Joria.

Sä haluat uskoa Ristosta hyvää, koska silloin ongelmia ei tarvitse kohdata. Painat vaan villaisella kaiken tapahtuneen etkä soimaa sitä mistään. Riston on helpompi elää ja olla, kun sä jatkat pyykkäämistä, passaamista ja täysihoitolan pyörittämistä ja – simsalabim – juoppo voi jatkaa juomista! Haloo äiti, nyt valoja päälle: etkä sä näe, että nämä uskonasiat ovat vain naru, josta Risto vetää?

Surun, huolen ja vihan tunteet ajavat henkilöitä tekemään hurjia asioita, joiden täyttä vaikutusta eivät ehkä osaa kuvitellakaan. Kovin suurta syyllisyyttä he eivät silti vaikuta teoistaan tuntevan eivätkä lähipiiriläisetkään heitä suuremmin tuomitse, vaikka asioista tietäisivätkin. Moraalin perään voisi ehkä tässä hieman kysellä, mutta kaiken kaikkiaan Purkautumispiste on tiheätunnelmallinen ja yllätyksellinen pohdinta pettämisen eri muodoista.

14.9.2023

SMITH, ALI: Kesä

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Summer (2020)

Suomennos: Kristiina Drews

Englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan päätösosa Kesä kokoaa yhteen aikaisemmista osista tuttuja teemoja ja henkilöitä. Teos alkaa varoituksella siitä, miten vaarallista on nykyhetkelle ominainen välinpitämättömyys maailman tapahtumia kohtaan, vääryyksien kuittaaminen olankohautuksella.

Kun valtaapitävät kaikkialla maailmassa alkoivat painostaa eri ihmisryhmiä uskonnon, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, älyllisen tai poliittisen toisinajattelun perusteella: niin?

Tarina alkaa Brightonista, missä kuusitoistavuotias Sacha asuu yhdessä kolme vuotta nuoremman pikkuveljensä ja näyttelijän uraansa yhä haikailevan äitinsä kanssa. Paritalon toisessa puoliskossa asustaa isä uuden kumppaninsa Ashleyn kanssa. Sacha on hyvin valveutunut ja kantaa huolta niin kodittomista ja pakolaisista kuin ilmastonmuutoksestakin.

Pikkuveli Robert on välkky, mutta saattaa silti laukaista koulutunnilla: mitä vikaa on siinä jos sanoo että mustaihoisilla on vesimelonihymy? Robert ihailee Albert Einsteinia, mutta toisaalta harrastaa ultraväkivaltaista katastrofipeliä. Hänen tuorein jekkunsa on liimata Sachan käteen ohuesta lasista tehty tiimalasin muotoinen munakello, jotta siskolla olisi aina ”aikaa käsillä”.

Sachaa auttamaan osuvat Talvi-teoksessa tavatut Arthur ja Charlotte eli Art in Nature -blogin pitäjät. He ovat toteuttamassa Artin vastikään kuolleen äidin tahtoa ja viemässä suurta marmorikuulaa jollekulle Suffolkissa asuvalle vanhalle miehelle. Matkalle lähtevät spontaanisti mukaan myös Robert ja Sacha sekä äiti Grace.

Marmorikuulan saa sarjan ensimmäisestä osasta Syksy tuttu Daniel Gluck. Hän on nyt 104-vuotias ja elää usein unimaailmassaan joko toisen maailmansodan aikaisilla englantilaisilla internointileireillä tai nuorena ”kesäveljenä” nokkelaälyisen pikkusiskonsa Hannahin luona Saksassa. Danielista huolehtii naapurin tyttö Elisabeth, joten hän ei enää altistu hoivakodin tartunnoille.

Matkan seurauksena henkilöt löytävät uusia tuttavia ja omaksuvat uudenlaisia ajatuksia ja näkemyksiä. Erilaisia kiintymyssuhteita alkaa risteillä heidän välillään eikä perheeseen kuulumiseen vaadita sukulaisuutta, ei ehkä edes kasvokkain tapaamista. Kuin ohimennen kirjailija tulee selittäneeksi senkin, miksi Sacha ja Robert kuuluvat tarinaan niin kiinteästi.

Ali Smith rinnastaa oivaltavasti ihmiskunnan historian eri aikakausia. Maailmansotien aikana kaikki vihollisiksi epäillyt kerättiin vankilamaisille internointileireille; nykyisin hallitus rakentaa piikkilanka-aidan ympäröimiä säilöönottopaikkoja sellaisille ihmisille, jotka eivät kuulu tähän maahan.

Danielin sisko Hannah auttoi toisen maailmansodan aikana henkensäkin uhalla vainottuja ihmisiä turvaan. Arthurin täti Iris puolestaan muuttaa 2020-luvun alkaessa Cornwallissa sijaitsevan suuren talonsa turvapaikaksi pakolaisille, jotka ”vapautetaan” vastaanottokeskuksista viruksen pelossa (ei siis myötätunnosta tai hyvän lainsäädännön ansiosta).

Britannian politiikkaa ja poliitikkoja kirjailija ei päästä vähällä. ”Potra pellavapäinen peto” epäpätevine hallituksineen ei odottanut joutuvansa todella hallitsemaan, vaan aiheutti pandemian aikaan tuhansien ihmisten kuoleman viivyttelyllään. Maan rattaita pitivät tosiasiassa pyörimässä ihmiset, joita ei kunnolla edes arvosteta.

Lakkaisivat käyttämästä sotatermejä ja sota-ajan kuvakieltä. Tämä ei ole sotaa. Tämä on sodan vastakohta. Pandemia tekee muureista ja raja-aidoista ja passeista tasan niin turhia kuin ne luontoäidin mielestä ovatkin.

Taiteen merkitystä ei käy vähätteleminen. Sota-ajan internointileirillä monet kestivät järjissään saadessaan kuunnella musiikkia, kirjoittaa, piirtää tai tehdä taidetta vaikkapa ruoanjätteistä. Puhuttelevista elokuvista kirjailija nostaa esiin erityisesti Lorenza Mazzettin kahdesta kuuromykästä miehestä kertovan filmin Together. Kirjailijoista eniten tilaa saavat Smithille tuttuun tapaan Shakespeare ja Dickens.

Tietenkin kirjassa puhutaan kesästä! Jollakulla on mielessä yksi tietty ihana kesä, toisella nuoruuden kesät talvikaudesta poikkeavine rooleineen, kolmannella taivaalla kiitävät tervapääskyt. Onko täydellistä kesää silti olemassakaan? Nykyaikana vallitsevaan käsitykseen, että kesästä pitäisi nauttia, kirjailija rinnastaa internointileiriläisten katseet aidan takaa ja nimenhuudon aikana palaneet päänahat.

Kesässä keskeistä on sen kuviteltu päämäärä. Me pyrimme vaistomaisesti sitä kohti, niin kuin sillä olisi jokin vääjäämätön tarkoitus. Me etsimme sitä aina, kaipaamme sitä, suuntaamme koko vuoden ajan kulkumme sitä kohti, niin kuin taivaanranta pitää sisällään auringonlaskun lupauksen.

Ali Smith on kaikissa Vuodenaikakvartetin osissa pyrkinyt herättämään kriittisen ajattelun ohella myös toiveikkuutta. Kesässä hän vetoaa useampaankin otteeseen anteeksiantoon, joka on ainut keino muuttaa historian vääjäämätöntä kulkua. Anteeksiannosta on kyse myös Shakespearen näytelmässä Talvinen tarina, josta yksi henkilöistä poimii viestin: älkää huoliko, toinen maailma on mahdollinen.

Ja vielä tämä oivallus:

Pahuus tahtoo vain yhtä: lisää sitä itseään. Se huutaa minä minä minä ei muuta kuin minä yhä uudelleen. Yhtäkkiä tajusin, että se on samanlaista kuin ohut sammal, joka leviää nopeasti kaikkialle, mutta joka on helppo potkia pois, koska se takertuu vain pintaan.

Kesä on todellinen yksityiskohtien ja oivallusten aarreaitta. Siinä on nokkelaa sanailua ja kuivaa huumoria, joka saa välillä nauramaankin. Pohdinnat sanojen taustoista ja sisällöistä ovat mielenkiintoisia. Millaisia merkityksiä englanninkielisistä sanoista löytyy, kun ne puretaan osiin? Miten sanat kääntyvät muille kielille? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka kadottaa sanat?

13.9.2023

SMITH, ALI: Kevät

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Spring (2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Kevät jatkaa hänen Vuodenaikakvartetti-sarjaansa. Se on kiivas kannanotto brexitin jälkeiseen Britanniaan ja siihen, miten maahan saapuneita pakolaisia siellä kohdellaan. mutta toisaalta myös hiljaisen toiveikas. Tuleehan luonnossakin talven jälkeen aina kevät, joten eikö ihmisten asenteissa voisi tapahtua sulamista?

Ajan mittaan tilanteet voivat vaihtua, ja se mikä näyttää jossakin elämässä kiveen hakatulta, lukkoon lyödyltä ja suljetulta, voi muuttua ja avautua, ja se mikä jonakin aikana näyttää mielettömältä ja mahdottomalta, voi jonakin toisena aikana olla hyvinkin mahdollista.

Kirjassa on kaksi aluksi aivan erillisiltä tuntuvaa tarinaa, joiden arvaa kuitenkin jossain vaiheessa yhtyvän Ensimmäisessä tarinassa päähenkilönä on ikääntynyt ohjaaja Richard Lease, joka odottaa junaa pienellä asemalla Skotlannissa. Richardilla on surua, sillä rakas ystävä Paddy on kuukausi sitten kuollut syöpään. Lisäksi Richardin ohjaamaksi tarjottu ja Paddyn elegantisti hahmottelema tv-sarja on tuottajan käsissä menossa aivan mahdottomaan suuntaan.

Richard nousi junasta pienellä asemalla nähdessään taivasta vasten erottuvat vuoret, koska näkymä toi hänen mieleensä erään Tacita Deanin työn: seinän kokoiselle mustalle taululle valkoisella liidulla piirrettyn vuoren, jonka rinnettä alas syöksyy lumivyöry kohti katsojaa. Sen näkeminen oli vapauttavaa, mutta nyt aution pikkukaupungin lamaantunut maailmanlopuntunnelma masentaa miestä. Richard haluaa tehdä lopun kaikesta.

Kirjan toinen tarina kertoo Brittany ”Brit” Hallista, joka työskentelee yhdessä Britannian säilöönottoyksiköistä. Sinne jopa vuosikausiksi jumittuneiden ihmisten köyhyys ja turvattomuus on kuin jostakin Charles Dickensin teoksesta. Henkilökunnasta moni suhtautuu ”turvakeihin” välinpitämättömästi kuin esineisiin ja kahden kuukauden työskentelyn jälkeen myös Brit alkaa muuttua.

Ei tämä ole mikään hotelli. Jos ei viihdy, voi painua kotiin. Ettäs kehtaat edes pyytää huopaa. Sinä päivänä, jolloin Brit kuuli itsensä sanovan tuon jälkimmäisen lauseen, hän tiesi että jotain kauheaa oli tapahtumassa – mutta nyt tuntui että se kauheus, yhtä kauhea kuin kuolema, oli jossakin kaukana, ikään kuin sitä ei oikeastaan tapahtuisi hänelle, ikään kuin se tapahtuisi jossain lasin takana…

Sitten yksikössä alkaa kiertää huhu koulutytöstä, joka on saanut johtajan siivouttamaan yksikön vessat ja vapauttanut erääseen ilotaloon pakotetut naiset. Tytön hypnoottisen vaikutuksen kokee myös Brit, joka eräänä aamuna ei menekään työpaikalleen, vaan lähtee virkapuvussaan tytön huoltajana junalla kohti skotlantilaista pikkukaupunkia. Siellä iäkäs ohjaaja saadaan luopumaan itsemurha-aikeista ja joukko jatkaa eteenpäin autolla laulaen ja tarinoita kertoen.

Cullodenin taistelupaikalla, missä 272 vuotta aiemmin Charlie Stuartin ylämaalaiset hävisivät verisesti brittiarmeijalle, esitetään nyt uudenlainen loppunäytös. Joku löytää draamasta uutta sisältöä, joku huomaa työnsä olevan tarpeellista, joku kerää hetken suosionosoituksia ja joku poistuu näyttämöltä kasvavan kohun saattelemana.

Kirjan keskeisin hahmo on Florence-nimeä käyttävä koulutyttö, eräänlainen shakespearelainen henkihahmo, joka saa asioita tapahtumaan ja jota ovet ja portit eivät estä tekemästä taikatemppujaan. Kirjassa puhutaan lapsiin kohdistuvasta vääryyksistä eri puolilla maailmaa: lapsityövoimasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja vanhemmistaan erotetuista maahanmuuttajalapsista. Myös Florencen elämään on kajottu.

Kevät-romaanissa huomio kiinnittyy erilaisiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi se, miten Beethovenin toivolle omistetun teoksen nimestä An die Hoffnung voi väärin ymmärrettynä tulla henkilö Andy Hoffnung. Entä Brittany Hall -nimen ironisuus säilöönottokeskuksen virkailijalla? Kirjan tapahtumat eivät sijoitu yksinomaan kevääseen, mutta muutama tapahtumien väliin ujutettu luku kertoo kauniin runollisesti kevätkuukausien nimiin ja tapoihin liittyvää tietoutta.

Mikä tuo maailmaan heleät värit? Mikä on linnunlaulun avain? Mikä muotoilee nokkaa munan sisään? / Mikä työntää hennoista hennointa versoa läpi kiven, niin että kivi halkeaa?

Ilma kohoaa. Siinä tuoksuu uusi alku, initiaatio, kynnyksen ylittäminen. Ilma antaa juhlallisesti ymmärtää, että jokin on muuttunut. Esikot syvällä muratin kätköissä levittävät lehtensä laajalle. Arkiseen roiskahtaa väriä.

  

12.9.2023

SMITH, ALI: Talvi

Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (2017)

Suomennos: Kristiina Drews

Ali Smithin teos Talvi on toinen osa hänen Vuodenaikakvartetistaan. Talvi ei ole jatkoa ensimmäiselle osalle eli Syksylle, joskin tarinaan on kyllä kätketty pieni yhdistävä tekijä. Pääperiaatteeltaan sarjan osat ovat itsenäisiä teoksia, jotka keskittyvät yhdistämään jonkin tietyn vuodenajan ilmapiiriä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin ja samalla myös henkilöiden elämään. Talvi on vuoden pimeintä aikaa ja myös maapallo on juuri nyt käymässä elämässä monessa mielessä synkkää aikaa. Siitä kertoo kirjan alkulukukin:

Jumala oli kuollut: ensi alkuun…

Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli kuollut. Demokratia oli kuollut. Kommunismi, fasismi, neoliberalismi ja kapitalismi, kaikki kuolleet, samoin marksisimi, kuollut, ja feminismi myös kuollut. Poliittinen korrektius, kuollut. Rasismi oli kuollut. Uskonto oli kuollut. Ajattelu oli kuollut. Toivo oli kuollut…

Sangen moni asia oli kuollut.

Jotkut eivät kuitenkaan olleet kuolleet, ainakaan vielä.

Elämä ei ollut vielä kuollut. Vallankumous ei ollut kuollut. Rodullinen tasa-arvo ei ollut kuollut. Viha ei ollut kuollut…

Sitten siirrytään jouluaattoaamuun ja tavataan seitsemänkymppinen Sophia Cleves, jonka seuralaisena on jo neljättä päivää ilmassa itsekseen leijuva lapsen pää. Herttainen, iloinen ja kohtelias pää, joka säteili suurempaa suopeutta kuin mikään Sophian toistaiseksi näkemä Buddhan, kupidon tai pöllämystyneen jouluenkelin pää. Symboloiko pää jotain erityistä, etenkin kun se myöhemmin taitaakin osoittautua kiveksi – sitä voi itse kukin mietiskellä.

Joka tapauksessa kirjailija ilmoittaa lukijalle kesken Sophiasta ja leijuvasta päästä kertovan luvun aloittavansa tarinan uudestaan ja nyt perinteiseen tyyliin. On siis jouluaatto ja Sophian Cornwallissa sijaitsevaan vanhaan kartanoon alkaa kerääntyä ihmisiä joulua viettämään. Joidenkin tulosta on sovittu etukäteen, joku kutsutaan myöhemmin ja jotkut tulevat kutsumatta. Vanhoja ja uusia salaisuuksia paljastuu pyhien aikana.

Ensimmäinen vieraista on Sophian kolmekymppinen poika Art (oikeasti Arthur). Hän ansaitsee elantonsa tutkimalla erityyppisiä medioita mahdollisten tekijänoikeusrikkomusten varalta, mutta nauttii eniten kirjoittaessaan Art in Nature -luontoblogia. Hän on seurustellut Charlotte-nimisen naisen kanssa, mutta juuri joulun alla tämä on pakannut laukkunsa ja lähtenyt, koska ei enää kestänyt Artin välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hätää kohtaan.

Art on kehuskellut äidilleen saapuvansa kumppaninsa kanssa eikä kehtaa kertoa erosta. Sen sijaan hän palkkaa bussikatoksessa tapaamansa nuoren naisen esittämään joulun ajaksi Charlottea.  Nainen sanoo nimekseen Lux. Hän on kroatialaistaustainen ja Shakespearen suurena ihailijana etsiytynyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä Britanniaan. Brexitin jälkeen Lux ei enää voi ansaita rahaa elämiseen ja opiskeluun, joten Artin tarjous on hänelle onnenpotku.

Heti Sophien luo saavuttuaan Art ja Lux tajuavat, ettei kaikki hyvin. Hätiin kutsutaan Sophien isosisko Iris, vaikka siskokset eivät olekaan olleet puheväleissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Syynä välirikkoon ovat näkemyserot. Iris on aina ollut kiihkeä luonnon ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, kun Sophie taas ei usko sen paremmin ilmastonmuutokseen kuin pakolaisten kokemaan hätään. Iris kutsuukin siskoaan Filoksi – ei suinkaan rinnastuksena filosofiin vaan läpinäkyvän ohueen filotaikinaan.

Joulunpyhiä leimaavat kiihkeä mielipiteiden vaihto ja sisarusten välillä sinkoilevat loukkaukset, mutta Lux osoittaa olevansa palkkionsa arvoinen. Hän hoitaa kotiin tilanteen jopa silloin, kun Artin nimissä postattu twiitti tuo kartanon pihaan bussilastillisen lintubongareita. Kirja loppuu ihan joulun hengen mukaisesti rauhaan ja hyvään tahtoon.

Talvi-romaanin keskeisimpiä kysymyksiä on se, ketkä brexitin jälkeen saavat asua ja työskennellä Britanniassa tai ketkä ylipäätään saavat tulla sinne. Eikö ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rakentaa aitoja ja muureja pitämään epätoivotut saaren ulkopuolella?

Toinen teoksen kipeistä kysymyksistä on ilmastokatastrofi, josta puhuttaessa pohjana on selvästikin Rachel Carsonin klassikkoteos Äänetön kevät. William Shakespearen näytelmä Cymbeline puolestaan johdattaa muistelemaan, miten joukko naisia leiriytyi vuonna 1981 Yhdysvaltain aitaaman alueen ulkopuolelle protestina risteilyohjusten sijoittamiselle Britanniaan. Parhaimmillaan mukana oli yli 30 000 naista, mutta risteilyohjusten saapumista se ei estänyt. Yhtymäkohta Cymbelineen on siinä, että näytelmässä Britannia on vaarassa joutua Rooman suurvallan murskaamaksi.

Smithin taidokas ja leikkisä tyyli vaihtelee monologeista huonosti riimitettyihin runoihin. Mukaan heitetään myös ote erään Yhdysvaltain presidentin puheesta sotaveteraaneille heinäkuussa: Ne ovat yrittäneet vaimentaa tämän kauniin pikku toivotuksen. Mutta nyt, porukat, te saatte taas toivottaa hauskaa joulua.

Tähän kirjailija toteaa kuivasti: Keskellä kesää koittaa talvi. Valkea joulu. Jumala meitä armahtakoon, joka ainoaa.

11.9.2023

SMITH, ALI: Syksy

 Kustantaja: Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (2016)

Suomennos: Kristiina Drews

Skotlantilaista Ali Smithiä (s. 1962) pidetään yhtenä sukupolvensa omaäänisimmistä brittikirjailijoista. Häneltä on suomennettu aiemmin romaanit Satunnainen (Otava, 2006) ja Oli kerran kello nolla (Otava, 2013). Pikaisesti vuoden 2016 kansanäänestyksen jälkeen ilmestynyt Syksy oli ensimmäinen brexitiä käsitellyt romaani ja aloitti samalla Smithin Vuodenaikakvartetti-sarjan.

Vuonna 2016 taidehistorioitsija Elisabeth Demand on 32-vuotias sinkku, joka luennoi nollatuntisopimuksella lontoolaisessa yliopistossa. Kansanäänestys Yhdistyneen kuningaskunnan kuulumisesta Euroopan Unioniin on saanut puolet kansasta tyrmistymään ja puolet iloitsemaan. Muukalaisvihamielisyys kasvaa. Espanjalaisille turisteille huudetaan: ”Tämä ei ole Eurooppa. Menkää takaisin Eurooppaan.” Elisabethin yleensä tv-sarjoihin syventynyt äiti aloittaa yllättäen oman henkilökohtaisen protestiliikkeensä lähistölle nousseita muureja vastaan.

 Kautta koko maan jakautunut valtakunta, aita täällä, muuri tuolla, raja täällä, rajanylitys tuolla…

Elisabeth itse ei kuitenkaan ennätä pohtia kovin paljon maan poliittista tilannetta. Ensinnäkin hänen yrityksensä saada uusi passi vanhentuneen tilalle muuttuu postitoimistossa pitkälliseksi, turhauttavaksi ja absurdiksi näytelmäksi, joka päättyy hakemuksen hylkäämiseen merkinnällä: Pää väärää kokoa. Samantapainen tilanne toistuu, kun Elisabeth yrittää asioida terveysasemalla äitinsä puolesta.

Toisekseen Elisabeth on huolissaan 101-vuotiaasta ystävästään Daniel Gluckista, joka on muuttanut hoitokotiin. Joka kerta Elisabethin saapuessa vierailulle (teeskennellen lähisukulaista) vanha herra nukkuu reagoimatta ympäristöönsä ja hoitajat selittävät, että pidentyneet unijaksot enteilevät lähestyvää kuolemaa. Tosiasiassa Daniel näkee omituisia unia, joissa on jälleen nuori tai kenties sittenkin jo kuollut.

Kesän veli, syksyn sisko / haipui ajan pimeihin, / lentää lehdet syksyn harmaan. / Kerran löydän siskon varmaan / tämän laulun sävelin.

Elisabeth oli kahdeksanvuotias tutustuessaan vuonna 1993 naapuriinsa Danieliin. Paljon elämässään kokeneen kahdeksankymppisen herrasmiehen ja nopeaälyisen koulutytön välille syntyi lämmin suhde, mitä tytön äiti ensin tuki, koska saattoi käyttää Danielia ilmaisena lapsenhoitajana. Elisabethin tullessa teini-ikään äiti alkoi kuitenkin pitää tyttärensä ja Danielin suhdetta luonnottomana ja epänormaalina. Hän yritti kieltää tapaamiset. Turhaan.

Daniel opetti sanaleikkien ja pelien avulla Elisabethia etsimään asioista aina erilaisia ja yllättäviäkin puolia, sillä pienillä yksityiskohdilla saattaa olla yllättävän laaja vaikutus. Mikä on totta? Mitä voi kyseenalaistaa? Mitä voi unohtaa? Mies myös ohjasi tyttöä lukemaan kirjoja ja kysyy vielä myöhemminkin aina tavatessa ensimmäiseksi, mitä Elisabeth sillä hetkellä lukee. Niinpä Elisabeth siirtyi vähitellen hevoskirjoista vaativampiin teoksiin, esimerkiksi Charles Dickensin Kahteen kaupunkiin ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.

Kukaan ei puhunut niin kuin Daniel. / Kukaan ei ollut puhumatta niin kuin Daniel.

Danielin menneisyydestä ei paljon kerrota, mutta se on selvää, että hän rakastaa kirjoja, musiikkia ja kuvataiteita. Ainoan naispuolisen brittiläisen pop-taiteilijan Pauline Botyn (1938–1966) värikkäät maalaukset ja kollaasit ovat hänen sydäntään lähellä siinä määrin, että hän puhuu niistä ainoana todellisena rakkautenaan. Elisabethia tuo lause satuttaa, mutta kyllä hän itsekin viehättyy traagisen kohtalon kokeneesta taiteilijasta, johon liittyen väläytetään myös Britanniaa 1960-luvulla ravistellutta Profumo-skandaalia.

Syksy-teoksessa kritisoidaan Britannian poliittista elämää, mutta hienoiseen huumoriin käärittynä. Muitakin suuria aiheita kirjassa sivutaan: pakolaisten kohtaloita, ilmastonmuutosta ja ihmisten – etenkin naisten – valinnanvapautta. Silti siinä vallitsee unenomainen tunnelma, jossa aika liukuu miltei huomaamatta nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. On oltava tarkkana huomatakseen hienovaraiset viittaukset eri asioihin.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tyylivaihteluja pitkistä luettelorimpsuista lähtien, mutta etenkin luonnonkuvaukset ovat kuin sanallisia maalauksia. Tässä kirjassa ne tietenkin kuvaavat syksyn vaivihkaista etenemistä kohti talvea: kypsyviä hedelmiä, pois muuttavia lintuja, värikkäiksi muuttuvia puita, viimeisiä kukkia. Sumua ja tuulta. Tunnelma ei ole katkera, vaan lempeä ja odottava.

Kesä ei tunnu jääneen vielä kovin kauas taakse, ei oikeastaan, paitsi että päivästä lohkeaa vaivihkaa palanen, hämärän pitsi hiipii yhä lähemmäs kosteine helmoineen, kasvit käpertyvät tyynesti itseensä ja kaiken keskellä riippuvat hämähäkinseitteihin tiivistyneet pisarat.

4.9.2023

WINN, ALICE: In memoriam

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: In Memoriam (2023)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

In memoriam -teoksen tapahtumat alkavat kesällä 1914 Preshutianin sisäoppilaitoksesta. Perusbrittiläiseen tapaan tässäkin kuvitteellisessa yksityiskoulussa kuri on ankaraa ja miehisyyttä suosivaa. Hyvät urheilijat ovat eliittiä ja ylempien luokkien oppilaat kohdistavat pienempiin ihan rutiininomaisesti niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Seksisuhteet poikien kesken ovat yleisiä ja sallittujakin – kunhan ei jää kiinni.

Kirjan keskeisimmät hahmot ovat viimeistä kouluvuottaan käyvät Sidney Ellwood ja Henry (Heinrich) Gaunt. He ovat parhaat ystävykset ja rakastaneet toisiaan salaa kolmetoistavuotiaista asti. He eivät kerro toisilleen tunteistaan, koska olettavat niiden jäävän vaille vastakaikua, ja koskettavat toisiaan vain kiusoittelun varjolla.

Seitsemäntoistavuotias Sidney Ellwood on rikas ja kaunis juutalaistaustainen hurmuri. Hän harrastaa runoutta, löytää sopivan säkeen siteerattavaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen ja kirjoittaa julkaisukelpoisia runoja itsekin. Hän liihottelee ihmissuhteesta toiseen, itsekeskeisenä, ajattelemattomana ja hyväntuulisena.

Henry Gaunt on jo kahdeksanatoistavuotiaana kookas ja kovanyrkkinen, vaikka onkin luonteeltaan lähinnä sisäänpäinkääntynyt pohdiskelija. Koulun pojista ainoastaan hän vastustaa sotaa, koska historiaan perehtyneenä tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Jotkut kuitenkin epäilevät, että syynä on hänen preussilainen taustansa.

Elokuun 4. päivänä 1914 Englanti julistaa sodan Belgiaan hyökänneelle Saksalle ja jo 17. lokakuuta 1914 Preshutianin tiedotuslehdessä on luettelo koulun oppilaista, jotka ovat kaatuneet taistelussa, kuolleet haavoihinsa tai haavoittuneet. Muistokirjoituksissa ylistetään heidän urheuttaan ja isänmaallisuuttaan. Sotainnostus nousee poikien keskuudessa ja lähimetsikössä käydään taisteluita.

Gauntin äiti vaatii poikaansa värväytymään pikaisesti ja häivyttämään näin perheeseen kohdistuvat epäluulot. Ei ole väliä sillä, että poika on vielä alaikäinen – sota tuskin kuitenkaan kestää niin pitkään, että hän ehtisi harjoitusleiriltä tositaisteluihin. Kun Gauntille kaupungilla ojennetaan valkoinen höyhen, on nöyryytys niin suuri, että Gaunt värväytyy loppuvuodesta 1914

Heinäkuussa 1915 Ellwood keplottelee itsensä Gauntin luo, mutta rintamalla vietettyjen kuukausien aikana tämä on muuttunut. Yksityiskoulutaustansa ansiosta hänestä on tehty kapteeni, mikä parikymppiselle on ihan liikaa. Gaunt juo liian paljon viskiä ja nukkuu liian vähän. Painajaiset riivaavat. Ellwood haluaa antaa ystävälleen muuta ajateltavaa ja vie suhteen fyysiselle tasolle. Vieläkään kumpikaan ei uskalla puhua rakkaudesta ääneen.

Gauntista tuntui, että jos hän vain pystyisi vangitsemaan yhden Ellwoodin kanssa viettämänsä siunatun hetken – kenties hänen suunsa maun, tai hänen ilmeensä silloin, kun hänelle teki vuoteessa jotakin mikä miellytti – niin siitä voisi pitää juoksuhaudoissa kiinni ja tuntea, että jokin osa hänestä itsestään oli yhä elossa.

Sodan hulluus tulee selväksi. Brittijoukkojen ylin sodanjohto ei tunnu olevan ollenkaan ajan tasalla, vaan huolehtii enemmän univormujen nappien kiillosta kuin perehtymisestä uusiin sotastrategioihin. Miestappiot ovat suunnattomat ja elämänsä alussa olevat nuoret miehet näkevät ystäviensä kuolevan kauheilla tavoilla. Sommen suurhyökkäyksessä jopa saksalaiset ovat järkyttyneitä näkemästään.

Juoksuhaudasta oli noussut uusi aallollinen miehiä, ja aseet niittivät heitä kuin viikate heinikkoa. Se oli ihan hullua. Sen mittakaava meni yli Ernstin ymmärryksen. Hänen mieleensä nousi se, kuinka hänen äitinsä oli pyyhkinyt likaisia ikkunakarmeja etusormellaan. Pyyhkäisy. Sata miestä sai osuman. Pyyhkäisy. Sata miestä sai osuman. He vain tulivat tulemistaan. He eivät olleet edenneet kolmeakaan metriä mutta kahlasivat jo ruumiissa.

Sen paremmin Gaunt kuin Ellwoodkaan ei selviä sodasta särkymättä fyysisesti ja henkisesti. Toipuminen vie aikansa, mutta suurin ongelma heille on lopulta se, miten ja missä jatkaa elämäänsä. Onko paikkaa, jossa he voisivat elää yhdessä pelkäämättä tuomiota? Kotimaassa heitä ympäröi vaikenemisen muuri, vaikka sukulaiset ja ystävät yrittävätkin esittää ymmärtäväistä.

Vaikka In memoriam -teoksessa pääosassa ovatkin miehet, ei kirjailija ole unohtanut naisiakaan. Suuri osa nuorista miehistä ei enää palaa taistelukentiltä ja moni saman sukupolven naisista joutuu elämään ilman aviopuolisoa ja lapsia. Gauntin sisko Maud on esimerkki siitä, miten naiset siinä tilanteessa itsenäistyvät ja luovat uraa. Ja odottelevat äänioikeutta.

In memoriam -teosta voi luonnehtia monella tavalla. Halki tapahtumien kulkee haikeana kuvaus kahdesta rakastavaisesta, joilla ei muiden silmissä olisi oikeutta rakastaa toisiaan. Kirja on myös kehityskertomus, jossa erään sukupolven nuoret joutuvat kasvamaan aikuisiksi epäinhimillisissä olosuhteissa. Se on vaikuttava sotaromaani. Paikoin myös jännittävä ja miltei uskomaton seikkailukertomus.

Winn kirjoittaa tyylikkäästi vaikeistakin asioista. Hän kuvailee samanaikaisesti asiallisen tarkasti ja herkästi niin hajuja, ääniä ja näkymiä kuin henkilöiden ajatuksia ja tekoja. Synkkiäkin tilanteita keventävät nokkelat puheet ja älykäs huumori. Runot ovat kirjassa erittäin suuressa roolissa – muutkin kuin Ellwoodin rakastaman Lord Tennysonin säkeet.

On parempi että on rakastanut ja menettänyt kuin ettei olisi lainkaan rakastanut. Alfred, Lord Tennyson (suom. Jarkko Laine)

PS. Sotilashuumoria: Tiedättekö, millainen on silmälasipäinen sotilas? Sankarillinen!