SALMENNIEMI, HARRY: Sydänhämärä

Kustantaja: Siltala 2024

Harry Salmenniemeksi esittäytyvä kirjailija sanoo romaanissa Varjotajunta (2023) olevansa riippuvainen vaimonsa ja pienen Joel-poikansa tuomasta voimasta. Perheen tarinaa jatkavassa teoksessa Sydänhämärä tilanne kääntyy niin, että tarvitaan nimenomaan Harryn voimia, jotta koko perhe selviäisi eräästä raskaasta elämänvaiheesta.

Rakastan Joelia ja Mariaa liikaa enkä voi koskaan tottua heihin. Heissä on jotakin pelottavaa, jotakin liian ihmeellistä. Minä tarvitsen heitä liikaa. Ja nyt he tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Sydänhämärä tapahtuu kahdessa noin kuukauden päässä toisistaan olevassa aikatasossa. Kertojana on Harry, joka välillä puhuu itsestään hän-muodossa – silloin hän tuntuu katselevan kaikkea jollakin lailla ulkoapäin. Minä-muoto taas tulee käyttöön silloin, kun Harry uppoaa syvemmälle tunteisiin.

Tapahtumat alkavat vyöryä jouluviikolla. Harryn vaimo Maria on raskaana eikä laskettuun aikaan ole enää kuin runsas viikko. Joel on kaksi- ja puolivuotias taapero. Eräänä aamuna vanhemmat havahtuvat pojan janoisuuteen ja vetämättömyyteen: Joelin verensokeri on noussut äkisti korkeuksiin. Itsesyytöksiä: kauanko Joelilla on ollut huono olo vanhempien huomaamatta mitään?

Seuraavaksi ollaankin jo teho-osastolla. Harry ja Maria ovat paniikissa eivätkä pysty juuri muuta kuin kyynelehtimään. Toipuuko Joel? Mitä on vielä edessä? Lapsensa itkua käytävässä kuunnellessaan Harry ennättää ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Joel kuolisi. Jaksaisiko hän silloin elää? Kyllä, kyllä hän jaksaisi Marian ja tulossa olevan vauvan vuoksi.

Lastenosastolla Joel saa oman huoneen. Mariaa kehotetaan menemään kotiin lepäämään ja valmistautumaan synnytykseen, mutta Harry viipyy lapsensa luona yötä myöten. Isä ja poika tutustuvat yhdessä sairaalan ääniin, rutiineihin ja jatkuvasti ympärillä pyörivään hoitohenkilökuntaan. Näytteenotot ovat piinaa kummallekin, mutta muumikirjat vievät muihin maailmoihin. Ollaan kuplassa erossa maailmasta.

Minä en selviä siitä, mutta selviän. Riittää, että olen Joelin lähellä. Riittää, että jaksan istua. En jaksaisi, mutta jaksan. En jaksa pysytellä hereillä, mutta en nukahda. Minä jaksan kyllä olla siinä. Riittää, että olen olemassa.

Lapsensa hyvinvointia puolustaessaan Harry on ärhäkkä, mutta kokee kyllä sairaalan henkilökunnan enimmäkseen ymmärtäväiseksi ja auttavaiseksi. Diabeteksen hoitoon liittyviä asioita opetellessaan hän ajattelee jo, ettei tilanne ole lainkaan niin paha kuin monella muulla lastenosastolla olevalla perheellä. Sitten käynnistyy Marian synnytys ja uusi kaaos alkaa.

Romaanin toisessa aikatasossa on vuodenvaihteen tapahtumista kulunut kuukausi. Harryn ja Marian päivät täyttyvät pienen vauvan ja diabetesta sairastavan taaperon hoitoon liittyvistä tehtävistä, jotka toistuvat samanlaisina uudestaan ja uudestaan. Iltaisin he kaatuvat lopen uupuneina sänkyyn, mutta kuulostelevat unenkin läpi lastensa ääniä. Parisuhde on koetuksella.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Oma epäkäytännöllisyys harmittaa Harrya; hän tarvitsisi käden taitoja eikä kykyä laatia kaunokirjallisia tekstejä. Toki hän on tyytyväinen teoksiinsa, mutta mitä hyötyä niistä oikeasti on kenellekään? Sairaalassa hän vielä arvelikin, ettei voisi kirjoittaa kokemastaan mitään, mutta jo kuukautta myöhemmin seikkailee hiljaisina aamuhetkinä elämänsä sekavimpien muistojen parissa.

Salmenniemi kuvaa sairastuneen lapsen isän ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita yksityiskohtaisesti ja kielellä, jossa lakonisuus ja runollisuus sekoittuvat. Arkisista asioista tulee näin jotain hieman suurempaa ja yleispätevämpää ja saattaa toimia rohkaisuna muille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille.

Sydänhämärä-teoksesta jää mieleen lukuisia lauseita, joiden monikerroksellisuus kiehtoo. Tässä esimerkkejä:

Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään… mutta paranee perheettömän ihmisen elämästä, jossa on vielä enemmän ansoja ja vähemmän tasoja.

Elämä on niin täyttä, että siihen täytyy mahduttautua sivuttain.

Elämä on suoritusta vailla seikkailua, velvollisuutta ilman iloa, eikä kuitenkaan ole. On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana.

Elämässä totutellaan niihin mahdottomiin olosuhteisiin, joihin meidät on heitetty. Elämä on tottumista. Se on kohtalon kestämistä.

Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä.

Sairaus on todellisuutta. Terveys on sitä, että uskoo olevansa terve kaikkia todisteita vastaan.

 

MODIANO, PATRICK: Chevreusen vuodet

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Chevreuse (2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Filosofianopettaja oli aikoinaan paljastanut hänelle, että elämän eri vaiheet – lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – olivat yhtä kuolemaa kuoleman perään. Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Chevreusen vuodet -romaanin päähenkilö Jean Bosmans etsii muistojensa punaista lankaa. On seitsemänkymmentävuotias kirjailija Bosmans, joka muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia, ja on kaksikymmentävuotias Bosmans, jonka yrittää tavoittaa muistikuvia ajasta, jolloin oli viisivuotias. Ihmiset, paikat ja tapahtumat sekoittuvat toisiinsa vailla tarkkuutta ja täsmällisyyttä.

Ajan oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut valokuvat.

Parikymppinen Bosmans tutustuu 1960-luvun puolessavälissä pariisilaisessa kahvilassa Camilleen, jota pidättyväisyytensä vuoksi kutsutaan Kivikasvoksi. Eräänä päivänä Bosmans lähtee Camillen ja tämän ystävättären Martinen kanssa katsomaan Chevreusen laaksossa sijaitsevaa taloa, jonka Martine ilmeisesti aikoo vuokrata. Bosmans ei kerro naisille, että on lapsuudessaan asunut tuossa talossa, mutta silti tuntuu, että naiset yrittävät testata hänen muistikuviaan.

Paluumatkalla seurue päätyy Pariisin Auteuil’n kaupunginosassa sijaitsevalle talolle, joka sekin on Bosmansille tuttu. Hän on käynyt eräässä talon asunnoista Camillen kanssa ja muistaa hämärässä salissa sohvilla lojuneet ihmiset, kovaäänisen musiikin ja epämääräisen tunnelman. Nyt parikin ihmistä kehottaa Bosmansia pysymään erillään tuosta porukasta.

On muitakin ihmisiä, joihin Bosmans Camillen välityksellä tutustuu tai joista kuulee puhuttavan. Vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset muodostavat jonkinlaisen verkoston, mutta omaavat myös yhteyksiä eräisiin Bosmansin lapsena tapaamiin henkilöihin. Näihin henkilöihin liittyviä erikoisia esineitäkin putkahtelee nyt esiin: hajustettu hopeinen sytytin ja ”Yhdysvaltain armeijan kello”.

Onko niin, että tilanteita on lavastettu palauttamaan Bosmansin mieleen jokin tietty lapsuuden tapahtuma? Onko Bosmans nähnyt viisivuotiaana jotain tärkeää, mutta vuosien kuluessa unohtanut näkemänsä? Onko hän joidenkuiden mielestä vaarallinen todistaja vai pikemminkin jonkin tärkeän tiedon hallussapitäjä?

Mutta miksi hän olisi huolissaan, hänhän oli jo vuosia elänyt todellisuuden ja unen kapealla rajavyöhykkeellä, antanut niiden valaista toisiaan ja joskus sekoittua…

Lopulta Bosmans alkaa kokea tilanteen sen verran uhkaavaksi, että matkustaa syrjäiseen vuoristokylään kirjoittaakseen kokemuksistaan romaanin - ehkäpä juuri tämän Chevreusen vuodet -teoksen. Menneisyyden haamut tuntuvat vähemmän pelottavilta, kun ne on muutettu romaanihenkilöiksi.

Kirjan ilmestymisen jälkeen yhteys Camilleen ja hänen ystäviinsä katkeaa, mutta Bosmans saa eri tahoilta uutta tietoa näistä henkilöistä. Erään erittäin keskeisen tiedon hänelle tarjoaa – uskomatonta kyllä – lennosta napattu, tuntematon taksikuski. Moni asia osoittautuu valheeksi, mutta silti todelliset henkilöt ja Bosmansin luomat romaanihahmot menevät osittain päällekkäin.

Modiano kuvaa kylämiljöötä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta jättää ihmiset epämääräisemmiksi. Jopa Bosmans tuntuu olevan maailmasta irrallaan, sillä hänen omaisistaan, ystävistään tai elämästään ei puhuta juuri mitään. Kirjailija mainitsee kyllä esimerkiksi Bosmansin mielikirjan, mutta se tieto ei ole mitenkään tärkeä itse tarinan kannalta.

Chevreusen vuodet -romaanin tunnelma on surumielinen käsitellessään ajan kulumista ja yhä kauemmas karkaavia muistoja, mutta toisaalta unenomainen, jopa uhkaava. Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Patrick Modiano (s. 1945) rakentaa teoksensa taiten, joten kiinnostus pysyy eksyttävistä sivupoluista huolimatta yllä aina mysteerin ratkeamiseen saakka. Kiinnostava lukukokemus!

 

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Vapaaherratar

Kustantaja: Tammi 2024

Historioitsija Riikka-Maria Rosenberg on kirjoittamassa romaanisarjaa Hakoisten kartanosta, jonka emäntä hän itse tällä hetkellä on. Sarjan ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi vuonna 2022 ja kertoi ajasta, jolloin kartanon omisti 1700-luvun loppupuolella ratsumestari Karl Gustaf Uggla vaimonsa Annan kanssa. Vapaaherratar-romaanissa on vuorossa kartanon seuraava omistajapariskunta.

Helena Elisabeth von Burghausen (1763–1838) on vanhempiensa ainoa lapsi ja Joroisissa sijaitsevan Hoviniemen kartanon perijä. Hän ei ehkä ole kaunotar, mutta on saanut aikansa säätyläistytöille kuuluvan koulutuksen ja on luonteeltaan järkevä. Seitsemäntoistavuotiaana hän solmii avioliiton kauniin ja nauravaisen vapaaherra Erik Abraham Leijonhufvudin (1753–1807) kanssa. Liitto on onnellinen.

Vapaaherratar-romaani alkaa syksystä vuonna 1790, jolloin everstiluutnantti Erik Leijonhufvud palaa virkataloonsa Mustialaan taisteltuaan kaksi vuotta sankarillisesti Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan. Iloluontoisen puolison sijaan kotiin saapuu tyhjäkatseinen mies, joka ajoittain pelottelee perhettä raivonpuuskillaan ja ajoittain vajoaa apaattisuuteen. Ulkomaailmalta Erikin rikkinäisyys salataan.

Yksi asia oli kuitenkin varma: Helena seisoisi puolisonsa rinnalla entistä vahvempana, sillä vain se oli soveliasta. Se oli vaimon tehtävä.

Erik innostuu kuullessaan, että ratsumestari Uggla on myymässä Hakoisten kartanoa ja päättää ostaa sen ennen kaikkea ainoaa poikaansa Axelia ajatellen. Kaupanteko osoittautuu mutkikkaaksi ja ratkeaa vasta kuninkaan päätöksellä Erikin ja Helenan eduksi. Jo sitä ennen Helena ja Erik ovat vierailleet kartanossa ja onnistuneet sen hiljaisuudessa ja rauhassa tavoittamaan hetkeksi avioliittonsa alkuaikojen ilon ja hellyyden.

Vanha päärakennus ei ole Leijonhufvudeille tarpeeksi edustava, joten se puretaan ja uutta aletaan rakentaa – ei kuitenkaan Helenan haaveilemaa kolmikerroksista kivitaloa vaan kaksikerroksista hirsirakennusta. Sitten Erik kuolee yllättäen ja Helenalla on kolmekymmentäkolmevuotiaana vastuullaan viiden lapsen elämä, ison maatilan hoito, päärakennuksen rakennustyö ja Erikin ottama velka.

Helena oli säätynsä osa. Hänet oli kasvatettu jatkamaan sukua, sen aateluutta – ja yksin Jumala tiesi, kuinka hän oli sille omistautunut… Ei Helenalla ollut oikeutta omiin tunteisiinsa tahi haluihinsa, hänellä oli edelleen velvollisuutensa.

Koettelemukset eivät lopu tähän. Venäjän armeija miehittää Suomen kohtaamatta juurikaan vastarintaa ja Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 tsaari liittää Suomen autonomisena suurruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Valuutaksi tulee rupla, jolla Tukholmassa vierailijat eivät saa hankittua juuri mitään. Vaikuttaa kutenkin siltä, ettei Helenan perhe sukupolvelta toiselle siirtyneistä peloista huolimatta kärsi vallan vaihtumisessa suuria menetyksiä.

Elämä menee eteenpäin. Helenan osana on kokea läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten menetys, joista pahimpana ehkä Axel-pojan kuolema. Sen seurauksena Hakoisista tulee joksikin aikaa neljän sukupolven asuttama naisten kartano, jonka ehdoton auktoriteetti on Helena. Hänestä on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen, jonka kädenjälki näkyy kartanossa vielä nykyäänkin.

Matka Hakoisiin oli ollut pitkä. Sen aikana Helena oli kokenut rakkautta, syvää ja kaiken lävistävää, menetyksiä, jotka olivat jättäneet loputtomalta tuntuvan kaipauksen, tehneet sydämestä onton ja kohmeisen, rikkoneet häntä monin eri tavoin.

Vapaaherratar-teos kertoo kartanon elämästä vuodenaikojen ja olosuhteiden vaihtuessa huomioiden myös palkollisten työsarkaa niin raskaissa ulkotöissä kuin sisällä kartanossa isäntäväen toiveita toteuttamassa. Päivän tärkein ateria on supé, jonka upeat kattaukset, ranskalaiset viinit ja hienostuneesti maustetut ruokalajit luovat yltäkylläisen tunnelman ja jota varten myös pukeudutaan juhlavammin. Pukuja, koruja ja kampauksia kirjassa kuvaillaankin tarkkaan.

Niin syrjässä ei Hakoisissakaan olla, ettei siellä tiedettäisi maailmalla tapahtuvista asioista, esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta. Pohdittavana on uusia ideoita arkkitehtuurin ja sisustuksen osalta. Tanssitaan valssia, esitetään versioita tunnetuista näytelmistä ja nautitaan samppanjasta. Lemmikkieläimenä on koirien lisäksi äänekäs jalokivenvihreä Papegoija.

Riikka-Maria Rosenbergia kohtasi Vapaaherratar-romaania aloittaessaan todellinen onnenpotku, sillä hän saattoi hyödyntää siinä kartanon ullakolta löytämiään vanhoja asiakirjoja, esimerkiksi Axelin Helena-äidilleen (min söta mamma) kirjoittamia kirjeitä. Tuloksena on sujuvasti etenevä tarina, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät uskottavasti ja joka kertoo ennen kaikkea naisten merkityksestä talouden ja kulttuurin ylläpitäjinä.

THOMPSON, KATE: Kirjasto sodan keskellä

Kustantaja: Bazar 2023

Alkuteos: The Little Wartime Library (2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Ihmiset tulevat kirjastoon ymmärtääkseen maailmaa. (Carol Stump, Libraries Connected -järjestön puheenjohtaja)

Kate Thompsonin romaani Kirjasto sodan keskellä sijoittuu vuosien 1944–1946 Itä-Lontooseen. Päähenkilö on 25-vuotias lastenkirjastonhoitaja Clara Button, joka joutui ottamaan vastuun Bethnal Greenin pääkirjastosta sen jälkeen, kun se Lontoon ensimmäisissä pommituksissa vaurioitui ja Claran ihana esimies sai surmansa. Työ on Claran voimavara, sillä hänen aviopuolisonsa Duncan kuoli neljä vuotta sitten sodassa eikä pariskunta ehtinyt lyhyen yhteiselonsa aikana saada lasta.

Bethnal Greenin metroasema jäi sodan sytyttyä keskeneräiseksi eikä sillä ollut vielä yhteyttä raideverkostoon. Kolme vuotta pääkirjaston vaurioitumisen jälkeen asema on kaupunginosan asukkaiden turvapaikka. Kaksikymmentäneljä metriä maan alla kulkevassa tunnelissa on kolmikerrossänkyjä viidelletuhannelle hengelle. Siellä on teatteri, jossa pidetään näytöksiä ja jossa on jopa oma flyygeli. Asemalla on lastentarha ja kahvio, sairastupa ja liikkuva kampaaja.

Ennen kaikkea maan alla on 4000 niteen kirjasto, jossa lapsille pidetään joka päivä tarinatuokio. Kirjastolle lahjoitetulla autolla Clara ja ystävänsä Ruby vievät kirjoja tehtaissa pitkiä päiviä uurastavien naisten lainattavaksi ja houkuttelevat naisia myös juuri perustettuun lukupiiriin. Tämä kaikki tukee Britannian ”Lukemalla voittoon”-kampanjaa ja tuo Claralle aivan ansiosta tiedotusministeriön palkinnon.

Kirjasto sodan keskellä -romaani kuvaa uskottavasti sodan kauhuja, ohjusiskuja, raunioita ja kuolemaa, mutta on silti viihteellinen. Sen henkilöt rakastavat, kokevat iloa ja surua, pelkoa ja toiveikkuutta. Yhdessä he ponnistelevat ja monet osoittavat suurta urheutta, mutta on myös ongelmia: väärinkäsityksiä, ilkeyttä ja ennakkoluuloja. Lukija voi kuitenkin melko turvallisesti luottaa siihen, että asiat lopulta järjestyvät.

Thompson nostaa esiin ikuisen kiistakapulan: Mikä on kirjaston tehtävä? Kirjoitetun sanan voimaan uskovan Claran näkemyksen mukaan kirjasto on avoin kaikille ja tarjoaa luettavaksi sitä, mitä ihmiset kulloisellakin hetkellä tarvitsevat. Esimiehen mielestä taas dekkarit ja rakkausromaanit eivät kuulu kirjastoon eivätkä myöskään niitä lukevat asiakkaat. Lapsetkaan eivät ole hänen mielestään kirjastoon tervetulleita kuin ehkä tiettyyn kellonaikaan puoleksi tunniksi.

”Tämän suojan naiset kaipaavat epätoivoisesti pakohetkeä, eivät sivistystä.”

”Elleivät he jaksa lukea muuta kuin roskaa, teemme heille vain palveluksen, jos estämme heitä lukemasta yhtään mitään.”

”Estämme heitä lukemasta! Mitä minun siis pitäisi teidän mielestänne tehdä, kasata kaikki rakkausromaanit laiturille ja tuikata tuleen, vai? Aivan Hitlerin tapaan!”

Naisen asema nousee Kirjasto sodan keskellä -teoksessa vahvasti esiin. Claran äiti ja anoppi vaativat Claraa luopumaan ansiotyöstään, jota pitävät naiselle sopimattomana. Eivätkä he edes tiedä, että Clara tarjoaa kannustavaa luettavaa naisille, jotka harkitsevat jättävänsä henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisen puolisonsa, ja tiskin alta pamfletteja naisille, jotka eivät halua tulla raskaiksi!

Clara painottaa myös sitä, että jokaisella lapsella on oikeus lukemiseen. Räikein esimerkki lapsen huonosta kohtelusta on poika, joka ei usko voivansa oppia lukemaan, koska on vasenkätinen ja siksi koulunsa opettajan mukaan vajaaälyinen. Clara ei myöskään hyväksy jakoa poikien kirjoihin ja tyttöjen kirjoihin; jos tyttö haluaa lukea poikien seikkailuromaania, ei siinä ole mitään sopimatonta.

Kirjan loppuluvuissa Kate Thompson kertoo Bethnal Greenin kirjaston historiasta. Vuonna 2022 vietetyn kirjaston satavuotisjuhlan kunniaksi Thompson kirjoitti romaanin Kirjasto sodan keskellä, jossa hän perusteellisen tutkimustyön lisäksi hyödynsi tekemiään haastatteluja. Ensinnäkin hän haastatteli sataa kirjastotyöntekijää ja poimi haastatteluista lauseita kirjan kunkin luvun alkuun. Hän sai myös mahdollisuuden haastatella henkilöitä, joilla oli omakohtaisia muistoja sota-ajan kirjastosta Bethnal Greenin metroasemalla.

Kirjasto sodan keskellä -teoksessa asioita seurataan vuorotellen Claran ja Rubyn näkökulmasta. Kertomus etenee vauhdikkaasti ja sujuvasti ja on lämminhenkisyydessään viihdyttävä ja miellyttävä. Kirjaston ystäviä lämmittänee erityisesti kirjailijan suitsuttama ylistys kirjallisuudelle, kirjastoille ja kirjastossa työskenteleville. Kate Thompson on kampanjoinut aktiivisesti kirjastojen lakkauttamista ja määräahojen supistamista vastaan.

Kirjasto on ainoa maksuton, turvallinen ja demokraattinen paikka, jonne kuka tahansa voi mennä – kehdosta hautaan – ilman, että hänelle yritetään kaupitella mitään. Maailman ympäri matkustamiseen ei tarvita penniäkään. Kirjasto on asuinalueen sydän, joka tarjoaa arvokkaita resursseja kaikille niitä tarvitseville. Se on paikka, jossa voi vain olla, haaveilla ja paeta arkea – kirjojen kanssa. Mikä sen arvokkaampaa? Nostetaan siis hattua kaikille kirjastotyöntekijöille. Ilman teitä emme tule toimeen.