ISHIGURO, KAZUO: Klara ja aurinko

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Klara and the Sun

Suomennos: Helene Bützow

Klara ja aurinko -teoksessa eletään tulevaisuudessa, jossa robottien kehittymisen myötä yhä harvemmalle ihmiselle löytyy töitä. Siksi vähistä työpaikoista aikanaan kilpailevien nuorten on käytävä huippukouluja ja kouluihin päästäkseen heidän on oltava huippulahjakkaita. Tästä syystä monet varakkaat vanhemmat ”muuntavat” lapsiaan geenimanipulaation avulla.

Muuntaminen ei suinkaan ole vaaratonta, vaan lapsi saattaa sen seurauksena sairastua ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Perusopinnot suoritetaankin varmuuden vuoksi etänä ja vasta collegessa nuoret pääsevät varsinaiseen kouluopiskeluun. Etäopetuksessa olevien lasten yksinäisyyttä lievitetään vertaisryhmien tapaamisilla ja keinoystävillä eli nimenomaan lapsen seuralaiseksi kehitellyillä roboteilla.

Klara on robotti mallia B2-nelonen. Muista keinoystävistä poiketen se havainnoi kaikkea ympärillään, oppii nopeasti ja pystyy myös yhdistelemään asioita poikkeuksellisen hyvin, mikä nostaa sen jopa uusimpien mallien edelle soveltuvuudessa KY:ksi. Jokin Klarassa viehättää neljätoistavuotiasta Josieta, joka jatkuvan sairastelun vuoksi on hyvin yksinäinen. Tytöllä on myös henkistä painolastia, sillä hänen isosiskonsa on kuollut geneettisen manipuloinnin seurauksena.

Tyttö oli kalpea ja laiha, ja kun hän tuli lähemmäksi, näin että hän ei kävellyt samalla tavalla kuin muut jalankulkijat. Tytön käynti ei ollut varsinaisesti hidasta, mutta hän näytti pysähtyvän jokaisen askelen jälkeen varmistaakseen, että oli yhä turvassa eikä kaatuisi.

Klaran näkökulma on viileä ja järkevä. Se havaitsee kaikkialla pieniä yksityiskohtia, jotka muilta jäävät huomiotta, mutta ihmisten tunteiden vivahteita se ei pysty tajuamaan. Miksi Josie suhtautuu välillä niin ilkeästi lapsuudesta asti tuntemaansa naapurinpoikaan Rickiin, joka muuntamattomuudestaan huolimatta on todella älykäs? Miksi Äiti koettelee toistuvasti Klaran kykyä matkia Josieta? Tunteiden sekavuus saa Klaran näkökentänkin välillä pikselöitymään sekavaksi.

Klara itse saa kaiken energiansa auringosta ja uskoo siksi Josienkin parantuvan, jos tämä pääsee nauttimaan Auringon valamasta erityisravinnosta. Saadakseen jumalankaltaisen Auringon kiinnostumaan Josiesta Klaran on siis keksittävä jotain, millä käydä kauppaa – ja Klarahan kyllä tietää Auringon vihan kohteen! On vain onnistuttava tuhoamaan se.

Ymmärsin, että vaikka Aurinko oli lempeä, hänellä oli paljon tekemistä; että moni muukin kuin Josie tarvitsi hänen huomiotaan; että Aurinkokin saattoi sivuuttaa Josein kaltaiset yksittäistapaukset, varsinkin kun vaikutti siltä, että Äiti, taloudenhoitaja ja KY pitivät hänestä hyvää huolta. Tulin ajatelleeksi, että Auringon erityisen avun saamiseksi olisi ehkä välttämätöntä kiinnittää hänen huomionsa Josien tilanteeseen jollakin epätavallisella ja erottuvalla tavalla.

Klara ja aurinko -romaani kertoo rakkaudesta. Rakkaudesta, joka voi ilmetä niin monin eri tavoin lapsen ja vanhemman, miehen ja naisen tai ystävien välillä. Ehkä eniten jää mietityttämään Josien äiti, joka esikoisensa kuolemasta huolimatta haluaa muuntaa myös kuopuksensa. Ja ennen kaikkea äidin omalaatuinen varautuminen siihen, että Josiekin lopulta menehtyisi. Silti rakkaudesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ishiguron romaani on lempeän surumielinen dystopia, jonka keskeisin hahmo on robotti Klara. Suora ja rehellinen Klara lausuu julki arkojakin asioita, mutta yllättäen se on myös myötätuntoisempi ja epäitsekkäämpi kuin monet sitä ympäröivät ihmiset. Kovin monet kirjan henkilöistä pelkäävät tulevansa hylätyiksi ja jäävänsä yksin, vaikka heidän ympärillään on rakastavia ihmisiä, joiden ansiosta he ovat oikeastaan hyvin erityisiä.

ISHIGURO, KAZUO: Surullinen pianisti

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: The Unconsoled (1995)

Suomennos: Helene Bützov

Kuuluisa pianisti Ryder saapuu keskieurooppalaiseen kaupunkiin hämmentyneessä mielentilassa. Hänen muististaan ovat kadonneet sovitut tapaamiset virallisten tahojen, toimittajien ja ystävien kanssa. Kiireen tunne kyllä ahdistaa häntä koko ajan; pitäisi mennä jonnekin, pitäisi tehdä jotakin, pitäisi tavata joku, mutta mikään ei suju odotetulla tavalla. Apua tai huomiota vaativia ihmisiä putkahtelee Ryderin tielle, hän ajautuu syrjäpolulle toisensa jälkeen, kadottaa seuralaisiaan ja tapaa uusia.

Monet Ryderin tapaamista ihmisistä kohtelevat häntä miltei matelevan nöyrästi. Kuuluisaa vierasta ei syytetä peruuntuneista tapaamisista eikä yhtäkkisistä katoamisista, vaan tilannetta tasoitellaan ja kadonnutta pianistia etsitään urheasti ympäri kaupunkia. Välillä kaikki muuttuu suorastaan absurdiksi. Esimerkkinä illalliskutsut, joihin Ryder osallistuu pelkkään kylpytakkiin pukeutuneena kenenkään räpäyttämättä silmäänsäkään. Hänen pitämäänsä puhetta kehutaan seuraavana päivänä maasta taivaaseen. (Puhe alkoi näin: Putoavia verhotankoja! Myrkkyyn kuolleita rottia! Vääriä partituureja! eikä päässyt sen pitemmälle.)

Tapahtumien lisäksi Ryder tuntuu unohtaneen myös ihmiset. Vain vähitellen hän on muistavinaan, että kahvilassa tavattu Sophie on hänen vaimonsa ja pieni Boris heidän lapsensa. Ilmeisesti on ollut puhetta uuden talon etsimisestä ja rauhallisemman elämän alkamisesta yhdessä. Se ei kyllä tule olemaan helppoa Ryderille, joka joutuu heti pois tasapainosta, jos hänen tärkeyttään epäillään.

Olen käynyt paikoissa joissa ihmiset eivät tiedä mitään. Heillä ei ole hajuakaan modernista musiikista, ja jos he jäävät oman onnensa nojaan, on aivan selvää että he ajautuvat entistä syvempiin ongelmiin. Miksi et suostu ymmärtämään, että minua tarvitaan? Minua tarvitaan maailmalla!

Soraääniä alkaa kuulua. Moni kaupunkilainen syyttää julkisesti Ryderiä ylimielisyydestä ja puuttumisesta paikallisiin asioihin, joihin ei ole perehtynyt. Ilmeisesti Ryder ei pelkästään esiinny pianistina, vaan etsii ratkaisuja ihmisiä erottaviin riitoihin. Tulevana torstai-iltana pitäisi olla se suuri tilaisuus, jossa paikkakunnan kyvyt esiintyisivät ja Ryder jakaisi viisauttaan kaupunkilaisille, mutta milloin miettiä puhetta ja harjoitella pianokappaletta kun ei ole hetkeäkään aikaa! Miten tehdä vaikutus isään ja äitiin, jotka vihdoinkin ovat tulossa kuuntelemaan?

Surullinen pianisti -romaanissa vallitsee unenomainen - välillä miltei painajaismainen – tunnelma. Ryderin tie vie autioille öisille kaduille, loputtomille käytäville, klaustrofobiaa herättäviin kopperoihin ja surrealistiseen maalaismaisemaan. Välimatkat elävät omaa elämäänsä: jos luulet kohteesi olevan vain kivenheiton päässä, niin saavut perille pitkän automatkan ja raskaan tarpomisen jälkeen; jos luulet olevasi kilometrien päässä määränpäästäsi, se onkin seinän takana. Mieleen tulevat Franz Kafkan ja Haruki Murakamin teokset.

Ishiguron järkälemäinen teos (658 sivua) ei saanut ilmestyessään vuonna 1995 pelkästään kiitosta, vaan useiden kriitikoiden mukaan oli aivan ennätysmäisen surkea. Myöhemmin Surullinen pianisti on kuitenkin valittu Yhdistyneen kuningaskunnan parhaiden ja ilahduttavimpien kirjojen joukkoon. Jokainen lukija kokee sen omalla tavallaan, mutta se ainakin on varmaa, ettei sen käänteitä mitenkään osaa etukäteen ennustaa. Kannattaa kokeilla!

ISHIGURO, KAZUO: Haudattu jättiläinen

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: The Buried Giant

Suomennos: Helene Bützow

Haudattu jättiläinen sijoittuu kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan 500-luvulle, kun Britanniassa vallitsee rauha alkuperäiskansojen eli kelttien ja germaanilähtöisten saksien välillä. Historiallisuus on kirjassa kuitenkin pelkkää pintaa, sillä sen maailma on fantasian ja myyttien maailma. Eikä fantasiakaan oikeastaan ole muuta kuin keino päästä pohtimaan muistojen ja muistamisen merkitystä ihmiskunnalle.

Kirjan päähenkilöt ovat Axl ja Beatrice, jotka elävät kukkulan kupeeseen kaivetussa majassa, monien samankaltaisten majojen, tunnelien ja käytävien muodostamassa yhteisössä.  Pariskuntaa on ikääntymisen myötä siirretty aina vain kauemmaksi suurtuvasta ja sen nuotiosta ja jätetty lopulta ilman kynttilääkin. Tämä saa Beatricen ehdottamaan lähtöä pois kotoa, muualla asuvan pojan luo. Tosin Beatricekaan ei kunnolla muista, miksi ja minne poika lähti. Alueen asukkaita nimittäin vaivaa outo unohtelu – tärkeätkin asiat ja huolenaiheet ovat hetken kuluttua muuttuneet epämääräisiksi ja sumuisiksi. Axl ja Beatrice ovat säilyttäneet joitakin muistojaan hieman muita paremmin, koska keskustelevat ja vertailevat muistikuvia keskenään.

Axl ja Beatrice lähtevät siis matkaan. Vaikka Axl onkin näennäisesti vahvempi osapuoli, toimii Beatrice kuitenkin oppaana – kuten kaimansa Danten Jumalaisen näytelmän paratiisi-osiossa. Vanhusten seuraan liittyy vähitellen muitakin: taitava ja ovela soturi Wistan, kotikylästään paennut ”jättiläisen purema” Edwin-poika ja lopulta myös yksi Arthurin ritareista, sir Gawain. Monenlaiset vaarat vaanivat kulkijoita kilpailevista linnanherroista petollisiin munkkeihin ja keijuista jättiläisiin ja outoihin mytologisiin petoihin. Axl ja Beatrice kuitenkin vaeltavat eteenpäin viattomuutensa ja vilpittömyytensä suojelemina. Tosin menneisyydestä häivähtelevät muistikuvat hämmentävät etenkin Axlia – millainen mies hän oikein on aikanaan ollut?

Haudattu jättiläinen koostuu paljolti henkilöiden välisistä keskusteluista, joissa joku kyselee ja toinen vastaa ja selittää. Näin muodostuu henkilöistä ja heidän ajatusmaailmastaan yllättävän selkeä kuva. Beatrice on hieman liian avoin ja luottavainen, mutta samalla henkisesti vahva ja uskalias. Axlin silmissä hän on kuitenkin hauras prinsessa, jota pitää suojella ja rauhoitella. Ei ole epäilystäkään pariskunnan välisestä vahvasta kiintymyksestä. Toisaalta huumoria syntyy kuvattaessa henkilöidensä pikkumaisia puolia tai heidän sokeita kohtiaan. Tämäkin välittyy keskusteluiden tai ajatusten kautta.

Ishiguro käsittelee muistia ja muistamista niin yksilöiden kuin kansojen kannalta. Eikö olisi hyvä unohtaa eri kananryhmien välillä käydyt sodat, hirmutyöt ja petetyt lupaukset? Eikö perheonni kukoistaisi paremmin, jos unohdettaisiin uskottomuus, torjunta ja pahat sanat? Eikö pahojen asioiden muistamisesta seuraa vain koston kierre ja väkivallan nousu?

”… Meidän on toivottava, että Jumala keksii vielä keinon säilyttää ihmisten väliset siteet, vaikka tottumus ja epäluulo ovat aina jakaneet meidät. Kuka tietää, mitä tapahtuu kun vikkeläkieliset miehet yhdistävät vanhat kaunat tuoreeseen haluun saada maata ja valloituksia.”

”Sitä on syytä pelätä, mestari Axl”, Wistan sanoi. ”Aikoinaan maan uumeniin haudattu jättiläinen havahtuu jo. Ja kun hän kohta nousee, niin kuin varmasti tapahtuu, ystävyyssiteemme ovat kuin solmuja, joita nuoret tytöt tekevät pienten kukkien varsista. Ihmiset polttavat yöllä naapurinsa talon. Hirttävät lapset aamunkoitteessa puihin…”

Haudatun jättiläisen loppu jää tavallaan avoimeksi. Kukin voi tulkita sen haluamallaan tavalla, mutta hyvin liikuttava se joka tapauksessa on. Kazuo Ishiguron teos on varmasti vuoden parhaita käännösromaaneja.