MAALOUF, AMIN: Valon puutarhat

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Les jardins de lumière

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kirjailija Amin Maalouf syntyi vuonna 1949 Beirutissa, kävi ranskankielistä jesuiittakoulua ja opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä vuonna 1975 perhe muutti Pariisiin. Maalouf ille on myönnetty Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki tunnustuksena yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Vuonna 2011 Maalouf kutsuttiin jäseneksi Ranskan akatemiaan eli neljänkymmenen ”kuolemattoman” joukkoon.

Valon puutarhat -romaanin päähenkilö on Persiassa 200-luvulla elänyt Mani, kuvataiteilija, filosofi ja lääkäri. Hän joutui jo kolmevuotiaana poikasena fanaattisen isänsä mukana varhaiskristilliseen valkokaapujen yhteisöön ja eroon äidistään koko loppuiäkseen. 12-vuotiaasta lähtien Mani alkoi saada näkyjä, joissa ”jumalaiseksi kaksoseksi” kutsuttu henki paljasti hänelle uskonnollisia totuuksia. Näistä muotoutui manikealaisen opin perusydin, jota profeetta lähti levittämään ympäri Aasiaa. Hän sai uskollisia seuraajia ja ystäviä, joista läheisin lienee ollut oma isä.

Manikealaisuus pyrki yhdistelemään itseensä parhaita piirteitä ajan valtauskonnoista eli zarathustralaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta. Manin näkemyksen mukaan uskontojen ei kuulu kilpailla keskenään kannattajista eikä vallasta, jolloin myöskään sotia ei saisi käydä uskontojen nimissä. Persian suuri ”kuningasten kuningas” Šapur suosi Mania, mikä herätti pappien ja maagien kateuden ja vihan. Heidän yllyttämänään seuraava hallitsija tuomitsikin Manin harhaopin levittäjänä piinalliseen kuolemaan. Baabelin pojan henkeä eivät maalliset kahleet sitoneet, vaan viimeisessä saarnassaan hän lausui:

Se joka eläessään on hallinnut muita saa kokea ettei häntä enää totella; se joka on ollut pelkkää ulkokuorta menettää sen; se jolle omistaminen on ollut tärkeintä ei omista enää mitään, hänen kätensä haroo vain tyhjää. Se mikä ennen oli hänen kuuluu nyt muille. Kuin koira kahleissaan hän kiertää entisiä asuin sijojaan pääsemättä irti… Valon puutarhat kuuluvat niille jotka ovat eläneet vailla kahleita.

Profeetta Manin kirjoituksista ja maalauksista suurin osa on hävinnyt tai hävitetty, mutta Maalouf on onnistunut luomaan säilyneistä sirpaleista hienon ja uskottavan kokonaisuuden. Lukija saa syvällisen katsauksen manikealaisuuteen, joka nykyisin on vain nimi, mutta oli aikoinaan yksi maailman valtauskonnoista. Manin elämäntarina kerrotaan niin sydämellisesti ja mukaansatempaavasti, että lukija tuntee todella käyneensä valoisassa puutarhassa.

Valon puutarhat ilmestyi alun perin jo vuonna 1991, joten aika kauan on kestänyt saada se suomeksi. Manin suvaitsevainen ja rauhanomainen sanoma ei ole tänäkään päivänä vanhentunut.

PS. Maaloufin näkemys profeetta Manista ja manikealaisuudesta on valoisa ja myönteinen. Toisin on Michael Axworthyn teoksessa Iranin historia : mielen valtakunta (Into, 2013). Siinä Mania luonnehditaan synkäksi profeetaksi, jonka näkemys olemassaolosta oli lohduton ja ruma.

… hän tuntuu olleen poikkeuksellisen tehokas levittämään erilaisia uskomusjärjestelmiä, joihin sisältyy eräitä kaikkien aikojen vahingollisimpia ja masentavimpia ajatuksia epäpuhtaudesta, aineellisen olemassaolon rappeutuneisuudesta ja sukupuolisen nautinnon synnillisyydestä…

MAALOUF, AMIN: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf (s. 1949) on syntyjään libanonilainen, mutta asunut Ranskassa vuodesta 1977 eli Libanonin sisällissodan puhkeamisesta lähtien. Maalouf on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja toiminut mm. puheenjohtajana Euroopan komission työryhmässä, joka vuosina 2007–2008 pohti monikielisyyden merkitystä eurooppalaiselle identiteetille. Tämä teema esiintyy tavallaan jo Maaloufin esikoisromaanissa Leo Afrikkalainen, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 1986 ja nyt siis hieman viiveellä suomeksi. Teos kuvaa aikaa, jolloin Välimeren alueella taisteltiin vallasta ja varallisuudesta verissä päin – kuten nytkin.

Leo Afrikkalainen on muodoltaan omaelämäkerta. Sen kirjoittaja on Hasan al-Wazzan tai toiselta nimeltään Johannes Leo Africanus, jonka tiedetään eläneen 1400–1500 –lukujen taitteessa. Niukat elämäkerralliset tiedot toimivat oivallisena pohjana Maaloufille, joka vie sankarinsa aatteellisten myllerrysten ja poliittisten valtataisteluiden keskelle. Tapahtumat kirjataan muistiin kiihkottomasti ja asiallisesti, joten teos voi ensi alkuun vaikuttaa hieman kuivalta.

Hasan syntyi n. 1490 Granadassa, joka tuolloin oli maurilainen kuningaskunta. Muutaman vuoden kuluttua kastilialaiset valloittivat kaupungin ja kaikkien islaminuskoisten oli joko muutettava pois tai käännyttävä kristinuskoon. Hasanin perhe pakeni Fèsin kaupunkiin Marokkoon - maailmanmatkaajan tie oli alkanut. Elämänsä onnekkaassa vaiheessa Hasan kulki kamelikaravaanien mukana Afrikan syrjäisille seuduille tai eleli rikkaana oloneuvoksena suurkaupungeissa kauniiden naisten seurassa. Epäonni vuorostaan vei hänet merirosvojen vangiksi ja Roomaan paavin orjaksi, mistä hän nousi uudestaan merkittävään asemaan diplomaattina ja kirjailijana. Hänen oli pakko ottaa kristillinen kaste ja samalla paavin määräämä nimi eli Johannes Leo de’ Medici. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan. Leo Afrikkalaisen suuri unelma oli kansojen yhteisymmärryksen lisääminen, esimerkiksi laajan monikielisen sanakirjan avulla. Tämä oli hänen opinkappaleensa:

Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Maaloufin kirja tuo mieleen Mika Waltarin suurteokset Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan ja osittain samoihin maisemiinkin. Waltarin mittoihin ei Maaloufin esikoisteos nouse, mutta hieno lukukokemus se silti on.

MAALOUF, AMIN: Samarkand

Yksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista on libanonilaissyntyinen Amin Maalouf, joka suomalaisille on tullut tutuksi lähinnä Kaija Saariahon oopperalibrettojen kirjoittajana. Hänen teoksensa Samarkand ilmestyi ranskaksi jo vuonna 1988 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkitunnelmissa, mutta ajankohtainen se on vieläkin.

Kirjan alkuosa kuvaa tosiasioihin perustuen Omar Khajamin (n. 1048–1131) elämää. Omar Khajam oli persialainen filosofi, matemaatikko, tähtitieteilijä ja runoilija, joka miltei vahingossa joutui mukaan poliittisiin juonitteluihin ja valtataisteluihin. Omana aikanaan hän ei ollut kovinkaan arvostettu runoilijana, koska käytti tunteiden ja aisti-ilojen ylistykseen ”helppoa” nelisäettä. Tunnetumpi hän oli horoskooppien laatijana ja hallitsijoiden neuvonantajana. Ystäviä ja rakastettuja Omar saattoi johdattaa kiperiin tilanteisiin säästyäkseen itse ikävyyksiltä. Yhdestä Omarin tuttavasta tuli lopulta itsemurhaterroristien esikuva – tämä ”Vuoren vanhuksena” tunnettu henkilö perusti assassiinien uskonlahkon.

Kirjan loppuosassa hypätään ajassa reilusti eteenpäin, aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Nuori amerikkalainen mies kiinnostuu Omar Khajamista ja etenkin tämän Samarkand-runoista, jotka ovat vuosisatoja olleet kadoksissa, ilmaantuneet Pariisiin ja kadonneet taas. Jäljitystyö kuljettaa miestä Turkkiin ja Iraniin, joissa poliittinen tilanne on räjähdysherkkä ja suhtautuminen ulkomaalaisiin vihamielinen. Vaarallisia tilanteita koetaan, mutta selvitään onnella ja ystävien avulla. Suuri rakkaus löytyy, mutta onko sen tiellä liikaa esteitä? Menetetäänkö kaikki Titanicin mukana?

Omar Khajamin runot jaksottavat kirjan lukuja ja yhtä hienostuneen runollista on Maaloufin oma teksti. Ikiaikaisia teemoja ovat rakkaus, intohimo ja erotiikka, mutta Samarkand-teoksessa näytetään, että yhtä ikuisia ovat vallanhimo ja fanaattisuuskin. Kirja yhdistää hienosti totta ja tarua. Esimerkiksi Samarkand-runoja ei ole koskaan ollut olemassa, mutta Titanicin mukana vajosi kyllä yksi Omar Khajamin teos.