29.1.2024

WOLFF, LINA: Riivaus

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Djävulsgreppet (2022)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kolmekymppinen pohjoismaalainen nainen on sanoutunut irti työstään, ostanut pelkän menolipun Firenzeen ja asettunut asumaan erään tapaamansa eteläitalialaisen miehen luo. Mies on ruma ja tyylitajuton pullukka, mutta muuttuu naisen ohjauksessa vähitellen karheankomeaksi ja hyväkuntoiseksi. Mies on tarkka puhtaudestaan, joten nainen alkaa kutsua häntä Siistiksi. Tai Mikiksi, koska mies kutsuu hiirulaismaista asuinkumppaniaan Minniksi.

Yhtäkkiä muutkin naiset kiinnostuvat kaunottaren kanssa kulkevasta Siististä, eikä huomiosta nauttiva mies tietenkään torju eteensä aukeavia uusia mahdollisuuksia. Nainen alkaa nyt pelätä menettävänsä miehen jollekulle toiselle ja vainuaa petosta tämän puuhissa. Kotona käydään riitoja; nainen kiljuu syytöksiä ja mies vastaa fyysisellä väkivallalla.

Hänen mieleensä palaisi, kuinka Siisti ensin lämmitti hänen routaisen sisimpänsä, sulatti sen kuin kevätaurinko talvisen puutarhan. Kun ihmisenä kokee jotakin sellaista, iloitsee siitä että saa itää, että saa tutustua lihan mysteeriin. Saa muotoutua, versoa toisen ihmisen mullasta ja kylpeä lämmittävässä valossa, joka virtaa virtaamistaan.

Nainen on paljon Siistiä älykkäämpi ja sivistyneempi, mutta sietää silti halveksunnan, jota eteläitalialainen kaupparatsu osoittaa oppineisuutta kohtaan. Siististä on tullut naiselle pakkomielle ennen kaikkea tämän tuottaman seksuaalisen mielihyvän vuoksi eikä siksi vastusta tämän tapaa käyttää valtaa. Nainen nakertaa kyllä miehen itsetuntoa, mutta ei koskaan julkisesti.

Suhde muuttuu hurjaksi ja väkivaltaiseksi. Kumpikin rakastaa toista hulluuteen saakka ja raastaa samalla toista rikki. Nainen uskoo, että heihin kumpaankin on asettunut riivaaja ja että nämä riivaajat taistelevat toisiaan vastaan. Tai sitten suhdetta varjostaa kirous, joka sanelee armottomasti mitä seuraavaksi tapahtuu. Järki saattaa sanoa, että olisi viisainta erota, mutta kumpikaan ei siihen pysty.

Mies puhuu suoraan hänen ruumiilleen, hänen lihalleen. Hänen henkensä voi huutaa täyttä kurkkua, että juokse karkuun, ota jalat alle ja pakene, mutta liha ei tottele henkeä. Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on niemenomaan lihassa, hengen ei auta muu kuin seurata.

Sen verran naista harmittaa, että hän ryhtyy suhteeseen amerikkalaisen Benin kanssa. Louisianan rämemailla kehittyy omituinen ja piinaavan jännittävä seikkailu, jossa Siisti saa sankarin roolin. Tapauksen jälkeen paine suhteessa kasvaa kasvamistaan, kun nainen tekee kaikkensa ollakseen suututtamatta miestä ja mies pinnistelee tukahduttaakseen raivonpuuskansa. Jossakin vaiheessa paineen on pakko purkautua, mutta millaisin seurauksin?

Wolff kirjoittaa toisaalta asiallisen toteavasti ja toisaalta runollisen kuvailevasti. Näkökulma on naisen, mutta jättääkö hän jotain oleellista kertomatta esimerkiksi itsestään? Hengeltään Riivaus muistuttaa ruotsalaisen Sara Stridsbergin teoksia, mutta vaikutteita on luultavasti tullut myös espanjalaisilta ja latinalaisamerikkalaisilta kirjailijoilta, esimerkiksi chileläiseltä Roberto Bolañolta. jota Wolff on kääntänyt ruotsiksi.

Jos nainen voi syntyä rakastamaan, niin minä synnyin. Sen sanon sinulle. Teille. Sinulle ja riivaajalle. Kukaan nainen ei ole rakastanut niin kuin Minni rakasti Mikkiä. Kukaan ei ole sallinut rikkoa itseään niin kuin minä, kukaan ei ole antautunut yhtä täydellisesti.

Lina Wolff (s. 1973) opiskeli Tukholman ja Lundin yliopistoissa ja on filosofian maisteri kirjallisuustieteessä sekä filosofian kandidaatti ranskan ja italian kielissä. Lisäksi hän suoritti kansainvälisen kaupan mestaritutkinnon Madridissa. Teoksellaan De polyglotta älskarna Wolff voitti vuonna 2016 Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon eli August-palkinnon sekä Svenska Dagbladet -lehden kirjallisuuspalkinnon. Riivaus oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2022.

 

22.1.2024

KATOUH, ZOULFA: Sitruunapuiden aika

Kustantaja: Tammi 2023 (2022)

Alkuteos: As Long as the Lemon Trees Grow

Suomennos: Helene Bützow

Jokainen sitruuna tuottaa jälkeläisen, eivätkä sitruunat kuole koskaan. (Nizar Qabbani)

Vielä vuosi sitten 18-vuotiaalla syyrialaisella Salamalla oli kaikki hyvin: turvallinen koti, farmaseutin opinnot alullaan, suunnitteilla tapaaminen sulhasehdokkaan kanssa ja unelma kansan vapautumisesta hirmuhallinnosta. Nyt armeija piirittää Homsin Vanhaa kaupunkia, äiti on kuollut ja koti pommin tuhoama. Mielenosoituksessa vangitut isä ja veli ovat toivottavasti kuolleet eivätkä enää kidutettavina. Vain paras ystävä, raskaana oleva käly Layla, tuntuu olevan enää jäljellä.

Elämämme on nälkää, jäätyneitä raajoja, orvoksi jääneitä sisaruksia, verisiä käsiä, vanhoja sirpaleita, tulevaisuuden pelkoa, äänettömiä kyyneleitä ja tuoreita haavoja. Tulevaisuus ei ole enää omissa käsissämme, vaan se on viety meiltä.

Salama on itsekin loukkaantunut pommituksessa ja näkee posttraumaattisen stressireaktion seurauksena hallusinaatioita. Khawf-hahmo on luultavasti hänen järkevä minänsä, joka toisaalta pelottelemalla ja toisaalta muun maailman ihanuuksia maalailemalla yrittää saada Salaman pakenemaan maasta. Pelkästään itsensä takia Salama ei lähtisi, mutta Laylan takia on kyllä valmis yrittämään.

Kaupungin saartamisen jälkeen Salama on alkanut työskennellä Homsin sairaalassa. Henkilökuntapulan takia nuori farmaseuttiopiskelija joutuu tekemään lääkärin töitä; ompelemaan haavoja, amputoimaan raajoja, poistamaan sirpaleita. Usein hän tuntee itsensä riittämättömäksi ja usein on vastuustaan väsynyt. Ihmisten tuska liikuttaa, mutta myös heidän urheutensa.

   Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

   Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo

Khawfin patistelun ansiosta Salama saa vihdoin kysyttyä mahdollisuutta päästä veneellä Syyriasta Välimeren yli Italiaan. Asioiden järjestelijä Am vaatii liki mahdotonta summaa kuljetuksista, mutta kohtalo tarjoaa Salamalle mahdollisuuden epätoivoiseen tekoon – kiristykseen. Hän kärsii kyllä myöhemmin teostaan ja yrittää korvata sen entistä kovemmalla työnteolla.

Sattumalta Salama tapaa sairaalassa 19-vuotiaan Kenanin, nuorukaisen, jota äiti oli ennen sisällissodan alkua suunnitellut tyttärensä puolisoksi. Nuoret viihtyvät toistensa seurassa ja vähitellen tunteet alkavat voimistua ystävyydestä rakkaudeksi. Sovinnaissääntöjä toki noudatetaan, vaikka tilanne onkin epänormaali. Kenan on kypsä ikäisekseen, onhan hän vanhempiensa kuoleman jälkeen pitänyt huolta pikkusiskostaan ja -veljestään.

Kenan olisi valmis lähettämään sisaruksensa Salaman mukana Eurooppaan, missä sukulaiset tulisivat nämä vastaan, mutta itse hän ei aio lähteä. Hän on ottanut tehtäväkseen taltioida tapahtumia piiritetyssä kaupungissa ja julkaista videoita You Tubessa muistuttamassa ihmisiä siitä, mitä Syyriassa tapahtuu. Hän perustelee: Tämä maa on minä ja minä olen tämä maa. Koko historiani, esi-isäni, sukuni. Me kaikki olemme täällä.

Tilanne muuttuu kuitenkin yhä pahemmaksi. Armeija pystyy murtamaan aika ajoin Vapaa Syyria -liikkeen vastarinnan Vanhassa kaupungissa ja ottaa lopulta käyttöön myös kielletyn kemiallisen aseen. Pommit murskaavat koulun ja sairaalan. Nyt Kenankin taipuu pakenemaan, koska oivaltaa voivansa tehdä Syyrian asiaa paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella.

Pakomatka ei ole helppo. Tarkastuspisteissä sotilaat huvittelevat pelottelemalla ihmisiä ja Välimeren ylitykseen varattu kalastusvene on hutera ja täyteen ahdettu. Salama on kuitenkin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka pelastaakseen itsensä ja rakkaansa. Hän tahtoo elää nähdäkseen sitruunapuun kasvavan vieraillakin mailla.

Sitruunapuiden aika kertoo Syyrian sodasta asioita, joista on kuullut tiedotusvälineissä, mutta jotka romaanimuoto tekee elävämmiksi. Kauheuksia on tapahtunut ja luultavasti tapahtuu yhä, vaikka Ukrainan sota ja Gazan tilanne ovat vieneet huomion niistä pois. Tarinasta jää vahvimpana mieleen syvä rakkaus niin lähimmäisiä kuin kotimaata kohtaan, mutta myös syyllisyydentunne.

Syyrialaistaustainen, tällä hetkellä farmasia-alan maisterintutkintoa Sveitsissä tekevä Zoulfa Katouh (s. 1994) halusi kirjoittaa Syyriasta, Syyrian sisällissodasta ja maasta pakenevista ihmisistä nimenomaan nuorille, mutta kirja sopii erinomaisesti myös aikuisille. Kanadassa syntynyt Katouh ei ole itse käynyt Syyriassa, vaan kirja perustuu haastatteluihin, somessa jaettuihin tarinoihin ja uutislähetyksiin. Kaikki kerrottu on silti totta.

 

15.1.2024

KORTELAINEN, ANNA: Kulkija

Kustantaja: Tammi 2023

Anna Kortelaisen kirja Kulkija kertoo saksanjuutalaisesta kirjallisuuskriitikosta, filosofista, pasifistista ja marxilaisen aatteen kannattajasta Walter Benjaminista (1892–1940). Faktaa ja fiktiota yhdistelevä romaani kertoo miehestä, joka tekee matkaa sekä fyysisesti paikasta toiseen että omassa mielessään.

Kesällä 1930 Walter B. on ahdistunut koettuaan avioeron ja etäännyttyään sen seurauksena Stefan-pojastaan. Haavekuvaksi tuntuu muuttuneen myös Moskovassa asuva Asja. Eräänä päivänä mies ajautuu Berliinin Zoologischer Garteniin, missä hänen huomiotaan kiinnittää Suomesta näytteille tuotu lappalaisten ryhmä. Hän poistuu ostettuaan pari postikorttia ja varaa matkatoimistosta laivamatkan Bergenistä Tromssaan.

Walter B:n matkatavarat mahtuvat salkkuun - käsikirjoituskin, jota mies on vuosien mittaan vähitellen koonnut ja jota aikoo matkansa aikana jatkaa ja muokata. Työskentely ei kuitenkaan vedä, vaikka kulkija havaitseekin kaikenlaista kiinnostavaa:  laivojen keulakuvat Oslon kansatieteellisessä museossa, Grimmin sadut mieleen tuovat talot Bergenissä, makaaberit näyt Lofooteilla. Muistikirjaan kertyy vain hajanaisia mietteitä ja tekstinpätkiä.

Mutta väkisin ei voinut kirjoittaa. jos kiirehtii, tulee huonoa tekstiä, joka ei ollenkaan vastaa kirjoittajansa odotuksia. Alkuperäisen hyvän ajatuksen raakiletta ei kannata turmella, tulee antaa lauseiden kypsyä omaa tahtiaan. Pitää jaksaa odottaa oikeaa hetkeä, ja hän piti odottamisesta.

Vuonomaisemista Walter B. hurmaantuu, koska ne tuovat mieleen Kaisergalleriessa lapsena nähdyt kuultokuvat. Veden turkoosiin vivahtava sävy taas muistuttaa hetkistä Asjan kanssa Caprilla muutamaa vuotta aikaisemmin. Mies oli hurmaantunut, mutta välittikö Asja hänestä oikeastaan lainkaan? Kovin helposti nainen ainakin jätti Walter B:n.

Tromssa on Walter B:n laivamatkan päätepiste. Hän on suunnitellut lähtevänsä sieltä junalla kotia kohti, mutta perillä hänelle selviääkin, ettei Tromssaan ole raideyhteyttä. Muut ihmiset päättävät matkustustavasta miehen puolesta ja yllättäen Walter B. löytää itsensä patikoimassa tuntureilla lappalaisen oppaan perässä Suomen puolelle.

Kilpisjärvellä sattuu hauska tapaus: Walter B. tunnistaa kolme paimentolaista samoiksi miehiksi, jotka näki Berliinin eläintarhassa. Vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, kokee Walter B. sekä näiden miesten että oppaansa kanssa ystävallisyyttä ja kunniioitusta. Etappimies on hänelle miltei kuin isähahmo, jonka huomaan on turvallista heittäytyä.

Aivan toisenlaiset ovat tunnelmat, kun Walter B. tutustuu suomalaisiin kansanperinteen kerääjiin Samuli ja Jenny Paulaharjuun sekä T. I. Itkoseen, jotka ovat Lapissa kokoamassa aineistoa Oulun uuteen museoon.  Heidän suhtautumisensa lappalaisiin on hyvin alentuva – nämä ovat heille kuin luonnon tarjoama spektaakkeli. Lapsekkaat, mutta jalot villit. Katoava rotu.

Walter B. pääsee suomalaisten kyydissä lopulta junaan, mutta kokee todellisia kauhun hetkiä, kun Paulaharjut alkavat kerskua toiminnastaan kommunismia vastaan. Häiriköinnistä, uhkailusta, kyydityksistä ja muilutuksista, jotka ovat vaatineet kuolonuhrejakin. Kuvaus Lapua-liikkeen marssista Helsingissä tuo Walter B:n mieleen mustapaitaisten fascistien marssin Italiassa ja ruskeapaitaisten Saksassa.

Hän oli kuvitellut kulkevansa herttaisen mutta mitäänsanomattoman pikkuvaltion läpi, hajamielisesti ympärilleen katsoen, poissaolevasti seuralaistensa rupattelua kuunnellen, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli joutunut väijytykseen. Pakokauhu juoksi iholla päästä varpaisiin.

Onneksi matka Oulusta eteenpäin sujuu ongelmitta ja laivalla Helsingistä Sopotiin Walter B. on jo itselleen tuttujen asioiden parissa ja helpotuksesta miltei riehakas. Uskollisesti salkussa kuljetettu käsikirjoitus ei ole edennyt yhtään, mutta matkan viime hetkillä Walter B. ehtii sentään kirjoittamaan muistiinpanojensa pohjalta matkaesseen.

Walter B. kuvataan kirjassa ihmiseksi, joka tuntee olevansa jotenkin erityinen ja joka siksi suhtautuu ironisesti kaikkeen ympärillään, vaikka samalla kaipaakin samanhenkistä keskustelukumppania. Hänen näkemyksensä naisista ei puolla tasa-arvoa, mutta naisen kosketusta hän kyllä ikävöi ja etsii matkansakin aikana.

Kulkija-teoksessa kuvataan todella yksityiskohtaisesti tiloja, maisemia, ruokia ja ihmisiä. Osuvat ja kielellisesti yllätykselliset kuvaukset tarjoavat lukijalle erilaisten hajujen, makujen, äänien ja tuntemusten kirjon. Kuvauksen uskottavuus selittyy sillä, että Kortelainen on matkustanut Walter B:n jalanjäljissä niin Norjassa ja Pohjois-Suomessa kuin Italiassakin.

Epilogissa Kortelainen kertoo kirjassa mainittujen henkilöiden myöhemmistä elämänvaiheista. Walter Benjamin pakeni Saksasta vuonna 1933 natsien noustua valtaan ja edelleen Pariisista kesäkuussa 1940. Syyskuun lopulla hän vaelsi pienen pakolaisjoukon mukana Pyreneiden yli Espanjan puolelle, missä teki itsemurhan Portboussa 26. syyskuuta 1940 pelätessään joutuvansa luovutetuksi natseille.


8.1.2024

READ, SHELLEY: Minne virta kuljettaa

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Go as a River (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Vaikka kuinka yrittäisimme vakuuttaa itsellemme muuta, niitä hetkiä, jotka meidät muovaavat, ei voi poimia kuin parhaita ja kypsimpiä persikoita oksasta. Kompuroidessamme loputtomiin itseämme kohti korjaamme sen sadon, joka meille annetaan.

Minne virta kuljettaa -romaanin tapahtumat sijoittuvat Coloradon osavaltioon vuosina 1948–1971. Iolan pikkukaupunki sijaitsee leveän ja vuolaan Gunnisonjoen varrella, erämaan laidalla ja vuorten katveessa. Siellä sijaitsee Gunnsonin piirikunnan ainoa persikkatarha – ja tieteellisellä tarkkuudella hoidetun persikkalajin hedelmät ovatkin ainutlaatuisia makeudessaan ja mehukkuudessaan!

Tilalla asuu Nashin perhe. Äiti hoiti ennen kaikki taloustyöt ja piti perheenjäsenet moraalisesti oikeassa kurssissa, mutta hänen menehdyttyään onnettomuudessa kaksitoistavuotias Victoria joutui ottamaan vastuulleen ”naisten työt”. Vaimon kuoleman kuihduttama isä on vähäpuheinen auktoriteetti. Sotavamman vuoksi pyörätuoliin joutunut Og-setä taas nauttii aiheuttaessaan kahakoita perheenjäsenten kesken. Victorian pikkuveli Seth puolestaan on riiviö, jonka vain äiti pystyi pitämään kurissa.

Tarinan alkaessa on syksy ja Victoria on seitsemäntoistavuotias. Etsiessään juopottelevaa veljeään Iolan keskustassa hän tapaa hiilipölyn likaaman nuoren miehen, jonka tummat ja lempeät silmät sekä peloton rauhallisuus vetoavat häneen. Muiden kaupunkilaisten silmissä tämä Wil on saastainen inkkari, joka etsintäkuulutetaan varkaudesta ja josta luvataan palkkioksi kaksikymmentä taalaa.

… monta poikaa voi noin vain kulkea ohi, mutta yksi vetää puoleensa yhtä kiistattomasti kuin painovoima eikä elämään siitä lähtien mahdu muuta kuin kaipaus.

Victoria ja Wil tapailevat toisiaan salaa, mutta tulee päivä, jolloin Wil ei saavukaan sovittuun paikkaan. Olisiko hän hypännyt junaan ja pelastanut itsensä kaupunkilaisten raivolta? Viikkoja myöhemmin totuus selviää: Wilin ruumis löytyy kanjonin pohjalta sellaisessa kunnossa, että nuorukaista on todennäköisesti raahattu auton perässä. Victoria on varma, että syyllinen on Seth, jota ei ole enää kotona näkynyt.

Näihin aikoihin Victoria ymmärtää olevansa raskaana. Hän onnistuu salaamaan tilansa talven yli, mutta pakenee huhtikuussa kotoa ja piiloutuu kaukana vuoristossa sijaitsevaan hylättyyn metsästysmajaan, jossa sai aikoinaan viettää Wilin kanssa muutamia onnellisia hetkiä. Hänen tarkoituksenaan olisi elää omavaraisesti luonnon antimilla, mutta vuoriston sääolot aiheuttavat jo pian pahoja vaikeuksia.

Heinä-elokuun taitteessa syntyy Victorian pieni poika, Baby Blue. Synnytys ei suju ongelmitta ja jo parin viikon päästä nälästä heikentynyt Victoria ymmärtää, ettei sen paremmin vauva kuin hän itsekään tule selviämään hengissä vuorilla. Toisaalta hän ei voi kuvitellakaan palaavansa kotiin lapsi sylissään. Hänen on siis luovuttava pojasta, vaikka sydän siinä särkyisikin.

On surua joka ylittää surun rajat, joka virtaa kuin kuuma siirappi ihmisen jokaiseen rakoseen, ensin sydämeen ja sieltä soluihin ja verenkiertoon, niin ettei mikään – maa tai taivas – tai edes oma kämmen – näytä enää samalta. Se on surua, joka muuttaa kaiken.

Seuraavina vuosina tapahtuu suuria muutoksia. Hanke Gunnisonjoen patoamisesta etenee ja isänsä kuoleman jälkeen tilasta vastaava Victoria on ensimmäinen, joka myy tekoaltaan alle jäävät maat valtiolle, ostaa maatilan vuorten takaa ja siirrättää sinne Nashin kallisarvoiset persikkapuut. Valtavaa Blue Mesan tekoallasta hän käy katsomassa vain kerran. Tutut tienoot ovat poissa ja uusi vaihe alkanut – mihin elämän virta häntä sitten kuljettaakin.

Minun kotini on järven pohjassa. Meidän farmimme on siellä, liejun vankina, nyt enää raunioina, joita voisi luulla haaksirikoksi. Pulskat taimenet ovat omineet sen jäänteet, sekä minun huoneeni että salin, jossa kerran istuimme koko perhe pyhäpäivää viettämässä. Talli ja sikolätti mätänevät. Sotkuinen piikkilanka ruostuu. Ennen hedelmällinen maa marinoituu joutilaisuudessa.

Minne virta kuljettaa -romaani käsittelee suuria asioita. Rasismia, suvaitsemattomuutta ja erilaisuuden pelkoa. Erilaisuuden tuomaa taakkaa. Äidinrakkautta. Lapsettomuutta. Rakkauden ilmenemistä joskus hyvin hienovaraisessa muodossa. Kovan pinnan alle kätkettyä rakkauden ja huomion kaipuuta. Erityisesti kirjailija tarttuu siihen, miten ihminen rupeaa muokkaamaan luontoa tyydyttääkseen omia tarpeitaan – eikä aina kovin onnistuneesti.

Sujuvan tyylinsä ansiosta Minne virta kuljettaa on mukaansatempaavaa luettavaa ja täyttää myös lukijan toiveet asioiden järjestymisestä suotuisalla tavalla. Romaanista tulee mieleen Delia Owensin suurmenestys Suon villi laulu, sillä kummassakin teoksessa nainen selviytyy miltei musertavista vastoinkäymisistä muutaman tärkeän ihmisen avulla, mutta saa silti suurimman lohdun hakeutuessaan luonnon rauhaan. Tämä kirja nostattaa kyllä tunteita.

1.1.2024

ARMAS, LOIS: Flora

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Flora (2023)

Suomennos: Maria Lyytinen

Kolmekymppinen Flora on kotoisin Latinalaisen Amerikan saarelta, jolla ilma on aina lämmintä ja elämäntahti kiireetöntä. Saatuaan kielitieteen yliopisto-opinnot valmiiksi hän menee kesätöihin rantaravintolaan ja tapaa eräänä päivänä suomalaisen vehnänvaalean reppureissaajapojan. Nuoret rakastuvat. Poika pyytää Floraa luokseen Helsinkiin ja tämä on ensi kertaa elämässään niin hullaantunut, että suostuu oikopäätä.

Suomesta Flora pitää vanhempiinsa yhteyttä Skypen välityksellä. Vanhemmat eivät täysin usko suhteen kestämiseen, joten Rosa-äiti yrittää puheluiden aikana urkkia mahdollisimman paljon tietoa tyttärensä elämästä ja mielialoista. Floran vastaukset ovat aina niin ympäripyöreitä, että keskustelua hiljaa sivusta seuraavan isän sydämen täyttää huoli.

Pojan äiti Ulla on hänkin huolissaan lapsensa nopeasta sitoutumisesta ulkomaalaiseen naiseen, koska on pitänyt pojan ex-kumppanista Katjasta. Äiti kuitenkin helpottuu tavatessaan Floran ja huomatessaan tämän lähes palvovan suhtautumisen poikaan ja vastaavasti pojan avoimen hellän käyttäytymisen. Floran seurassa poika on aivan uudella tavalla nauravainen ja puhelias.

Olen poikani äiti. Opettaja. Koiralleni kaikki kaikessa. Mieheni vaimo. Äitini tytär. Katjalle ikävä muisto. Tuntematon tälle Flora-nimiselle nuorelle naiselle. Itselleni arvoitus.

Flora alkaa heti sitoutua suomalaiseen yhteiskuntaan, opettelee kieltä ja etsii työpaikkaa. Päivät kuluvat asiapapereita täyttäen. Välillä Flora vajoaa epätoivoon, kärsii yksinäisyydestä ja tuntee itsensä taakaksi kääntäjänä elantonsa ansaitsevalle kumppanilleen, vaikka tämä nimenomaan nauttii toisista huolehtimisesta. Lopulta Flora pääsee töihin kahvilaan ja saa ystäviä niin kahvilan asiakkaista kuin työtoveristaan, mustaihoisesta homomies Jessestä.

Flora ei ole sellainen räiskyvä latino kuin odottaisi, vaan pikemminkin vetäytyvä. Toki hän puhuu mieltään hiertävistä asioista ja ilmaisee tunteitaan napakasti, mutta pojan kanssa keskustelut tyrehtyvät usein siihen, että tämä pakenee. Pojan luottouskottu on edelleenkin Katja, josta tulee läheinen myös Floralle. Flora jaksaa kuunnella ja lohduttaa Katjaa, rakkautta kaipaavaa yksinhuoltajaäitiä.

Parin vuoden kuluessa Floran ja pojan välinen hehku hiipuu ja arkisuus astuu tilalle. Rakkautta on yhä, mutta etenkin Floran kohdalla myös kasvavaa pettymystä. Hänen mielestään poika on liian sulkeutunut ja mielialoiltaan ailahteleva, joskus suorastaan pakkomielteinen Pojasta taas tuntuu, että hänen pitäisi jatkuvasti näytellä jotain roolia, jotta täyttäisi Floran odotukset. Jaksaako hän?

Mun on toisinaan vaikea, jopa mahdotonta, olla Floran kanssa rauhassa onnellinen, ottaa onni vastaan ja pulikoida siinä, pidempään kuin pari tuntia kerrallaan. Sen sijaan mun mielialat poukkoilee ylös alas, ensin meitä kumpaakin naurattaa, sitten mä olenkin jo pahastunut jostain.

Ahdistusta Flora ja poika yrittävät häivyttää muuttamalla asunnosta toiseen: Vallilasta Katajanokalle, Katajanokalta Merihakaan. Se auttaakin hieman, mutta riittääkö mieluisa asunto siltikään kodin määreeksi?  Pojan mielestä hänen ainoa kotinsa ja turvasatamansa on Flora paikasta riippumatta, mutta Floralla on kaksi kotia - toinen Suomessa ja toinen, ikävöity, kaukana lämpimällä saarella.

… sille tulee koti-ikävä, koska ulkona on niin pimeää, koska sen uudet ystävät ei vielä ole yhtä hyviä ystäviä kuin ne, jotka se jätti taakseen, koska se ei löytänyt sitä tai tätä ainesta lempiruonkansa valmistamiseen, koska päivät on käsittämättömän lyhyitä…

Kirjassa kuvataan monenlaisia parisuhteita tutustumisvaiheessa olevista vuosikymmeniä kestäneisiin, onnellisista ongelmallisiin ja homosuhteesta vapaaehtoiseen yksinäisyyteen. Myös vanhemmuudesta puhutaan paljon ja monesta eri näkökulmasta. Miten osaa olla äiti, jos ei ole saanut siihen mallia lapsuudessa? Miten tukea hankalaa lasta? Vanhemmista ihanin on Floran lempeä ja huolehtiva isä.

Flora on kirjan nimihenkilö, mutta ei missään vaiheessa puhu lukijalle suoraan. Hänet nähdään ja kuullaan vain muiden välityksellä: pojan ja hänen äitinsä sekä pojan entisen tyttöystävän välityksellä, Floran isän ja työtoverin sekä kahvilan iäkkään asiakkaan välityksellä. Kaikilla heillä on oma, persoonalliset äänensä; puhuessaan Florasta he kertovat jotain myös itsestään.

Lois Armas (s. 1987) on Venezuelassa syntynyt helsinkiläinen kirjailija, joka on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee luovan kirjoittamisen ohjaajana. Esikoisteoksensa Floran Armas kirjoitti englanniksi, mistä Maria Lyytinen käänsi sen suomeksi. Kieli on vivahteikasta ja kaunista, teksti uskottavaa. Toivottavasti jatkoa seuraa!