PORTER, MAX: Lanny

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Lanny 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Englantilainen Max Porter (s. 1981) herätti Suomessakin huomiota proosaa ja runollisuutta yhdistelevällä esikoisteoksellaan Surulla on sulkapeite (2015, suomeksi 2018). Myös Porterin toinen teos Lanny on kerännyt kiitosta ja palkintoja ja siitä on suunnitteilla Rachel Weiszin tähdittämä elokuva.

Lanny sijoittuu perienglantilaiseen maalaiskylään Lontoon lähistölle. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä esitellään henkilöt. Lloydin perhe muutti kylään muutama vuosi sitten, mutta on yhä alkuperäisten asukkaiden vieroksuma. Öykkärimäistä Robert-isää ei paljon kylässä näy, sillä hän luo uraa Lontoon Cityssä. Jolie-äiti taas on hieman boheemi, entinen näyttelijä, nykyinen rikoskirjailija ja kuvataiteiden harrastaja. Ei ehkä paras yhdistelmä aviopariksi.

Robertin ja Jolien ainoa lapsi on Lanny-poika. Lanny vaeltelee kylillä ja luonnossa, hyräilee ja laulaa omia laulujaan, loruilee ja laukoo varhaiskypsiä ajatuksia. Hän rakentelee metsään lehtimajaa, joka sekin todistaa hänen hämmästyttävästä yhteydestään luontoon. Koulussa poikaa pidetään ystävyyden lahjalla siunattuna yhteishengen luojana.

Ajattelen pikkuistani, joka nukkuu viereisessä huoneessa. Tai ehkä hän ei nukukaan. Ehkä hän tanssii puutarhassa keijukaisten ja menninkäisten kanssa. Luulemme, että hän nukkuu kuin normaali lapsi, mutta hän ei ole normaali lapsi vaan Lanny Viherpuu, meidän pieni mysteerimme.

Jolie haluaisi pojalleen luonnossa vaeltelun lisäksi jonkin muunkin harrastuksen. Kylässä asustaa kuuluisa taiteilija, jonka suuri yleisö on kuitenkin jo unohtanut. Peten avantgardistiset työt ovat hieman erikoisia (kullattuja eläinten luurankoja) ja lisäksi hän on homoseksuaali, mikä ilmeisesti oikeuttaa kyläläiset kutsumaan häntä Hulluksi-Peteksi. Lanny-pojasta tulee hänelle antoisa oppilas ja myös läheinen ystävä.

Yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista on Isä Suomukka -vainaa. Hän on versio kelttiläisestä Vihreästä miehestä, eräänlaisesta jumaluudesta joka symboloi luonnon keväistä uudelleensyntymää. Suomukalla on tapana lähteä iltaisin kuuntelemaan kyläläisten äänten porinaa ja nyt hän on erottanut muiden joukosta pienen pojan, jossa tunnistaa oman itsensä – nuoren ja samalla ikivanhan.

 … poika ymmärtää syyt ja seuraukset ja että se on oikein… ymmärtää itsestään, ovatpa he sitten maanneet kuolleena satoja vuosia tai elävät naapurissa. Poika ymmärtää. Hän rakentaa maagista leiriään metsään lahjaksi kaikille. Palvoahan häntä pitäisi!

Tässä kirjan ensimmäisessä osassa kertojat on merkitty selkeästi. Heitä ovat Lannyn äiti ja isä sekä taiteilija Pete, mutta seurata saa myös Isä Suomukan vaeltelua ja ajatuksia. Ihmisten äänten kakofoniaa kuvaa oivallisesti tekstikin.

Kirjan toisessa osassa Lanny katoaa ja kylän huhumylly alkaa pyöriä. Eniten epäillään Peteä eikä poliisin vapauttava päätöskään estä kylän nuorisoa käymästä hänen kimppuunsa. Myös Lannyn vanhempiin kohdistuu epäilyjä ja syytöksiä. Monista ihmisistä paljastuu halpamaisuutta, kateutta ja ahneutta, kun he kaikin keinoin pyrkivät hyötymään skandaalista. Onneksi on myös myötätuntoa ja auttamishalua.

Tässä osassa sinkoilevat monien eri ihmisten puheet ja ajatukset niin, ettei aina ole lainkaan selvää, kuka kulloinkin on äänessä. Toisinaan seurataan Peteä poliisikuulustelussa ja toisinaan Jolieta koputtelemassa naapureiden oville. Yksi kirjan herkullisimmista hetkistä onkin Jolien ja rouva Lartonin tapaaminen, jossa lukija voi seurata vuoronperään kummankin ajatuksia. Itseään hyveellisenä pitävän rouva Lartonin ilkeämielisyys ja ennakkoluuloisuus kuvataan hykerryttävästi. Entä mikä merkitys on kylän noitana tunnetulla vanhalla Peggyllä?

Peggy polvistuu ja laskee ikivanhat kätensä puuhun kaiverretun tammenterhoseppeleen päälle, arkulle, jonka hänen isoisänsä isä on tehnyt täkäläisestä tammesta. Hän kuiskaa: Pidä huolta siitä pojasta.

Hän odottaa, hivelee sormenpäillään puuta.

Hän huokaa. Kipu sävähtää polviin ja ylös selkäpiihin.

Tunnen sinut.

Tiedän, mitä juonit.

Anna poika takaisin

Kirjan kolmas osa on suorasanaista proosaa, mutta sisällöltään hyvin mystinen. Siinä Isä Suomukka puuttuu asioihin ja koettelee niin Peten kuin Lennyn isän ja äidin luonnetta ja kelpoisuutta. Pystyykö kukaan heistä täyttämään vaatimuksia, jotka saattavat olla ehtona Lannyn kohtalon ratkeamiselle? Jännitys nousee.

Kumpi sinusta on kärsivällisempi, ajatus vai toivo?

Lanny on erikoinen romaani. Se puhuu ystävyydestä ja luonnosta toisaalta realistisesti ja toisaalta myyttien ja kielikuvien kautta. Kaikkia oivalluksia ei välttämä sisäistä heti, vaan joutuu keskittymään ja pohtimaan, mutta se kannattaa kyllä. Lanny on hieno teos ja sen päähenkilö ihastuttava.

PS. Irmeli Ruuskan suomennos on todella taidokas ja nokkela.

PORTER, MAX: Surulla on sulkapeite

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers

Suomennos: Irmeli Ruuska

Ted Hughesin kulttimaineen saavuttanut runokokoelma The Crow kertoo röyhkeästä ja yritteliäästä variksesta, joka yrittää hallita maailmaa kielen avulla ja uhittelee itse Jumalallekin. Max Porterin esikoisteoksessa Surulla on sulkapeite leskeksi jäänyt mies kirjoittaa kirjaa Hughesin runoista otsikolla Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla : villi analyysi. Ei liene yllättävää, jos vaimon ja äidin menettämisen aiheuttama suru näyttäytyy perheelle variksen hahmossa. Ehkä osittain myös siksi, että mies on aikoinaan saanut vaimolta lahjaksi muovivariksen?

Kirjan ensimmäisissä merkinnöissä on äidin äkillisestä kuolemasta kulunut vasta viisi päivää. Pienet kaksospojat ovat ymmällään, mutta alkoholista lohtua hakeva isä ei ole kykeneväinen auttamaan. Siksi tarvitaan Varista. Se on valtavan kokoinen – silmäkin yhtä suuri kuin miehen kasvot. Se hautaa ihmiset höyheniinsä, latelee päättömiä loruja, on välillä aika inhottavakin. Kaikki kuuluu hoitosuunnitelmaan.

Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Varis on linnuista viisaimpia. Se on uskollinen parilleen ja puolustaa poikasiaan kiivaasti kaikkea uhkaa vastaan. Suruvariskin pitää huolta perheen pojista ja taistelee näiden vuoksi jopa paholaista vastaan. Kuten se itse selittää: äidittömät lapset ovat silkkaa varista.

Pojat surevat lapsen tavalla. He tekevät kaikenlaisia äidin kieltämiä asioita, koska voivat silloin muistaa ja kaivata. Erään kerran kumpikin askartelee kuvan äidistä sen toiveen vallassa, että kuva voisi herätä henkiin ja äiti palata takaisin. Ajatukseen kuolemasta totuttaudutaan myös kertomusten avulla. Isä tarinoi sodista ja kuoloon ajautuneista henkilöistä, pojat taas tappavat ja kuolevat mielikuvitusleikeissään.

Perheen isä on pitkään täysin surun lamauttama. Työn alla olevan kirjan otsikotkin hän vetää nyt yli ja johdannosta loppusanoihin toistuu vain yhä uudestaan teksti ”kaipaan vaimoani”. Varis alkaa kuitenkin nokkia isää yhä kiivaammin. Välillä tuntuu, että Variksen ja isän välillä käydään oikea Jaakobin paini, jossa höyhenet pöllyävät ja suru purkautuu karjahduksina ja nyyhkeenä.

Kirjan lopussa on kuolemasta kulunut jo vuosia. Raskas olo alkaa helpottaa, kaikki ovat valmiita menemään eteenpäin. Variksen työ on tehty.

Tuhka liikehti, innokkaana, niin luulen, joten kallistin uurnaa ja kiljuin tuuleen:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja se kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti… Ja pojat olivat takanani, naurava, kiljuva tulvamuuri, halasivat jaloista, kamppasivat ja tarrasivat, loikkivat, pyörivät, kompastelivat, ulvoivat, rääkyivät, ja pojat huusivat:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. Keskeneräinen. Kaunis. Kaikki kaikessa.

Kirjassa vuorottelevat isän, Variksen ja poikien puheenvuorot. Pojat puhuvat aina yhdessä, eivät yksilöinä – he ovat erottamattomia. Monesti kommentit menevät ristiin toistensa kanssa: isä kommentoi poikien tekemisiä ja pojat isän tai isä toteaa saman asian, mitä Varis on jo sanonut. Kyseessä on oppiminen, asioiden uusi omaksuminen. Suremisen eri vaiheista muodostuva kaari.

Teksti vaihtelee muodoltaan suorasta proosasta ja lausahduksista loruun ja runoon. Se puhuu syvästä ja lamaannuttavasta surusta, mutta liukuu keveästi heti perään huumoriin. Tässä leikitellään niin kielellä kuin mielikuvillakin. Ehkä teksti olisi auennut vielä enemmän, jos sellaiset runoilijat kuin Ted Hughes, Emily Dickinson ja Edgar Alan Poe olisivat tutumpia. Silti todella ihastuttava pieni kirja, joka jättää päällimmäiseksi elämänuskon.