SAHLBERG, ASKO: Marraskuun mies

Kustantaja: Like 2022

Asko Sahlbergin Marraskuun mies -romaanin tapahtumapaikkana on pieni merenrantakaupunki, jonka laiskasti virtaava joki halkaisee. Toinen maailmansota on jo aluillaan, kun kaupungin komeimmasta huvilasta astuu eräänä marraskuisena aamuna ulos hienosti pukeutunut pienikokoinen mies, joka käskee koiraansa vartioimaan taloa, juo torin kioskilla kupposen kahvia, vaihtaa muutaman sanan ihmisten kanssa, kävelee joen sillalle ja hyppää. Miksi hän teki niin? Mikä on miehen tarina?

…toinen vain astui näyttämölle ja alkoi omistaa asioita, yrityksiä ja kiinteistöjä ja ihmisiä, ikään kuin ne olisivat olleet hänen isänperintönsä tai taivasosansa tai ansaittu palkkio siitä, että sattui siirtelemään jalkojaan maan päällä.

Suomen sisällissodan päättyessä kaupungin rikkain mies on kauppaneuvos Nylander. Lapseton leskimies on rakennuttanut itselleen ylellisen palatsin, jossa asustelee yksinään ja juo iltaisin konjakkia ja viiniä lievittääkseen huoliaan. Pohjimmiltaan Nylander on hyväntahtoinen ihminen, joka tuntee syyllisyyttä menestyksestään ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja ja tarvittaessa auttamaan apua tarvitsevia.

Eräänä marraskuisena yönä Nylander huomaa pihallaan seisoskelevan nukkavierun mierolaisen ja viehättyy miehen puhetavasta niin, että tarjoaa tälle autonkuljettajan paikkaa. Aulis Haataman nimekseen ilmoittava miekkonen tarttuu tarjoukseen ja niin saa alkunsa Nylanderin ja Haataman eriskummallinen yhteinen tie, joka vielä kovasti puhuttaa kaupungin ihmisiä.

Haatama on ahkera työntekijä, mutta sisimmässään katkera parempiosaisia kohtaan. Pian hän alkaakin suunnitella tietään kohti varallisuutta. Aika on otollinen, sillä ihmisten usko parempaan tulevaisuuteen on nyt vahva ja yritteliäisyyteen kannustava. Alkupääomaa Haatama hankkii salakuljettamalla pirtua Virosta petikaverinsa Sylvin osarahoituksella ja entisen kalastajan Sillin taidoilla. Seuraavaksi mies ostaa huonosti kannattavan elintarvikeliikkeen pahaa aavistamattoman Nylanderin avustamana.

Haatama laajentaa reviiriään häikäilemättä pala palalta. Hän tarkkailee ihmisiä, palkkaa vakoojia etsimään tietoja ihmisten salaisuuksista ja hankkii haluamiaan asioita kiristämällä, lahjomalla tai jollakin muulla kierolla tempulla. Näin hänelle siirtyy yhä enemmän Nylanderin omaisuutta ja samalla aukeaa tie myös kaupungin silmäätekevien joukkoon. Ainoastaan eläkkeellä oleva kaupunginviskaali Kivirinta ymmärtää, mitä on tapahtumassa, mutta hänkin tyytyy tarkkailijan rooliin.

Yllättävän monista Haataman toimista seuraa iloa muutamille naisille, joille miehen ansiosta aukeaa uudenlainen itsenäisyys. Vihdoinkin heillä on vapaus tehdä sitä, mihin heillä on taipumusta, mutta mistä he miesten hallitsemassa yhteisössä ovat joutuneet luopumaan. Etenkin Sylvi kokee monta muutosta Haataman toimien seurauksena ja oppii toisaalta ymmärtämään liike-elämää ja toisaalta elämään ilman ahneutta.

Itselleen mies ei onnea löydä, koska ei luota kehenkään – kenties Sylviä ja Silliä lukuun ottamatta. Läheisin suhde Haatamalla on talossa eräänlaisena vahtina asustelevaan mykkään ja ontuvaan Koiraan, joka puolestaan kaiketikin on ainoa Haatamaan aidosti kiintynyt elävä olento.

Sikäli kuin hän oli nähnyt vilpittömyyttä yhdenkään olennon silmissä, se löytyi Koiran katseesta.

Haatama on kirjan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki pyörii ja jonka yhteydet eri tapahtumiin muodostavat verkoston, jossa kaikki osaset lopulta yhdistyvät monimutkaiseksi palapeliksi. Jossakin vaiheessa peli kuitenkin loppuu, kun miehen menneisyys saa hänet kiinni. Kirjan lopussa paljastuu tämän elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan visusti vaienneen miehen kipein salaisuus.

Marraskuun mies – romaanin kieli on paikoin leikittelevän ironista ja etenkin ihmisten keskusteluiden lakoninen huumori viehättää. Kirjan pohjavire on kuitenkin synkähkö. Ihmiset tavoittelevat ahneesti parempaa elämää ja kuvittelevat sen löytyvän omaisuudesta ja vallasta, mutta huomaavatkin elämän ilman toisen ihmisen läheisyyttä tuntuvan tarkoituksettomalta.

Minä halusin liikaa enkä älynnyt lopettaa ajoissa. Loppujen lopuksi ihmisen paras ominaisuus on tyytymisen taito.

Sahlberg on tunnettu värikkäästä ja kuvailevasta kielestään, etenkin yllättävistä adjektiiveista. Joskus tämä nautiskelu saattaa muuttua itsetarkoitukseksi, mutta parhaimmillaan se tuottaa suurta iloa ennen kaikkea luontokuvauksissa.

Maisemassa riippui hitaasti kypsyvä syksy, ei vielä kuulas eikä tuhkaantuva.

Pahansisuiset puuskat kiersivät aallot kärkeviksi ja kantoivat väkivaltaista sadetta mukanaan. Tuulen kosketus tuntui lumihangesta nostetulta karhealta kankaalta ja kun sen kuljettamat pisarat alkoivat piiskata raskaina merta, taivas ja vesi ja ilma yhtyivät kaikkiin suuntiin märkää raivoa sylkeväksi kidaksi.

SAHLBERG, ASKO: Haudallasi, Adriana : sairauskertomus

Kustantaja: Like 2019

Haudallasi, Adriana -romaanin tapahtumapaikkana on Sahlbergin aiemminkin kuvaama Göteborg. Myös tässä kirjassa se on pimeä, öinen ja ahdistava. Osittain tapahtumat sijoittuvat myös Göteborgin naapurikuntaan Kungsälviin.

Kirjan kokija ja näkijä on 46-vuotias Daniel, joka omistaa pienen ja huonosti tuottavan antikvariaatin. Hän omistaa myös talon, jonka sivurakennuksen vuokraamalla saa hieman tuloja. Ensimmäiseksi vuokralaiseksi tulee miltei väkisin romanialaissyntyinen Adriana, jonka liiketoimien laatu pian paljastuu Danielille. Hän ei niitä tuomitse.

Minä en jaksanut olla pettynyt muuhun kuin itseeni. Se oli turvallista, mukavuudenhaluista pettymystä ja sellaisena pelastukseni, sisälläni vaalima paikka. Siinä paikassa minun ei tarvinnut tuomita ketään, ei edes itseäni, ja olin siellä lohdullisen vapaa haaveista.

Adriana ja Daniel ovat kumpikin yksinäisiä ja apeita ihmisiä, joten ei ihme että heidän välilleen syntyy pelkkää seksisuhdetta voimakkaampi side. Danielin riippuvuus Adrianasta alkaa kuitenkin vähitellen lähennellä sairautta ja hänen halunsa suojella Adrianaa kaikkia pahantahtoisia ihmisiä vastaan muuttuu miltei maaniseksi.

Danielilla on lapsuuden perua jonkinlainen jakautunut persoonallisuus. Se voimistuu nyt, kun maailma alkaa näyttää Danielin silmissä yhä ahdistavammalta ja rumemmalta. Yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaan kaikki hyvä ajetaan alas. Ihmisillä ei ole toivoa, sillä itsekkyys ottaa vallan kaikkialla. Rikollisuus lisääntyy, etenkin maahanmuuttajien toimesta. Äänet alkavat puhua Danielin päässä, mutta onko hän niiden julistama Jumalan miekka ja epäkelvon aineksen hävittäjä?

Öisessä kaupungissa, kaiken niljakkaana ympäriinsä ujuvan ihmisjätteen keskellä kahlatessani totesin lainkuuliaisuuden sinänsä kauniin periaatteen pohjimmiltaan ihmisoikeuksien vastaiseksi.

Entiseen tapaan Sahlbergin kieli on kaunista ja osuvaa. Esimerkkejä: ”talonmiehen hyvinvoivilla kasvoilla on pahoinvoiva ilme”, ”syksy tuoksuu vakavamieliseltä”, ”auringon valo on rietas” ja” ilta yhtä katoavainen ja tarkoitukseton kuin aamut ja päivät jotka ovat pelkkiä öiden välisoittoja”. Mutta onko teksti jo liiankin kiemuraista, miltei itsetarkoituksellista?

Taivas ei ollut pilvessä – se oli halvaantunut, pilvensäkin menettänyt, elottomaksi kauhtunut pinta. Puut riippuivat sen ja maan välissä nujerrettuina kuin ristiinnaulitut ja kangistuneina käpertyvistä pensaista välittyi ruumiiden tuntu. Lehdettömiin oksiin takertunut lumi näytti homeelta.

Haudallasi, Adriana ei kuulu Sahlbergin parhaimpiin teoksiin, mutta taitavasti hän kuvaa Danielin mielen sairastumista ja myös vähittäistä parantumista. Kirjan loppu on surumielisen toiveikas.

Toivon, että vielä koittaa yö, jona tuulet pidättävät turhat äänet, maailman kohu vaimenee, hiljainen sade verhoilee lempeästi ihmisten jäljet ja minä koen rauhan, synnyn uudelleen yön syleilyssä, kenties katson luotaamattomalle taivaalle ja näen miltei huomaamattoman pyörteen, kaiken imeytymisen ikuisesti tavoittamattomiin… Sen yön aion viettää haudallasi, Adriana.

SAHLBERG, ASKO: Amandan maailmat

Kustantaja: Like 2017

Amanda on 85-vuotias. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän on asunut pienessä ränsistyneessä mökissä yksinään ja joidenkin näkökulmasta katsottuna jopa yhteiskunnan ulkopuolella. Amandalla ei ole sähköä, vaan lämmöstä huolehtivat kaakeliuunit, leivinuuni ja hella, valaistuksesta öljylamput ja kynttilät. Televisiota ei ole, mutta pattereilla toimiva radio kylläkin. Ei puhelinta. Paskahuusi pihan perällä. Juurekset ja kasvikset omasta maasta ja kaikki ruoanjätteet kompostiin. Vintille Amanda kerää roskalavoilta ja kaatopaikalta kenkiä, jotka aikoo jonakin päivänä jakaa torilla ilmaiseksi. Ei ystäviä, vain naapurin Jansson joka pientä rintojen vilauttelua vastaan auttelee ja suojelee Amandaa. Amanda on jossain vaiheessa luokiteltu ”jälkeenjääneeksi”, mutta miten se hänessä näkyy? Tyytyväisyytenä elämään, enkelimäisenä kiltteytenä?

Niin edistyksellinen Amanda sentään on, että hänellä on tili pankissa ja kortti, jolla nostaa automaatista rahaa. Eräänä päivänä laiha palavasilmäinen poika sieppaa Amandan rahat. Pakolainen, kerjäläinen, Samir. Seuraavalla tapaamiskerralla Amanda pakottaa pojan mukaansa, tarjoaa lämpimän kylvyn, ruokaa ja vaatteita, Hän tarjoaa kodin ja äidillistä huolenpitoa. Tämä ei kuitenkaan kaikille sovi, vaan väkivalta tunkeutuu Amandan rauhalliseen maailmaan. Yhteiskunta kiehuu.

Amandan maailmat on kooltaan pieni, vain 137 sivua. Sen kieli on tiivistä ja vailla turhia koukeroita, mutta jokainen sana mietitty ja ilmaisuvoimainen. Niinpä Sahlberg pystyy pienestä sivumäärästä huolimatta kertomaan kokonaisen elämäntarinan ja siinä ohella puuttumaan vaikkapa vanhustenhoidon tilaan.

Yhteiskunnan kannalta parasta olisi, jos raihnaiset eläkeläiset lyötäisiin roskapusseihin ja kärrättäisiin kaatopaikalle. Sama se olisi, kun ei meille näemmä kumminkaan riitä minkäänlaista kunnioitusta. Vaikka tuntuuhan se surulliselta, että kun on tehnyt ikänsä töitä ja ollut kiusaamatta toisia, niin sitten paljastuu loppujen lopuksi ongelmajätteeksi.

Amanda on ihastuttava päähenkilö, täynnä lämpöä, auttamishalua ja viisautta. Hän on uniennäkijä, jolla painajaisetkin saattavat kääntyä vapauttaviksi. Hän on kasvanut pelkäämään syntiä, ylenpalttista tuhlausta ja ylensyöntiä, mutta myös luottamaan pyhimysten apuun. Hän ei taistele kohtaloa vastaan, vaan suhtautuu tyynesti ja joustavasti kulloinkin eteen tulevaan tilanteeseen. Hän ymmärtää, että suru ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään ja että eteenpäin on vain kolhuista huolimatta jatkettava.

Ihmiset vaelsivat päivissään toisinaan kuin kaatopaikan roskakasoissa, toisinaan kuin vihanalla niityllä ja himoitsivat kaiken aikaa jotain – toisten roskiin heittämiä kenkiä tai viattomuuttaan maasta nousseita kukkia – ymmärtämättä, että kaikki painolasti teki heidän liikkumisensa työlääksi…  Jos he olisivat haalimisen sijasta antaneet pois jotakin, heidän olisi ollut keveämpi kulkea eikä heidän niskaansa olisi alvariinsa pakottanut. Toisaalta luopumusta saatteli usein murhe, mutta jos ihminen ymmärsi, että murhe aikoinaan kuolisi tai ainakin vetäytyisi syrjään ja tyytyisi kuiskailemaan pysähtyneinä öinä, hän kykeni heittämään taipaleensa sivuun kaikenlaista turhaa ja niin hänen elämästään tuli yksinkertaisempaa.

SAHLBERG, ASKO: Pilatus

Kustantaja: Like 2016

Pari vuotta sitten Asko Sahlberg sai Johannes Kastajan teloittajan Herodes Antipaan tuntumaan inhimilliseltä ja sympaattiseltakin. Nyt hän tekee saman Pontius Pilatukselle. Useimmathan tietävät Pilatuksesta ainoastaan sen, että hän aiheutti Jeesuksen tuomitsemisen kuolemaan ristinpuulla, minkä jälkeen kirjaimellisesti pesi kätensä koko asiasta.

Pontius Pilatus on kotoisin Hispaniasta eikä alempaan aatelissukuun kuuluvana kuvittelekaan saavuttavansa Roomassa kovin merkittävää uraa. Menestyminen Germaniaan tehtävällä sotaretkellä saattaisi auttaa, mutta läpihuutojuttuna pidetty retki päättyy Rooman joukkojen lähes täydelliseen tuhoon. Pilatus selviää hengissä lähinnä arkuutensa ansiosta. Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, että hän retken aikana tutustuu Seianukseen, keisari Augustuksen adoptiopojan Tiberiuksen ystävään. Otollisten suhteiden ansiosta Pilatus saa ensinnäkin puolisokseen ihanan Claudian ja toisekseen nousee ensin tribuuniksi ja sitten Judaean prefektiksi. Tosin prefektinä oleminen ei ole lainkaan niin leppoisaa kuin etukäteen kuvittelisi.  

Eripurainen ja yrmeä juutalaisväestö ei tunnusta Rooman valtaa, vaan nousee kapinaan pienimmästäkin syystä. Pilatus puolestaan ei ole lainkaan sopiva henkilö luovimaan tässä ympäristössä, koska on toisaalta liikaa johdateltavissa ja toisaalta liian äkkipikainen ja harkitsematon. Kiivastuksissaan hän tulee tehneeksi pahoja virheitä, jotka kasvattavat hänen epäsuosiotaan juutalaisten keskuudessa mutteivät ihan heti johda oikeustoimiin Rooman taholta. Profeetta Jeshuan tapaus ei Pilatuksen elämäkerrassa saa kovin suurta sijaa. Toki tämä itsetietoinen ja suorapuheinen kirvesmies tekee Pilatukseen niin suuren vaikutuksen, ettei hän missään tapauksessa toivo tälle mitään pahaa. Hän kuitenkin tulee houkutelluksi ansaan ja tuomituttaa Jeshuan kuolemaan. Pian Pilatuksen ura ja ehkä elämäkin on hätiköinnin vuoksi vakavasti vaakalaudalla. Turvaa ei löydy ainakaan Roomasta, missä Tiberiuksen kuoleman jälkeen vanhat mahtitekijät sortuvat ja valta siirtyy uusiin käsiin. Minne paeta?

Sahlberg kuvaa Pilatuksen miehenä, joka oikeastaan haluaisi vain tasaista ja mukavaa elämää maaseudun rauhassa. Raakuus, kidutus ja juonittelu kauhistuttavat häntä ja kunnianhimo ja vallanhalu lakkaavat kannustamasta jo varhaisessa vaiheessa. Ystävyyssuhde Seianuksen kanssa osoittautuu pettäväksi eikä keisarien suosio ole maailman muuttuessa mikään suositus. Pilatuksesta ihmisenä välittää vain muutama alati uskollinen henkilö: vapautettu orja, nuoria poikia rakastava elostelija ja viisas Claudia-vaimo.

Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.

Minua ovat lietsoneet ahneus, ylpeys, ylimielisyys, kateus, kostonhimo ja kaikki muut ominaisuudet, joita ilman ihmiset tuntuisivat alastomilta.

Sahlberg on taitavasti hyödyntänyt niitä vähiä tietoja, joita Pontius Pilatuksesta on olemassa. Rooman valtakunnan henki leijuu kirjassa uskottavana: usko omaan ylivertaisuuteen, kulissien takana käytävä juonittelu ja sukulaisuussuhteista hyötyminen, tapojen höltyminen ja moraalin rappio, uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin (hallitsijat korotetaan jumalan asemaan). Hieman alkaa pyörryttää laskelmoiden tehtyjen adoptioiden, naimakauppojen ja epäsuosioon joutuneiden karkottamisten keskellä, mutta sitä peliähän Roomassa todella pelattiin. Teksti on vetävää ja repliikeistä löytyy hauskuuttakin. Historiallisen romaanin ystävälle tämä on lukunautinto!

SAHLBERG, ASKO: Yö nielee päivät

Kustantaja: Like 2014

Asko Sahlberg syntyi Heinolassa vuonna 1964, vietti kiertelevää elämää aikansa ja asettui Göteborgiin vuonna 1996. Kotikaupunkiinsa Sahlberg on sijoittanut teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002), Paluu pimeään (2006) ja nyt viimeisimpänä Yö nielee päivät -romaanin.

Kirjan pääsiallinen kertoja on Suomesta 1970-luvulla Göteborgiin muuttanut Jakobsson, häränkokoinen rumilus, joka esiintyi nimettömänä jo Sahlbergin aiemmissa Göteborg-teoksissa. Hän on ”meidän mies”, joka tarkkailee oman elämänsä tapahtumia tavallaan ulkopuolelta, niitä kommentoiden ja ennakoiden. Hänen elämänsä on yhtä aaltoliikettä, jossa joskus kaikki onnistuu yli odotusten ja seuraavaksi romahtaa täysin. Jakobsson kuitenkin taistelee peräänantamattomasti, nousee yhä uudestaan aallonpohjalta ja käyttää monenlaisia keinoja hyväkseen. Hän pitää omat tunteensa visusti kurissa ja piilossa eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota läheisiinsä, mutta pystyy kyllä ystävyyteen ja rakkauteen.

Ruotsinsuomalaisten kokoontumiset omissa kuppiloissaan ovat toisaalta liikuttavia ja toisaalta koomisia. Murahdellaan. Otetaan alkoholia, tapellaan. Kärsitään sivullisuuden tunteesta – Suomi on jo vieras, mutta tuntematon on Ruotsikin. Joku ei kestä, vaan tekee itsemurhan. Joku joutuu mielisairaalaan. Joku juo itsensä vähitellen hengiltä. Asiaa ei auta ruotsalaisten suhtautuminen, olipa se sitten alentuvan holhoava tai vihamielisen torjuva.

Jakobsson muistelee toisinaan menneitä aikoja, noita uljaita kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vuosia, joina ehdat suomalaiset turvenuijat riittivät, he olivat yhteiskunnan rupusakkia, sivullisia osattomia. Oi niitä aikoja, ei aika mennyt koskaan palaa.

Kirjassa yö tosiaan nielee päivät. Ihmiset vaeltelevat kaupungin yössä kuka mistäkin syystä. Joku ei pysty rauhoittumaan uneen asti. Joku on vailla asuinpaikkaa. Joku tekee hämäränhommia. Joku päivystää. Joku etsii romantiikkaa. Joku etsii puhekumppania.

Yöt, nuo ainaiset yöt, valon ja valon väliset paksun hiilen juovat. Salaperäiset yöt, vaaralliset yöt, niiden kyteminen kaupungissa kuin sammuneeksi luultu tuhka.

Hieman kirjaa olisi voinut karsia, mutta pääosin Sahlberg pitää lukijan otteessaan. Kirjasta löytyy äärettömän paljon nokkelasti mukailtuja viittauksia kirjallisuuteen, musiikkiin ja sananlaskuihin. Huumori liikkuu tilannekomiikasta sanallisiin heittoihin, joista etenkin lakoniset vuoropuhelut ovat hauskoja. Kirjassa vilahtaa ohimennen joitakin Ruotsin valtiaita vuosisatojen ajalta ja kaikkien huulilla tuntuu jostain syystä olevan sana ”Jakobsson”. Ohimennen selvitetään Palmen murhakin, varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjailijan toimesta.

SAHLBERG, ASKO: Herodes

Kustantaja: WSOY 2013

Asko Sahlberg (s. 1964) oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2001 romaanilla Eksyneet (Hannu Raittila voitti silloin teoksella Canal Grande) ja vuonna 2004 romaanilla Tammilehto. Nyt hän on kolmannen kerran ehdolla palkintoon, tällä kertaa historiallisella romaanilla Herodes.

Herodes on todellinen tiiliskivi, lähes 700 sivua. Se poikkeaa Sahlbergin aikaisemmista teoksista, jotka ovat olleet tiiviitä, tiheätunnelmallisia ja osuvan sanankäytön helmiä. Herodes on yksityiskohdissa viipyilevä lavea kertomus, jossa huumorin leiskahduksia löytyy lähinnä henkilöiden repliikeistä. Ne ovatkin sitten aika ronskeja. Teoksesta tulevat väistämättä mieleen Mika Waltarin suuret historialliset romaanit (esimerkiksi Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset), vaikka tyyli ja näkökulma ovatkin erilaiset. Sahlberg on vakavampi, ihmisen sisimpään kurottautuva.

Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas (20 eaa. – 39 jaa.), joka hallitsi neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakuntia Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikaan. Hänet kuvataan pohjimmaltaan sympaattiseksi mieheksi. Nuorena hän on miltei sinisilmäisen viaton ja haaveellinen ja murehtii esimerkiksi naisten alistettua asemaa, köyhien kurjuutta ja sotien aiheuttamaa tuhoa. Valtaan hänellä ei ole vetoa, mutta ruhtinas hänestä olosuhteiden seurauksena kuitenkin tulee. Sen jälkeen huolet ja pelot ovat jatkuvina seuralaisina eivätkä suinkaan turhaan, sillä vallantavoittelijoita löytyy Roomasta, muista alueen pikkuruhtinaista ja omasta perhepiiristä. Myrkyttäjäkin on liikkeellä. Kostonhalua! Vihaa! Syyllisen etsintää! Sitten vähitellen luopumista, tyyntä kohtaloon alistumista, valmistautumista kuolemaan ja jopa anteeksiantoon.

Ihminen kuvittelee omistavansa kaikenlaista, vaikka hän ei itse asiassa omista mitään. Hän ei omista edes aikaansa.

Romaani on jaettu kolmeen ”kirjaan”, joista ensimmäisessä ja kolmannessa on äänessä Herodes itse. Toinen kirja koostuu Herodeksen läheisimmän neuvonantajan Joosafatin muistiinpanoista. Näillä erilaisilla näkökulmilla teokseen saadaan lisää ulottuvuutta ja uskottavuutta. Rappeutuva Rooman valtakunta elää irstailujen, orgioiden ja perversioiden pyörteessä, keisarit muuttuvat yhä hullummiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Kaikki pelkäävät jotakin. Laajan valtakunnan koossapitäminen vaatii valpasta tarkkailua ja jokaisen saarnaajan epäilemistä kapinaan kiihottajaksi. Näin myös Johannes ja Jeshua seuraajineen joutuvat vallanpitäjien kuulusteltaviksi ja nuhdeltaviksi. Ylväs ja karismaattinen Johannes jättää Herodekseen syvän jäljen ja ikuisen katumuksen tämän surmauttamisesta. Jeshua sen sijaan on hänestä nopeasti unohdettava väärä profeetta, lyhyenläntä ja länkisäärinen mitättömyys.

Laajuudestaan huolimatta Herodes on helppolukuinen. Se ei kikkaile turhaan, vaan kuljettaa vakaasti tarinaa eteenpäin. Herodeksen elämänkaari pohjautuu historiallisiin tosiasioihin, mutta tulkinta miehen luonteesta ja henkisestä kehittymisestä on Sahlbergin omaa. Siinä sivussa kirjailija onnistuu kritisoimaan historian varjolla nykyaikaakin: suurkaupunkeja, veroja, tuhlausta, pinnallisuutta… Omahyväinen papisto ja tapauskonnollisuus saavat osansa.

Ongelma on siinä, että ihmiset puhuvat uskosta, mutta tarkoittavat järkähtämätöntä tietämystä. Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota… Suon mielelläni jokaiselle hänen uskonsa, mutta jos siitä seuraa sietämätöntä kopeutta ja ainaisia väkivaltaisuuksia…

SAHLBERG, ASKO: Häväistyt

Asko Sahlbergin romaani Häväistyt liikkuu tarkemmin määrittelemättömässä ajassa ja paikassa. Annetuista vinkeistä voisi päätellä, että ollaan 1900-luvun alkupuolella: köyhät mellakoivat kaupungeissa ja heille järjestetään rautateiden rakennusta hätäaputyönä, mutta toisaalta puhelin ja autot ovat jo aika yleisiä. Sinällään historiallisella kiinnekohdalla ei ole tarinan kannalta suurta merkitystä.

Mies, nainen ja poika lähtevät kotoaan aamun kalvaassa valossa, jotensakin salamyhkäisesti. Lukijalle syntyy oitis tietynlaisia käsityksiä henkilöistä ja heidän suhteistaan, mutta kaikki ei taida olla ihan niin suoraviivaista. Mitä henkilöt pakenevat? Miksi he piileskelevät? Tapahtumien todellinen kulku selviää vasta kirjan lopussa ja sisältää useita yllätyksiä.

Miksi kirjan nimi on Häväistyt? Onko sen henkilöillä mitään todellista syytä katsoa olevansa häväistyjä? Eivätkö he ole itse sotkeneet asioita ja toimineet tyhmästi? Eivätkö he ole tulkinneet väärin ihmisiä ja heidän tarkoitusperiään? Se, minkä he ovat kokeneet pilkkana, onkin ehkä tarkoitettu kannustamaan. Se, minkä he ovat ottaneet vastaan avuliaisuutena, on ehkä ollut laskelmointia. Pystyvätkö henkilöt edes kasvamaan tarinan edetessä?

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista ja yllätyksellistä. Nasevien ja erikoisten adjektiivien käyttäjänä Asko Sahlbergia voisi verrata vaikkapa Rosa Liksomiin.

He alkoivat lähestyä kylää. Vain pitkä mutka ja sen takainen risteys ja kylä kaatuisi maisemaan: reunoiltaan rispaantunut talorykelmä, jonka keskiössä kauppa ja pankki ja joitakin muita rakennuksia ja huoneistoja, joissa ihmisille tarjoutui mahdollisuus kyllästyä päivä päivältä enemmän toisiinsa.

Henkilöiden replikointi on riemastuttavan ironista, mutta itse tapahtumissakin saattaa olla humoristisia piirteitä.

”Tai jospa kettu rikkoi verkon”, vanha isä sanoi, ”ja kanat otti nokkiinsa ja tappoi ketun.”
”Sen kun alta etsiskellä kuollutta kettua”, uusi isä sanoi.
”Turha vaiva”, vanha isä sanoi. ”Nämä on niin äkäisiä kanoja, että ne on varmasti jo ajat sitten syöneet sen ja vielä piruuttaan pitäneet sille hautajaiset.”