MUNRO, ALICE: Jupiterin kuut

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: The Moons of Jupiter (1982)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tämän seurauksena suomeksi on saatu myös Munron varhaisempia novellikokoelmia – viimeisimpänä Jupiterin kuut, joka alun perin ilmestyi jo vuonna 1982.

Jupiterin kuut koostuu yhdestätoista novellista. Kertojina on tavallisia eri ikäisiä naisia eri aikakausilta, eri yhteiskuntaluokista ja erilaisissa elämänvaiheissa. Osa tarttuu kohdalle osuneeseen tilaisuuteen ja saa ”rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa” kuten Onnettomuus-novellin Frances. Osa odottaa, että jokin käänne jossain tulevaisuudessa avaisi ovet uuteen tyydyttävämpään elämään. Kaikkien ajatukset kiertävät paljolti miesten ympärillä. Nuori neito unelmoi etäällä arasti ja palvovasti sankaristaan. Aikuisena moni takertuu epätyydyttävään suhteeseen, kun parempaakaan ei ole tarjolla, ja sietää väheksyviä huomautuksia taustastaan, tavoistaan, älystään ja etenkin ulkonäöstään. Naisen pitäisi näyttää aina nuorelta, todetaan Kesän loppu -novellissa.

Hän lääpii voidetta kiihkeästi ryppyihinsä ja iho reagoi finneillä, kuin teini-ikäisenä. Hän laihduttaa kunnes on mielestään kyllin hoikka, mutta saa samalla lommoposket ja kalkkunankaulan. Veltot käsivarret – miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä?

Munron tässä novellikokoelmassa miehet ovat etupäässä epäluotettavia, petollisia, sydämettömiä, itsekeskeisiä ja turhamaisia. Jo oletusarvona on se, että miehet eivät tule suhteeseen sitoutumaan, vaan kyllästyvät pian ja alkavat etsiä uusia valloituksia. Näin on miehistä parhaimpienkin kohdalla, kuten novellissa Levää pohditaan:

Hän olisi kiitollinen, epäitsekäs rakastaja, hän osoittaisi naisilleen sellaista hellyyttä, etteivät he hänen lähdettyään ryhtyisi rettelöimään. He eivät yrittäisi saada häntä nalkkiin; he eivät itkeneet hänen peräänsä. Naiset tekivät niin miehille jotka empivät, puhuivat itsensä pussiin, jotka lupasivat, valehtelivat, pilkkasivat. Sellaisille miehille naiset tulivat raskaaksi, heille he lähettivät epätoivoisia kirjeitä julistaakseen omaa autuaaksi tekevää rakkauttaan, heille he kostivat.

Eivät naiset välttämättä saa tukea toisistaankaan. Ystävien ja sukulaisten välillä vallitsee hiljainen kilpailu paremmasta sosiaalisesta statuksesta, varallisuudesta, menestyksestä miesrintamalla ja ainakin sitten lapsista ja lastenlapsista. Pitkäkin ystävyys voi hiipua, kun mies astuu kuvioihin.

Munro kirjoittaa rauhallisesti ja eleettömästi. Hän ei arvostele, tuomitse tai puolustele henkilöitään, mutta kuvaa kyllä näitä varsin paljastavasti ja terävästi. Vähän päästä hätkähtää kirjailijan tarkkanäköisyyden edessä: juuri tällaisia me ihmiset olemme, juuri näin me käyttäydymme. Kaikki suomeksi ilmestyneet Munron teokset kääntänyt Kristiina Rikmanin hallitsee suvereenisti tekstin moninaiset vivahteet.

PS. Novelli Onnettomuus on erityisen kiinnostava siksi, että sen henkilöistä Gerda ja Ted Makkavala ovat Pohjois-Ontarion suomalaisia. Tediin rakastunut Frances opiskelee Suomeen liittyviä asioita vanhasta Encyclopedia Britannicasta, mikä saa kyllä hymyn nousemaan nykysuomalaisen suupieleen.

MUNRO, ALICE: Nuoruudenystävä

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Friend of my Youth

Suomennos: Kristiina Rikman

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 voittaneen kanadalaisen Alice Munron neljästätoista novellikokoelmasta on nyt suomennettu kymmenen. Viimeisimpänä suomeksi saatiin Nuoruudenystävä, joka englanniksi ilmestyi jo vuonna 1990.

Nuoruudenystävä -kokoelman novellit kuvaavat sitä, miten ajan myötä sekä ihmiset että heidän tunteensa muuttuvat. Palava intohimo laimistuu, ystävyys kuolee ja elämänhalu vähenee tai sitten ihminen heittäytyy hetken mielijohteesta kiihkeänä kohti uutta ja tuntematonta.  Munro ei mitenkään arvostele kuvaamiaan henkilöitä, mutta paljastaa kyllä heidän vahvuutensa ja heikkoutensa. Jotkut ovat rohkeita ja sitkeitä toteuttaessaan unelmiaan, jotkut pelkurimaisia ja uskaliaampia ihmisiä kohtaan pahansuopia.  Jotkut ovat sokeita niin lähimmäistensä kuin oman itsensä suhteen, jotkut toistavat samaa käyttäytymismallia kerta toisensa jälkeen vaikka tietävät sen seuraukset. Etenkin novellien naiset taistelevat ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä he haluavat avioliiton ja kodin suoman turvan, mutta kaipaavat myös itsenäisyyttä ja vapautta.

Joissakin novelleissa henkilöt ovat itse tarinankertojia, jotka esittävät mahdollisia versioita tapahtumille ja yrittävät järkeillä todennäköisintä vaihtoehtoa. Lopullista totuutta ei välttämättä löydy, mutta kertoja tulee huomaamattaan paljastaneeksi jotain omasta itsestään. Joidenkin novellien kohdalla taas jää ihmettelemään, kenen tarinasta tässä oikeastaan on kyse. Onko esimerkiksi kokoelman niminovellissa todellinen kohde kertojan äiti vai äidin nuoruuteen liittyvä nainen, josta hän kertoo tyttärelleen. Näkökulma vaihtuu useampaan otteeseen ja ajallisesti siirtyillään edestakaisin. Näin menneisyyden kerros toisensa jälkeen kuoriutuu pois ja päästään mahdollisimman lähelle todellista ihmistä.

Ihmiset ovat uteliaita. Jotkut ovat. He haluavat löytää asioita, jopa yhdentekeviä asioita. He yhdistelevät asioita. Heitä näkee liikkeellä muistikirjoineen, raaputtamassa likaa hautakivistä, lukemassa mikrofilmejä, siinä toivossa että näkisivät pienen ajan virran, löytäisivät yhteyden, pelastaisivat jotain roskiksesta… Mutta he saattavat silti erehtyä.

Munron kieli on säästeliästä, mutta monikerroksista. Tekstiin sisältyy paljon tarkkoja psykologisia oivalluksia ja hienovaraista huumoria.

Mies saattaa pitää talonsa siistinä, mutta ei hän ikinä – jos on kunnon mies – suuremmin koristele sitä. Avioliitto pakottaa hänet elämään niin koristeiden kuin tunteidenkin kanssa, se suojelee häntä myös hänen oman luonteensa ääripiirteiltä – tiukalta nuukuudelta tai ylettömältä tuhlaavaisuudelta, kurjuudelta ja liialliselta nukkumiselta tai lukemiselta, ryyppäämiseltä, tupakoinnilta tai vapaa-ajattelulta.

MUNRO, ALICE: Kallis elämä

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life
Suomennos: Kristina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on novellitaiteen mestari ja siitä harvinainen kirjailija, että häntä arvostavat niin lukijat kuin kriitikotkin. Viimeisin ja suurin kunnianosoitus oli vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon takia Kallis elämä -kokoelma ilmestyi suomeksi jo marraskuussa 2013 eikä alkuperäisen suunnitelman mukaan keväällä 2014. Nopeutetun aikataulun vuoksi on paikoin henkilöiden nimissä sekaannusta, mutta Munron teoksia ennenkin suomentanut Kristina Rikman hallitsee hyvin kirjailijan eleettömän ja silti ilmaisuvoimaisen tyylin.

Kallis elämä on erityisen mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin Munro on ilmoittanut, että tämä kirja jää hänen viimeisekseen. Toiseksi hän on ottanut mukaan neljä omaelämäkerrallista tekstiä, jotka avaavat mielenkiintoisella tavalla kirjailijan muitakin novelleja. Lapsuuden ympyröistä ja lähellä olleista henkilöistä kirjailija on selvästikin ammentanut henkeä ja sisältöä tuotantoonsa. Nämä novellit ovat teoksen parasta antia. Muuten kokoelman novellit ovat luonnosmaisia tuokiokuvia hyvin tavallisista ihmisistä, jotka tuntuvat elävän hyvin tavallista arkea. Yllättäen jotakin menee vinoon tai jokin selittämätön oikku vie henkilön ihan uusille urille. Nuori sotilas hyppää junasta juuri kun on saapumassa kauan kaivatun kihlattunsa luo. Perijätär ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan arkkitehdin kanssa ja alistuu kiristettäväksi. Nuori poliisi huolehtii vakavasti sairaasta vaimostaan, mutta tuntee outoa vetoa uskonnolliseen lahkoon kuuluvaa tyttöä kohtaan. Munro ei paljon näitä asioita selittele. Usein kertomukseen hypätään kesken tapahtumien ja selvennyksiä saadaan vasta myöhemmin (jos saadaan) eli lukija joutuu olemaan tarkkana. Tunnelma on ajoittain miltei painajaismainen ja kohtalokas, kunnes jälleen tulee yllättävä käänne. Asiat järjestyvät jotenkin, mutta katkera maku jää suuhun.

Hetken näytti siltä kuin olisimme voineet irtautua ihmisjoukosta, että hetken päästä olisimme yhdessä. Mutta aivan yhtä varmasti jatkaisimme valitsemallamme tiellä. Ja niin me teimmekin. Ei hengästynyttä huutoa, ei kättä joka laskeutui olkapäälleni kun pääsin jalkakäytävälle. Vain tuo silmänräpäys, välähdykseltä nähty hetki jolloin hänen toinen silmänsä laajeni.

Munron novelleissa on usein ahdistava tunnelma ja henkilötkin saattavat olla epämiellyttäviä. Moni on fyysisesti tai psyykkisesti sairas, kieroutunut, väkivaltainen tai selkärangaton nahjus. Yhteisö puolestaan lannistaa ja tuomitsee ne, jotka pyrkivät kohti uutta ja parempaa. Munro jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja siinä lienee novellien viehätys: mitä tapahtui todella?