PALMGREN, REIDAR: Veli jota minulla ei ollut

 Kustantaja: Otava 2024

Muistan paljon. Olen kuitenkin unohtanut vielä enemmän. Olen unohtanut paljon junamatkasta, mutta myös sitä seuraavista tapahtumista, kohtaamastani miehestä ja meidän välillämme syntyvästä yhteydestä, sodasta, sen seurauksista ja tulevista vuosikymmenistä… Kerron kuitenkin asiat sellaisina kuin ne muistan. Kerron ne sellaisina kuin katson voivani ne kertoa. Kerron ne sellaisina kuin katson ne kertomisen arvoisiksi, ja se jolle tämä ei kelpaa, voi minun puolestani haistaa pitkän paskan ja kertoa oman tarinansa.

Veli jota minulla ei ollut -kirja alkaa vuodesta 1918, jolloin sen kertoja Axel Kannasto eli Aksu on oikeustieteen opinnot aloittanut yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Matkustaessaan Mikkeliin hän tapaa junassa lukiolaisen Urho Kekkosen, joka hänkin on jo perehtynyt oikeustieteeseen ja Axelin tavoin kutsuttu toimimaan apuna punaisten vankien oikeuskäsittelyssä. Kokemattomat nuorukaiset aiheuttavat sekasotkun, jonka seurauksena vapauteen livahtaa punaisten häikäilemätön päällikkö Lehikoinen.

Sisällissodan loputtua Axel ja Urho pääsevät Etsivän keskuspoliisin palvelukseen jahtaamaan valtakunnan vihollisia. He muodostavat työparin, jossa kovanyrkkinen ja röyhkeä Urho taiteilee lain rajamailla pyrkiessään nopeisiin ratkaisuihin ja harkitseva Axel puolestaan kokoaa hitaasti ja kärsivällisesti palapeliä, joka olisi tarpeeksi vakuuttava oikeudessa.

Aksulle Urho on kuin veli, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka vuoksi uhraudutaan, mutta Urholle ystäväkin on kilpailija etenkin naisasioissa. Kun Aksu vielä empii, on Urho jo hurmannut naisen, vaikkei oikeastaan olisi tästä edes kiinnostunut. Käviköhän näin Sylvinkin kohdalla? Onneksi vahvatahtoinen Sara rakastuu Aksuun ja tarjoaa mahdollisuuden onnelliseen avioliittoon – mitä Kekkosilla ei ole.

Useampikin seikka vaikuttaa siihen, ettei Axel pääse lahjakkuudestaan ja luotettavuudestaan huolimatta nousemaan urallaan. Kekkonen sen sijaan etenee askel askeleelta yhä korkeammalle. Valtaa saadessaan hän kyllä järjestää ystävälleen töitä, tarjoaa virkamiesapua ja rahaa, mutta selän takana kaivaa kuoppaa. Aksun puhdasmielisyys tuntuu häiritsevän Kekkosta:

Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.

Kirjan lopussa Kekkosesta on tullut Suomen tasavallan presidentti, joka uskoo vakaasti, että vain hän pystyy pelaamaan tasaveroisena maailman mahtimiesten kanssa ja pitämään Suomen pystyssä. Urho ei tunne syyllisyyttä valheista, petoksista tai tuhotuista ihmisistä, mutta Aksu ei pysty sellaista miestä tukemaan. Ollaan merkityksellisessä kohdassa, josta alkaa hänen oma tarinansa.

Katsoin taakseni, torin poikki, kauppiaiden ohi ja Presidentinlinnaan päin. Yläkerran ikkunassa näkyi yksinäinen, kalju, silmälasipäinen mies.

Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut -romaani on mielenkiintoinen. Toinen päähenkilöistä on Urho Kekkonen, jonka kohdalta mainitaan kyllä tärkeimmät historialliset rajapyykit, mutta joka henkilönä suodattuu Axelin silmien läpi. Hahmo solahtaa fiktiiviseen tarinaan saumattomasti ja on varsin uskottava. Aksu on kuitenkin se, jonka elämänvaiheisiin lukija eläytyy ja jolle toivoo hyvää.

Kirjan alussa kerrotut Mikkelin tapahtumat vaikuttavat jatkossakin monin tavoin henkilöiden elämään. Esimerkiksi Lehikoinen putkahtelee useammankin kerran esiin aiheuttamaan sekaannusta ja uusia kiemuroita tarinaan. Jotkut tapahtumat ovat yhtä aikaa kauheita ja omituisen humoristisia. Joskus taas liikuttuu vahvoista tunteista. Todennäköisesti tekstiin on kätketty ovelia yksityiskohtia, joita ei lukiessa huomaakaan, mutta nautinnollista lukeminen kyllä on!

PALMGREN, REIDAR: Sudenmarja

Reidar Palmgren (s. 1966) on teatteritaiteen maisteri, freelance-näyttelijä ja tv-juontaja (Kirjamaa-ohjelma YLE Teemalla yhdessä toimittaja Anna Tuluston kanssa). Hän on myös varteenotettava kirjailija, jonka esikoisteos Jalat edellä sai vuonna 2001 sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon. Palmgrenin toinen romaani Lentämisen alkeet ilmestyi vuonna 2004 ja kolmas teos Tunneli vuonna 2007. Kaikille teoksille on tyypillistä napakka teksti, rajattu henkilömäärä ja nopeasti vaihtuvat toiminnalliset kohtaukset – teatterialan ihmisen näkemystä kaikki.

Sudenmarja on selkeä puheenvuoro luonnon puolesta. Palmgren kuvaa vuodenaikojen vaihtelua raikkaasti, tarkasti ja elämän kiertokulun hyväksyen. Yhtä tärkeitä ovat muurahaiset ja sudenmarjat kuin ihmisetkin. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan oleellinen osa olemassaolon ketjusta. Ihminen vain pikkumaisine pyrkimyksineen voi osoittautua luonnolle tuhoisaksi.

[Tuula] näki rastaan poikasten kuoriutuvan ja varttuvan alastomista, sokeista vaaleanpunaisen sikiön näköisistä olennoista ryppykasvoisiksi höyhenpalloiksi, kunnes orava vei ne pesästä. Hän seurasi oravan poikasten leikkiä heinäkuussa kuusen oksistossa, kunnes suurista metsistä tullut kanahaukka vei niistä jokaisen, yhden kerrallaan, yhden joka päivä poikasilleen.

Päähenkilö Tuula samaistuu luontoon; luonto on hänen kotinsa. Hän elää vaistojensa varassa, kiihkeästi ja ehdottomasti. Vastuulleen uskottua puistonosaa hän hoitaa hellästi kuin äiti, mahdollisimman pehmein menetelmin. Hän tuntee jokaisen kasvin, jokaisen linnunpesän. Välillä hän tuntuu itsekin muuttuvan eläimeksi, ehkä sudeksi: korvat painuvat luimuun, hampaat terottuvat ja nenä haistaa pienimmänkin hajujäljen. Ihmisten parissa Tuula sen sijaan on kömpelö. Hän vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa ja katkaisee kontaktin kanssaihmisiinsä, jolloin muut pitävät häntä vähintäänkin outona ja pahimmillaan jopa kehitysvammaisena. Tuulalle puhuminen merkitsee oleellisen tiedon välittämistä, ei huolimatonta jutustelua. Ensi alkuun Tuula vaikuttaa suorastaan tunteettomalta, mutta kyllä hänellä tunteita on: hellyyttä, surua, vihaa ja lopulta rakkauttakin.

Lapsi tarvitsee vanhempaa ja rakastaa tätä sen vuoksi. Aikuinen taas ei tarvitse lasta, mutta rakastaa siitä huolimatta. Se on rakkautta, mutta vajaata, yksipuolista.

Yksipuolinen rakkaus ei tavallaan ollut rakkautta ollenkaan, se oli rakkauden puolikas. Sellainen oli vain riippuvuutta, tai kiintymystä korkeintaan.

Kirjassa on myös jännittäviä sivuhaaroja: miten käy nuoren graffitimaalarin, miten hämäräbisneksiin sotkeutuneen Antin? Useimmat juonen haarat selittyvät lopussa, ehkä hieman yllättävästikin. Joissakin tapauksissa tulkinta jää kuitenkin lukijalle. Kirjan loppu ei ihan täytä alkupuolen herättämiä suuria odotuksia, mutta mielenkiintoinen ja kaunis kirja on silti.