TUKIAINEN, KYLLIKKI: Amerikanpitsiä ja parsitut liperit

Amerikanpitsiä ja parsitut liperit – teos sijoittuu Raumalle 1950-luvun alkupuolelle. Pikkupappilaan on muuttanut savolaissyntyinen körttipappi vaimonsa ja kuuden lapsensa kera ja heti alkaa sattua ja tapahtua. Tapahtumat nähdään lähinnä tyttäristä vanhimman eli Kirstin näkökulmasta. Kirsti rakastaa ja ihailee monitaitoista isäänsä: isä laulaa lapset hereille, keittää kaurapuuroa, leipoo täytekakkuja, korjaa kenkiä ja suksia, ompelee vaatteita ja hoitelee sairaita. Isä olisi miltei pyhimys, jos pystyisi hillitsemään äkillisiä kiukunpurkauksiaan. Äitiä puolestaan vaivaavat ajoittaiset hysteeriset puuskat ja kateellisuus varttuvaa Kirstiä kohtaan.

Kohta kirjan alussa saadaan suuri uutinen: isän äiti on tulossa Amerikasta Suomeen! Avioliiton ulkopuolella syntynyt Martti oli vain parivuotias, kun äiti lähti Amerikkaan ja jäi sille tielleen. Äidin sisar hoiti ja rakasti lasta kuin omaansa, mutta silti Martti tunsi tulleensa hylätyksi. Nyt on vaikea ottaa äiti avosylin vastaan, vaikka kristityn ja etenkin papin pitäisi pystyä unohtamaan menneet ja antamaan anteeksi. Kaiken muun lisäksi äiti punattuine poskineen ja huulineen, korkokenkineen ja tanssihaluineen sotii Martin uskonnollisia periaatteita vastaan. Pikku hiljaa lähennytään, mutta viihtyykö mummo sittenkään niukoissa oloissa ja melskeen keskellä?

Amerikanpitsiä ja parsitut liperit kiinnostaa etenkin raumalaisia kulttuurihistoriallisen antinsa takia. Liikutaan tutuilla paikoilla, vaikka ne viidessäkymmenessä vuodessa ovatkin paljon muuttuneet, ja tavataan monia tuttuja ihmisiä. Tyyliltään kirja muistuttaa 1950-luvun ihanteellisia tyttökirjoja, mutta huumori ja vauhti paikkaavat ajoittaista paatoksellisuutta.

BERGENSTRÖM, ANNA & FANNY: Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla

Anna ja Fanny Bergenström eli äiti ja tytär esittelevät kirjassa Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla ruoanlaitossa käyttämiään lempimausteita ja suosikkiraaka-aineita. Näitä ovat avokado, tomaatti, vihreät lehdet, yrtit, chili, piparjuuri, inkivääri, sitrushedelmät, pähkinät ja siemenet, kookos, kardemumma, päärynä, mango, vadelma, vanilja, tee ja suklaa. Kustakin raaka-aineesta on oma lukunsa, jonka alussa kerrotaan esimerkiksi raaka-aineen alkuperästä ja historiasta, tekijöiden omakohtaisista muistoista ja kokemuksista sekä käsittelynikseistä. Ruokaohjeita on kerätty eri puolilta maailmaa ja niitä on runsaasti. Tekijät eivät sumeile hehkuttaa jo reseptien nimissä: superhyvä klubileipä, paras kastike tähän mennessä, harvinaisen hyvä limettipiiras, kaikkein helpoin kookospaistos, porkkanakakku isolla P:llä…

Monet ohjeet vaikuttavat sen verran yksinkertaisilta, että niitä rohkenee ruveta kokeilemaan. Kirjan lopussa on muutama ehdotus ateriakokonaisuudeksi ja yksi niistä on houkuttelevasti otsikoitu ”Vähällä vaivalla”. Millainen mahtaa olla ”Intialainen juhla-ateria”? Isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis ja tunnelmallinen, selailtava.

STEIN, GARTH: Tiellä pysymisen taito

Tiellä pysymisen taito on hellyttävä kirja, joka vetoaa niin nuoreen lukijaan kuin aikuiseenkin. Kertomus epäitsekkäästä rakkaudesta ja uskollisuudesta jättää hyvän mielen.

Kirjan kertoja on sekarotuinen (labradorinnoutaja + jotain muuta) koira Enzo, joka haluaisi olla ihminen. Ennen kaikkea siksi, että silloin osaisi puhua ja omistaisi peukalot. Enzo tarkkailee ihmisiä ja opettelee oikeita käyttäytymismalleja siltä varalta, että onnistuisi seuraavassa elämässä syntymään ihmishahmoon. Päätelmiään se havainnollistaa autoilutermein, sillä Enzo on isäntänsä Dennyn tavoin Formula 1 – intoilija. Denny panee elämänsä ja rahansa peliin puoliammattilaisille tarkoitetuissa kilpa-ajoissa ja Enzo seuraa tapahtumia televisiosta. Tässä suhteessa tilanne ei paljon muutu, vaikka isännän seuraksi liittyy emäntä ja hieman myöhemmin lapsi. Onnea ei kuitenkaan kestä kauan. Emäntä sairastuu vakavasti ja isovanhemmat yrittävät häikäilemättä ja valheellisin keinoin saada tyttärentyttärensä huoltajuuden. Enzon rohkaisema Denny taistelee kyllä oikeuksiensa puolesta, mutta unelmien toteutumisen tiellä on monta mutkaa…

Kirjasta voi poimia yleispäteviä elämänviisauksia ja mietteitä. Esimerkiksi: ”Kädet ovat ikkuna ihmisen sieluun.” tai ”Todellinen sankari on puutteellinen.” tai ” Ei ole mikään häpeä hävitä ajot – on vain häpeä olla osallistumatta koska pelkää häviävänsä”.

WARIS, HELENA: Uniin piirretty polku

Uniin piirretty polku on unenomainen vaellustarina ja rakkauskertomus. Vaikutteita se on saanut ainakin Kalevalasta, viikinkien maailmasta, lappalaisten shamanismista ja Aino Kallaksen teoksesta Sudenmorsian.

Sisarukset Aile ja Troi ovat traagisten tapahtumien seurauksena menettäneet jo lapsuusiässä vanhempansa ja joutuneet samalla kauas kotoa ja eroon toisistaan. Myös kaikki muistot menneestä ovat pyyhkiytyneet pois. Kuitenkin Aile ja Troi erottuvat ikätovereistaan taipumuksiensa puolesta, sillä luonto ja tuntemattomat seudut vetävät heitä vastustamattomasti puoleensa. Heissä on jotain, mikä sekä pelottaa että kiehtoo muita asukkaita.

Aikuisiän saavuttaminen merkitsee Ailen ja Troin elämässä käännekohtaa. Vanhat mahdit eli jumalat päättävät, että maailmalle hajaantuneiden perheenjäsenten on aika palata kotiin kauas mystiseen Pohjolaan. Liian helpoksi paluuta ei tehdä, vaan vaeltajien on etsittävä tietään erilaisten tunnusmerkkien avulla ja selvittävä samalla niin kahakoista kuin nälästä ja yksinäisyydestä. Kummankin sisaruksen rinnalle on löytynyt rakastettu, mutta suhdetta koetellaan ankaralla kädellä.

Kirjan kieli on kaunista ja etenkin luonnonkuvaukset ovat runollisia. Tapahtumissa on vauhtia miltei liiaksikin asti. Henkilöhahmot sen sijaan jäävät aika ohuiksi ja stereotyyppisiksi. Kirjailijan luoma omanlainen maailma kiehtoo fantasiakirjallisuuden ystävää.

TAMMINEN, MARKETTA & MORELIUS, BERNT: Keittiöantiikkia

Suomessa on aika vähän tutkittu keittiöiden ja keittiövälineiden historiaa. Johtuneeko siitä, että naisten kotikeittiöissään tekemästä työstä ei jää konkreettista jälkeä?

Keittiöantiikkia-teoksessa keskitytään pääasiassa herrasväen keittiöihin. Kartanoista ja pappiloista esitellään yleensä edustustiloja ja arvoesineitä ja unohdetaan arkisen aherruksen näyttämöt. Paljon on ehditty menettääkin remonttien yhteydessä, jolloin tiloja ja käyttöesineitä on hävitetty. Parhaiten säilynyt 1800-luvun keittiöesineistön kokonaisuus on Porvoossa J. L. Runebergin kotimuseossa, koska se museoitiin jo 1880-luvulla.

Kirja alkaa 1600-luvulta ja ulottuu 1950-luvulle. Tuntuu siltä, että keittiömaailmassa on joka vuosisata tapahtunut jotakin merkittävää. Rautapadat tulivat käyttöön 1600-luvulla, kuparikattilat 1700-luvulla ja valurautaiset liesitasot 1800-luvulla. Perusteellinen muutos keittiöissä tapahtui 1950-luvun puolivälissä, jolloin sähköistymisen myötä sähköhellat, jääkaapit ja monenmoiset kodinkoneet yleistyivät. Muovi valloitti maailman. Keittiöesineistäkin alkoi tulla designtuotteita.

Kirjassa ei suinkaan käsitellä ainoastaan esineistöä, vaan paljon muutakin keittiöön liittyvää. Millaisia ruokia minäkin aikana syötiin, millaisia juomia juotiin. Mausteet. Keittiöpuutarhat. Kaupasta hankittavat tavarat. Tekstiilit. Palvelusväki. Keittokirjat.

Keittiöantiikkia-teoksen parasta antia ovat Katja Hagelstamin upeat valokuvat. Teksti jää hieman pirstaleiseksi, mutta monta pientä tiedonmurua sieltä saa kyllä poimittua.

BLOCK, STEFAN MERRILL: Unohdettujen tarinoiden kirja

Unohdettujen tarinoiden kirja kertoo suvusta, jonka kirouksena on epätavallisen varhaisessa vaiheessa puhkeava Alzheimerin tauti. Ensimmäisen kerran tämä nimenomainen Alzheimerin muunnos havaittiin 1800-luvulla Englannissa, mistä se siirtolaisten mukana levisi eri puolille maailmaa. Kaikki suvun jäsenet eivät suinkaan sairastu, vaan taudin saaminen on kuin arpapeliä kohtalon kanssa. Tiedemiehen urasta haaveksiva 15-vuotias Seth tutustuu tautiin, kun hänen 38-vuotias äitinsä muuttuu niin muistamattomaksi ja harhaiseksi, että hänet on suljettava hoitolaitokseen. Sinnikäs Seth ryhtyy tutkimaan tautia ja sen taustoja, mutta törmää outoon salaperäisyyteen – edes omien vanhempien kohdalla eivät tiedot perhetaustasta ja asuinpaikasta pidä paikkaansa. Sethin rinnalla tarinaa kertoo vanha erakoitunut Abel, joka kuolemaa odotellessaan muistelee lyhyttä rakkaussuhdetta veljensä vaimoon Maeen. Nämä kaksi näennäisesti rinnakkaista kohtaloa solmiutuvat lopulta yhteen. Joukkoon limitetään vielä kertomuksia Isidoran myyttisestä kultakaupungista ja sen asukkaista, jotka ovat onnellisia vain niin kauan, kun heillä ei ole muistia eikä tietoa ulkopuolisesta maailmasta. Tarinat ovat kulkeneet suullisena perintönä suvun parissa sukupolvelta toiselle ja jokainen kertoja on lisännyt tarinoihin jotain uutta.

Kirjan tiedot Alzheimerin taudista perustuvat asiantuntijalähteisiin, vaikka juuri kirjassa kuvatun tyyppistä versiota ei olekaan olemassa. Tarina on pelottava, mutta sisältää myös hellyttäviä ja huvittavia piirteitä. Kirja on helppolukuinen ja säilyttää jännitteen loppuun saakka – kunhan on ensin sisäistänyt sirpaleiselta vaikuttavan rakenteen.

ADIGA, ARAVIND: Valkoinen tiikeri

Barlam, merkittävä liikemies, kirjoittaa seitsemän yön aikana kirjettä Bangaloren kaupunkiin valtiovierailua suunnittelevalle Kiinan pääministerille, koska uskoo olevansa ainoa oikea mies paljastamaan Intian todelliset kasvot virallisen propagandan takaa. Barlam on riksakuskin poika, jota koulussa kutsuttiin etevyytensä vuoksi valkoiseksi tiikeriksi – harvinaisuudeksi, jollainen syntyy ehkä kerran sadassa vuodessa. Koulu jäi kesken perheen taloudellisen tilanteen huononnuttua, mutta onnekkaan sattuman ansiosta Barlam pääsi miljonääriperheen autonkuljettajaksi Delhiin. Barlam sai mukavanoloisen isännän, jolle halusi vilpittömästi lahjoittaa kiintymyksensä ja uskollisuutensa. Niinpä oli kova isku huomata, että isäntäväelle palvelija on vain lievästi kiinnostava pelinappula, joka voidaan tarvittaessa uhrata. Barlamin sydämessä kasvoi vähitellen viha, joka vei hänet vaaralliselle tielle.

Valkoinen tiikeri on toisaalta hulvattoman hauska ja toisaalta masentava. Intiassa juopa eri kastien välillä on edelleen käsittämättömän suuri ja sellaisena pysyykin. Intialainen elää nimittäin kanahäkissä eikä sieltä kaikesta vallankumouksellisesta kotkotuksesta huolimatta tule vapautumaan. Köyhän elämään kuuluvat slummit, mutavelli, torakat ja nöyryytykset samaan aikaan kun rikkaat laskevat rupian tarkkuudella jakamiensa juomarahojen ja almujen määrän. Lahjontaan kyllä käytetään suunnattomia summia, vaikka niillä saavutettu hyöty olisi kuinka epävarma.

Valkoinen tiikeri on Aravind Adigan esikoisteos, jolla hän voitti vuoden 2008 Booker-palkinnon. Näin hänestä tuli toisaalta neljäs (tai viides – riippuu laskutavasta) intialainen palkinnonvoittaja ja toisaalta neljäs kirjailija, joka voitti palkinnon esikoisromaanillaan.

KILPI, MARKO: Kadotetut

Vuoden 2009 Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa oli myös dekkari, Marko Kilven teos Kadotetut. Sitä kiitettiin nimenomaan suomalaisen rikosromaanikirjallisuuden uudistajana.

Päähenkilö Olli Repo on entinen mainosmies ja nykyinen vanhempi konstaapeli, joka uskoo poliisikokelaiden kouluttajana pystyvänsä istuttamaan näihin oikeita arvoja ja oikeita asenteita. Uusin perehdytettävä, Heikki,on kuitenkin ongelma: hänelle poliisin ammatti on keino käyttää valtaa ja pönkittää itsetuntoa. Pahinta on, että joidenkin silmissä hänen kovaotteisuutensa on ihailtavaa ja esikuvallista. Olli turhautuu ja etsii kohdetta, johon purkaa katkeruutensa.

Kirja käsittelee ajankohtaista ilmiötä eli nuorten julkisuudenkipeyttä. Media on saanut ihmiset uskomaan, että otsikoihin on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä, vaikka vain hetkeksikin. Jos rahkeet eivät riitä muuhun, niin ainakin voi jäädä historiaan kaikki muut ylittävänä murhaajana. Kilpi on poiminut monet kirjan tapahtumista tosielämästä ja kyllä tapahtumia kirjaan on mahdutettukin: nuorten poikien hyväksikäyttö, julkkiksen kidnappaus, julkkiksen pahoinpitely, poliisin murha, pankkiryöstö, pommiuhkaus, pari takaa-ajoa ja paljon muuta.

Kadotetut on helppolukuinen ja jännittävä. Kaunokirjalliselta tasoltaan se ei ole merkittävä, mutta poliisin työtä se kuvaa asiantuntevasti.

HYRY, ANTTI: Uuni

Antti Hyry voitti vuoden 2009 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Uuni ja sai samalla tunnustusta yli 50 vuotta jatkuneesta elämäntyöstään.

Uunia lukiessa ei voi kiirehtiä, vaan on sopeuduttava kirjan verkkaiseen tahtiin. Kertojana on iäkäs Pietari, joka haluaa pirttiinsä oikean vanhanajan leivinuunin piiseineen. Pietari suunnittelee, mittaa, valikoi tiiliä, muuraa, käy hakemassa lisää tarvikkeita, aterioi, ottaa päivälevot, suunnittelee, siirtää linjalankaa ja muuraa taas. Jokainen ajatus ja teko tulee varmasti mainituksi. Myös luontohavainnot ovat tarkkoja ja samalla maalailevan herkkiä, kaikkia aisteja puhuttelevia. Ei romaanista huumoriakaan puutu – se vain on eleetöntä ja hienovaraista ja rivien välistä luettavaa. Hellyttävä on kuvaus avioparista, Pietarista ja Hannasta, joka vuosien yhdessäolon jälkeen ei enää tarvitse monia sanoja toista ymmärtääkseen. Yhdessä tehdään ja yhdessä levätään. Lapset ja lapsenlapset käyvät vierailulla ja kerran mennään kuorolaisten kanssa Ruotsin puolelle tutustumaan kirkkoihin ja ennen kaikkea niiden urkuihin. Urkujen tekniikka kuvataan yhtä yksityiskohtaisesti kuin uunin muuraamisen eri vaiheet eli kirjailija tietää asioista kunnioitettavan paljon. Aikanaan uuni valmistuu ja osoittautuu onnistuneeksi, Hanna leipoo ensimmäiset rieskat ja leivät. Myös leipomisen eri vaiheet kirjailija hallitsee oivallisesti.

Näkökulma on koko ajan Pietarin, mutta kertojanääni vaihtelee minämuodosta yksikön kolmanteen. Uunia muuratessaan Pietari pohtii elämän kulkua, ihmiselämän lyhyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Vanhan mallin mukaan muurattu uuni edustaa pysyvyyttä.

DREW, ALAN: Vesipuutarhat

Tuhoisa maanjäristys Istanbulissa vuonna 1999. Paljon ihmisiä kuolee, mutta yhdeksänvuotiaalla kurdipojalla on onnea. Hänet löydetään miltei vahingoittumattomana kerrostalon raunioista, sillä naapuriasunnon amerikkalaisnainen on suojellut häntä omalla ruumiillaan. Nainen on itse menehtynyt. Kurdit ovat katkerien kokemusten myötä oppineet vihaamaan kaikkea amerikkalaisuuteen viittaavaa, mutta nyt he ovat kiitollisuudenvelassa. Amerikkalaiset järjestävät maanjäristyksessä omaisuutensa menettäneille myös aineellista apua: telttoja, ruokaa, terveydenhoitoa. Hyvin pian ihmisten kiitollisuus kääntyy kuitenkin epäluuloisuudeksi ja kaunaksi. Amerikkalaisia syytetään kristinuskon tuputtamisesta ja viatonten viettelemisestä. Osa syytöksistä saattaa pitää paikkansakin.

Kurdiperheen isä Sinan, on lempeä ja sopuisa mies. Vanhat perinteet eivät ole hänelle enää kovin tärkeitä, mutta teini-ikäisen tyttären orastava romanssi amerikkalaisen pojan kanssa on liikaa. Nilüfer-vaimo vaatii mieheltään ratkaisuja, jottei perhe joutuisi häpeään naapureiden silmissä. Onko kunniakäsitteiden paine voimakkaampi kuin rakkaus omaa lasta kohtaan? Millaiseen ratkaisuun voi ristiriitojen repimä tytär päätyä? Alan Drew on asunut Turkissa pitkään, joten hän tietää maasta ja sen asukkaista paljon. Vesipuutarhat -teos ei kuitenkaan ole turkkilaisuuden esittely, vaan muunnos ikiaikaisesta Romeo ja Julia – teemasta. Se luotaa oivaltavasti kulttuurien yhteentörmäystä ja säilyttää tehonsa loppuun saakka.