BACKMAN, FREDRIK: Ahdistunutta porukkaa

 Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Alkuteos: Folk med ångest

Suomennos: Katriina Huttunen

Kymmenen vuotta sitten eräs mies seisoi sillalla. Tämä tarina ei kerro hänestä, mutta mies vaikutti merkittävästi kolmen (ehkä neljänkin) tarinassa esiintyvän henkilön elämään. Miten, se selviää kirjan mittaan.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Varsinainen tarina alkaa siitä, että eräs kirjan henkilöistä joutuu petollisen puolisonsa vuoksi karkotetuksi sekä kotoaan että työpaikaltaan. Hän haluaisi juhlia uuttavuotta kahden lapsensa kanssa, mutta hänellä ei ole asuntoa. Rahat eivät riitä vuokraan, koska uudessa työpaikassa palkka maksetaan vasta kuukauden koeajan jälkeen. Pankki taas ei myönnä lainaa, jos ihmisellä ei ole asuntoa. Niinpä tämä henkilö päättää ryöstää pankin.

Varsin avuttomaksi osoittautuva ryöstäjä onnistuu valitsemaan kohteekseen toimipisteen, jossa ei käsitellä lainkaan käteistä rahaa. Poliisia paetessaan hän sitten etsii turvaa talosta, jossa on meneillään asuntonäyttö. Siinä vaiheessa pankkiryöstö muuttuu panttivankidraamaksi.

Paikkakunta on niin pieni, että siellä on vain kaksi poliisia. He haluaisivat saada tilanteen ratkaistua ennen kuin Tukholmasta saapuva neuvottelija ottaisi kaiken kunnian, mutta vaikeaa se on. Poliisi saa kyllä vapautettua panttivangit, mutta itse ryöstäjä katoaa kuin savu tuuleen jättäen jälkeensä vain aseen ja valtavan verilammikon.

Kahdeksan panttivangin haastatteleminen osoittautuu sekin todella tuskastuttaviksi, sillä nämä ovat joko hidasjärkisiä tyhjän höpisijöiltä tai sitten riidanhaluisia ja ylimielisiä. Kukaan ei tunnu pelänneen ryöstäjää, vaan on panttivankitilanteen kestäessä syönyt kaikessa rauhassa pizzaa ja nauttinut ryöstäjän pyytämästä ilotulituksesta.

Tapahtumat vyöryvät ja ihmiset ajautuvat nolosta tilanteesta toiseen. Hupaisat tilanteet ja nokkelat repliikit sekä kertojan välihuomautukset saavat nauramaan, mutta oikeastaan kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia asioita. Draaman keskelle joutuneet ihmiset nimittäin alkavat purkaa sydäntään ja kertoa toisilleen elämänvaiheistaan.

Paljastuu yksinäisyyttä, lamaannuttavaa syyllisyydentunnetta, surua rakkaan ihmisen menettämisestä ja pelkoa tulevaisuuden suhteen. Parisuhdeongelmia, puhumattomuutta, vääriä tulkintoja ja huonoiksi osoittautuvia hyviä tarkoituksia. Vaikka ihmisellä asiat näennäisesti olisivatkin hyvin, voi häntä silti kalvaa tunne kelpaamattomuudesta.

Hänellä ei ollut traumaa, ei aiheellista surua. Hän vain oli alakuloinen, koko ajan. Hänen rinnassaan asuva pieni paha olento ei näkynyt röntgenkuvissa, se kohisi hänen suonissaan ja täytti hänen päänsä kuiskauksilla että hän ei kelvannut, että hän oli heikko ja ruma ja että hän ei koskaan lakkaisi olemasta rikki. Ihminen voi saada päähänsä tehdä käsittämättömän tyhmiä asioita, kun kyyneleet ehtyvät, kun äänet joita kukaan muu ei kuule eivät lopu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Lopulta ihminen uupuu ihonsa kireyteen ja hartioidensa jäykkyyteen, seiniä pitkin rystyset valkoisina hiipimiseen ja pelkoon siitä että joku näkee ja siitä että kukaan ei näe.

Avautumisesta seuraa näiden ihmisten kohdalla hyvää. Avuksi monelle ahdistuneelle riittää jo se, että joku kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa. Ihan konkreettisiakin ratkaisuja porukassa löydetään. Muodottomalta möykyltä tuntuneen ongelman käsittely onkin kuin norsun syömistä – pala kerrallaan.

Sanotaan että ihmisen persoonallisuus on hänen kokemustensa summa. Mutta sehän ei ole totta, ei täysin, sillä jos menneisyytemme olisi kaikki mikä meitä määrittää, emme koskaan sietäisi itseämme. Meidän on vakuutettava itsellemme että olemme enemmän kuin eilisiä virheitämme. Että olemme myös kaikkia seuraavia valintojamme, kaikkia huomisiamme.

PS. Ahdistunutta porukkaa -romaanin lopussa on luettelo suomalaisista tukipalveluista puhelinnumeroineen ja nettiosoitteineen, jos ihminen tarvitsee jonkun, jonka kanssa puhua.

BACKMAN, FREDRIK: Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Min mormor hälsar och säger förlåt

Suomennos: Riie Heikkilä

Elsa on seitsemänvuotias ja ”kypsä ikäisekseen”. Hän on pakkomielteisen tarkka siitä, että asioista puhutaan oikeilla termeillä ja että sanoja taivutetaan kieliopillisesti oikein ja googlettaa heti, jos jokin asia tai sana on entuudestaan vieras. Elsa on erilainen ja varmaankin siksi laukaisee ikätovereissaan kiusaamisenhalua. Eikä Elsa ole varma, että häntä rakastetaan kotonakaan, sillä vanhemmat ovat eronneet ja perustaneet kumpikin uuden perheen.

Elsan äidinäiti, mummo, on seitsemänkymmentäseitsemän ja monet pitävät häntä hulluna. Hän on ollut kuuluisa kirurgi ja työskennellyt paljolti kriisialueilla, mutta samalla ehkä unohtanut olla äiti omalle tyttärelleen. Hänestä tulee kuitenkin erinomainen mummo Elsalle ja monet hänen omituisista ja lähes anarkistisista tempauksistaan ovat itse asiassa Elsan ilahduttamiseksi tai puolustamiseksi. Elsalle hän on supersankari.

Elsaa varten mummo myös luo Melkein-Hereillä-Maan, joka koostuu kuudesta erilaisesta kuningaskunnasta. Niistä joku on omistettu saduille, joku surujen säilyttämiselle, joku sankareiden kasvattamiselle… Kertomusten on tarkoitus rohkaista ja lohduttaa Elsaa, mutta mummo piilottaa niihin myös vinkkejä todellisuudesta ja todellisista ihmisistä.

Mummon käsittelyssä mistä tahansa tulee aarrejahti. Hän onnistuu muuttamaan parkkipaikan salaisiksi vuoriksi ja pyyhkeet lohikäärmeiksi, jotka täytyy voittaa. Ja mummon tarinoissa Elsa on aina sankari.

Mummon kuolema syöpään on hirveä isku, mutta mummo on ennakoinut asiaa. Elsa saa tehtäväkseen viedä kirjeen eräälle talon asukkaista, jolta mummo haluaa pyytää anteeksi. Sen jälkeen lisää talon asukkaille osoitettuja anteeksipyyntökirjeitä löytyy mitä oudoimmista paikoista ja saa kaiken muistuttamaan suurta aarrejahtia. Samalla tyttö kuulee monia surullisia tarinoita ja oppii näkemään ihmisistä aivan erilaisia puolia kuin on tottunut. Tämä pätee mummonkin suhteen.

Elsa muistaa mummon sanoneen, että ”parhaat sadut eivät milloinkaan ole täysin totta eivätkä täysin keksittyjä” Sitä mummo tarkoitti sanoessaan, että joillakin asioilla oli ”haasteita todellisuuden kanssa”. Mummolle mikään ei ollut täysin totta eikä sen puoleen täysin keksittyäkään. Sadut ovat samaan aikaan totta ja keksittyä.

Backmanin kirjaan on suhtauduttava kuin aikuisten satuun. Kirjassa on paljon Melkein-Hereillä-Maahan liittyviä tarinoita, joiden yhteys ”tosielämään” paljastuu vähitellen niin Elsalle kuin lukijallekin. Ote on ilakoiva ja paisutteleva, vaikka mukana on raskaita aiheita sotatraumoista perheväkivaltaan, rakkaiden menettämisen aiheuttamasta surusta petollisuuteen ja oman paikkansa menettämisen pelosta pakkomielteisiin.

Mummo sanoo hei ja anteeksi -romaani kirvoittaa naurua ja kyyneleitä, vaikka kuinka yrittäisi pysyä kriittisenä. Useimmat henkilöt kehittyvät kertomuksen edetessä ja onnistuvat pudottamaan harteiltaan ainakin osan menneisyyden taakasta. Ja jotkut kuulevat olevansa rakastettuja!

PS. Edes satumaailmassa koiralle ei saa antaa suklaata, mutta unelmia kyllä (kohtuudella). Pikkuleipäohje on Mamin reseptivihkosta vuodelta 1951.

UNELMAT

200 g voita tai margariinia

200 g sokeria

1-2 tl vaniljasokeria

1 tl hirvensarvensuolaa (nykyään ehkä mieluummin n. 2 tl leivinjauhetta)

350 g vehnäjauhoja

Koristeeksi: 30 mantelia

Hieman jauhoja jätetään erikseen leipomista varten. Voi ruskistetaan ja saa jäähtyä. Sokeri ja vaniljasokeri lisätään, seosta sekoitetaan hieman. Jauhot, joihin on sekoitettu hirvensarvensuola / leivinjauhe, lisätään taikinaan. Taikina pyöritetään pieniksi tasakokoisiksi palloiksi, joihin koristeeksi pistetään puolikas mantelia. Paistetaan miedossa lämmössä (n. 150 asteessa), kunnes matelit ovat vaaleanruskeita (n. 25 min).

BACKMAN, FREDRIK: Britt-Marie kävi täällä

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: Britt-Marie var här

Suomennos: Riie Heikkilä

Ruotsalainen Fredrik Backman (s. 1981) on toimittaja ja hyvin suosittu bloggaaja. Backmanin esikoisromaanista Mies, joka rakasti järjestystä on tehty elokuva ja elokuvan aineksia olisi myös neljännessä teoksessa Britt-Marie kävi täällä.

 Britt-Marie on 63-vuotias ja hakemassa töitä vuosien kotonaolon jälkeen. Hän on jättänyt öykkäröivän ja petollisen aviomiehensä eikä halua kuolla yksinään kenenkään huomaamatta asiaa viikko- tai kuukausikausiin. Työpaikalla sentään ruvettaisiin poissaoloa ihmettelemään aika pian! Ensi alkuun Britt-Marien olisi valmis sijoittamaan jonkin tautiluokituksen alle, niin ärsyttävästi hän käyttäytyy: takertuu keskustelukumppanin jokaiseen sanaan, jankuttaa jankuttamistaan epäolennaisista asioista ja laukoo suorasukaisia kommentteja kuvitellen niitä rohkaiseviksi. Jo kirjan ensimmäiset lauseet paljastavat hänen ajatustyylinsä:

Haarukat. Veitset. Lusikat.

Tässä järjestyksessä.

Britt-Marie ei tosiaankaan ole niitä jotka arvostelevat toisia, ei todellakaan, mutta ei kai yksikään sivistynyt ihminen tulisi järjestäneeksi keittiölaatikossa olevia ruokailuvälineitä millään muulla tavalla. Britt-Marie ei tuomitse ketään, ei todellakaan, mutta emme kai me nyt sentään mitään eläimiä ole?

Myöhemmin Britt-Marien taustasta paljastuu asioita, joiden vuoksi on suopeampi hänen siivous- ja kontrollimaniaansa kohtaan ja ymmärtää hieman jääräpäisyyttä ja ennakkoluuloisuuttakin. Loppujen lopuksi näistä asioista on hyötyä, kun Britt-Marie saa paikan Borgin nuorisotalon kiinteistönhoitajana. Borg on pikkukaupunki, josta työpaikat ovat kadonneet ja kaikki palvelut lakkautettu monitoimipizzeriaa ja nuorisotaloa lukuun ottamatta. Jalkapallo on siellä elintärkeä asia, joka yhdistää niin nuoret kuin vanhat, niin miehet kuin naiset, niin köyhät kuin varakkaat – ja pian myös Britt-Marien ja kaupungin nuorisojoukon. Niin Britt-Mariesta tulee hyväksytty ja rakastettu ja hän löytää itsestään ihan uusia voimavaroja, mutta entä jatko? Kaikkia asioita ei edes ruokasooda pysty ratkaisemaan.

Britt-Marie kävi täällä on hyvän mielen kirja. Henkilöhahmoista tietenkin Britt-Marie nousee etualalle. Kirjan etukannessa häntä luonnehditaan ”naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi”, mutta ei hän varsinaisesti kärttyisä ole vaan hieman elämästä hukassa, mikä aiheuttaa koomisia tilanteita. Melkoisia persoonallisuuksia ovat monet muutkin kirjan henkilöistä, mutta niin vain karhean pinnan alla sykkii lämmin ja myötätuntoinen sydän. Huumoria löytyy siis henkilöhahmoista, mutta myös tapahtumista ja eritoten kirjan tyylistä, jossa liioitellaan ja lyödään yli oikein reippaasti. Pohjalla on surumieltä ruotsalaisen yhteiskunnan nykysuuntauksesta, jossa taloudellisuuden varjolla viedään ihmisiltä turvaverkot, mutta toivo elää. Yhteen hiileen puhaltaminen ja peräänantamattomuus saattavat auttaa yllättävän paljon.

 PS. Kirjan nimi viittaa varmaan lentävään lauseeseen: Kilroy kävi täällä. Amerikkalaiset sotilaat raapustivat sitä toisen maailmansodan aikana jokaiseen uuteen paikkaan, johon saapuivat.