HAAHTELA, JOEL: Talvikappeli

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Päivi Puustinen

Maalaan aina kotia itselleni, maalaan ympärilleni seiniä, rakennan niistä taloa. Uusi seinä on kuin toive, joka ei voi koskaan toteutua, vaikka tuleekin valmiiksi.

Italiassa riehui 1300-luvulla ensin kolera ja sitten musta surma eli rutto, joka tappoi tuhansittain ihmisiä. Sekasortoa lisäsivät itsenäisten kaupunkivaltioiden väliset poliittiset taistelut ja monarkkien juonittelut. Satamia suljettiin, kaupankäynti kuihtui, ihmiset köyhtyivät ja ruoasta oli puutetta. Lopulta viha purkautui juutalaisiin.

Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja vietti lapsuutensa köyhässä maalaiskylässä ja piirteli kepillä kuvia hiekkaan kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa pilkkaan. Kerran sitten kylän läpi kulki tunnettu mestari Filippo, joka vaikuttui hiekkapiirrosten tekijän taidoista ja otti tämän mukaansa. Kirkkoja riitti koristeltavaksi ja Filippo oli hyvä opettaja. Pojasta kehittyi ehkä mestariaankin taitavampi.

Talvella 1348 mestariksi noussut kertoja saapuu Pohjois-Italiaan maalaamaan villa- ja asekaupoilla rikastuneen mantovalaisen ruhtinaan rakennuttamaan maalaiskappeliin kuvia Kristuksen viimeisistä päivistä. Freskoissa pitää näkyä fyysinen kärsimys ja petoksen tuoma tuska, mutta myös ylösnousemuksen ihme. Tällä tavalla ruhtinas toivoo saavansa anteeksi tekemänsä synnit.

Freskomaalari paneutuu tehtäväänsä koko sydämensä hartaudella, sillä jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää. Mies käyttää teoksiin kaiken vuosien mittaan keräämänsä tietämyksen, mutta varoen sitä, että hänen tekninen taituruutensa peittäisi taakseen maalausten sanoman.

Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken tärkeys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä.

Työ etenee päivä kerrallaan. Seiniä rapataan, luonnostellaan kuvia hiilellä, sekoitetaan värejä. Ennen pitkää kappeliin ilmaantuu hiljainen katselija, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta. Nainen ei ole ottopoikansa kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan, aivan kuin rangaistakseen itseään. Uskooko hän olevansa kirottu ja armahduksen tarpeessa?

Armoa ja anteeksiantoa tietää tarvitsevansa freskomaalari itsekin. Hän on elämänsä aikana antautunut halukkaasti maallisille nautinnoille, mutta pahinta tekoaan hän ei ole koskaan tunnustanut: rakkaan ihmisen luottamuksen pettämistä. Yhtenä sovituksen merkkinä maalari antaa freskon Juudakselle omat kasvonsa. Muuhunkin hyvään hänellä on vielä mahdollisuus.

Tuttuun tapaan Haahtelan teksti on täynnä kauneutta. Pyhyys tulee lähelle ja koskettaa vastaanottavaista sielua, mutta on toki pilkahdus huumoriakin. Maalarille liika ajattelu ei kuulemma ole hyväksi, vaan parasta on lievä tyhmyys. Ideoita työhön taas voi poimia vaikkapa varkaudesta ruoskitun miehen ryövärille sopivasta ilmeestä: irvistäköön nyt kunnolla ja Jumalan kunniaksi.

Symboliikkaa tarinassa on paljon. Puista mainitaan etenkin sypressi, jota pidetään sekä surun että ikuisuuden vertauskuvana. Linnut puolestaan ovat luoduista lähimpänä Jumalaa ja kyyhkynen jopa Pyhän Hengen symboli. Kappelissa kujertavat kyyhkyset kertovat siis, että maalaustyöllä on siunaus taivaalta. Jopa freskomaalarin pelastamat juutalaiset veljekset yhdistyvät lintuihin.

Talvikappeli-teos on pieni kooltaan ja sen luvut lyhyet, mutta sisältö silti huikea. Talvinen tunnelma on kuvattu kauniisti niin luonnossa kuin ihmisten mielissä. Haahtela toistaa tietyllä tavalla itseään teoksesta toiseen, mutta luo silti aina jotain uutta.

Esimerkkejä hivelevän maalauksellisista lauseista:

Suomailta nousee kosteaa höyryä, ja pilvet ovat taivaalla ajelehtivia luurankoja, joiden kylkien läpi linnut lentävät.

Sypressin latva katoaa varjoihin ja taivaanrantaan on ilmestynyt talvinen kuu kuin Juudaksen hopearaha.

Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa, valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.

Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

HAAHTELA, JOEL: Sielunpiirtäjän ilta : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Päivi Puustinen

Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin vakaana ja turvallisena.

Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen, joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä, että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.

Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.

Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä, kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?

Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan, että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.

Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa, mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika Jacob.  Yksi taulun merkittävimmistä piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!

Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.

Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.

Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.

Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu 1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta. On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.

Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.

Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:

Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.

Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa. Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on opittava näkemään kaikkialla.

Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa syvyyksien maailma.

Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.

Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä ne tarkalleen ottaen alkavat.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

HAAHTELA, JOEL: Hengittämisen taito : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2020

Konstantinos oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä lähti Suomesta takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähtönsä jälkeen isä soitti pojalleen vain kerran eikä ottanut yhteyttä edes tämän joutuessa vaikean leukemian vuoksi pitkäksi aikaa sairaalaan. Turhaan poika odotti isäänsä, isän taikavoimia ja huolenpitoa. Poissaolo tuntui petokselta

Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuntui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.

Nyt on kulunut viisitoista vuotta ja Konstantinoksesta tuntuu, ettei hän hahmota täysin omaa identiteettiään ennen kuin on selvittänyt välit isänsä kanssa. Millainen mies tämä on? Miksi hän lähti? Miksi hän katkaisi yhteyden niin totaalisesti? Konstantinos ottaa kevätkaudeksi vapaata yliopisto-opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan.

Thessalonikissa nuorukainen tutustuu Eleniin, isänsä hiljattain leskeksi jääneeseen kälyyn. Eleniltä Konstantinos saa tietoa isänsä Kreikkaan paluun jälkeisistä vaiheista ja myös syvästä masennuksesta, joka lamaannutti tämän toimintakyvyn pitkäksi aikaa. Parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Elenin ja Konstantinoksen välille syntyy nopeasti lämmin ja läheinen suhde.

Me tapasimme Elenin kanssa sattumalta, yhdellä ajan hetkellä, kumosimme toistemme yksinäisyyden, pääsimme maailmaa pakoon ja löysimme paikan, jota muut eivät löytäneet, oman kadonneiden askelten salimme.

Isän nykyiseksi olinpaikaksi paljastuu uskonyhteisö pienellä saarella meren keskellä. Se on laivareittien ulkopuolella, mutta saarelle säännöllisesti tarvikkeita ja postia kuljettava vene ottaa mukaan myös pyhiinvaeltajia ja muita matkustavaisia. Vain kaksi munkkia ja Konstantinoksen isä hoitavat pikkuriikkistä skiittaa ja vehreää puutarhaa, jonka keskuksena on Palestiinasta satoja vuosia sitten tuotu oliivipuu.

Konstantinoksen ja isän tapaaminen on luonteva, mutta heti ei kuitenkaan ryhdytä puhumaan aroista asioista. Nuorelle miehelle tekee hyvää liittyä osaksi yhteisöä ja jokapäiväistä toimintaa. Hän laittaa ruokaa, valaa mehiläisvahasta tuohuksia, korjaa rakennuksia, hoitaa puutarhaa ja avustaa vuorokauden lukuisissa rukoushetkissä. Henkinen ulottuvuus on mukana kaikissa askareissa.

Saaren sielu on isä Makarios, jonka siunausta ja esirukousta ihmiset ympäri maailmaa tarvitsevat. Vanhus on jo lähellä kuolemaa eikä jaksa puhua, mutta silti hänestä säteilee suunnaton rakkaus ja ymmärtämys. Hänen kuihtuvaa ruumistaan hoivaillessaan Konstantinoskin tuntee täyttyvänsä rauhalla.

Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi, niin kuin puhuisi minulle, mutta toisella tavalla, ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen. Niin kuin hänen kaiken raihnaisuutensa ja uupumuksensa läpi minuun virtaisi suurta iloa.

Loppujen lopuksi Konstantinoksen aikeet vaatia isää tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään tuntuvat turhilta. Isä ei katkaissut yhteyttä lapseensa rakkauden puutteessa, vaan siksi, ettei hänellä ollut voimia yhteydenpitoon eikä myöhemmin uskallustakaan. Lapsena hän koki olevansa riittämätön ja aikuisena uskoi olevansa jopa vahingoksi läheisilleen. Anteeksiantoa tarvitsevat niin isä kuin poikakin.

Kaikki viha on kulunut pois, saari on vienyt sen mukanaan. Sitten ajattelen, että me kaksi istumme siinä myös äidin puolesta, ja muidenkin isien ja poikien puolesta. Ja samalla tunnen, kuinka ympärilläni kasvaa uusi tarina, koska jokin mikä on ollut, lakkaa olemasta, on peruuttamattomasti poissa.

Hengittämisen taito -pienoisromaanin voi avata umpimähkään ja lukea minkä tahansa silmiin sattuvan kappaleen - aina kokemuksena on samanlainen puhdistumisen ja avartumisen tunne. Pelkkää ylevyyttä ja henkisyyttä kirja ei kuitenkaan ole, vaan välillä pilkahtaa oivaltavaa ironiaa, realismia ja lihallisuutta. Sen henkilöt eivät (isä Makariosta lukuun ottamatta) ole pyhimyksiä, vaan vasta opettelevat hengittämään oikein.

HAAHTELA, JOEL: Adélen kysymys : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2019

Pienessä maalaiskylässä Pyreneillä asui 1100-luvulla Adèle-niminen tyttö, joka menetti jo varhain äitinsä ja joutui hoitamaan yksinään isänsä taloutta. Hurskaan äitinsä opetuksia noudattaen tyttö kävi ahkerasti kirkossa, vaikka tulikin sen takia jumalattoman isänsä pahoinpitelemäksi. Aikuisuuden kynnyksellä Adéle jäi härkävaunujen alle niin pahasti, että molemmat jalat ruhjoutuivat. Avuttomana toipilaana hän sitten tuli raiskatuksi ja alkoi odottaa lasta, mutta lapsi syntyi kuolleena. Tämän jälkeen sielunsynkkyyteen vajonnut Adèle harhaili ympäriinsä ja jostain syystä putosi kalliolta, mutta ei kuollutkaan! Päinvastoin, hän lakkasi jopa ontumasta! Vähitellen kyläläiset ymmärsivät, että Adèle kykeni ihmetekoihin ja auttoi rukouksillaan apua tarvitsevia. Adéle kuoli pelastaessaan palavasta talosta pienen lapsen – mutta vain, koska oli sopinut niin Jumalan kanssa.

Adèlen kysymys -pienoisromaanin kertoja, keski-ikäinen yliopisto-opettaja, ryhtyy sapattivapaansa aikana täydentämään kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsee Etelä-Ranskassa 900 vuotta sitten eläneen Pyhän Adèlen, joka kaltoinkohdellusta lapsesta ja hyväksikäytetystä neidosta muuttui ihmeidentekijäksi ja kanonisoiduksi pyhimykseksi. Idea on lähtöisin opiskeluaikaiselta ystävältä, joka Adèlen pyhäinjäännöslippaan ääressä omakohtaisesti on kokenut koko elämänsä muuttavan ihmeen.

Niinpä mies viettää ranskalaisessa luostarissa kolme joulunajan viikkoa tutkimassa vanhoja asiapapereita. Tiedot ovat ristiriitaisia ja epäloogisia ja mahdollistavat myös tulkinnan varsin tavanomaisesta naiseen kohdistuvasta väkivallasta. Pyhäinjäännösten äärelläkään mies ei koe odottamaansa järistystä, mutta voiko hän silti varmaksi sanoa, etteikö jokin ihme ole tapahtunut tai tapahtumassa?

Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Adélen mysteerin tutkimusten lomassa luodataan kertojan elämää, niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä. Lapsuus on ollut vaikea poissaolevan isän ja tähän kuumeisesti takertuneen äidin välissä ja nykyhetkessä taas huolettaa vaimon etääntyminen ja pojan ahdistuneisuus. Luostarin hiljaisuudessa nämäkin asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja kohdalleen. On mahdollista ymmärtää vanhempiaan. On mahdollista olla ottamatta liikaa vastuulleen suhteessa rakkaimpiin. Ehkäpä tämä onkin Adélen suoma ihme?

Katselen kahta pipopäistä miestä ja ajattelen, että meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä.

Haahtelalla on taito vetää yhteen toisistaan täysin poikkeavia asioita. Ajatus ihmisessä olevasta lommosta lähtee alun perin hupaisesta huomiosta, että ranskalaisten mielestä lommo autossa kuuluu asiaan ja on miltei kunnia-asia, jotain tyylikästä.

Adélen kysymys on tunnelmaltaan surumielinen ja viipyilevä, mitä korostaa keskitalveen liittyvä hämäryys, lumen hiljaisuus ja kaukaiset tähdet. Toki luostarissakin suoritetaan arkisia askareita, kannetaan maallisia huolia ja pidetään kontakteja ulkomaailmaan. Kirjan kertojalle kohtaamiset avaavat uusia näköaloja ja tukevat uskoa tulevaisuuden suhteen. Ihan kirjaimellisestikin, kun apotti raamatulliseen tapaan pesee pois lähtevän vieraansa jalat.

Ei hän tiedä minusta kovinkaan paljon, eikä hän tiedä äidistäni, eikä tiedä pienestä pojasta, joka seisoi kevätpäivänä kerrostalon pihalla. Mutta silti minusta tuntuu kuin hän tietäisi ja samalla pesisi pois kaiken mikä minua on vaivannut, koko elämäni ja kaikki sen taakat, jokaisen rikkomukseni, ottaisi ne omiin käsiinsä ja antaisi veden huuhtoa ne pois.

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat

Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?

VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea

Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

HAAHTELA, JOEL: Tähtikirkas, lumivalkea

Kustantaja: Otava 2013

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.

Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.

Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.

Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.

Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.

PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!

HAAHTELA, JOEL: Katoamispiste

Joel Haahtelan halu kirjoittaa kirjallisesta idolistaan Raija Siekkisestä ja tämän viimeisistä vaiheista heräsi kirjailijatapahtumassa Kotkassa, Raijan kotikaupungissa. Keskustelut kollegoiden kanssa nimittäin paljastivat, ettei henkilöstä nimeltä Raija Siekkinen tiedetty paljon muuta kuin kirkonkirjafaktat. Kriitikoiden ylistämä ja monilla palkinnoilla palkittu Raija oli ujo ja hauras ja lopulta masennuksen vuoksi miltei erakoitunut. Haahtelan sanoin: ”Hän alkoi lopulta kadota itseltäänkin.” Haahtela aprikoi, voisiko näin käydä kenelle tahansa.

Katoamispiste-teoksen nimettömänä pysyttelevä kertoja muistuttaa aika paljon Haahtelaa itseään. Hän on kirjailija ja lääkäri, joka viimeisen vuoden aikana on toiminut puoliteholla kummassakin ammatissa. Eräänä päivänä hän törmää Bulevardilla ranskalaiseen naiseen, jonka mies on kadonnut. Miehen tavaroista on löytynyt suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen teos Häiriö maisemassa sekä helsinkiläisen matkustajakodin osoite, joten saattaa olettaa miehen tulleen Suomeen. Ritarillinen kertoja vie naisen matkustajakotiin, josta löytyy jatkovinkkejä. Nainen kuitenkin häipyy tässä vaiheessa hyvästejä heittämättä.

Kertojan uteliaisuus on herännyt ja hän ryhtyy omatoimisesti seuraamaan ranskalaismiehen jalanjälkiä. Tai ehkä sittenkin Raijan jalanjälkiä. Kertoja matkustaa Kotkaan, käy katsomassa taloja joissa Raija on asunut, pistäytyy Raijan kantakapakassa, jututtaa ihmisiä ja lopulta vierailee Raijan teoksista tutussa saaressa. Ranskalainen mies on kulkenut kaikkialla hänen edellään, saavuttamattomana.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta mikä sitten on faktaa? ”Vuosiluvut”, sanoo Haahtela. Lukija ei siis tiedä, ovatko esimerkiksi hupaisat jutut Raijan teknisestä toistaitoisuudesta paikkansapitäviä. Kirjailija analysoi Raijan teoksia ja rakentaa ihmiskuvaa niiden perusteella. Kenties nainen Raijan teoksissa on kuitenkin vain ihannekuva eikä näköisversio Raijasta itsestään.

Katoamispiste on kieleltään tavattoman kaunis ja juoneltaan hieman mystinen. Jotenkin latteaksi se kuitenkin jää eikä nouse esimerkiksi Perhoskerääjän tasolle.