HOLLINGSWORTH, ANNA: Pastellien maantiede

Kustantaja: Aviador 2023

Alma on kirjallisuustieteen kandi, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Koska opiskelupaikka ei aukea Suomessa, suuntaa Alma Lontooseen vuoden mittaiselle kurssille, joka lupailee varmoja tuloksia. Kurssi on kuitenkin kallis, joten Alman on hankittava työpaikka. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuu au pairina toimiminen suomalaiselle sisällöntuottajalle Kristiina-Marialle ja hänen Miehelleen (jota Alma ei missään vaiheessa ilmeisesti tapaa).

Kristiina-Marian perhe asuu pastellinvärisessä talossa pastellinvärisellä alueella. Kaikki vaikuttaa miltei liian täydelliseltä, olipa sitten kyseessä asukkaiden ulkonäkö, asunnon sisustus tai pienintä piirtoa myöten ohjelmoitu elämä. Alma suhtautuu Kristiina-Mariaan ristiriitaisin tuntein: toisaalta alemmuudentuntoisesti ja kateellisesti ja toisaalta omasta älyllisyydestään ylpeänä. Onko emäntä feministisessä mielessä pelkkä klisee? Onko hänen keskiluokkainen elämänsä hyvinvointipornoa, josta kaikki ikävä on suljettu pois?

Näiden maahanmuuttajien ei tarvitse huolehtia vaikeutuvista oleskeluluvista, ikuisesti nousevista vuokrista, siitä, onko talossa komposiittiverhoilua vai ei, riittääkö raha lämmitykseen, onko oikeutta terveydenhuoltoon, jos on oikeus, että oikeus onkin vain tuhatvuotiseen jonoon. Heidän elämänsä on kauniimpaa ilma huolia.

Alman työnä on kaksivuotiaan Adan hoitaminen ja ennen kaikkea suomen kielen opettaminen pikku taaperolle, jolle vanhemmat puhuvat pelkästään englantia. Olisi important, että Adalla olisi yhteys omiin juuriinsa, where she’s come from. Suomen lisäksi Ada opettelee erään ikätoverinsa kanssa tämän kiinalaisen au pairin johdolla mandariinikiinaa, koska mandariinikiina on tulevaisuus ja suomi nostalgiaa, joka sopii sisältöihin hirsimökeistä ja mustikkapiiraista.

Tulipalossa tuhoutunut Torni on se kohde, joka kiehtoo oudosti Alman mieltä ja jonka luo hän tekee toivioretkiä. Onko hän siis katastrofituristi kuten tuhannet muut paikalla vierailevat? Onko hän köyhyyspornon kuluttaja, joka hetken voi tuohtua Tornissa asuneiden maahanmuuttajien ja vähävaraisten puolesta ja palata sitten omiin ongelmiinsa? Kyllähän Alma tapaa kodittomia ja kerjäläisiä, mutta kuinka usein hän hyvistä päätöksistään huolimatta heitä auttaa?

Kahdenkymmenenneljän kerroksen kuolemanloukku, koti ja muistomerkki seisoo vasten epäsovinnaisen pilvetöntä taivasta. Odotin luurankoa, mutta Torni kohoaa ylpeänä ja kokonaisena alistumatta sanomalehtien pelkoihin romahtamisesta. Se on mustunut ylhäältä alas, kuin tuhkasade olisi yllättänyt sen ilman sateenvarjoa. Torni nostaa nokiintuneita helmojaan ja vilauttaa keimaillen palosta kastumattomia alakerroksiaan: Katsokaa, tällainen minä olin! Katsokaa, näin kauniit ulkoseinät paikallishallitus osti minulle, että sopisin maisemaan! Katsokaa tätä palonarkaa muovikomposiittiverhoilua! A look to die for!

Viiden kuukauden jälkeen Alman pastellinen elämä Kristiina-Marian luona päättyy ja hän siirtyy aivan toisenlaiseen ympäristöön ja toisenlaiseen työhön. Hänellä ei ole ystäviä - on vain hetken tuttavuuksia, jotka kaikki tuntuvat esittävät jotain roolia ja joiden taustakuorolaisena Alma saa toimia. Materiaalia omaa näytelmätekstiä varten hänelle näistä kaikista kokemuksista kyllä kertyy kiitettävässä määrin..

Pastellien maantiede -romaanin sävy on satiirinen. Kritiikin kärki kohdistuu niin brittiläisen yhteiskunnan rakenteisiin kuin keskiluokkaisiin ihmisiin, jotka taiteilevat kodittomien, huumeidenkäyttäjien, huonokuntoisten rakennusten ja ilmansaasteiden keskellä. Toistoa kirjassa käytetään monin eri tavoin, oivaltavasti ja tehokkaasti.  Mielenkiintoinen teos suomalaiselta kielitieteilijältä, joka työkseen tarkistaa suomalaisten sosiaalisessa mediassa levittämiä virheellisiä väittämiä!

DUSAPIN, ÉLISA SHUA: Sokcho talvella

Kustantaja: Siltala 2023

Alkuteos: Hiver á Sokcho (2016)

Suomennos: Anu Partanen

Sokcho on pieni eteläkorealainen kaupunki kuudenkymmenen kilometrin päässä Koreoiden rajasta. Kesällä sinne saapuu turisteja nauttimaan uimarannoista tai tekemään pyhiinvaellusmatkan paikkaan, jossa filmattiin kuuluisan miesnäyttelijän tähdittämä tv-sarja. Talvella Sokcho on autio ja kylmä. Suolainen tuuli pyyhkii sähköpiikkilanka-aitojen repimää rantaa. Neonvalot välkkyvät tyhjillä kaduilla.

Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa.

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.

Kirjan minäkertoja on 23-vuotias nainen, joka tietää isästään vain sen, että tämä oli työmatkallaan Etelä-Koreassa poikennut ranskalainen. Korealainen äiti on kasvattanut tytön yksinään ansaiten elantonsa myymällä kalatorilla mereneläviä ja niistä tekemiään herkkuja. Äidin taidot ovat saaneet tunnustusta: kaupungin kalakauppiaista ainoastaan hän saa valmistaa pallokalaa, jonka sisäelimet ovat tappavan myrkyllisiä.

Nuoren naisen ja hänen äitinsä välit vaikuttavat ongelmallisilta. Äiti haluaisi takertua tyttäreensä ja nukkua tämä vierellään. Tytär taas on alkanut kaihtaa kosketusta, mikä nakertaa myös suhdetta poikaystävään. Tämän lisäksi naisella on ongelmia syömisen suhteen. Äidin seurassa hän kyllä pakottautuu syömään etovasta tunteesta huolimatta, koska se ilahduttaa äitiä: ”Olet niin kaunis kun syöt, oma tyttäreni.” Koko ajan nainen kuitenkin tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vääränlaiseksi.

Kertoja työskentelee vaatimattomassa pensionaatissa, joka uusien hotellien valmistuessa alkaa olla taloudellisissa vaikeuksissa. Nyt talvisydännä asiakkaita on vain muutama: kasvojen kauneusleikkauksesta pääseudulta toipumaan tullut nuori nainen ja hänen poikaystävänsä sekä japanilainen vuorikiipeilijä. Sitten saapuu Yan Kerrand, ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka harmaasävyisissä töissä arkeologi-sankari kiertelee eri maissa.

Kerrand piristää mukavasti nuoren naisen tylsää arkea. Jo avustaminen paperin ja musteen hankkimisessa on mielenkiintoista: mies ei ainoastaan hypistele eri paperilaatuja, vaan koskettelee niitä myös kielellään ja suullaan. Pensionaatissa kertoja tarkkailee salaa oven raosta, miten mies yrittää luoda uuteen teokseensa naishahmoa. Hänen tarinoissaan ei ole aiemmin juuri naisia ollut ja nyt hahmon luominen on työn ja tuskan takana. Yritykset päättyvät usein kuvan suttaamiseen.

Hän oli piirtänyt parkettilattian ja futonin yksityiskohtaisesti, kuin vältelläkseen naista, mutta tämän kasvoton vartalo halusi elää. Kun lyijykynällä piirretty ympäristö tuli valmiiksi, hän tarttui mustekynään antaakseen naiselle silmät. Nainen nousi istumaan. Selkä suorana. Hiukset taakse vedettyinä. Leuka odotti suuta. Kerrandin hengitys tiheni kynän vetojen kiihtyessä, kunnes vitivalkoinen hammaspari räjähti paperilla nauruun. Ääni oli naiselle liian matala. Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.

Kertoja tutustuttaa Kerrandia paikallisiin nähtävyyksiin. Keskustelut käyvät vähitellen melko henkilökohtaisiksi ja synnyttävät lähes eroottista väreilyä. Silti mies aina lopulta etääntyy. Torjunnalta tuntuu sekin, ettei mies suostu syömään naisen tekemiä ruokia, vaan tyytyy kaupasta ostettuihin nuudeleihin ja kekseihin. Etsiikö Kerrand ehkä naisesta jotain piirrettä, joka innottaisi häntä työssä? Nainen ei muuta haluaisikaan kuin elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi kaikki muut.

Vierailunsa viimeiset päivät Kerrand viettää huoneeseensa sulkeutuneena, lähes maanisesti työhönsä syventyneenä. Hän torjuu naisen, joka huoneita erottavan ohuen seinän takana kuuntelee yöllä ahdistuneena ja harmissaan mustekynän tauotonta rapinaa.Tarina päättyy haikeasti ilman jäähyväisiä, mutta Kerrand jättää naiselle kuitenkin lahjan: kuvan naisesta ja arvesta, jota tämä on aina yrittänyt peitellä.

Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon, olkapää, vatsa, rinta, alaselkä, oheni sitten pelkäksi viivaksi, mustejuomuksi reidessä missä näkyi pitkä, kapea

   arpi,

   siveltimen viilto

   kalan suomussa

Sokcho talvella -romaani sisältää vain 148 sivua. Teksti on samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa ja vetoaa kaikkiin aisteihin kuvatessaan kalatorin hajuja ja ääniä, ruoka-aineiden käsittelyä, radiosta virtaavaa K-pop-musiikkia, lunta kansallispuistossa, valuvaa mustetta. Kulttuurin erilaisuus heijastuu esimerkiksi kuvauksessa kuukalenterin mukaisesta uudenvuodenjuhlasta tai ihmisten asiallisessa suhtautumisessa kauneusleikkauksiin. On myös jatkuva pelko sodasta. Kirjan nimi ei siis viittaa vain vuodenaikaan, vaan ihmisten elämään välitilassa - talvessa joka ei ikinä pääty.

Ranskalaisen isän ja eteläkorealaisen äidin tytär Élisa Shua Dusapin syntyi 1992 Ranskassa, mutta opiskelee ja asuu Sveitsissä. Vuonna 2016 ranskaksi ilmestynyt esikoisteos Sokcho talvella palkittiin Sveitsissä ja Ranskassa, mutta herätti laajempaa kansainvälistä kiinnostusta vasta, kun kirjan englanninnos voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book Awardin.

GENBERG, IA: Yksityiskohdat

Kustantaja: Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Detaljerna

Suomennos: Jaana Nikula

Kirjan kertoja – ehkä Ia Genberg itse – kärsii kovasta kuumeesta, mikä tuo hänen mieleensä ensin vuosia aiemmin sairastetun pahan malarian ja sen jälkeen mielleyhtyminä muutamia henkilöitä, jotka ovat olleet hänelle aikoinaan hyvin tärkeitä. Nyt nämä henkilöt ovat poissa. He ovat jättäneet kertojan tavalla tai toisella, mutta ovat silti yhä osa häntä, kiinni hänessä kuin tatuoinnit.

Olen kadottanut niin monia, sekä lyhyeksi että pidemmäksi aikaa, etsinyt heitä tunteja tai koko ihmisiän, joskus kiihkeästi ja epätoivon vimmalla viikon tai kaksi, joskus hajamielisesti ja ikään kuin kroonisesti vuosikymmenten ajan.

Ensimmäiseksi muisti poimii esiin Johannan, joka uskollisesti hoiti kumppaniaan malarian jyllätessä. Johanna oli vastuuntuntoinen ja päämäärätietoinen nainen, jolta eivät opiskelut ja tehtävät jääneet kesken vaan tie vei kohti merkittävää uraa. Hän nautti lahjojen antamisesta; kalliiden, tarkkaan mietittyjen ja kauniisti paketoitujen lahjojen. Mahtoikohan Johanna itse asiassa tuntea saaneensa näin yliotteen kumppanistaan?

Kertojaa ja Johannaa yhdistivät kirjat ja niistä käydyt pitkät keskustelut. Suhde tuntui vakaalta ja ensi kertaa elämässään kertoja oli varma siitä, että hänellä oli joku. Vastaavanlaisen tunteen hän koki seuraavan kerran vasta tyttärensä synnyttyä. Mutta Johannassa oli myös koleutta ja hän pystyi uuden suhteen alkaessa jättämään kumppaninsa nopeasti ja raa’asti.

Minusta hänen taitonsa panna tunteet päälle ja sammuttaa ne oli sekä ihailtavaa että huolestuttavaa. Se kertoi, että hänellä oli homma hanskassa, mikä oli kypsän ihmisen merkki, mutta samalla se vaikutti jotenkin epäinhimilliseltä, lämpötila oli epäinhimillinen.

Seuraavaksi kertoja muistaa Nikin, jonka kanssa oli suhteessa paljon ennen Johannan tapaamista. Niki oli taitava valehtelija, joka täysin tyynesti eli ”kauheiden” vanhempiensa kustannuksella. Hän rakasti asioita, joita muut yleensä inhoavat: likaa, jätteitä, mätäneviä raatoja. Hänen tunteensa ja suhtautumisensa ihmisiin heilahtelivat äkkinäisesti laidasta laitaan.

Oivalsin heti alkuunsa, että sellaisia hänen ihmissuhteensa olivat, pelkkää vihaa tai rakkautta, taivasta tai helvettiä, mustaa tai valkoista eikä mitään siltä väliltä.

Nikin kanssa kertoja kävi polveilevia ja yllätyksellisiä keskusteluja, katsoi televisio-ohjelmia etsien niistä vinkkejä nykyhetkestä, kutsui vieraita nauttimaan kotitekoisesta ”kusiviinistä” ja viinasta. Samaan aikaan Niki aloitti yhä uusia kirjaprojekteja, jotka kaikki jäivät lopulta kesken. Kertojan alusta asti ennakoima ero tuli ennakoidulla tavalla – huutamalla.

Kolmas kertojan muistoista nouseva henkilö on Alejandro, elektrojazzia soittavan bändin jäsen. Mies oli huono soittaja, mutta osasi hypnotisoida ihmisiä liikkeillään, kykeni ilmaisemaan musiikin rytmiä antaumuksellisesti koko vartalollaan. Hän lumosi muiden kuulijoiden mukana myös kertojan ja niin syntyi miltei taianomainen suhde, jonka kumpikin tiesi alun alkaen jäävän lyhyeksi.

Hän eli vailla lupauksia ja suunnitelmia ja lukkoon lyötyä tulevaisuutta, hän pelkäsi ”arjen hirmuhallintoa” ja koska minä puolestani olin niin auttamatta jumissa tuohon arkeen, saattoi tarinamme lopun arvata jo heti alussa, se oli ennalta määrätty.

Ero Alejandrosta oli selkeä ja mutkaton. Myöhemmin kertoja kyllä olisi halunnut ottaa mieheen yhteyttä, mutta kukaan bändin jäsenistäkään ei tiennyt hänen olinpaikkaansa tai edes hänen oikeaa nimeään. Silti kertoja tuntee olevansa pysyvästi kietoutunut kiinni mieheen, joka on tuottanut uuden taivutusmuodon kaikille myöhemmille teonsanoilleni.

Neljäs ja viimeinen kertojan muistelemista henkilöistä on Birgitte, oma äiti. Birgitte oli varttunut perheessä, jossa kipeistä asioista vaiettiin eikä voinut siksi koskaan käsitellä edes teini-iässä kokemaansa raiskausta. Ahdistus ja pelko kuormittivat häntä koko loppuelämän eikä hän jaksanut olla tyttärensä tukena, koska hänellä oli täysi työ tarkkailla vaaroja ja estää maailmaa keikahtamasta nurin. Kuolema vei hänet ihan liian varhain.

Pyrkimys sopeutua joukkoon ja vältellä kahnauksia hävitti hänestä kaiken luonteikkuuden eikä hänellä ollut selkärankaa, sisua tai omaa tahtoa. Niiden tilalla oli vain pinnalla väreilevää jäytävää ahdistusta, muuta hänestä ei ulospäin näkynytkään.

Toki kertojan elämässä on muitakin tärkeitä henkilöitä, mutta harva pysyy pitkään hänen rinnallaan. Myös lapset kasvavat ja muuttavat pois, vaikka suhde heihin säilyykin. Vauvasta asti tytärtään hoitanut isä on kuitenkin aina lähellä ja ystävänä on jo vuosikymmenten ajan pysynyt Sally. Sallyn kanssa on ruodittu elämän eri vaiheita, itketty, naurettu ja juhlittu.

Ystävyytemme alkuaikoina olimme miettineet, olisimmeko ehkä rakastavaisia, mutta se tunne oli pian häipynyt ja tilalle oli tullut jotakin paljon kestävämpää, vuosien mittainen keskustelu, joka jatkui jatkumistaan, se oli aitoa rakkautta vailla omistamista, kuin vahvistava liitto ennen jokaista uutta vaihetta meidän molempien elämässä.

Ruotsalainen Ia Genberg (s. 1967) voitti Yksityiskohdat-teoksellaan vuoden 2022 kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Kirja on sivumäärältään suppea, mutta tarjoaa silti kaikki oleellisimmat palaset lukijan koottavaksi. Kertoja muistelee hänet hylänneitä henkilöitä niin luotettavasti kuin pystyy, mutta kuitenkin vailla katkeruutta, miltei koko touhusta huvittuneena. Kaipa hän on joka suhteesta saanut itselleen jotakin arvokasta. Lukija puolestaan saa jotain arvokasta tästä kirjasta!

HADLEY, TESSA: Vapaa rakkaus

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Free Love

Suomennos: Marianne Kurtto

Vapaa rakkaus -romaanissa eletään Lontoossa vuosia 1967–1968. Mielenosoituksissa vastustetaan Vietnamin sotaa ja vaaditaan rauhaa ja tasa-arvoa,. Opiskelijat mellakoivat. Sukupolvien väliset erot asenteissa ja elämäntavoissa ovat suuremmat kuin koskaan.

Päähenkilö on nelikymppinen Phyllis (Phyl) Fischer, jolla periaatteessa kaikki on hienosti: hänellä on tyylikkäästi sisustettu koti hyvällä Otterleyn alueella, mukava ja luotettava aviomies Roger, yhdeksänvuotias kultapoju Hugh ja älykäs viisitoistavuotias tytär Colette. Hän itse on kaunis ja nuorekas, pitää flirttailusta ja höpöttelystä. Silti jokin ärsyttää.

Loppukesällä vuonna 1967 ulkoministeriössä työskentelevä Roger kutsuu illalliselle erään ystävänsä parikymppisen pojan, joka on juuri muuttanut Lontooseen. Phyllisiin epäsiisti ja kömpelö Nicky ei ensin tee vaikutusta, mutta jossain vaiheessa nuoruus ja hiomattomuus alkavatkin kiinnostaa. Nopeasti Phyllis päättää, että miehestä tulee hänen elämänsä ensimmäinen rakastaja avioliiton solmimisen jälkeen. Ja niinhän siinä sitten käy.

Phyllis uskoo voivansa täyttää samaan aikaan sekä vaimon että rakastajan roolit, mutta vähitellen elämä entisissä ympyröissä alkaa tuntua jäykältä ja rajoittuneelta. Rogerin ja Phyllisin välinen suhde ei ole koskaan ollut kiihkeä, vaan pikemminkin kummankin kannalta sovelias ja turvallinen. Lapset eivät enää juuri tarvitse äitiään. Jopa Hugh haluaa jo aloittaa opiskelut samassa sisäoppilaitoksessa kuin isänsä – tosin syistä, joita Phyllis ei aavista.

Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Kesken naapureiden järjestämien joulunalusjuhlien Phyllisin yli hyökyy niin suuri rakkauden kaipuu, että hänen on pakko lähteä. Rogerille jätetyssä lapussa hän kertoo olevansa pari päivää poissa; etsiä ei tarvitse. Nicky naureskelee myöhemmin naiselle, joka oli koputtanut hänen oveaan keskellä yötä, kunnes hän oli herännyt, ja joka ei ollut tuonut mukanaan yhtään mitään, ei edes hammasharjaa; joka oli jättänyt koko elämänsä taakseen. Eikä tuo nainen ollut itkenyt vaan nauranut omalle holtittomalle käytökselleen siitä täysin hämmästyneenä.

Nickyn luona asuessaan Phyllis tutustuu aivan uudenlaisiin ihmisiin: boheemeihin taiteilijoihin, vasemmistolaisiin aktivisteihin, vähemmistöryhmien edustajiin, maahanmuuttajiin. Ensi kertaa elämässään hän tajuaa, miten valtava epätasa-arvo vallitsee niin maailman maiden kuin yksittäisten ihmisten välillä. Hän suorastaan kihisee halusta tehdä jotain tilanteen parantamiseksi.

Mikään ei tietenkään voi jatkua ikuisesti samanlaisena. Phylliskin kokee elämässään joitakin suorastaan järisyttäviä käänteitä, mutta ei missään vaiheessa kadu tekemiään valintoja. Hän uskoo kaikkien asianosaisten selvinneen tilanteesta hyvin, mikä valitettavasti ei pidä paikkaansa ainakaan Hugh-ressukan kohdalla. Onko Phyllis sitten itsekäs odottaessaan uteliaana tulevaisuutta?

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun. Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Vapaa rakkaus -romaani on erilainen kuin nimen ja alkuasetelman perusteella olettaisi, sillä se sisältää kepeytensä alla monia erilaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kerroksia. Ote on hienovaraisesti ironinen niin henkilöiden kuin tapahtumienkin kuvauksessa, mutta ei koskaan tuomitseva. Ihmiset tekevät valintoja, jotka saattavat olla joltakin osin oikeita, mutta joltakin osin myös vääriä.

Tessa Hadley (s. 1956) aloitti kirjailijan uransa vasta 46-vuotiaana, mutta on alkuun päästyään julkaissut kahdeksan romaania ja kolme novellikokoelmaa. Vapaa rakkaus on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja jatkossa tulee toivottavasti lisää.

SANDBERG, RIIKKA: Ørja

Kustantaja: Otava 2023

Kuusikymppinen Tine pyörittää Bergenissä mummultaan perimäänsä Bio bio -elokuvateatteria ja kiertää kesäisin Pohjois-Norjan syrjäisillä saarilla esittämässä elokuvia. Tinen aviomies Runar, kuvanveistäjä, haluaisi vaimonsa myyvän teatterin pois ja lähtevän kanssaan maailmalle uusien maisemien ja ihmisten pariin. Tine puolestaan toivoisi Runarin hankkivan verstaan Bergenistä ja pysyvän jatkossa enemmän paikallaan tutussa ympäristössä.

Ollakseen yhdessä miehensä kanssa Tine kuitenkin lopettaa vuoden 1976 kesäkierroksen Ørjan saariryhmälle, missä Runar on viettänyt kaikki kesänsä lapsuudesta asti aina vuoteen 1957 saakka. Nyt Runar on kuuluisa, kylällä riittää selkääntaputtajia ja joku on asettanut jopa Runarin kehystetyn valokuvan majatalon makuuhuoneen pöydälle. Jostain syystä Runar muuttuu sen nähdessään kovin vaisuksi.

Viedessään projektoreita ja muita varusteita majatalon vajaan Tine löytää vanhan vihertävän laukun, joka avattuna osoittautuu lankamagnetofoniksi eli lankuriksi. Löytyy myös kolmisenkymmentä äänitekelaa, joista ensimmäinen on paikallaan laitteessa. Tinen ei tarvitse muuta kuin kytkeä laite päälle ja alkaa kuunnella. Kela on äänitetty toukokuussa 1950 ja sillä puhuu kaksitoistavuotias tyttö, joka kertoo juuristaan ja elämästään. Myöhemmät kelat kattavat ajan vuoden 1957 kesäkuuhun saakka.

Syksyllä 1944 kelat äänittänyt tyttö oli kuusivuotias. Kotikylää lähestyivät tuhoa kylvävät saksalaiset ja asukkaiden oli paettava nopeasti turvaan. He onnistuivat piileskelemään vuonon perällä jäätikkövuoren tuntumassa seuraavan vuoden alkukevääseen saakka, mutta lopulta piilopaikka paljastui, kyläläiset vangittiin ja sullottiin veneisiin. Sekasortoisen tilanteen vielä jatkuessa jäätiköstä irtosi jättimäisiä lohkareita, joista yksi upotti tytön äitiä kuljettaneen veneen. Lapsen mielestä äiti muuttui silloin ihmisestä jäätiköksi.

Vaikka olen jo kaukana, en ole unohtanut, kenen tytär olen. Sinä puhallat iholleni kylmää ilmaa ja kasvatat jäätäsi kuin pitkiä valkoisia hiuksia

Norjan vapauduttua vuonna 1945 tyttö muutti isänsä kanssa Ørjan saarelle. Jälleenrakennustyöt alkoivat ja ilmapiiri oli toiveikas, mutta oli eräs ihmisryhmä, jota kohtaan asenteet pysyivät kovina: saksalaisten kanssa seurustelleet naiset, tyskertøs. Pahoinpidellyt ja häpäistyt naiset suljettiin yhteisön ulkopuolelle, samoin heidän ”vialliset” lapsensa. Luokkatoverit kertoivat tytölle kauhujuttuja Ørjan saariryppään viimeisestä saaresta, joka sijaitsi muista erillään.

Minä kuulin, että saaren erakko houkutteli rikollisia naisia piiloutumaan saaren luoliin. Mutta saarella oli niin kamalaa, että yksi naisista yritti uida pois, ja kaksi pisti kiviä taskuihin ja käveli veteen.

Varttuessaan tytöstä tuli kolhokasvoinen, pitkä ja huomiota herättävän leveähartiainen nainen, monia miehiäkin voimakkaampi. Ihmisten tahdittomat lausahdukset eivät tietenkään voineet olla haavoittamatta herkkää nuorta naista, mutta onneksi hän sai mahdollisuuden opetella pianonsoittoa ja todistaa lahjansa aina Bergenissä asti. Välttyisikö hän kuitenkaan katkeruudelta?

Tytön tarinaa kuuntelevalle Tinelle äänitteistä on tullut miltei pakkomielle, mutta sitten kertomuksessa alkaa esiintyä hänelle tuttuja henkilöitä puhuen ja toimien aivan odottamattomalla tavalla. Onko kaikki pelkkää tytön mielikuvituksen tuotetta? Onko tyttö (jonka hän nyt tunnistaa Isabellaksi eli Isaksi) tulkinnut ihailemiensa ihmisten sanoja ja tekoja vastaamaan omia unelmiaan? Vai onko se Tina, joka on rakentanut elämäänsä valheiden varaan? Ketä uskoa?

Ørja-romaanin henkilöistä sinällään ihan mielenkiintoiset miehet jäävät sivuosaan ja naiset nousevat esiin: surumielinen Liv, elämäniloinen Aili, kohtalon kolhima Isa. Kahdessa aikatasossa liikkuva juoni on toimiva ja sisältää jännitystä, suurta rakkautta ja suurta pahantahtoisuutta. Loppuratkaisussa on ehkä dramatiikkaa jo hieman liikaakin. Kirjan kuvaamaa Ørjan saarirypästä ei oikeasti ole olemassa, mutta tarkkanäköinen luonnon, ihmisten ja tunnelmien kuvaus tekee siitä hyvin todentuntuisen.

En ollut ikinä nähnyt mitään niin rouheaa ja kivistä. Erikokoisia kallioita ja kiviä oli levittäytynyt ja jähmettynyt joka suuntaan. Ørja oli kuin uppoamaisillaan oleva kallioiden maa, viimeiset kuivat kiviselät keskellä vesireittejä.

Kristiinankaupunkilainen Riikka Sandberg (s. 1989) kirjoitti esikoisromaaniaan Ørja pienen ja karun norjalaisen saaren kirjoittajamökissä. Saari tarjosi kirjan tarinalle sopivan ympäristön, mutta lisäksi tarvittiin vielä jäätikkövuonossa meloneen miehen muistelmat ja Porin Jazzfestivaalien taustakangas, jotta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

GURNAH, ABDULRAZAK: Paratiisi

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Paradise (1994)

Suomennos: Einari Aaltonen

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 saanut Abdulrazak Gurnah syntyi 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa, joka nykyisin on osa Tansaniaa. Maassa tapahtui vuonna 1964 vallankumous ja arabitaustainen Gurnah joutui kahdeksantoistavuotiaana pakenemaan vainoja Britanniaan, missä suoritti yliopistossa tohtorintutkinnon. Hän toimi Kentin yliopiston professorina eläköitymiseensä saakka, mutta on akateemisen uran rinnalla ollut myös tuottelias kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Englanninkielisen maailman tietoisuuteen hän tuli vuonna 1994 ollessaan ehdolla Booker- ja Whitbread-palkintoihin teoksellaan Paratiisi.

Paratiisi-romaani sijoittuu Itä-Afrikkaan juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Alueesta kilvoittelivat silloin niin arabit ja intialaiset kuin saksalaiset ja englantilaisetkin. Lukija tietää hyvin, mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjan henkilöt eivät vielä tiedä elävänsä maanosan tulevaisuuden kannalta merkittävässä taitekohdassa.

Näkökulma teoksessa on swahilipoika Yusufin, joka tarinan alkaessa on kaksitoistavuotias. Hänen kotonaan on usein puutetta ruoasta, mutta poika tietää kuitenkin olevansa rakastettu. Hänen ihailunsa kohde on hienostunut Aziz-setä, joka käy vierailulla harvakseltaan, mutta muistaa aina antaa pojalle lähtiessään kolikon. Yusuf ei vielä tajua, ettei Aziz ole suinkaan sukulainen, vaan kiertävä kauppias ja koronkiskuri, jota pitäisi kutsua arvonimellä sayyid.

Hänen matkantekoaan säestivät usein rummut, tamburit, pikkutorvet ja siwatorvi, ja kun hänen matkaseurueensa marssi kaupunkiin, eläimet pakenivat paikalta ja lapset villiintyivät.

Tällä kertaa Azizin vierailu muuttaa Yusufin koko elämän, sillä mies ottaa hänet mukaansa rannikolle. Vasta myöhemmin Yusuf ymmärtää olevansa pantti, joka voi palata kotiin vasta, kun isän velat kauppiaalle on kuitattu. Hänen paikkansa on Azizin talon etupuolella sijaitseva puoti, missä hallitsee muutamaa vuotta vanhempi Khalil, isänsä velkojen pantti hänkin.   

Khalil kiusoittelee apulaistaan ja kutsuu tätä kifa urongoksi eli eläväksi kuolemaksi, mutta osaa myös lohduttaa. Kaunispiirteisestä Yusufista tulee pian etenkin naisasiakkaiden suosikki, vaikka hän yrittääkin kiusaantuneena torjua lähentelyjä. Mieluiten poika auttelisi vaiteliasta vanhaa puutarhuria, sillä kauppiaan rehevä puutarha suihkulähteineen ja peileineen on hänestä paratiisin veroinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Aziz ottaa Yusufin mukaansa sisämaahan suuntautuvalle kaupparetkelleen. Retkeen on panostettu paljon, mutta se osoittautuu tuskien tieksi. Luonto kurittaa matkalaisia, tauteja leviää ja ihmisiä kuolee. Kylissä seuruetta ei enää oteta avosylin vastaan, vaan Azizin on maksettava runsaasti lahjuksia voidakseen ylipäätään liikkua alueella. Välillä näyttää siltä, että matkalaiset menettävät tavaroiden lisäksi henkiriepunsakin.

Pitkän ja raskaan matkan aikana Yusufista varttuu komea ja vahva nuori mies, joka herättää tunteita niin miehissä kuin naisissa. Eniten hän kehittyy kuitenkin henkisesti. Hän oppii lukemaan ja alkaa ottaa enemmän vastuuta tapahtumista. Hän rakastuu. Kirjan loppu jättää kuitenkin Yusufin valintojen suunnan täysin avoimeksi: karkaako hän vapauteen vai valitseeko itselleen uuden isännän? 

Paratiisi-teos paljastaa sen, miten epäyhtenäinen Afrikka oli jo ennen eurooppalaisten saapumista. Keskenään nahistelevia heimoja oli lukuisia ja jokaista kylää hallitsi oma sulttaaninsa. Joka heimolla oli omat tapansa ja uskomuksensa, jotka aiheuttivat toisissa ennakkoluuloja ja joita pilkattiin. Rannikon asukkaiden mielestä sisämaassa asuvat olivat villejä, siis alempiarvoisia. Maahan rantautuvia eurooppalaisia vastaan ei käyty yhteisenä rintamana, vaikka joku ehkä tajusikin, mihin oltiin ajautumassa.

Eurooppalaiset ovat hyvin päättäväisiä, ja kun he alkavat taistella maan rikkauksista, he murskaavat meidät kaikki. Olisi typerää kuvitella, että he ovat täällä tekemässä jotain hyvää. Heitä ei kiinnosta kaupankäynti vaan itse maa. Ja kaikki, mikä siihen kuuluu… eli me.

Gurnahin kirjoitustyyli on tasaista ja kiihkotonta. Hän kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kaihtamatta vaikeitakaan asioita, mutta liittää mukaan surumielistä hellyyttä ja yllättävää huumoria. Luontokuvaukset ovat upeita; miltei näkee silmissään majesteettisen vesiputouksen tai tuntee ihollaan oksien raapaisut ja hyönteisten puremat. Silmiä avaava lukuelämys!

SCHULMAN, ALEX: Kiirehdi rakkain

Kustantaja: Nemo 2023

Alkuteos: Skynda att älska (2009)

Suomennos: Jaana Nikula

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teoksista monet ovat selkeästi autofiktiivisiä. Suomeksi ovat ilmestyneet isovanhempien salattua kolmiodraamaa käsittelevä teos Polta nämä kirjeet, äidin alkoholismista puhuva Unohda minut ja hieman fiktiivisempi kolmen veljeksen lapsuudenmuistoihin perustuva Eloonjääneet.

Isästä kertova Kiirehdi rakkain on Alex Schulmanin esikoisromaani ja ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 2009. Vanhaan aatelissukuun kuuluva suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003) muutti Ruotsiin vuonna 1953 ja teki siellä merkittävän uran radio- ja tv-tuottajana. Hänellä on ensimmäisestä avioliitosta neljä lasta ja liitosta kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Lisette Schulmanin (1951–2015) kanssa kolme poikaa. Alexin syntyessä isä oli jo 57-vuotias.

Kesät kuusivuotiaasta kahdeksantoista ikäiseksi ovat jääneet Alexin mieleen, sillä ne vietettiin koko perheen voimin mökillä Värmlannissa. Kaipa joskus satoikin, mutta enimmän aikaa mökki tuntui kylpevän auringossa. Nuo päivät vaikuttavat jälkikäteen yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta. Käydään kalastamassa ja saunomassa. Uidaan ja pelataan. Syödään rapuja.

Isä järjestää lapsille hauskutusta, esimerkiksi juhannusaattoisin pelattavan Coca-Cola Cupin, jossa isä toimii maalivahtina ja pojat saavat kukin ampua viisi laukausta. Jokaisesta osumasta saa palkinnoksi kokistölkin. Isä on olevinaan katkera osumista, mutta merkitsee tulokset tarkkaan ylös muistikirjaansa. Viimeinen kisa käydään vähän ennen isän kuolemaa sisätiloissa kotona.

Sekä isä että pojat yrittävät kaiken aikaa herättää äidin huomiota ja kertoa saavutuksistaan, mutta saavat sanaristikkoon syventyneeltä äidiltä usein vastaukseksi vain hajamielisen ”hienoa” tai ”ihanaa”. Alexia isän ja äidin välit hieman askarruttavat, koska äiti ei sano isälle koskaan rakastavansa tätä eikä suutelekaan, vaan korkeintaan tokaisee ”pusu”. Huumoria ei perheestä kuitenkaan puutu.

Vaikka Alex haluaakin korostaa isänsä kykyä rakastaa, ei hän voi jättää huomiotta tämän tapaa raivostua aivan suunnattomasti jostakin vastoinkäymisestä ja käyttäytyä jopa väkivaltaisesti. Puuska menee yleensä nopeasti ohi ja isä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapset häpeävät julkisia raivokohtauksia, vaikka jossain vaiheessa päättävätkin asettua vanhenevan isänsä rinnalle

Isälle on kova paikka jäädä eläkkeelle 65-vuotiaana. Tässä vaiheessa seitsemänvuotias Alex ottaa vastuulleen isän suojelun ja tukemisen. Hän ei esimerkiksi paljasta joutuneensa koulussa kiusatuksi isän iäkkyyden vuoksi, koska ei halua tuottaa pahaa mieltä. Aikuiseksi varttuneen ja kiireisen Alexin on vaikea torjua yksinäisyydestä kärsivän isänsä tiheästi toistuvia kontaktiyrityksiä.

Isän kuolema vaikuttaa voimakkaasti etenkin Alexiin. Hän ei missään nimessä halua romahtaa, vaan keskittyy hautajaisissakin ajattelemaan muita asioita. Silloinkin, kun pieni Linda laulaa Tove Janssonin sanoittaman Syyslaulun, josta isä kerran sanoi Alexille: Meidän on kiirehdittävä rakastamaan toisiamme, sillä meidänkään päivämme hetket eivät ole pitkät.

Vuosien mittaan Alex onnistuu yhä paremmin olemaan ajattelematta isää. Hän ymmärtää, että jotain on vialla siinä vaiheessa, kun ei edes pysty astumaan isän huoneen kynnyksen yli joutumatta paniikkiin. Vasta viisi vuotta isän kuoleman jälkeen hän antaa periksi surulleen, kun saa tietää olevansa itse tulossa isäksi.

Ja kun ajattelin itseäni isänä, koko julkisivu romahti. Isä oli jälleen lähellä. Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Alex Schulman osaa rakentaa teoksiinsa lukemaan houkuttelevan kaaren. Kiirehdi rakkain -teoksessa vierailu mökillä nostaa kertojan mieleen muiston toisensa perään ja jokaisesta muistosta puolestaan purkautuu kokonainen tarina. Schulman on omimmillaan kuvatessaan maailmaa lapsen näkökulmasta; nähden mutta ei aina ymmärtäen. Päällimmäiseksi mieleen jää lämpö ja hellyys.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

SCHLINK, BERNHARD: Jäähyväisvärit

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Abschiedsfarben

Suomennos: Oili Suominen

Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit–kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä tilanteissa, jotka ovat pakottaneet heidät pysähtymään ja pohtimaan elämänsä aikana tehtyjä valintoja. Näkökulma on yhtä tapausta lukuun ottamatta miehen ja tarkemmin sanottuna ikääntyneen miehen. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Saksa, mutta joskus myös Amerikka. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä novellit ovat aikaa ja paikkaan sitoutumattomia.

Läheisen ihmisen kuollessa jäähyväiset ovat lopulliset ja tunteet saattavat silloin olla hyvin sekalaiset. Joissakin tapauksissa tutun ihmisen vakava sairastuminen tai kuolema saa kertojan tuntemaan suorastaan vahingoniloa ikään kuin olisi saanut kohtalolta hyvityksen jostakin. Toisinaan taas päällimmäiseksi tunteeksi jää sovinnollisuus, vapautuminen vanhasta painolastista.

Kirjan ensimmäisessä novellissa Tekoäly mies tuntee ensisijaisesti helpotusta kuullessaan pitkäaikaisen ystävänsä kuolemasta. Hän on vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että petti DDR:ssä asuessaan ystävänsä täysin itsekkäistä syistä, vaikka uskottelikin itselleen toimineensa vain tämän parhaaksi. Samalla mies on koko ajan pelännyt tekonsa paljastuvan. Nyt vaara tuntuu olevan ohi, jollei kohtalo sitten vielä puutu peliin…

Novellissa Daniel, my Brother kahdeksankymppinen mies tekee vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan ja jättää pikkuveljensä syvän surun ja hämmennyksen valtaan. Miksi veljekset jäivät niin etäisiksi toisilleen? Miksi isoveli tuntui suorastaan etsivän tapoja pilkata ja nöyryyttää? Ennen haikeaa tilanteeseen alistumista pikkuveli ennättää kokea polttavaa vihaakin.

Nöyryytykset, torjunta, pettymykset, veljesten läheisyys, kaikki se mitä olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut, se mikä läheisissä suhteissa olisi voinut kukoistaa mutta ei ollut puhjennut kukkaan, oli viime päivinä usein surettanut häntä, mutta nyt se suututti, pelkästään suututti. Viha täytti hänen päänsä ja sisuskalunsa, se puistatti häntä. 

Joissakin kirjan novelleissa palataan johonkin kauniiseen hetkeen elämän varrella. Saaren kesä -novellissa kuvataan nuoren pojan kokemia raukeita ja aistillisia kesäpäiviä, joiden muisto ulottaa vaikutuksensa koko loppuelämään. Novellissa Vuosipäivä vanha mies tietää haikeana, että lempeä aika nuoren rakastetun kanssa lähenee jo loppuaan. Kummassakin tapauksessa epäsovinnaista suhdetta puolustellaan sanoilla: jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Jäähyväisiä voi heittää myös toteutumatta jäävälle roolille. Novellissa Sisarusmusiikkia mies kieltäytyy vastapuolen halveksunnasta huolimatta sitoutumasta suhteeseen, joka todennäköisesti veisi häneltä itsenäisyyden. Jäntevässä Rakas tytär -novellissa mies joutuu yleisen hyvän vuoksi tyytymään vaarin rooliin, vaikka arveleekin olevansa tosiasiassa lapsen isä.

Schlink kirjoittaa näennäisen asiallisesti ja hillitysti, mutta lauseissa on silti merkityksellisyyttä ja monikerroksellisuutta. Ulkonaisia tapahtumia ei ole paljonkaan, mutta ihmisen sisimmässä myllertää sitäkin enemmän – ja ne pienet nyanssit kirjailija onnistuu poimimaan ja tuomaan lukijan tietoisuuteen.

Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä. (Amuletti)

Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille. (Daniel, my Brother)

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on kuvannut kirjoissaan Saksan historian kipupisteitä, kuten kansallissosialismia ja 1970-luvun terrorismia. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija, josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva.

HUNTER, CARA: Vimma

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: All the Rage

Suomennos: Sirpa Parviainen

Vimma jatkaa Hunterin Adam Fawley -sarjaa, jossa seurataan oxfordilaisen rikoskomisario Adam Fawleyn johtaman tutkintatiimin toimintaa ja myös tiimin jäsenten henkilökohtaista elämää iloineen, murheineen ja odotuksineen.

Adam Fawleyn elämässä on juuri nyt jännittävä vaihe, sillä hänen vaimonsa Alex odottaa lasta. Pariskunnan tunteet ovat tietysti iloiset ja odottavat, mutta samalla myös huolestuneet ja surumieliset sillä heidän esikoispoikansa kärsi pienestä pitäen mielenterveysongelmista ja teki lopulta itsemurhan. Työnsä takia Adam ei ennätä olla vaimonsa tukena lainkaan siinä määrin kuin haluaisi.

Adamin tiimin uusin rikostutkimus lähtee liikkeelle taksikuskin ilmoituksesta: hän on ottanut kyytiin nuoren naisen, joka on selvästikin pahoinpitelyn uhri, mutta ei silti halua tehdä poliisille ilmoitusta eikä mennä sairaalaan tutkittavaksi. Poliisien ottaessa perheeseen yhteyttä sama linja jatkuu. Nuori nainen, Faith Appleford, toistaa yhä uudestaan, että kyseessä oli vain aprillipila, mitään rikosta ei tapahtunut.

Poliisit yrittävät joka tapauksessa tutkia tapausta vammantuottamuksena, vaikka heillä onkin kovin vähän mitään, mihin tarttua. Sitten tulee ilmi viisitoistavuotiaan Sasha Blaken katoaminen, joka lopulta paljastuu brutaaliksi murhaksi. Faithilla ja Sashalla ei tunnu olevan muuta yhteyttä kuin se, että he molemmat ovat hyvin kauniita ja lahjakkaita sekä muodista kiinnostuneita.

Fawleylle tapaukset kuitenkin muuttuvat painajaiseksi, sillä tietyt piirteet yhdistävät ne selkeästi parinkymmenen vuoden takaiseen Tienvarsiraiskaajaan. Gavin Parrie -niminen mies joutui silloin vankilaan seitsemän naisen raiskauksesta tai raiskauksen yrityksestä, vaikka vakuutti olevansa syytön ja joutuneensa lavastuksen uhriksi. Vankilavuosien aikanakaan mies ei ole tunnustanut tekoja eikä osoittanut katumusta. Erehtyikö silloinen rikosylikonstaapeli Fawley vai valehteliko oikeudessa tietoisesti?

Poliisin työ on yksitoikkoista puurtamista, valvontakameroiden nauhoitusten tuijottelua, somepäivitysten seuraamista ja alibien tarkistamista. Lupaavat johtolangat eivät vie mihinkään. Ihmiset vaikenevat, muistavat väärin tai valehtelevat tietoisesti. Kun lopulta paljastuu, miten yksityiskohtia myöten huolellisesti suunniteltu rikos on kyseessä, on se järkytys kokeneille poliiseillekin. Erityisen riipaisevaa on tapauksiin liittyvien äitien tuska, olipa äidin lapsi sitten uhri tai syyllinen.

Hiljaisuutta on monta erilaista, tässä työssä. On vihan ja kyvyttömyyden hiljaisuutta, kun meillä on varma tieto, mutta ei minkäänlaisia todisteita, emmekä mahda asialle mitään. On säälivää hiljaisuutta niiden kauheiden asioiden vuoksi, joita ihmiset joutuvat kestämään jopa – ja varsinkin – niiden käsissä, joiden pitäisi rakastaa heitä. Ja sitten on epäonnistumisen ja katumuksen hiljaisuutta, kun olemme tehneet kaikkemme, mutta se ei vain riitä.

Vimma-teoksessa huomiota kiinnittää se, miten tärkeäksi ihmisen ulkonäkö siinä nostetaan. Kauniit ja lahjakkaat vetävät ihmisiä puoleensa, mutta huomio ei aina ole myönteistä, vaan kääntyy vainoamiseksi, kateudeksi tai jopa vihaksi. Ulkonäöltään tavanomaiset tai väärällä tavalla poikkeavat taas joutuvat kokemaan pilkkaa ja syrjintää. Tämä ei suinkaan koske ainoastaan nuoria, vaan asenteet ovat yleisiä koko yhteiskunnassa, poliisissakin.

Jos perustaa tutkimuksensa omiin henkilökohtaisiin oletuksiinsa, joutuu todennäköisesti pahemman kerran kuseen.

Myös somemaailman negatiiviset puolet nousevat teoksessa esille. Huhut nimeltä mainituista henkilöistä leviävät kulovalkean tavoin joko aidosti huolestuneiden tai pelkkää harmia tavoittelevien viesteissä kenenkään piittaamatta siitä, tahrataanko siinä viattomien ihmisten maine tai tehdäänkö heidän elämänsä muuten kestämättömäksi. Jotkut yllyttävät toisiaan jopa väkivaltaan.

Vimma-romaanissa esiintyy pääasiassa kaikkitietävä kertoja, mutta nimihenkilö Adam Fawley kertoo omista näkemyksistään minämuodossa. Kyseessä on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa juonen monet kerrokset pysyvät johdonmukaisina ja helposti seurattavina. Lukija pidetään teokseen liimautuneena, kun sopivin välein vihjataan yllättävistä paljastuksista, mutta varsinainen selitys tarjotaan vasta myöhemmin. Kirjan järkyttäville tapahtumille löytyy valitettavasti vastinetta ihan elävästä elämästäkin.

 

TOEWS, MIRIAM: Pidä puolesi, Swiv!

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Fight Night

Suomennos: Kaisa Kattelus

Vuonna 2021 suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Naiset puhuvat Miriam Toews kuvasi bolivialaista mennoniittasiirtokuntaa, josta osa naisista pakeni jouduttuaan yhteisön miesten hyväksikäyttämiksi. Teoksessa Pidä puolesi, Swiv! Toews kertoo Elvirasta ja tämän ystävistä, jotka nuorina elivät mennoniittayhteisössä Kanadan maaseudulla, mutta asuvat nyt Torontossa. Tosin he yhä käyttävät vanhanaikaisia alasaksilaisia lausahduksia, joita Elviran tyttärentytär luulee salakieleksi. Na oba!

Tarinan alkaessa Elvira-mummi on muuttanut tyttärensä Mooshien luokse, koska on jo iäkäs ja kärsii moninaisista vaivoista. Reuman ja sydänsairauden vuoksi hänen liikkumisensa on lähinnä hengästynyttä laahustusta, synnynnäisesti huonoon kuuloon ei kuulolaitekaan tunnu enää auttavan ja nesteenpoistolääke aiheuttaa hätäisiä ongelmatilanteita. Mummi elää kuitenkin täysillä ja kuittaa kipunsa ja vaivansa makealla naurulla suostumatta synkistelemään. Ilo on vastarintaa!

Taisteleminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Itse tietää minkä puolesta on taisteltava. Mummi sanoi että taisteleminen voi olla rauhan rakentamista. Se sanoi että joskus mennään eteenpäin katsomalla taaksepäin ja joskus taas eteneminen voi tarkoittaa että tietää milloin pitää pysähtyä.

Toki mummilla on aihetta itkuunkin. Hän ikävöi sisartaan, jonka sairautta lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Hän kaipaa miestään ja Momo-tytärtään, jotka pitkään taistelivat mielenterveysongelmiensa kanssa, kunnes eivät enää jaksaneet. Kumpikin teki itsemurhan polvistumalla raiteille lähestyvän junan eteen. Torontossa Elviran ystävien piiri pienenee vauhdilla.

Mooshie on toista maata: hän syntyi kiukkuisena ja on kiukkuisena pysynyt. Nyt hän odottaa Gord-vauvaa ja on tavallista ailahtelevampi joutuessaan kantamaan taloudellista vastuuta perheestä aviopuolison kadottua teille tietymättömille. Mooshie on ammatiltaan näyttelijä ja on uransa aikana kokenut asioita, joihin #metoo-liikkeellä olisi paljon sanottavaa. Myönteistä kerrottavaa ei ole näytelmän harjoituksista nytkään.

Äiti inhoaa melkein kaikkea. Mummi sanoo ettei tajua, miten äiti on onnistunut vaahtoamisensa lomassa panemaan Gordin alulle. Mummin mielestä äidin hedelmöittäminen on melkein sama kuin hiippailisi toiminnassa olevan tulivuoren reunalla siinä uskossa että se on sammunut. Mummi sanoo, että äiti tekee tunnetyöt koko perheen puolesta, kokee kaikki tunteet kymmenkertaisina niin että me muut voidaan toimia normaalisti.

Kolmatta sukupolvea tässä naisten perheessä edustaa yhdeksänvuotias Swiv, joka kirjoittaa tapahtumista isälleen puhutellen tätä sanalla ”sinä” - tosin puhuttelu esiintyy tekstissä niin harvoin, että siitä joka kerta hieman hämmästyy. Swivin kohdallaan tarina alkaa tilanteesta, jossa hän on saanut väliaikaiset potkut koulusta tapeltuaan liian hanakasti paikasta koulupihan kukkulan kuninkaana. Tämä on kylläkin mummin syytä:

… se sanoi, että joskus ihmisiä vain pitää motata elleivät ne muuten lopeta kiusaamista, mutta vasta sitten kun on yrittänyt yli kymmenen kertaa puhumalla eivätkä ne ole sittenkään jättäneet rauhaan, eikä enää koskaan sen jälkeen kun on täyttänyt kymmenen tai yksitoista.

Laiskottelemaan Swiv ei pääse kotonakaan, sillä mummi antaa hänelle tehtäviä omaan persoonalliseen tyyliinsä. Swivin pitää esimerkiksi laskea, milloin puoli senttiä vuodessa lyhenevä mummi ja viitisen senttiä kasvava Swiv ovat samanmittaisia. Tyttö myös auttaa mummia peseytymään ja ottamaan lääkkeensä ja poimii lattialta tämän pudottamat pillerit, paristot, pastat ja palapelinosat.

Swivin ajatukset ovat joskus kypsempiä kuin yhdeksänvuotiaalta odottaisi. Ehkä tämä johtuu siitä, että hän on nuoresta asti joutunut ottamaan perheessä paljon vastuuta tai siitä, että hän on viettänyt aikansa lähinnä aikuisten parissa. Huoliakin Swivillä on. Kuoleeko mummi? Menettääkö äiti järkensä ja päätyy isänsä ja siskonsa tavoin itsemurhaan? Miten käy vielä syntymättömän Gord-vauvan? Mummin kyky ymmärtää ja lohduttaa tyttöä on kuvattu kauniisti.

Ajoittain Swiv nolosteleekin mummiaan ja äitiään ja ihmettelee, miksi hänen perheensä ei pysty toimimaan normaalien ihmisten tavoin. Mummi ja äiti nimittäin puhuvat julkisilla paikoilla kovaan ääneen jopa suolen toiminnasta ja seksistä. ja ottavat estottomasti kontaktia muihin ihmisiin. Etenkin mummi on avoimen kiinnostunut ihmisistä, tutustuu näihin nopeasti ja saa kaikkialla auliisti apua.

Sitten Swiv saa kokea seikkailun, sillä hän pääsee mummin mukana Kaliforniaan tapaamaan sukulaisiaan. Suvun ominaislaatuun kuuluvasti matkaan sisältyy monenlaista hässäkkää, mutta myös hiljaista haikeutta. Lukija on kyllä alusta asti varautunut siihen, että kirjan lopussa tapahtuu jotain sydäntä riipaisevaa, ja jännittääkin lähinnä sitä, ennättääkö mummi vielä tapaamaan uuden lapsenlapsensa. Toewsin hienovarainen ote kantaa lempeästi loppuun saakka.

Pidä puolesi, Swiv! -teoksessa on paljon huumoria, joka ajoittain repeää absurdiksi tilannekomiikaksi, mutta iloon kietoutuneena on myös tummempia sävyjä. Kirjan naiset ovat joutuneet kokemaan elämässään vaikeuksia antamatta niiden kuitenkaan lamaannuttaa. He ovat sisukkaita, omapäisiä ja rakastettavia naisia, joista kertova kirja kannattaa kyllä lukea.

KANTO, ANNELI: Haihtuneet

Kustantaja: Crime Time 2023

Haihtuneet on ensimmäinen osa Anneli Kannon uudesta aluevaltauksesta eli Näkijä-dekkaritrilogiasta. Sarja edustaa ns. cosy crime -tyyliä eli siinä ei revitellä väkivallalla, mutta toisaalta arvoitusdekkarikin olisi sarjalle hyvä määre, sillä vastaukset mysteereihin piiloutuvat hämäävän monimutkaisen juonen sisälle.

Kirkkojärven kylään saapuu bussilla komea, suoraryhtinen ja tyylikäs punatukkainen nainen. Marketin kassatyttö Selina kokee elämänsä yllätyksen, kun nainen ostokset tehtyään esittäytyy Noora Näkijäksi, meedioksi: yhteys henkimaailmaan ja vainajiin, unien tulkintaa, tarotkortteja… Kaiken lisäksi nainen asettuu asumaan kymmenisen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon kylän keskustan ulkopuolelle.

Onko naisella jokin erityinen syy tulla juuri Kirkkojärvelle? Hän sanoo saaneensa siihen käskyn ylhäältä ja mainitsee useampaan otteeseen tehtävän, jota on tullut suorittamaan. Mikään todellinen selvännäkijä hän ei kaiketikaan ole, vaan perustaa vakuuttavuutensa lähinnä taitoon tehdä päätelmiä ihmisistä näiden ympäristön, käytöksen ja puheiden perustella ja ohjata näitä sitten itse päätymään ratkaisuihinsa.

Näkijä hymyili itsekseen. Asiat lähtivät liikkeelle aina. Kun niille antoi sopivan sysäyksen.

Pian Näkijään ottaakin yhteyttä Hanna Silvennoinen, joka haluaisi tietää mitä hänen liki kuusi vuotta aiemmin kadonneelle miehelleen Jounille tapahtui. Onko mies kuollut vai vielä elossa jossain päin maailmaa? Onko hänen katoamisellaan jokin yhteys kahden samaan aikaan haihtuneen nuoren tytön kohtaloihin? Kylällä monet uskovat, että katoamisissa oli kyse jonkinlaisista luvattomista suhteista, jotka sitten johtivat murhiin tai itsemurhiin.

Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Kadonneiden kohtaloon saattaisi liittyä jotenkin myös Pintura-väritehdas, jonka omistaja Jouni Silvennoinen oli. Tehdas oli paikkakunnan talouden veturi, jonka palveluksessa oli ollut kyläläisiä useammassakin sukupolvessa. Johtajan katoamisen jälkeen tehtaan toiminta vähitellen hiipui ja loppui Jounin kuolleeksi julistamisen jälkeen kokonaan. Hannan ja hänen poikapuolensa käsiin jäi rapistuva tehdaskiinteistö.

Seuraavaksi Näkijän juttusille saapuu nuori kunnanjohtaja Emilia Laiho, joka haluaisi nostaa Kirkkojärven taas jaloilleen ja saada samalla itselleen ovet auki isompiin kuvioihin. Yhdessä Hanna Silvennoisen kanssa hän on valmistellut Kultalampi-projektia, jossa tehdaskiinteistö remontoitaisiin toimisto- ja asuintiloiksi ja sen edessä oleva Pyhälampi ruopattaisiin uintikelpoiseksi. Miten Emilia saisi puolelleen hanketta eri syistä vastustavat henkilöt?

Kirkkojärven todellinen voimatekijä on karismaattisen Luukas Markussonin johtama erikoinen uskonlahko, veripuhtaat. Veripuhtaisiin kuuluvat eivät syö valmisruokia eivätkä mitään eläintä, jolla on räpylät. He eivät käytä tekokuituja. Asema yhteisössä perustuu veriryhmään: O-veriryhmäläiset ovat alinta kastia, AB-ryhmäläiset ylintä ja arvokkainta. Taloudellista menestystä lupaillaan kaikille lahkoon kuuluville, mutta onko saarnaajalla puhtaat jauhot pussissaan?

Kolmen kadonneen tapaus painaa Näkijää raskaasti ja hän paiskii toden teolla töitä heidän kohtalonsa selvittämiseksi. Hän jututtaa erilaisin tekosyin esimerkiksi koulun rehtoria, kylässä työskennellyttä lääkäriä, Jouni Saukkolan ensimmäistä vaimoa ja Markus Markussonia, josta Luukas-isä väkisin yrittää kasvattaa itselleen seuraajaa. Vähän kerrassaan päivänvaloon nousee monenlaisia menneisyyden salaisuuksia, mutta myös uusia alkuja.

Paikkakunta oli täynnä haudattuja salaisuuksia ja menneisyyden murhenäytelmiä. Niiden vuoksi näkijän oli pitänyt saapua tänne. Hän oli oikeudenmukaisuuden asialla, puntit piti saada tasan.

Kanto kuljettaa monikerroksista juonta varmaotteisesti ja sujuvasti. Sisäänpäinlämpiävä kylä poliittisine ja taloudellisine salasuhteineen ja lehmänkauppoineen on kuvattu miltei farssimaisesti, mutta lempeä ironia osuu myös kylän ihmisiin. Haihtuneet ei edes yritä olla uskottava, vaan keskittyy tarjoamaan lukijoille kepeää ja kotoisaa viihdettä. Syksyllä saamme siihen jatkoa, kun sarjan toisessa osassa tapaamme Näkijän laskettelukeskuksessa Lapissa.

NG, CELESTE: Kadonneet sydämemme

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Our Missing Hearts

Suomennos: Taina Helkamo

Bird oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä jätti perheensä ja katosi. Sen jälkeen Birdin isä menetti työnsä yliopisto-opettajana ja siirtyi hyllyttämään kirjoja yliopiston kirjastoon. Bird itse joutui vaihtamaan koulua ja käyttämään Noah-nimeään. Puutarhan ympäröimä kotitalo jäi taakse ja Bird muutti isänsä kanssa kampuksen asuntolassa sijaitsevaan pieneen kaksioon.

Birdin perheen kokemien asioiden taustalla kummittelee Yhdysvaltain historian pahin taloudellinen Kriisi, joka joitakin vuosia aiemmin oli romahduttaa koko yhteiskunnan. Kun muutakaan selkeää selitystä kriisille ei keksitty, pääteltiin sen olevan Kiinan tekosia. Tietysti Kiina halusi tuhota Yhdysvallat ja vallata sen – kenties saaden aikeilleen apua maan sisältä!

Nopealla tahdilla hyväksyttiin PACT eli amerikkalaisen kulttuurin suojeluasetus, jonka tarkoituksena oli kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat epäamerikkalaiset elementit. Asetus tuntui takaavan kaikkien turvallisuuden, mutta vähän kerrassaan siihen lisättiin uusia epäisänmaallisina pidettäviä asioita ja lopulta PACT oikeutti tähän: aasialaiset piirteet omaavien ihmisten pahoinpitelyyn, lasten siirtämiseen sijaisperheisiin pois epäilyttävistä ympäristöistä, aasialaisperäisten tekstien ja Aasiaa koskevien teosten poistamiseen kirjastoista.

Ehei, emme me polta kirjoja. Tämähän on Amerikka. Eikö niin?...

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.

Ja tämä oli syynä Birdin äidin lähtöön: hän on kiinalaistaustainen runoilija Margaret Miu, jota viranomaiset pitävät PACTin toimintaan kohdistuvien mielenosoitusten lietsojana. Näin ainoastaan siksi, että pakkohuostaanottoja vastustavat mielenosoittajat käyttävät iskulauseenaan Margaretin runonsäettä: Kaikki kadonneet sydämemme / ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla. Margaretin oli siis lähdettävä, jotta hänen valkoihoinen miehensä voisi pitää huolta yhteisestä lapsesta. Se oli rakkautta, mutta Bird kokee sen hylkäyksenä.

Mitä isä pelkäsi: että jonakin päivänä joku näkee Birdin kasvot ja niissä vihollisen. Että joku näkee Birdin äitinsä poikana, joko geneettisesti tai käytöksensä puolesta, ja vie hänet pois.

Varsinaisen tarinan alkaessa Bird on koulukiusattu kaksitoistavuotias, jonka ainoa ystävä, sijaisperheestä toiseen kiertänyt ärhäkkä Sadie, on paennut etsimään oikeita vanhempiaan. Ja silloin Bird saa kirjeen! Kuoresta hän tunnistaa äitinsä käsialan, mutta itse viesti on tarkastajien varalta laadittu niin, että vain Bird pystyy sen tulkitsemaan. Nyt hän vihdoinkin tietää, missä äiti on, ja voi matkustaa tämän luo.

Ng korostaa yhä uudestaan sitä, miten suuri merkitys on kielellä, suullisesti kerrotuilla tarinoilla ja saduilla, kirjoilla ja kirjastoilla. Sanoissa on voimaa ja tarpeeksi usein toistettuina niistä jää jälki ihmisen mieleen – niin hyvässä kuin pahassa. Kumpikin Birdin vanhemmista ohjaa poikaa niiden pariin; isä luennoimalla sanojen alkuperästä ja historiasta, äiti kertomalla tarinoita.

Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.

Kadonneet sydämemme on sujuvasti kirjoitettu dystopia, hieman yllätyksetön kylläkin. Se sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sen kuvaamia asioita on esiintynyt maailmanhistoriassa ennenkin. Kuinka usein yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat onkaan sysätty jonkin rajatun ryhmän syyksi! Kuinka usein lapsia onkaan otettu pois vanhemmilta etnisyyteen vedoten! Toisaalta kirja todistaa myös sen, että aina on olemassa rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat oman vapautensa tai jopa henkensä uhalla vääryyksiä vastaan. Aina on äitejä, jotka rakastavat, kärsivät ja toivovat.

HAAPALA, VESA: Alexis : elämänkertomus

Kustantaja: Otava 2023

Vesa Haapalan teos Alexis on Alexis Stenvallin eli kirjailija Aleksis Kiven (1834–1872) fiktiivinen päiväkirja ajalta 12.1.1866–7.6.1870. Päiväkirja etenee kronologisesti, mutta muistojen ja mietteiden avulla luodataan myös mennyttä. Viinaanmenevän kraatarin poika Alexis oli niin hyväpuheinen, että hänestä toivottiin pappia ja hänen koulutukseensa uhrattiin rahaa. Kirjailijanura ei todellakaan ollut perheen unelma!

Kirjan tapahtuma-aikaan Alexis on jo julkaissut mm. palkitut näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit sekä runokokoelman Kanervala. Hän on muuttanut Siuntioon ja saanut asunnon Fanjunkarsin torpassa Charlotta Lönnqvistin luona. Parikymmentä vuotta Alexista vanhempi mamselli pitää vuokralaisestaan äidillisesti huolta, maksaa tämän velkojakin niin että on itse joutua ahdinkoon. Ehkä hän on toivonut läheisempää suhdetta, mutta Alexis pelkää liiallista sitoutumista.

Toki Alexis kaipaa rakkautta. Helsinkiläisissä kulttuuripiireissä tavattujen neitosten pienikin ystävällisyys nostattaa hänessä suuria unelmia ja jopa kosimahaluja, mutta eihän köyhä maalaispoika aviokumppaniksi kelpaa. Haapalan teoksessa Alexis saa kuitenkin hetken kokea naisen läheisyyttä ja perhe-elämän lämpöä yrittäessään pitää huolta nuorena leskeksi jääneestä Hiljasta ja tämän pojasta, mutta loppu on traaginen. Niinpä nuori mies joutuu keventämään oloaan toisin keinoin.

Siuntiossa Alexis aloittaa rohkeasti aivan uudenlaisen työn, suomenkielisen romaanin seitsemästä veljeksestä. Valmista mallia tai kieltä romaanille ei ole, vaan alusta on luotava kaikki. Kansan elämän kuvaus ei suinkaan ole helppoa miehelle, joka ei itse kuulu rahvaaseen, mutta ovat kuitenkin ihmisten puheet teillä, metsissä ja pelloilla ja krouveissa kerrotut kaskut. Henkilöille esikuvaa löytyy eri puolilta, omasta perheestäkin. Versioita tarinasta syntyy, korjauksia toisensa perään.

Hauskaa on asioita sanoiksi saada ja antaa niille uusi elämä, mutta työstä väsyn, loputonta on kappaleiden hionta ja sovittaminen. On oltava kaskua, sanontaa, arjen kieltä ja toimintaa, oikeassa järjestyksessä. On oltava leikkiä ja vakavuutta ja näiden yhteenpanoa, silloin kun monta asiaa kootaan peräkkäin ja veljesten touhu ja puhe vaihtuvat kertojan sanoiksi.

Katovuodet koettelevat Suomea 1860-luvulla. Valtio ryhtyy hankkimaan viljaa ulkomailta aivan liian myöhään ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan ruokaa kerjäämään. Fanjunkarsissa nälkäisiä autetaan niin paljon kuin pystytään ja Alexis pääsee mielipuuhiinsa eli kalastamaan ja metsästämään. Hän ei kuitenkaan halua kirjoittaa näkemästään kurjuudesta, vaikka omatunto pisteleekin.

Sitä kurjuutta, joka on kuolemana Suomen teillä vaeltanut, silmiin piirtynyt laihoina ja elämänsä menettäneinä naisina ja lapsina, sitä en ole tahtonut kertomukseeni juuri tuoda, sillä yhtään suurempaa taakkaa en tahdo lyödä tämän kansan harteille, iloa pikemminkin ja huumoria ja toivoa paremmasta.

Kerjäläisten mukana etenevät myös taudit ja Alexis sairastaa lavantaudin useampaan kertaan. Muitakin tauteja ehkä on. Henkistä kanttia puolestaan rapauttavat monet huolet. Kirjat eivät mene kaupaksi, velat kasautuvat. Ystäviltä saatuja vippejä Alexis ei hyvistä päätöksistään huolimatta osaa käyttää järkevästi. Hän sortuu viinaan yhä uudestaan, häpeää humalassa tekemiään tyhmyyksiä ja haihduttaa ahdistusta juomalla lisää.

Vaikka Alexis on saanut vaikutusvaltaisia ja uskollisia ystäviä mm. Uno Cygnaeuksesta ja Kaarlo Bergbomista, on hänellä myös voimakkaita arvostelijoita. Etenkin oikeakielisyysauktoriteettina esiintyvän August Ahlqvistin kritiikki Seitsemän veljestä -romaanin ilmestymisen jälkeen on murskaava: kirja on yksiselitteisesti huono! Tämän jälkeen teos vedetään pois myynnistä ja kirjailija jää ilman niitäkin tuloja.

Viimeisinä vuosinaan Alexis on hyvin ihmisarka ja masentunut. Usko omiin kirjailijankykyihin horjuu, mutta olisiko hänestä mihinkään muuhunkaan? Alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä, kunnes seurauksena on juoppohulluuskohtaus. On kipua ja vaivaa ja öisiä painajaisia. Silti miehen mielessä itää toive jostain tulevasta ajasta, jossa hänen sanojansa viimeinkin arvostettaisiin.

Vain hetken säkeet viipyvät kuvitelmassa, jonka esiin loihdin. Mutta jos ne sanoiksi saan ja julkaisen, jos siinä onnistun, niin ehkä jokin aika minut löytää ja minä muutun olevaksi ja elän, vaikkei se kaikkien tahto olisi ja vaikka he tahtoisivat minun peräti peräksi antavan.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Vesa Haapala (s. 1971) on onnistunut luomaan hyvin uskottavan kuvan Aleksis Kivestä ja hänen elämästään. Teokseen on upotettu Kiven tekstejä useista eri lähteistä, mutta Haapalan oma kieli mukailee Kiven tyyliä niin hyvin, etteivät ne pomppaa esiin. Hieman olisi joitakin mietelmiä voinut karsia, mutta Haapalan luonnonkuvaukset ovat hienoja ja runoilijan taito näkyy kauniisti monikerroksissa lauseissa.

Muistot seisovat ajan virrassa – niistä jää sydämeen kipu, ja kaikki muu on ääntä, veden soutua.

ALEKSIJEVITŠ, SVETLANA: Sinkkipojat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Tsinkovyje maltšiki (1991, 2013)

Suomennos: Pauli Tapio

Vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) päätyi erilaisten tyylilajikokeilujen jälkeen laatimaan sitaattitekniikkaa hyödyntäviä reportaasikirjoja, jollainen on myös kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja satoihin Afganistanin sotaan osallistuneiden tai heidän omaistensa haastatteluihin perustuva Sinkkipojat. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, mutta 2013 Aleksijevitš kirjoitti siihen lisäluvun kuvatakseen, millaisen vainon kohteeksi joutui teoksensa ilmestymisen jälkeen.

Joulukuussa 1975 neuvostojohto päättää joukkojen siirtämisestä Afganistaniin, koska ensinnäkin pelkää Iranissa alkaneen islamilaisen vallankumouksen leviämistä ja toisekseen estääkseen Yhdysvaltoja saamasta Afganistanissa jalansijaa. Tehtävää luonnehditaan maan eteläisen rajan turvaamiseksi ja poikien pyhäksi tehtäväksi. Joka tapauksessa helpoksi ja nopeasti hoidetuksi operaatioksi.

Moni nuori innostuukin ilmoittautumaan ”rajattuihin erityisjoukkoihin” joko ainutkertaisen seikkailun toivossa tai nähdäkseen ensi kertaa elämässään maailmaa kotiseudun ulkopuolella. Omaiset ovat ylpeitä lähtijöistä ja joissakin tapauksissa äiti jopa yllyttää poikaansa matkaan siinä toivossa, että tämä hieman miehistyisi. Miten lohduton onkaan sitten äitien suru siinä vaiheessa, kun rakas ihminen palaakin kotiin sinkkiarkussa!

Moni lähtee Afganistaniin aatteellisista syistä, koska tehtävää kuvaillaan valtion taholta valheellisesti. Nuoret lähtevät suorittamaan ”kansainvälistä velvollisuuttaan”, koska luulevat auttavansa Afganistanin kansaa irtautumaan feodalismista ja rakentamaan valoisaa sosialistista tulevaisuutta. He lähtevät rakentamaan veljeskansalle lastentarhoja, auttamaan sadonkorjuussa ja istuttamaan puita. Naisia lähtee toimimaan lääkäreinä, sairaanhoitajina tai siviilivirkailijoina, mutta moni heistä päätyy miesten viihdyttäjäksi.

Sotatilanne osoittautuu aivan muuksi kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Vaikeudet alkavat jo omassa leirissä, missä taudit riehuvat ja ihmiset kärsivät nälkää. Sotaa jo kokeneet ”papat” simputtavat uusia tulokkaita, vievät heiltä kaiken viemisen arvoisen, nöyryyttävät ja hyvin usein käyttävät jopa väkivaltaa. Kaiketikin vain siksi, että heillä on siihen mahdollisuus. Julkisuudessa nämä miehet kuvataan aina sankareina, ”internationalistisotureina”, jotka toistavat Suuren isänmaallisen sodan urotekoja.

Tuossa makaa ”pappa”, hän on palvellut puoli vuotta, pötsi ylöspäin ja saappaat jalassa, ja hän kutsuu minut: ”Nuole minun saappaat, nuole ne puhtaiksi. Viisi minuuttia aikaa.”

Kaikki komentajista rivimiehiin käyvät kauppaa omilla ja varastetuilla tavaroilla ensinnäkin voidakseen hankkia ruokaa tai huumeita ja toisekseen ostaakseen kotiin tuomisina tavaroita, joita Neuvostoliitosta ei saa: kelsiturkkeja, farkkuja, kasettinauhureita. Äidille huivi, tyttöystävälle meikkejä, itselle uimahousut. Kaupaksi menee kaikki ravintolan aterimista sairaalatarvikkeisiin ja kunniamerkkeihin asti.

Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Jotkut sotilaista nauttivat taistelun tiimellyksessä ja varsin moni ainakin turtuu ensijärkytyksen jälkeen. Toverin kaatuminen tai loukkaantuminen kostetaan hävittämällä kokonaisia afgaanikyliä eikä juuri kukaan haastatelluista tunnu ajattelevan, että afgaanit taistelevat puolustaakseen isänmaataan, kun neuvostosotilaat puolestaan ovat toisten maille tunkeutuneita miehittäjiä. On helpointa olla ajattelematta ja tehdä, mitä käsketään.

Kertaakaan ei sanottu, ettei sodassa saa tappaa. Ne tuomitaan, jotka tappavat rauhan aikana. He ovat murhaajia, mutta sodassa siitä käytetään toista nimitystä: ”poikien velka synnyinmaalle”, ”pyhä miehinen työ” ”isänmaan puolustaminen”.

Sodasta palaa kotiin monella tavoin rikkoontuneita ihmisiä. He lähtivät Afganistaniin sankareina, mutta palatessaan kuulevatkin osallistuneensa häpeälliseen sotaan, jonka kunniamerkeillä ei ole mitään arvoa. Kokemuksista on vaiettava. Vammautuneet eivät voi odottaa myötätuntoa eivätkä toverinsa menettäneet osoittaa surua. Tappelun rytmiin tottuneilla turhautuminen saattaa purkautua väkivallantekoina tai itsemurhina. Omaiset surevat taas.

Ei ihminen sodassa muutu vaan vasta sodan jälkeen. Hän muuttuu, kun katsoo täkäläistä elämää niillä samoilla silmillä, joilla on nähnyt, millaista oli sodassa.

Kirjan tietojen mukaan vuodesta 1979 vuoteen 1989 kestäneessä sodassa Afganistanissa kävi yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta, joista 15051 kuoli ja 417 katosi tietymättömiin tai jäi vangiksi. Afganistanilaisia miehiä, naisia ja lapsia puolestaan tapettiin toista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakenemaan maasta. Myöhemmin neuvostojohto kuittaa sodan ”laskuvirheeksi”.

Sinkkipojat-teoksen teksteissä veteraanit ja äidit puhuvat varmastikin niin kuin haastatteluhetkellä oikeasti ovat ajatelleet, mistä todistaa sanojen hapuilua merkitsevien kolmen pisteen suuri määräkin. Vuonna 1992 Minskin kansantuomioistuimeen jätetään kuitenkin kannekirjelmän, jossa Svetlana Aleksijevitšia syytetään Afganistanissa kaatuneiden sotilaiden maineen likaamisesta. Kaatuneista pitää kirjoittaa kauniisti – muuten he ovat kuolleet turhaan.

Kirjailija hyödyntää jälleen sitaattitekniikkaa kuvatessaan oikeudenkäyntiä. Selostuksen lomaan on liitetty sanomalehtiartikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia ja lukijoiden kirjeitä sekä erilaisten kirjailijaliittojen kannanottoja. Niissä pohditaan muun muassa sitä, onko kirjailijalla oikeus editoida haastattelutekstejä eli muuttaa ja tavallaan tulkita niitä.

Oikeudenkäynti lähentelee farssia. Kanteissa ei ole päiväyksiä eikä allekirjoituksia, todistajat väittävät ensin yhtä ja sitten toista. Monia tuntuu karvastelevan ennen kaikkea se, että Sinkkipojat on julkaistu myös sellaisissa länsimaissa kuin Ranska ja Yhdysvallat - kirjailija on siis ansainnut rahaa haastateltaviensa kustannuksella samaan aikaan kun he itse ovat joutuneet taistelemaan toimeentulostaan. Huhun mukaanhan kirjailijalla on kaksi Mersuakin!

Tuomioistuin lopulta hylkää kaikki Aleksijevitšia koskeva kanteet aiheettomina, mutta kirjailija joutuu silti maksamaan eräälle asianomistajalle korvausta kunnianloukkauksesta. Voi vain kysyä kuten eräs kirjailijaa puolustaneista henkilöistä: ”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Sinkkipojat tuntuu ajankohtaiselta nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi. Sotia ei tietenkään voi verrata toisiinsa, mutta ahdistavalta tuntuu se, miten samanlaisin sanankääntein niitä viralliselta taholta puolustellaan ja miten totuutta pimitetään maan kansalaisilta. Maan nimi ja johtajat vaihtuvat, mikään muu ei.

PS. Kiitos Pauli Tapiolle hienosta ja sujuvasta suomennoksesta! 

NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.

 

TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.