KETTU, KATJA: Erään kissan tutkimuksia

Kustantaja: Otava 2023

Olen Henkiopas ja hyvä sellainen, sivistynyt ja miellyttävä persoona… Minun osuuteni on jo aikojen ajan ollut laskeutua maahan, ottaa jokin ennalta-arvaamaton muoto ja suorittaa Tehtävä, joka selkenee minulle vasta matkan varrella ja muodon otettuani.

Kirkkauden Tietotoimiston antaman ohjeen mukaan Henkiopas on tällä kertaa menossa ihmisten ajanlaskua noudattaen 2020-luvulle ja Helsinki-nimiseen pohjoiseen kaupunkiin, Eiran hienostokaupunginosaan. Siellä hänen tulisi tavata jonkinlainen Kirjailija. Jotain ennakoimatonta tapahtuu kuitenkin matkan varrella: henki ei siirrykään ihmissikiöön, vaan hänestä tulee kissanpentu.

Ajankohta ja paikkakin ovat ihan väärät, sillä Kissa löytää itsensä vuodesta 1917 Nälkämaassa lähellä Suomen itäistä rajaa. Pentu ollaan vähällä hukuttaa, mutta sen pelastaa huutolaistyttö Eeva, joka on lappalaisesta taustastaan huolimatta herättänyt suojeluskuntalaisessa Hartikassa kiihkeitä tunteita. Eeva ei tätä miestä halua.

Sen sijaan hetki, jolloin Eeva kohtaa Saaressa talollisen pojan Mahten lempeän katseen, on alku koko loppuelämän kestävälle rakkaudelle. Mahte on vauraasta taustastaan huolimatta kommunisti, joka aatteensa levittämiseen haluaa käyttää aseiden sijaan sanoja. Tulevina vuosina Mahte saa tuntea nahoissaan, miten Hartikka kostaa kokemansa nöyryytyksen: Tammisaaren vankileiri, turvasäilö, kotitalon poltattaminen…

Eeva on loitsut ja rohdot tunteva kansanparantaja, mutta ei silti ihan ymmärrä miehensä kiinnostusta vegetarismista tai esoteerisista opeista. Silti häntäkin kannattelee Mahten horjumaton usko parempaan tulevaisuuteen silloinkin, kun on laitettava lahjakas Tytti koulun sijasta piiaksi, elettävä epätietoisuudessa Neuvostomaahan lähteneiden kohtaloista tai seurattava liian nuorena sotaan joutuneen Pojun romahdusta. 

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahva. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa.

Aina välillä Kissa pääsee sentään siihenkin aikaan ja paikaan, johon sen alun perin piti tulla. Kissan saapuessa Kirjailija – joka paljastuu Eevan lapsenlapsenlapseksi - on juuri saanut keskenmenon. Sikiö hänen sisältään on lipsahtanut vessanpönttöön, mikä selittää Henkioppaan oudot kokemukset matkansa aikana.

Kaikki on kesken ja samalla lopullisesti päättynyt, olen tiputtanut sisältäni auringon, muttei se kellu pöntössä kuin munankeltuainen, ei siinä ole valoa eikä elämää…

Kirjailija on roikkunut kustantamonsa toimitusjohtajan kumppanina oikeastaan vain saadakseen perheen. Keskenmenon jälkeen suhde Isopomon kanssa päättyy ja ilkeämielisen vallankäytön seurauksena turmeltuu myös Kirjailijan maine, horjahtaa mielenterveys ja lopahtaa luomiskyky. Sanat katoavat.

Kissan ehdotuksesta Kirjailija on tutustunut esivanhempiensa asumuksiin ja palaa nytkin Saareen toipumaan. Kissa puhuu Kirjailijalle, komentaa kirjoittamaan, johdattaapa naisen auttamaan pelättyä hornanhevostakin. Jokin kirous laukeaa, menneisyyden näkyjä alkaa kieppua Kirjailijan mielessä ja sanoja virrata. Ja kuin loppusinettinä löytyvät Eevan päiväkirjatkin, joista teokseen on poimittu otteita. Kissa voi nyt palata Kirkkauteen – ehdittyään sitä ennen ujuttautua mukaan tarinaan.

Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.

Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyvinä.

Katja Kettu kirjoittaa verevää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa kaikki yksityiskohdat niin menneisyyden kuin nykyhetkenkin osalta saavat selityksensä – tosin hieman myyttisyyttä säilyttäen. Monipuolisuutta tarinaan tulee siitä, että kertojina vuorottelevat Eeva, Kissa ja Kirjailija, kukin omalla äänellään ja omasta näkökulmastaan maailmaa tarkkaillen. Naisen asema ja oikeudet puhuttavat kaikkina aikakausina.

Oikein hyvä lukukokemus!

LINTUNEN, MARITTA: Sata auringonkiertoa

Kustantaja: WSOY 2023

Jegor ja Talia Sotikoff pakenevat sotaa Laatokan rannoilta Suomen puolelle yläkarjalaiseen Loukkuvaaran kylään. He saavat asunnokseen kylmilleen jääneen mökin, jonka viimeisimmät omistajat ovat asettuneet Amerikkaan. Kohtalo koettelee Jegoria ja Taliaa silti yhä, sillä heidän ainoa poikansa kutsutaan sodan loppuvaiheissa armeijaan. Onneksi hänen aikansa rintamalla jää lyhyeksi.

Aikanaan pellon toiselle puolelle nousee pojan koti, ja talojen välistä polkua pitkin vilistelevät lapsenlapset. Mutta köyhtynyt maa ei lopulta enää tarjoa perheelle elantoa, pankkitili tyhjenee ja poika katsoo vuonna 1975 parhaimmaksi muuttaa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Ruotsiin leveämmän leivän toivossa. Jegor ja Talia jäävät mökkiinsä, elämänhalunsa menettäneinä.

Göteborgissa sekä isä että äiti menevät monien muiden maahanmuuttajien tavoin töihin Volvon autotehtaalle. Isä tekee tehtaan puolella raskasta työtä kurjissa työoloissa ja raataa henkihieveriin asti kuin todistaakseen suomalaisten työntekijöiden paremmuuden. Aili-äiti puolestaan pääsee Volvon työmaaruokalaan ensin tiskaajaksi ja myöhemmin emännäksi. Kummankin elinpiiri rajoittuu tehtaan ja kodin välille. Kumpikaan ei opi ruotsia.

Perheen lapsista 17-vuotias Seppo kokee vieraan kielen ja kaukana luonnosta olevan kerrostaloympäristön ahdistavaksi, mutta 14-vuotias Leena oppii nopeasti ruotsia ja saa läheiseltä omakotitaloalueelta ystäväkseen ruotsalaisen Sofian sekä seurustelukumppanikseen pohjanmaalta kotoisin olevan Janin (Jannen). Hän nauttii täysin rinnoin kaupunkielämän iloista ja hurjuudesta.

Minä olin tosiaankin muuttunut vuodessa aidoksi kaupunkilaiseksi. Eikä kaupunkilaiselle riittänyt päivästä toiseen sama ja vanha. Kaupunkilaisuus oli sitä, että kaikki muuttui koko ajan, kaiken pitikin muuttua, jotta elämässä säilyisi jännitys.

Seuraavana kesänä Sotikoffit ajelevat uudella Volvollaan lomalle Loukkuvaaraan. Kaikki muut tuntuvat nauttivan olostaan, mutta Leena on kyllästynyt. Hän laiskottelee tympeänä ja uhmakkaana eikä perusta äidin toistuvista moitteista tai pyynnöistä. Hän kohtelee entisiä ystäviäänkin ylimielisesti ja väheksyy näiden tulevaisuuden näköaloja. Jokin kipeä kohta ehkä on, mutta sen Leena yrittää unohtaa.

Seppo sen sijaan tietää nyt, mikä on hänen oikea ympäristönsä. Kun muu perhe lähtee takaisin Göteborgiin, jää Seppo asumaan entiseen kotitaloon Loukkuvaaraan. Äidin on miltei mahdoton ymmärtää, että hänen pojalleen lapsuuden seudut ovat tärkeämmät kuin oma perhe. Äidin lohduton suru vahvistaa Leenan käsitystä siitä, että äiti rakastaa vain poikaansa ja vihaa tytärtään.

Vuonna 2012 Leenan tytär Monika saa Göteborgs Postenila tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin maahanmuuttajista käyttäen esimerkkinä omaa sukuaan. Artikkelin työnimi on ”Muuttolintujen maa”. Tehdessään tutkimuksia artikkeliaan varten Monika alkaa havaita omituisuuksia. Miksi Leenan on niin vaikea katsoa Loukkuvaarassa filmattua dokumenttia, jossa puhuu hänen koulutoverinsa Eero? Liittyykö Monikan vauva-aikaan jokin salaisuus? Salaileeko Monikan muistisairas isoäiti samaa asiaa kuin äiti? Kuka valehtelee ja miksi?

Tarina tarjoaa välähdyksiä Sotikoffien elämänvaiheista Ruotsissa, mutta syventyy tarkemmin Sepon vaiheisiin Loukkuvaarassa. Kyläläiset pitävät Ruotsista palannutta nuorukaista sankarina ja hänen vanhempiaan helpon elämän perässä juoksijoina. Tärkeäksi tekijäksi Sepon elämässä nousee kirjasto, josta hän löytää aineksia maailmankuvansa laajentamiseen, mutta myös merkittäviä kontakteja. Yksi näistä on esikoisteostaan viimeistelevä Matti Pulkkinen, joka vuokraa Jegorin mökin majapaikakseen, ja toinen äidinkielenopettaja Kirsti, jonka kanssa Seppo solmii avioliiton.

Seppo ja kirjailija Pulkkinen käyvät keskusteluissaan läpi Suomen kehitysalueiden kipupisteitä. Seppo pohtii, onko mikään häpeällisempää kuin olla kehitysalueella asuva maalainen, mihin Pulkkinen vastaa: Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä. Seposta murretta puhuvaa ihmistä pidetään säälittävänä tai huvittavana, mutta Pulkkisen vakuuttaa: Oma kieli on ihmisen koti.

Maailma muuttuu, sen Seppokin saa aikanaan kokea. Hän kieltäytyy ottamasta konepajalleen apulaiseksi irakilaista pakolaismiestä, mitä katuu myöhemmin ajatellessaan isovanhempiensa pakoa Suomeen ja vanhempiensa etsiytymistä työn perässä Ruotsiin. Ja vuokratessaan Jegorin mökin ja kesantopellon luomuviljelyä suunnittelevalle nuorelleparille, hän avaa maaseudun kehittymiselle uusia mahdollisuuksia. Hän muistaa Pulkkisen ennustuksen:

Tullee vielä joskus aika, jollon nämä hylätyt niityt ja ahonpohjat kohhoovat takasin arvoonsa… Ei tarvita kuin uusi espanjantauti tai maailmanlaajuinen katovuosi. Tai sitten jollain kiihkoilijalla alakaa ruostuu asseet varastoihin. Sairaus, näläkä ja soanuhka ajjaa ihmiset karkuun tiuhhaan pakatuista kaupungeista.

Lintusen kieli on runollista ja kuulakkaan kaunista, nautittavaa. Ihmisten monesti ristiriitaiset tunteet ja ajatukset hän kuvaa hienovaraisesti ja poimii samalla esiin maasta- ja maahanmuuttoon liittyviä yksityiskohtia. Kirjan nimi Sata auringonkiertoa tarkoittaa sadan vuoden matkaa, mutta se ei viittaa Sotikoffien tarinaan. vaan vanhaan aittaan, joka oli seisonut paikallaan jo vuosikymmeniä Jegorin ja Talian muuttaessa Loukkuvaaraan, ja joka luultavasti on pystyssä silloinkin, kun Sotikoffit ovat poissa.

PS. Kirjan lukujen otsikot ovat Hassisen kone -yhtyeen laulusanoituksista.

KURKOV, ANDREI: Harmaat mehiläiset

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Seryje ptšely (2018)

Suomennos: Arja Pikkupeura

On vuosi 2017 itäukrainalaisessa Pikku Starhorodivkan kylässä Donbasin harmaalla vyöhykkeellä. Lännessä, laakson takaisessa harjanteessa, sijaitsevat Ukrainan armeijan taisteluhaudat ja korsut ja idässä päivystävät peltojen takana Venäjän monikansalliset sotajoukot. Tulitukset eivät kohdistu harmaalle vyöhykkeelle, joskin kylän kirkko on räjäytetty.

Talot tyhjentyivät asukkaista, kun venäläismieliset separatistit vuonna 2014 valtasivat Donetskin ja Luhanskin Ukrainalta. Nyt kylässä asuvat enää viisikymppiset Sergei Sergeitš ja hänen kouluaikainen vihollisensa Paška Hmelenko. Miehet elävät sovussa ja jakavat niukat ruoka- ja juomavarastonsa keskenään, mutta jotain jekkuakin tehdään: eräänä yönä Sergeitš vaihtaa katukyltit, koska haluaa asua Ševtšenkon kadulla. Paška on ihan tyytyväinen saadessaan nyt asua Leninin kadulla.

Kaikki on talvella harmaata ja pysähtynyttä, niin elämä kuin ympäristökin. Sähköä ei ole ollut enää kolmeen vuoteen, mutta Sergeitš hyödyntää kirkon raunioista pelastamiaan tuohuksia. Paška käy lataamassa puhelimensa separatistien tukikohdassa, kun taas Sergeitšiä auttaa nuori ukrainalainen sotilas Petro. Aika ajoin Sergeitš lähettää viestin ”Elossa?” ja Petro vastaa ”Elossa”.

Sergeitš ei ole kiinnostunut sodasta tai sen syistä. Hän on jäänyt kylään vain suojellakseen mehiläisiään, joiden pesien päällä jopa alueen kuvernööri on ennen sotaa makoillut saamassa terapiaa. Nyt kevään koittaessa Sergeitš haluaa tarjota mehiläisille rauhallisemman ympäristön, joten hän lastaa pesät Farmari-Ladansa peräkärryyn, pääsee rajan yli Ukrainan puolelle ja päätyy Zaporižžaan.

Mehiläiset eivät pysty siirtymään rauhasta sotaan ja sodasta rauhaan niin kuin ihmiset. Ne kyllä lentävät, mutta eivät viittä kilometriä pitemmälle, ja ovat siis täysin kykenemättömiä kaikkeen muuhun kuin päätehtäväänsä, johon luonto ja Jumala ovat ne luoneet: meden keruuseen.

Ensin näyttää hyvältä. Sergeitš linkoaa hunajaa ja ostaa sitä vastaan kyläkaupasta ruokaa ja muita tarvikkeita. Kauppaa pitävä leskirouva Galina innostuu palvelemaan miestä monin tavoin – ehkäpä jonkinlaisia toiveitakin elätellen. Kylän miehet kuitenkin ovat vihamielisiä, koska pitävät Sergeitšiä donetskilaisena ryöstäjänä.

Lopulta Sergeitš katsoo viisaimmaksi lastata mehiläispesänsä jälleen peräkärryyn ja poistua alueelta. Hän muistaa aikoinaan mehiläishoitajien kongressissa tapaamansa Ahtemin, joka kehui kotipaikkaansa Krimiä maalliseksi paratiisiksi. Rajavyöhykkeillä ja tarkastuspisteissä on hieman hässäkkää, mutta lopulta Sergeitš saa 90 vuorokauden oleskeluluvan Krimille.

Perillä Sergeitšiä odottavat huonot uutiset: Ahtem on ollut jo kaksi vuotta kateissa. Yleisesti uskotaan, että kasakat kaappasivat miehen, koska hän perheineen kuuluu islaminuskoisten tataarien vähemmistöryhmään. Näitä ryhmiähän on kautta aikojen vainottu ”pyhällä venäläisellä maalla” ihan valtaapitävien luvalla, joten paratiisi ei edes Krim ole kuin luontonsa puolesta.

Ahtemin perhe osoittautuu monella tavoin liikuttavan vieraanvaraiseksi. Sergeitš kokee velvollisuudekseen korvata ystävällisyyden edes jotenkin ja matkustaa Sevastopoliin kyselemään viranomaisilta Ahtemin kohtalosta. Yhteydenotto tuottaa tulosta, mutta samalla Sergeitš itse joutuu turvallisuusviranomaisten silmätikuksi. Pelottelussa nämä hyödyntävät mehiläisiäkin: yksi pesistä viedään muka tutkittavaksi sairauksien varalta.

Pelko on näkymätön ja herkkä juttu. Kuin virus tai bakteeri. Sitä voi hengittää sisäänsä ilmassa, kulauttaa kurkkuunsa vahingossa veden tai votkan kanssa, korvienkin kautta se voi tarttua ja vallankin silmillään sen voi nähdä niin ilmiselvästi, että sen heijastus pysyy vielä sittenkin, kun itse pelko on kadonnut.

Sergeitš pääsee kuin pääseekin lähtemään kaikkine mehiläispesineen, mutta viranomaisten tutkimassa pesässä on jotain outoa – sen asukkaat näyttävät harmailta. Kotimatkalla mies hankkiutuu siitä eroon ja palaa keventynein mielin Pikku Starhorodivkaan. Koti on kaikesta huolimatta paras paikka elää!

Sergeitš on sympaattinen hahmo, joka näkee jatkuvasti outoja unia – ehkä enteitä, ehkä varoituksia. Hän tietää kyllä, milloin on syytä pelätä, mutta peloistaan huolimatta pyrkii auttamaan lähimmäisiään. Kotiinsa hän palaa todellisuuteen havahtuneena, ihmisiin turhautuneena: hyönteisten maailma on paljon ihmisten maailmaa järjestäytyneempi

Hänestä ihmiset olisivat hyvinkin voineet ottaa oppia järjestyksenpitoon nimenomaan mehiläisiltä. Se vain, että mehiläiset olivat järjestyksensä ja aherruksensa ansiosta pystyttäneet pesiinsä kommunismin. Muurahaiset taas olivat yltäneet aidon luonnonmukaisen sosialismin tasolle. Se johtui siitä, ettei muurahaisilla ollut mitään tuotettavaa, ne olivat vain oppineet pitämään yllä järjestystä ja tasa-arvoa. Entä sitten ihmiset? Heillä ei ollut järjestystä eikä tasa-arvoa.

Harmaat mehiläiset -romaanin välityksellä saa hyvän käsityksen vuoden 2014 jälkeisestä tilanteesta Ukrainassa ja Venäjän valtaamilla alueilla. Rajavyöhykkeitä, tarkastusasemia. Kyräilyä, epäluuloa, historian vääristelyä. Pienet ihmiset yrittävät selvitä tilanteesta parhaansa mukaan ja säilyttää uskonsa tulevaisuuteen. Hiljainen huumori keventää tarinaa, jossa arkiset ja absurdit tilanteet vuorottelevat.

Andrei Kurkov (s. 1961) syntyi Leningradissa, mutta kasvoi Kiovassa eli on omien sanojensa mukaan etnisesti venäläinen, mutta poliittisesti ukrainalainen. Hän on Ukrainan PEN-yhdistyksen presidentti, mutta kirjoittaa venäjäksi. Harmaat mehiläiset on hänen kunnianosoituksensa ihmisille, joita sotakaan ei ole saanut pakotettua jättämään kotiaan. Lukijaa riipaisee ajatus siitä, mitä vain muutaman vuoden perästä tapahtuu.

LIUKKONEN, MIKI: Vierastila

Kustantaja: WSOY 2023

Miki Liukkonen (1989–2023) sai teoksensa Vierastila valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Se noudattaa Liukkoselle ominaista tyyliä, joskin on selvästi aiempia teoksia ohuempi. Äärimmäisen runsas ja monikerroksinen teksti sisältää paljon tietoa ja paljon ajatuksia, mutta kyllä siitä juonikin löytyy.

Päähenkilö Ren Dawn on 33-vuotias mies, joka elää vanhempiensa jättämän perinnön turvin ilman rahahuolia ja keskittyy keksintöjen tekemiseen – vaikkakin niissä ainakin vielä jatkuvasti epäonnistuen. Hän vierailee terapeutin luona, koska tuntee oudosti juuttuneensa erääseen lapsuuden tilanteeseen: hän istui isänsä harteilla eikä silti ylettänyt irrottamaan oksasta haluamaansa omenaa.

Nyt Ren on ollut ensitreffeillä hienossa ravintolassa Annen (vai Annelin?) kanssa, Ne ovat epäonnistuneet. Yhteistä puheenaihetta ei ole löytynyt, Ren on ollut ajatuksissaan ja tosi tylsä. Anneli on kuitenkin tehnyt mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän seurailee tätä kaupungilla salaa ja kuullessaan naisen matkustaneen Meksikoon seuraa suinpäin perässä.

Ren lojuskelee meksikolaishotellin alueella muiden auringonpolttamien turistien keskellä apaattisesti ryypäten ja miehenkipeän suomalaisnaisen juopuneita lähentelyjä torjuen, kun saa ystävältään tiedon, että on etsintäkuulutettu terapeuttinsa murhasta. Seuraa paniikinomainen pakomatka ympäri Cancúnia ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan.

Samaan aikaan Suomessa myös 27-vuotias Kim Laine on epäiltynä terapeutin murhasta. Kim on ollut terapeutin luona käydessään päihteistä niin sekaisin, ettei ole missään vaiheessa tajunnut puhuvansa kuolleelle ihmiselle. Kun leviää tieto siitä, että terapeutin murhaan on vain kolme mahdollista epäiltyä, päättävät ystävät auttaa Kimiä ja muokkaavat hänestä naisen. Kim on hyvin paljon siskonsa Gwynin näköinen, joten hämäys voi onnistuakin.

Tämän teko-Gwynin Ren sitten tapaa paluumatkalla Meksikosta Suomeen. Gwynin seurana on lipevä herrasmies, joka kertoo toimivansa itseään vielä etsivien keksijöiden apuna. Renistä mies löytää oivan kohteen ja saa tarpeeksi vihjailtuaan tämän tarjoamaan majapaikan niin tulevalle managerilleen kuin tämän pöllähtäneelle seuralaiselle.

Reniä on kuitenkin jo pitemmän aikaa seurannut itseään Tel Albertiksi kutsuva kirjailija. Mies uskoo, että Ren on tietämättään keksinyt jotain aivan poikkeuksellista, joka liittyy a-säveleen, mutta mitä? Tel järjestää nyt vihdoinkin tapaamisen kasvotuksin Renin kanssa ja tapahtuu jotain, mikä on vähällä nyrjäyttää lukijan aivot.

Vierastila-teosta on riipaisevaa lukea. Tajunnanvirtaa leimaa yksinäisyys, väsymys, pettymys ja lapsuusiästä asti vierellä kulkenut kuolemankaipuu. Kertoja on pettynyt siihen, että oikeasti rohkea taide työnnetään sivuun ja kiitokset ja tunnekuohut kerää keskinkertaisuus. Hän on pettynyt myös itseensä, koska ei ole yrityksistään huolimatta onnistunut uudistamaan mitään.

Kiihkeä teksti kertoo tuskasta, jota syvästi tunteva ihminen kokee, kun huomaa tulevansa jatkuvasti väärin ymmärretyksi. Onko hän väärässä paikassa, poissa sijoiltaan? Eivätkö ihmiset onnea jahdatessaan ja ympärillään olevan hälinän keskellä enää ehdi tai jaksa ajatella? Eivätkö he kuuntele toistensa puhetta? Yrittävätkö he ymmärtää omistaan poikkeavia näkökulmia tai sitä, ettei yhtä oikeaa näkökulmaa edes ole?  

Minä sekä uskon että en usko sanojen voimaan. Joskus tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla: toinen osapuoli on luultavasti jo tehnyt päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajanhukkaa. Tuolloin on turha sanoa mitään; toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella. Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään väärin, tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on sanojen skitsofreeninen luonne. Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan, jos molemmat osapuolet kuuntelevat.

Toki Vierastila-teoksessa on paljon muutakin. On surrealistisia tilanteita, joista lennokas mielikuvitus kehittelee aina vain oudompia. On vähän joka sortin persoonallisuutta. On villiä sanoilla leikittelyä. On pitkiä listauksia esimerkiksi hajuvesistä outoine nimineen ja ainesosineen tai maailmankaikkeutta syleilevä parin sivun mittainen teksti kolmannen luvun lopussa. On nasevasti muotoiltuja mietteitä, joista tässä muutama esimerkki:

Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön ajatusten leikkikentällä.

Petolliset kuvat epämääräisestä autuudesta leijuvat edessämme unissamme kuin vaaleanpuneiset höyhenet, ja turhaan ja turhamaisina me etsimme noiden unien alkuperää, louhimme pimeyttä kuin suolaa aamuyön haaveellisina tunteina…

Kaikki on nykyään ”taidetta”. Tai oikeastaan runoutta. Jalkapallo on runoutta, baletti on runoutta, putkimiehen työ on runoutta. Kaikki on runoutta paitsi runous, ja runous on pelkkää tärkeilevää jätettä, sehän on selvää.

Syistä voidaan keskustella, mutta se vie tasan yhtä pitkälle kuin alituinen jossittelu: jos vain jossittelee kaiken aikaa pääsee aivan samaan lopputulemaan kuin ei jos ei jossittelisi lainkaan, koko jossittelun peli edellyttää jonkinlaisen varmuuden olemassaoloa, mutta tuosta varmuudesta ei koskaan päästä yksimielisyyteen…

Toivottavasti Miki Liukkonen on nyt päässyt sinne, missä jo nuorena näki unelmissaan itsensä: kellumassa puhtaassa valossa, vapaana kaikesta liasta, huolista, lihallisuudesta.

TURPEINEN, IIDA: Elolliset

Kustantaja: S&S 2023

Iida Turpeisen (s. 1987) esikoisromaani Elolliset kertoo siitä, miten ihminen on toiminnallaan aiheuttanut lukuisien eläinlajien kuolemisen sukupuuttoon. Teoksessa stellerinmerilehmän luuranko siirtyy todellisten historiallisten henkilöiden hallussa aikakaudesta toiseen aina 1740-luvulta tähän päivään asti, mutta muitakin lajeja mainitaan. 

Kesäkuussa 1741 lähtee Kamtšatkan niemimaalta kaksi laivaa etsimään koillisväylää Pohjois-Amerikkaan, missä Venäjä omistaa Alaskan alueen. Sumussa laivat eksyvät toisistaan, mutta tanskalaissyntyisen komentajakapteeni Vitus Beringin kipparoima Svjatoi Pjotr saavuttaa määränpäänsä. Paluumatkalla tuuliolosuhteet viivyttävät matkaa ja miehistön jäsenistä suuri osa kuolee keripukkiin.

Lopulta nähdään maata. Laiva ajautuu matalikolle, mutta miehet uskovat pääsevänsä hakemaan hevoskyytiä lähimmästä kylästä. Paljastuu, että he ovat rantautuneet asumattomalle saarelle. Kapteeni Bering kuolee, mutta muun miehistön pelastaa outo eläin: sireenieläimiin kuuluva merilehmä. Lauhkean jättiläisen liha on hyvää ja sitä on riittävästi. Kapteenia kunnioitetaan nimeämällä hänen mukaansa koko alue: saari, salmi ja meri.

Laivalle mukaan määrätty saksalainen luonnontutkija ja teologian tohtori Georg Wilhelm Steller pääsee oikeastaan vasta nyt tositoimiin. Hän kirjaa muistiin rantaan raahatun merilehmän mitat ja kuorii kovalla vaivalla luut esiin olennon sisältä. Hän ei kuitenkaan voi ottaa luita mukaan viimeiselle vene-etapille matkalla Kamtšatkan niemimaalle, joten vain muistiinpanot jäävät kertomaan hänen työstään.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta Beringin retkikunnan vierailun jälkeen tapetaan viimeinen stellerinmerilehmä. Jotkut tutkijat rohkenevat tässä vaiheessa väittää, että laji on kuollut sukupuuttoon, mutta muita naurattaa: sukupuuttoon kuollaan vain jonkin katastrofin seurauksena eikä Beringinmerta ole kohdannut katastrofi.

Tarinan toisessa vaiheessa ollaan 1850- ja 1860-lukujen taitteessa. Suomalainen Johan Hampus Furuhjelm on määrätty Alaskan kuvernööriksi siinä toivossa, että hän etsisi Venäläis-amerikkalaiselle kauppakomppanialle uusia tulolähteitä. Alaskalaisten turkisten kauppa tuotti komppanialle vuosikaupalla suuria rikkauksia, mutta nyt turkiseläimiä ei enää ole. Kaivostoimintakin osoittautuu pettymykseksi. Niinpä Venäjä myy Alaskan vuonna 1867 Yhdysvalloille, joka löytää alueelta kultaa.

Furuhjelm ei siis uurastuksestaan huolimatta pysty parantamaan kauppakomppanian tilannetta, mutta professori Alexander von Nordmannin toiveen hän pystyy täyttämään: stellerinmerilehmän luuranko löytyy kuin löytyykin! Se toimitetaan Helsinkiin, josta näin tulee kolmas paikka maailmassa, missä on Rhytina stellerin täydellinen luuranko. Kaksi muuta ovat Moskova ja Kiova.

Furuhjelmin perheeseen liittyy myös liikuttava kertomus kuvernöörin Constance-sisaresta, jota kaatumataudin takia pidetään ihmisiltä piilossa ja hädin tuskin opetetaan lukemaankaan, mutta joka hoitaa esimerkillisesti kuvernaatin eläintieteellistä kokoelmaa ja seuraa merilehmän luiden puhdistusta.

Seuraavaksi ollaan vuodessa 1861. Stellerinmerilehmän luut ovat vihdoinkin saapuneet Helsinkiin, Aleksanterin keisarillisen yliopiston anatomian laitokselle. Professorit von Nordmann ja Bonsdorff lajittelevat luita ja yliopistolle saapuessaan opiskelijoiden keskuudessa suurta hämmennystä aiheuttanut neiti Hilda Olson istuu nyt ikkunan ääressä piirtämässä yksityiskohtia: kallo eri suunnista, keskeiset nikamat, lavat, rintaranka, kyljet…

Hilda on avustanut professori von Nordmannia tämän näön alettua huonontua ja piirtänyt yli neljäsataa mikroskooppisen tarkkaa kuvaa professorin tutkimista hämähäkeistä. Hän on tottunut tekemään pienestä suurta, mutta merilehmän kohdalla hänen pitääkin muuttaa suurikokoinen kohde oikeassa mittakaavassa kirjan sivuille sopivaksi. Von Nordmannin kuoleman jälkeen Hildalle ei enää löydy taiteilijantöitä Suomesta.

Neljännessä ajanjaksossa ollaan 1950-luvulla seuraamassa eläinmuseon preparaattorin John Grönvallin työskentelyä vuonna 1844 sukupuuttoon kuolleen siivettömänruokin munan parissa. Tämä muna on jossain vaiheessa särkynyt ja John on maailmassa niitä harvoja, joka pystyy sen upeuden palauttamaan – kuuluihan hänen nuoruudenharrastuksiinsa linnunmunien käsittely.

John oli veljiensä kanssa lintujensuojelun pioneereja vartioidessaan kolmenkymmenen vuoden ajan Loviisan edustalla sijaitsevaa Aspskärin saarta lintujen pesimäaikana metsästäjiltä ja munanryöstäjiltä, kunnes saaresta tuli virallinen luonnonsuojelualue. Tällä hetkellä linnunmunien kerääminen on kielletty maailmalaajuisesti, mutta John tietää häikäilemättömän salakaupan kasvaneen kiellon seurauksena.

Varsinaisen työpäivänsä aikana John Grönvall kunnostaa eläinmuseossa merilehmän huonoon kuntoon päässyttä luurankoa. Hän keksii uusia menetelmiä puuttuvien osien korvaamiseen ja korjaa 1800-luvun virhetulkintoja, jotta ihmiset voisivat tänäkin päivänä käydä ihmettelemässä stellerinmerilehmää Luonnontieteellisessä museossa.

Grönvall viettää päivänsä kadonneitten seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.

Kirjan lopussa kirjailija kiittää ironiseen sävyyn kaikkia niitä eläinlajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon sinä aikana, kun hän on kirjoittanut teostaan. Seitsemän vuoden aikana neljäsataa lajia! Jos tämä ei täräytä lukijaa nykyhetken todellisuuteen, niin ei sitten mikään!

Elolliset-teoksessa yhdistyvät taidokkaasti niin eri tieteenaloja asiantuntevasti käsittelevät faktat kuin sujuvasti etenevä ja vetävä romaanimuoto. Lyhyet luvut sisältävät kiinnostavia välähdyksiä eri aikakausien tapahtumista ja ihmisistä, aatteista ja asenteista ja kirjoitustyylissä on hienostunutta kauneutta, joka tuo mieleen Selja Ahavan teoksen Nainen joka rakasti hyönteisiä. Kaiken tämän takana täytyy olla valtava määrä tutkimustyötä, mutta tulos on sen arvoinen. Eiköhän tällä romaanilla palkintojakin voiteta!